Sinister 2 (2015) arvostelu

Sinister 2 (2015)

Sinister 2 (Yhdysvallat 2015) kuuluu niihin kauhuelokuvajatkoihin, jotka on yksinkertaisesti pakko katsoa, vaikka jo etukäteen tietää, että ei kannattaisi. Vuonna 2012 ensi-iltaan tullut Sinister oli parasta kauhua vuosikausiin – eikä vähiten sen upean, Ulver-painotteisen ääniraidan takia. Silence Teaches You How to Sing, parasta ikinä! Olen edelleen sitä mieltä, että Sinisterin avauskohtaus on silkan nerouden tuotos. Mitä ihmettä tapahtuu? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä tuolta puusta oikein putosi? Ja niin edelleen.

Myös Sinister 2:n ääniraidalla kuullaan muutama sekunti Ulveria. Valitettavasti se ei tätä elokuvaa pelasta.

Jo Sinisterissä tavattu anonyymi apulaisseriffi (James Ransone) palaa rooliinsa epävarmana lainvartijana. Oswaltin perhe on kylmennyt ja kuopattu jo aikaa sitten. Ransone ei malta olla työntämättä nenäänsä asiaan, vaan alkaa (vastoin omaa parastaan) seurata niitä jälkiä, joita Oswalt onnistui kartoittamaan jo varsin pitkälle. Hän hoksaa surmatekoja yhdistävän kaavan ja yrittää nitistää perheitä vaanivan Bughuulin tuhopolttamalla mörön ”saastuttamia” taloja.

sinister 2
Yksinhuoltajaäiti Courneyn ja anonyymin apulaisseriffin välillä käydään vispilänkauppaa.

Vain yksi talo on vielä polttamatta. Harmi vain, että väkivaltaista miestään pakoileva Courtney (Shannon Sossamon) on ehtinyt jo asettua taloon kahden poikansa Dylanin (Robert Daniel Sloan) ja Zachin (Dartanian Sloan) kanssa. Dylan onkin jo ehtinyt tutustua talon kellarissa olevaan laatikkoon, joka sisältää pelottavia snuffifilmejä murhattujen perheiden viimeisistä hetkistä.

Kuten Sinisterin kohdalla, myös Sinister II:n parasta antia ovat juuri nämä pienet, äärimmäisen väkivaltaiset lyhytelokuvat. Niiden teho ei ole yhtä voimakas kuin ensimmäisessä elokuvassa, jossa mysteeri siitä, mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu ja miksi, toi filmipätkiin oman viehätyksensä. Jatko-osassa murhapätkistä on tullut yhä raaempia – välillä väkivalta lipsuu jo splatter-tyyliin korniksi.

sinister 2
Dylanin painajaiset muuttuvat vähä vähältä tosiksi.

James Ransone on kaikessa surumielisyydessään mahdottoman suloinen; eiköhän jokainen naiskatsoja kelpuuttaisi tällaisen nappisilmäisen teddykarhun unilelukseen. Shannyn Sossamonin näyttelijäntyöskentelyssä ei niin ikään ole ihmeempää valittamista. Lapsipääosia näyttelevät Sloanin veljekset (kaksoset?) hoitavat työnsä hyvin. Mutta pahus, että elokuvan muut lapsinäyttelijät ovatkin kehnoja – apaattisia, eleettömiä ja flegmaattisia. Mistä tällaisia pökkelöitä on oikein löydetty? Elokuvan kauhukohtaukset ovat kauheita lähinnä näyttelijäntyön tason kannalta.

Slipknotahtava Bughuul-monsteri ei pelota enää ketään. Elokuvan viimeinen kohtaus on halvin aikoihin näkemäni yritys pedata sijaa jälleen yhdelle huonolle jatko-osalle.

Tähän elokuvaan ei kannata tuhlata aikaansa tai rahojaan.

*****

Sinister 2 DVD @ Discshop

Mainokset

Kirottu 2 (2015) arvostelu

Kirottu 2 (2016)

Kirottu 2 (The Conjuring 2, Yhdysvallat 2016) jatkaa Kirottu– ja Annabelle-elokuvista tuttujen Ed ja Lorraine Warrenin tarinaa. Odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla: elokuvan trailerissa vilahteleva nunnahahmo näytti poikkeuksellisen pätevältä kammotukselta. Kuten muutkin Warrenien pariskuntaa kuvaavat elokuvat, myös Kirottu 2 pohjautuu (oletettuihin) tositapahtumiin. – Warrenit tulivat elokuvayleisöille tutuiksi alun perin The Amityville Horror -kauhuklassikosta (jota en itse ole vieläkään nähnyt – noloa kyllä).

Kirottu 2:n tarinassa kohdataan kaksi yliluonnollista kammotusta. Toinen elokuvan kummituksista on englantilaista perhettä poltergeistin tavoin kiusaava vanhan miehen henki. Toinen puolestaan on Warreneita jo pidempään vaivannut demoninen nunnahahmo. Kirottu 2:n kunniaksi on sanottava, että elokuvan molemmat möröt ovat todella pelottavia. Kirottu 2:n vahvuus ovat erinomaiset säikyttelykohtaukset. Erityisesti nunnahahmo on todella onnistunut luomus. Näiden lisäksi elokuvassa nähdään riivattu pikkutyttö Janet (Madison Wolfe), joka asettaa The Conjuring 2:n samaan jatkumoon Manaajan ja muiden riivausklassikoiden kanssa.

Riivauksen uhri on englantilainen pikkutyttö Janet.

Warrenien toiminnassa yhdistyvät hämäräperäinen mediumismi, jonka Lorraine on saanut syntymälahjana, ja katolilainen manausperinne, jota tulkitaan ja toteutetaan hyvin vapaaseen tyyliin. Ajoittain Warrenien uskollisuus katolilaiselle traditiolle jopa naurattaa: Lorraine viettää vapaa-aikaansa lähinnä Raamattua lueskellen, ja Patrick todistelee omaa kyvykkyyttään aaveiden karkottajana esittelemällä möröille hienoa ristiriipustaan ja laskettelemalla latinankielisiä loruja sujuvasti ulkomuistista. Ristinheilutusta ja huonosti lausuttua latinaa on nähty kauhuelokuvissa jo niin paljon, että nämä jutut tuntuvat väkisinkin huvittavilta.

Warrenit tietävät, että aavejahdeista kannattaisi pitää välillä taukoa.

Sinänsä hauska ratkaisu on se, että elokuvan pääpahis eli demoninunna herjaa omalla ulkomuodollaan nimenomaan Warrenien uskoa. Koska nunnassa ruumiillistuvat monet kristilliset hyveet, voidaan rappeutuneena ja pahantahtoisena nunnana esiintyvää demonia pitää äärimmäisenä herjauksena katolilaista uskoa kohtaan. – Kauhugenressä on toki väännetty luostarin henkilökunnasta irvikuvia jo vuosisatoja aina Matthew Lewisin The Monk -romaanista lähtien, eikä Kirottu 2:n demoninunnassa siis sinänsä ole mitään uutta. Hahmo on yksinkertaisesti vain todella hyvin toteutettu.

Noin muutoin Kirottu 2 ei ihmeemmin lämmitä. Kahden riivaajahahmot tarinalinjojen yhdistäminen ei käy aivan ongelmattomasti. Elokuvaan sotkettu CGI on paikoin niin todella halvan näköistä. Pikaisesti elokuvassa vilahtavaksi, lastenrunon ”Kieroksi mieheksi” (”The Crooked Man”) on palkattu upea Javier Botet, mutta kuten Maman tapauksessa, hänen outo rankansa on peitetty kehnon CGI:n alle. Myös elokuvan demoninunna ottaa osumaa turhasta CGI:stä: Bonnie Aaronsin kolhot kasvot olisivat olleet pelkän corpsepaintin myötä aivan tarpeeksi pelottavat.

Kirottu 2:n säikyttelykeinot ovat perinteisiä mutta tehokkaita.

Bonnie Aaronsin ja Javier Botetin lisäksi myös elokuvan pääosan esittäjät ansaitsevat kiitosta. Lorraine Warrenina nähtävä Vera Farmiga on taas kerran yksinkertaisesti ihana, eikä Ed Warrenia esittävä Patrick Wilsonkaan ole yhtään hullumpi. Erityisesti Patrick Wilsonin esittämä Elvis-cover elokuvan loppupuolella tuo kuvioon mukavaa lämpöä.

Elokuvan demoninunnasta ollaan kuulemma tekemässä spin-offia: The Nun -elokuvan pitäisi saapua elokuvateattereihin heinäkuussa 2018. Tavallaan nämä Wanin tekeleet jo puuduttavat, mutta The Nun kiinnostaa.

Montakohan uutta Wan-elokuvaa ehdimme nähdä ennen sen ensi-iltaa?

*****

Kirottu 2 DVD @ Discshop
Kirottu 2 Blu-ray @ Discshop
Kirottu 2 VOD @ Discshop
Kirottu 2 HD VOD @ Discshop

Noidan käsikirja – Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia (1979)

Noidan käsikirja 1979
Noidan käsikirja (1979)

Nyt pukkaa sukupolvikokemusta. Noidan käsikirja – kaikki 80-luvulla syntyneet tietävät tämän, eikö vain? Käsiä pystyyn? Ehkä tämä on tuttu vähän vanhemmillekin? Omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on käsite. Sen ideaa ja vaikutusvoimaa on mahdoton purkaa osasiinsa. Teoksen suomennoksesta on otettu ainakin kuusi painosta, ehkä enemmänkin? 90-luvulla teos tuntui löytyvän joka toisen esiteinin kirjahyllystä – ja ne, jotka eivät kirjaa olleet itselleen saaneet, kävivät lainaamassa sen kirjastosta.

Noidan käsikirjan kohdeyleisöä ovat lapset, jotka ovat jo ohittaneet Mikko Mallikas -vaiheen, mutteivät vielä ole ehtineet tosissaan kiinnostua tyttö-poikaproblematiikkaan keskittyvistä nuortenkirjoista. Ainakin omassa tuttavapiirissäni Noidan käsikirja on toiminut eräänlaisena ensikosketuksena yliluonnollisen ja kauhuaiheiden maailmaan. Se on tarjonnut mainion väylän ”kovempaan kamaan”: Mystiikan maailma -kirjasarjaan, Saatanalliseen Raamattuun, slasher-elokuviin ja jopa ihan oikeaan okkulttiseen kirjallisuuteen. Porttiteoria, you know.

Ja voi hitto että tämä kirja olikin pelottava.

Noidan käsikirja on kuin legolaatikko. Se koostuu kolmesta pääluvusta, joista ensimmäinen käsittelee vampyyreita ja ihmissusia, toinen kummituksia ja kolmas paranormaaleja ilmiöitä. Jokainen luku jakautuu teemoittain visuaalisesti yhtenäisiin aukeamiin. Aukeamilla kerrotaan aihepiiristä ensin yleisluontoisella, luonnehtivalla tekstillä ja sen jälkeen muutamilla lyhyillä anekdooteilla. Koska teos on täynnä värikästä kuvitusta, mahtuu kullekin aukeamalle vain muutaman kappaleen eli ”legopalikan” verran tekstiä.

Tämän vuoksi teos on käytännössä erittäin helppolukuinen. Nuoren – ja vähän vanhemmankin – lukijan on paljon helpompi lukea löyhää, pieniksi palasteltua tekstiä kuin pitkiä vuodatuksia. (Miettikääpä vaikkapa Thomas Bernhardin romaaneja ja sitä, kuinka nopeasti niitä lukiessa väsähtää.) Tämä äärimmilleen viety helppolukuisuus lieneekin yksi syistä, joiden vuoksi Noidan käsikirja on noussut klassikkoasemaan.

Toinen syy sille, miksi Noidan käsikirja on tehnyt meistä niin moniin suuren vaikutuksen, lienee sen kuvitus. Jokainen aukeama sisältää keskimäärin 3-5 piirroskuvaa. Suurin osa kuvista on värillisiä, joskin sekaan on siroteltu (ilmeisesti painokustannuksien säästämiseksi) myös mustavalkoisia aukeamia. Erityisesti kirjan viimeisen, paranormaaleihin ilmiöihin keskittyvän luvun kuvitus on todella tasokas.

Noidan käsikirja
Hypnoosista kertovan aukeaman kaunis kuvitus on yksi suosikeistani.

Muistan erityisesti erään kuvan, joka valvotti minua lapsena pitkään. Teoksessa kerrotaan yhden aukeaman kerran ns. Walsinghamin talosta, jossa alkoi vuonna 1891 kummitella. Kummitustalon tarina ei itse asiassa ole kummoinen, mutta sen kuvitus on sitäkin kaameampi. En varmasti ole ainoa, jonka mieleen on syöpynyt lähtemättömästi tämä talossa kummitellut verinen pää:

 

Noidan käsikirjat ovat nykyään suhteellisen kovissa hinnoissa. Keskihinta taitaa huidella jossain 50-60 euron tietämillä, joskin tiedän kirjaa myydyn yli sataan euroon. Sain oman niteeni 90-luvun lopulla kaveriltani ilmaiseksi; eipä tuolloin olisi kukaan uskonut, että tästä kirjasta maksetaan vuonna 2016 parhaimmillaan kolminumeroisia eurosummia.

Oman niteeni arvoa taitaa kuitenkin hieman laskea se, että niteen edellinen omistaja on kirjannut havaintojaan kirjasta löytyvään aaveraporttilomakkeeseen:

#noidankäsikirja-niteeni edellinen omistaja on näköjään bongannut #aave'en.

A post shared by Heini L. (@taikalyhty_heini) on

 

Jos rehellisiä ollaan, minun mielestäni näiden merkintöjen pitäisi pikemminkin nostaa oman niteeni hintaa. Kuinka usein sitä törmää autenttisiin dokumentteihin paranormaaleja ilmiöitä koskevista havainnoista?

Kuka muuten muistaa hieman vanhemmille lukijoille suunnatun Suuren noitakirjan? Kyse on kokoelmasta ehtoja kauhunovelleja, joista kukin keskittyy – yllätys, yllätys – noita-aiheeseen. Koska teosten nimet ovat hieman samankaltaiset ja koska luin ne suunnilleen samoihin aikoihin, assosioin nämä teokset hyvin vahvasti toisiinsa – Suuri noitakirja on kuin Noidan käsikirjan jatko-osa tai ”isosisko”. Suunnitelmissani on lukea myös Suuri noitakirja uudelleen kuluvan vuoden aikana – katsotaan, toteutuuko.

Noidan käsikirja (Supernatural World, 1979, suom. 1983?)
Lukuhaasterasti: 22. Kuvitettu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä.