Nyt pukkaa sukupolvikokemusta. Noidan käsikirja – kaikki 80-luvulla syntyneet tietävät tämän, eikö vain? Käsiä pystyyn? Ehkä tämä on tuttu vähän vanhemmillekin? Omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on käsite. Sen ideaa ja vaikutusvoimaa on mahdoton purkaa osasiinsa. Teoksen suomennoksesta on otettu ainakin kuusi painosta, ehkä enemmänkin? 90-luvulla teos tuntui löytyvän joka toisen esiteinin kirjahyllystä – ja ne, jotka eivät kirjaa olleet itselleen saaneet, kävivät lainaamassa sen kirjastosta.
Noidan käsikirjan kohdeyleisöä ovat lapset, jotka ovat jo ohittaneet Mikko Mallikas -vaiheen, mutteivät vielä ole ehtineet tosissaan kiinnostua tyttö-poikaproblematiikkaan keskittyvistä nuortenkirjoista. Ainakin omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on toiminut eräänlaisena ensikosketuksena yliluonnollisen ja kauhuaiheiden maailmaan. Se on tarjonnut mainion väylän ”kovempaan kamaan”: Mystiikan maailma -kirjasarjaan, Saatanalliseen Raamattuun, slasher-elokuviin ja jopa ihan oikeaan okkulttiseen kirjallisuuteen. Porttiteoria, you know.
Ja voi hitto että tämä kirja olikin pelottava.
Noidan käsikirja on kuin legolaatikko. Se koostuu kolmesta pääluvusta, joista ensimmäinen käsittelee vampyyreita ja ihmissusia, toinen kummituksia ja kolmas paranormaaleja ilmiöitä. Jokainen luku jakautuu teemoittain visuaalisesti yhtenäisiin aukeamiin. Aukeamilla kerrotaan aihepiiristä ensin yleisluontoisella, luonnehtivalla tekstillä ja sen jälkeen muutamilla lyhyillä anekdooteilla. Koska teos on täynnä värikästä kuvitusta, mahtuu kullekin aukeamalle vain muutaman kappaleen eli ”legopalikan” verran tekstiä.
Tämän vuoksi teos on käytännössä erittäin helppolukuinen. Nuoren – ja vähän vanhemmankin – lukijan on paljon helpompi lukea löyhää, pieniksi palasteltua tekstiä kuin pitkiä vuodatuksia. (Miettikääpä vaikkapa Thomas Bernhardin romaaneja ja sitä, kuinka nopeasti niitä lukiessa väsähtää.) Tämä äärimmilleen viety helppolukuisuus lieneekin yksi syistä, joiden vuoksi Noidan käsikirja on noussut klassikkoasemaan.
Toinen syy sille, miksi Noidan käsikirja on tehnyt meistä niin moniin suuren vaikutuksen, lienee sen kuvitus. Jokainen aukeama sisältää keskimäärin 3-5 piirroskuvaa. Suurin osa kuvista on värillisiä, joskin sekaan on siroteltu (ilmeisesti painokustannuksien säästämiseksi) myös mustavalkoisia aukeamia. Erityisesti kirjan viimeisen, paranormaaleihin ilmiöihin keskittyvän luvun kuvitus on todella tasokas.
Muistan erityisesti erään kuvan, joka valvotti minua lapsena pitkään. Teoksessa kerrotaan yhden aukeaman kerran ns. Walsinghamin talosta, jossa alkoi vuonna 1891 kummitella. Kummitustalon tarina ei itse asiassa ole kummoinen, mutta sen kuvitus on sitäkin kaameampi. En varmasti ole ainoa, jonka mieleen on syöpynyt lähtemättömästi tämä talossa kummitellut verinen pää:
Noidan käsikirjat ovat nykyään suhteellisen kovissa hinnoissa. Keskihinta taitaa huidella jossain 50-60 euron tietämillä, joskin tiedän kirjaa myydyn yli sataan euroon. Sain oman niteeni 90-luvun lopulla kaveriltani ilmaiseksi; eipä tuolloin olisi kukaan uskonut, että tästä kirjasta maksetaan vuonna 2016 parhaimmillaan kolminumeroisia eurosummia.
Oman niteeni arvoa taitaa kuitenkin hieman laskea se, että niteen edellinen omistaja on kirjannut havaintojaan kirjasta löytyvään aaveraporttilomakkeeseen:
Jos rehellisiä ollaan, minun mielestäni näiden merkintöjen pitäisi pikemminkin nostaa oman niteeni hintaa. Kuinka usein sitä törmää autenttisiin dokumentteihin paranormaaleja ilmiöitä koskevista havainnoista?
Kuka muuten muistaa hieman vanhemmille lukijoille suunnatun Suuren noitakirjan? Kyse on kokoelmasta ehtoja kauhunovelleja, joista kukin keskittyy – yllätys, yllätys – noita-aiheeseen. Koska teosten nimet ovat hieman samankaltaiset ja koska luin ne suunnilleen samoihin aikoihin, assosioin nämä teokset hyvin vahvasti toisiinsa – Suuri noitakirja on kuin Noidan käsikirjan jatko-osa tai ”isosisko”. Suunnitelmissani on lukea myös Suuri noitakirja uudelleen kuluvan vuoden aikana – katsotaan, toteutuuko.
Noidan käsikirja (Supernatural World, 1979, suom. 1983?)
Lukuhaasterasti: 22. Kuvitettu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä.
Taikalyhty – Elokuvablogi 