Tänä vuonna vietetään kuulemma Kirjan vuotta. Se ei ole mikään oikea merkkivuosi – vaan mikä? Kirjan vuonna edistetään kirjan ja kirjallisuuden asemaa ja kirjojen lukemista, kerrotaan teemavuoden nettisivuilla. Kirjan vuosi luo kulttuuritahtoa kirjallisuuden hyväksi. Se jatkaa suomalaisen kirjallisuuden juhlintaa, joka alkoi Frankfurtissa vuonna 2014. Kuulostaa suurelta, epäviralliselta markkinointikampanjalta, jossa erilaiset kirja-alan toimijat ovat yhdistäneet voimansa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Teemavuoden taustalla on niin kaupallisia toimijoita kuin yhdistyksiä, joiden jäsenistöllä on eittämättä omat kaupalliset intressinsä. Kirja-ala yskii ja köhisee kuin keuhkotautinen, joten markkinointia todella tarvitaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Kustannustoimintahan on yksi liiketoiminnan muoto.
Ihmiset eivät enää lue samalla volyymilla kuin ennen, se on huomattu. On siis hyvinkin luonnollista, että kustantajat ja muut kirja-alan toimijat pyrkivät edistämään tuotteidensa menekkiä markkinoinnilla. Mutta onko teemavuodella sitten jokin suurempi, sivistyksellinen tai kulttuurillinen tehtävä? Näin ainakin teemavuoden nettisivuilla epäsuorasti sanotaan.
Paljon puhutaan siitä, että ihmisten pitäisi lukea enemmän, etenkin fiktiota. Keskustelu tuppaa kuitenkin jäämään itse ilmiön märehdintään sen sijaan, että koko ongelman lähtökohta kyseenalaistettaisiin. Niin: miksi on niin kauheaa, että ihmiset lukevat niin vähän romaaneja ja muuta fiktiota? Tietenkin kirja-alan kaupalliset toimijat ovat tästä huolissaan, koska heidän tulovirtansa laskevat ihmisten lukuhalujen myötä – mutta noin muutoin? Mikä niissä kirjoissa on niin hienoa?
Vastaus on aika helppo: tarinat. Hahmotamme sekä henkilökohtaista että kollektiivista historiaamme ja nykyhetkeämme tarinoiden kautta. Viihdytämme itseämme tarinoilla. Tarinoista voi myös oppia paljon – ihmisistä, maailmasta, itsestään. Niiden kautta voimme löytää oman paikkamme maailmassa. Siksi kaunokirjallisuus on joskus ollut niin tärkeä voimavara.
Nykyään tarinat nautitaan kuitenkin yhä useammin elokuvien, televisiosarjojen ja tietokonepelien muodossa. Koska ihmisten aika on rajallinen, tämä tarkoittaa käytännössä usein sitä, että lukemisesta tingitään. Kaunokirjallisuus menettää merkitystään, mutta tarinat eivät.
Minusta on hölmöä ripustautua tiettyyn ilmaisun muotoon. On hölmöä voivotella, että kun ne nykynuoret eivät lue. Mitä sitten? Heihin vetoavat tarinat, jotka on esitetty toisenlaisessa muodossa, eikä kenelläkään pitäisi mielestäni olla tähän mitään sanomista. Sama asia olisi, jos nykynuoret voivottelisivat, mistä kaikesta noi vanhukset jäävät paitsi, kun eivät pelaa videopelejä.
Itse nautin tarinoista monissa muodoissa: katson paljon elokuvia ja sarjoja ja myös pelaan jonkin verran, mutta myös luen enemmän kuin keskivertosuomalainen. Viimeisen vuoden aikana luettujen kirjojen saldo on kuitenkin ollut kutistumaan päin. Siksi päätin tarttua Helmet-kirjastojen järjestämään Kirjan vuoden lukuhaasteeseen. Tiedän jo nyt, etten ehdi tämän vuoden aikana kuitata kaikkia kohtia, mutta aion silti yrittää. Raportoin edistymisestäni täällä blogissa. Taikalyhdystä tulee siis ainakin tämän vuoden ajaksi myös kirjallisuusblogi.
Samalla asetan itselleni toisen haasteen: en osta yhtäkään kirjaa vuonna 2015. Aion lukea (ja sitä mukaa myydä/antaa/heittää pois) jo hyllystä löytyviä teoksia ja käyttää ahkerasti kirjastoa. Joitain opuksia aion myös lainata tutuiltani. Tämä haaste liittyy yleiseen tavoitteeseeni vähentää kotiani kuormittavan tavaran määrää – ja kirjat ovat tavaroita siinä missä kaikki muukin. Lyödään tämä tavoite sitten yksiin lukuhaasteen kanssa, liittyyhän sekin kirjallisuuteen.
Taikalyhty – Elokuvablogi 