Ysärikirja (2017) tekee tiiviin läpileikkauksen 90-luvun ilmiöihin, musiikkiin, elokuviin ja teknologiaan. Tämä huolellisesti kuvitettu ja taitettu kirja on helppolukuinen, kevyt ja pintapuolinen. Kirjan rakenne on yksinkertainen: se jakautuu yhteentoista lukuun eri aihepiirien ja elämänalojen mukaan; oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ysärin ruokakulttuuri, pukeutuminen ja muoti, televisio-ohjelmat ja leluvillitykset. Lukujen väleissä kurkistetaan yksi kerrallaan kuhunkin ysärin vuoteen.
Teoksen kirjoittajat Essi Huuhka ja Aino Tormulainen ovat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa 90-luvulla. Ehkäpä juuri tästä syystä Ysärikirjassa keskitytään vahvasti lasten ja nuorten kulttuuriin. On leluja, teini-ilmiöitä ja nuorisomuoteja. Toki teoksessa käsitellään myös sellaisia ilmiöitä, jotka ovat koskettaneet väestöä kokonaisuudessaan – tällaisia ovat ennen kaikkea sisustukseen, teknologiaan ja ruokakulttuuriin liittyvät luvut. Kaikkiaan tällaiset ”koko kansan ilmiöt” jäävät kirjassa kuitenkin nimenomaan ysärilapsia ja -nuoria koskettaneiden aiheiden varjoon.
Tämä ei ole sen enempää moite kuin kehukaan. Olen itsekin elänyt ysärillä sekä lapsuuteni että ensimmäiset teinivuoteni, ja siksi kirjassa käsitellyt aiheet tuntuvat hyvin läheisiltä ja kiinnostavilta. Voin kuitenkin arvella, että iäkkäämmälle lukijakunnalle kirja ei kenties avaudu samalla tavalla.
Ainoat aiheet, joiden käsittely tuntuu teinimeininkipainotuksen vuoksi vaillinaiselta, ovat politiikka ja ideologiat. Näille aiheille on varmasti suotu runsaasti palstametrejä toisentyyppisissä teoksesissa – ehkäpä myös tässä kirjassa olisi kuitenkin voinut suoda aiheille omat lukunsa. Se olisi toisaalta rikkonut teoksen kymmenjakoisen lukujaottelun.
Teoksen kirjoittajat käsittelevät 90-lukua leimallisen suomalaisesta näkökulmasta. Luvuissa toistuvat kuvaukset siitä, kuinka tietyt ilmiöt levisivät Suomeen hieman hitaammin kuin muualle maailmaan ja kuinka ne mukautuivat suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämäntapaan. Tämä tekee kirjasta kotoisan, kiinnostavan ja hyvin tehokkaan nostalgiatriggerin.
Ysärikirjan ehkäpä parasta antia ovat kuvat. En tiedä mistä kirjoittajat ovat kaivaneet kaikki nämä minttikuntoiset pipot, lelut, karkkiaskit, julisteet ja lehdet – joko he ovat päässeet käsiksi asialleen omistautuneen ysärikeräilijän kokoelmiin, tai sitten heillä on käynyt esineiden löytämisen suhteen mieletön tuuri. Valokuvat esineistä ovat laadukkaita ja yksinkertaisia – juuri sellaisia kuin tällaisessa kirjassa pitääkin.
Kirjan molemmat kirjoittajat ovat ammatiltaan tutkijoita. Tämä näkyy kirjan äärimmäisen huolellisessa kielessä ja täsmällisessä lähteiden merkintätavassa. Toisaalta kokonaisuudesta on tullut harmillisen luettelomainen: kerrotaan, että ysärillä oli tämmöstä, tuommosta ja vielä sellastakin. Mutta mistä syntyi ysärin henki? Mikä oli ysärillä kaikkein oleellisinta? Mistä syntyy käsityksemme ja mielikuvamme siitä, mikä on ysäriä? Teoksessa ei pohdiskella, väitetä, arvoteta tai tulkita – siinä vain luetellaan faktoja siistien kuvien koristamilla sivuilla.
Ysärin todellinen luonne jää tavoittamatta. Ehkä rima olisi kannattanut nostaa korkeammalle – uskon, että tekijöillä olisi ollut aiheesta enemmänkin annettavaa.
Ysärissä riittää siis edelleen runsaasti työsarkaa. Markkinoilla olisi varmasti tilaa erityisesti esseetyyppisille teksteille vuosituhannen viimeisestä vuosikymmenestä.
Taikalyhty – Elokuvablogi 