Kirottu 2 (2015) arvostelu

Kirottu 2 (2016)

Kirottu 2 (The Conjuring 2, Yhdysvallat 2016) jatkaa Kirottu– ja Annabelle-elokuvista tuttujen Ed ja Lorraine Warrenin tarinaa. Odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla: elokuvan trailerissa vilahteleva nunnahahmo näytti poikkeuksellisen pätevältä kammotukselta. Kuten muutkin Warrenien pariskuntaa kuvaavat elokuvat, myös Kirottu 2 pohjautuu (oletettuihin) tositapahtumiin. – Warrenit tulivat elokuvayleisöille tutuiksi alun perin The Amityville Horror -kauhuklassikosta (jota en itse ole vieläkään nähnyt – noloa kyllä).

Kirottu 2:n tarinassa kohdataan kaksi yliluonnollista kammotusta. Toinen elokuvan kummituksista on englantilaista perhettä poltergeistin tavoin kiusaava vanhan miehen henki. Toinen puolestaan on Warreneita jo pidempään vaivannut demoninen nunnahahmo. Kirottu 2:n kunniaksi on sanottava, että elokuvan molemmat möröt ovat todella pelottavia. Kirottu 2:n vahvuus ovat erinomaiset säikyttelykohtaukset. Erityisesti nunnahahmo on todella onnistunut luomus. Näiden lisäksi elokuvassa nähdään riivattu pikkutyttö Janet (Madison Wolfe), joka asettaa The Conjuring 2:n samaan jatkumoon Manaajan ja muiden riivausklassikoiden kanssa.

Riivauksen uhri on englantilainen pikkutyttö Janet.

Warrenien toiminnassa yhdistyvät hämäräperäinen mediumismi, jonka Lorraine on saanut syntymälahjana, ja katolilainen manausperinne, jota tulkitaan ja toteutetaan hyvin vapaaseen tyyliin. Ajoittain Warrenien uskollisuus katolilaiselle traditiolle jopa naurattaa: Lorraine viettää vapaa-aikaansa lähinnä Raamattua lueskellen, ja Patrick todistelee omaa kyvykkyyttään aaveiden karkottajana esittelemällä möröille hienoa ristiriipustaan ja laskettelemalla latinankielisiä loruja sujuvasti ulkomuistista. Ristinheilutusta ja huonosti lausuttua latinaa on nähty kauhuelokuvissa jo niin paljon, että nämä jutut tuntuvat väkisinkin huvittavilta.

Warrenit tietävät, että aavejahdeista kannattaisi pitää välillä taukoa.

Sinänsä hauska ratkaisu on se, että elokuvan pääpahis eli demoninunna herjaa omalla ulkomuodollaan nimenomaan Warrenien uskoa. Koska nunnassa ruumiillistuvat monet kristilliset hyveet, voidaan rappeutuneena ja pahantahtoisena nunnana esiintyvää demonia pitää äärimmäisenä herjauksena katolilaista uskoa kohtaan. – Kauhugenressä on toki väännetty luostarin henkilökunnasta irvikuvia jo vuosisatoja aina Matthew Lewisin The Monk -romaanista lähtien, eikä Kirottu 2:n demoninunnassa siis sinänsä ole mitään uutta. Hahmo on yksinkertaisesti vain todella hyvin toteutettu.

Noin muutoin Kirottu 2 ei ihmeemmin lämmitä. Kahden riivaajahahmot tarinalinjojen yhdistäminen ei käy aivan ongelmattomasti. Elokuvaan sotkettu CGI on paikoin niin todella halvan näköistä. Pikaisesti elokuvassa vilahtavaksi, lastenrunon ”Kieroksi mieheksi” (”The Crooked Man”) on palkattu upea Javier Botet, mutta kuten Maman tapauksessa, hänen outo rankansa on peitetty kehnon CGI:n alle. Myös elokuvan demoninunna ottaa osumaa turhasta CGI:stä: Bonnie Aaronsin kolhot kasvot olisivat olleet pelkän corpsepaintin myötä aivan tarpeeksi pelottavat.

Kirottu 2:n säikyttelykeinot ovat perinteisiä mutta tehokkaita.

Bonnie Aaronsin ja Javier Botetin lisäksi myös elokuvan pääosan esittäjät ansaitsevat kiitosta. Lorraine Warrenina nähtävä Vera Farmiga on taas kerran yksinkertaisesti ihana, eikä Ed Warrenia esittävä Patrick Wilsonkaan ole yhtään hullumpi. Erityisesti Patrick Wilsonin esittämä Elvis-cover elokuvan loppupuolella tuo kuvioon mukavaa lämpöä.

Elokuvan demoninunnasta ollaan kuulemma tekemässä spin-offia: The Nun -elokuvan pitäisi saapua elokuvateattereihin heinäkuussa 2018. Tavallaan nämä Wanin tekeleet jo puuduttavat, mutta The Nun kiinnostaa.

Montakohan uutta Wan-elokuvaa ehdimme nähdä ennen sen ensi-iltaa?

*****

Kirottu 2 DVD @ Discshop
Kirottu 2 Blu-ray @ Discshop
Kirottu 2 VOD @ Discshop
Kirottu 2 HD VOD @ Discshop

Mainokset

Source Code (2011) – Kohtauksia aikaluuppihelvetistä

SOURCE CODE julkka
Source Code (2011)

Duncan Jonesin erinomaisen Kuu-debyyttiohjauksen (josta kirjoitin jo hyvä tovi sitten toisaalla) nähtyäni kaivelin käsiini saman ohjaajan toisen ohjauksen eli Source Coden (Yhdysvallat 2011). Koska Kuu oli ja on parasta scifiä pitkään aikaan, olivat odotukset Source Codea kohtaan aika kovat. Source Codessa astutaan Kuun metafyysisesta ambient-fiilistelystä roima askel toiminnallisempaan suuntaan. Elokuvien temaattinen kärki on pitkälti samassa inhimillisen kokemuksen ja identiteetin ytimessä. Molempien elokuvien päähenkilöt ovat heitä ylempien tahojen armoilla ja pyrkivät murtamaan heitä sitovat kiinnikkeet vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.

Jake Gyllenhaal on kapteeni Colter Stevens – tai ainakin luulee olevansa. Elokuvan alussa hän havahtuu junasta, johon ei muista nousseensa. Vastapäätä häntä istuu kaunis nainen, joka juttelee tuttavallisesti ja käyttäytyy kuin olisi Colterin hyväkin ystävä. Colterilla ei valitettavasti ole naisesta minkäänlaista muistikuvaa. Hiljalleen selviää, että Colter ei olekaan Colter, vaan historianopettaja Sean Fentress, joka menehtyy muutaman minuutin kuluttua valtavassa pommi-iskussa.

Kun Colter katsoo peiliin, takaisin tuijottavat vieraat kasvot.
Kun Colter katsoo peiliin, takaisin tuijottavat vieraat kasvot.

Onneksi homman pointti valkenee pian: Colterin tulee selvittää, kuka junaan kohdistuneen pommi-iskun takana on. Hänellä on käyössään junassa menehtyneen Fentressin elämän viimeiset kahdeksan minuuttia, joka toistuu eräänlaisena ehdottoman rajallisena aikaluuppina. Tätä luuppia nimitetään lähdekoodiksi. (Miksi ihmeessä tämänkään elokuvan nimeä ei ole voitu suomentaa? Kuulostaako ”Lähdekoodi” suomalaisittain jotenkin liian nörtiltä?) Oppaanaan ja apunaan Colterilla on kapteeni Colleen Goodwin (Vera Farmiga), jonka kanssa Colter pystyy keskustelemaan interaktiivisesti aikaluuppien välillä.

SOURCE-CODE-goodwin
Kapteeni Goodwinilla on kaunis hymy.

Lähdekoodi liittyy Yhdysvaltain armeijan projektiin, jossa tarkoin määritellyt kriteerit täyttävä henkilö voidaan lähettää kaivamaan informaatiota menneistä tapahtumista. Se ei siis mahdollista aikamatkailua, vaan jo tapahtuneiden asioiden kertaamisen ja informaation kalastelun menneistä olosuhteista. Stevensin aikaluuppihelvetin määränpäänä on siis selvittää pommi-iskun tekijän identiteetti, jotta myöhemmin seuraavat pommi-iskut – joita armeijan esikunnalla on hyvä syy odottaa – saadaan estettyä.

Kuussa kaikkein kiehtovinta oli se, kuinka siinä kuvaillut tekniset innovaatiot ovat periaatteessa mahdollista tulevaisuutta. Source Coden taustalla olevat ajatukset teknisestä innovaatiosta eivät ole samalla tavalla uskottavia. Horjuva pohja ei häiritse sietämättömän paljon, mutta muun muassa tästä syystä tämä elokuva ei ole samanlainen täysosuma kuin Kuu.

SOURCE-CODE-rajahdys
Että tällaista pitää tapahtua juuri, kun on tavannut kivan tytön.

Siinä missä Kuu muistutti maalailevassa perusfiiliksessään Kubrickin Avaruusseikkailua, on Source Coden perusmeningin selkein vertailukohta Christopher Nolanin Inception. Todellisuuden tasojen kanssa kikkailuun kohdistetaan paljon huomiota. Inceptionissa tämä kikkailu menee jo vähän liiankin pitkälle, ja lopulta elokuvasta tulee suoranaista tasohyppelypuuroa. Source Codessa vastaavaa ongelmaa ei ole, vaikkakin sen, mitä elokuvan lopussa oikein tapahtuu, tajuaminen vaatii tarkkaavaisuutta.

Source Code on melkein neljän tähden elokuva, mutta vain melkein. Saa nähdä, millaista jälkeä ohjaaja Jones saa aikaan seuraavan projektinsa eli massiivisen Warcraft-elokuvan parissa. Sen pitäisi tulla ensi-iltaan vuonna 2016.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / VOD

Kirottu (2013) – Mukiinmenevää riivausta

Kaikki ovat varmaankin nähneet The Amityville Horrorin (Yhdysvallat 1979)? Uskokaa tai älkää, mutta minä en ole. Katson sen kyllä ihan pian. Te, joille elokuva on tuttu, luultavasti muistatte, että kyseiseen tositapaukseen sotkeutui myös demonologipariskunta Ed ja Lorraine Warren. (Elokuvassa he eivät tosin käsittääkseni esiinny.) Warrenit olivat 1900-luvun loppupuolella melko tunnettuja ja hyvin kiisteltyjä hahmoja, jotka osallistuivat monien kummitustalojen ”puhdistamiseen” ja muihin vastaaviin projekteihin. Monissa Warrenien raportoimissa tapauksissa olisi hyvää ainesta kauhuelokuviin, ja onkin outoa, ettei niitä ole enempää tehty. Onko aika sitten ajanut kummitustalo- ja riivauskauhun ohi? Tiedä häntä. The Amityville Horrorin lisäksi olen törmännyt vain kahteen elokuvaan, jotka liittyvät Warrenien tutkimuksiin: The Haunting in Conneticut (Yhdysvallat 2009, en ole nähnyt enkä ole aivan varma kannattaako katsoakaan?) ja Kirottu (The Conjuring, Yhdysvallat 2013).

KIROTTU julkka
Kirottu (2013)
KIROTTU julkka 2
Jenkeissä käytetty promojulkka, mielestäni Suomessa käytettyä julkkaa paljon hienompi.

Viimeksimainittu pohjautuu Perronien perheen tapaukseen, jonka Warrenit ottivat hoitaakseen 1970-luvun alussa.  (Tapahtumista elokuvan taustalla voi lukea lisää täältä, mutta varoitan: spoilereita on luvassa!) Kirottu noudattelee klassista kummitustalojutun kaavaa: perhe muuttaa taloon, lapset näkevät jotain mitä vanhemmat eivät näe, tapahtuu lisää outoja, yöt muuttuvat pelottaviksi. Sitten haetaan apua manaajilta tai demonologeilta ja puhdistetaan taloa. Näinhän se homma aina menee, ei tule varmasti kellekään yllätyksenä.

En oikein tiedä, mitä tämäntyyppisistä kummitustalo/riivauselokuvista pitäisi ajatella. Juonikaava on niin vakiintunut ja eri elokuvat varioivat sitä niin vähän, että pointti tuntuu hiljalleen häviävän. Ne seikat, joissa nämä elokuvat eroavat toisistaan, ovat lukumäärältään vähäiset. Ilahtuisin, jos tätä kaavaa uskallettaisiin joskus rikkoa kunnolla ja kerrankin yllättää katsoja. (Hei lukijat, elokuvavinkkejä otetaan vastaan!)

Myös Kirottu noudattelee uskollisesti tätä peruskaavaa. Lisäksi mukana on se miellyttävä, hieman poikkeuksellinen piirre, että näkökulma on jaettu Warrenien demonologiperheen ja kummitustalossa asuvien Perronien välillä. Elokuva alkaa nimenomaan Warrenien tarinasta, ja Warreneihin se myös päättyy. Perronit ovat vain pieni palanen heidän tarinaansa, yksi monista tapauksista. Mitenkään tavaton tällainen ratkaisu ei toki ole, onhan pahantahtoisen voiman häätäjä keskeisessä roolissa jo kaiken riivauskauhun kuninkaassa eli Manaajassa (The Exorcist, Yhdysvallat 1973). Mukavaa vaihtelua joka tapauksessa – etenkin, kun otetaan huomioon, että Warrenit vaikuttavat elokuvassa todella sympaattiselta ja luotettavalta pariskunnalta. Roolitus on tehty niin hyvin, että päästäisin elokuvan Warrenit milloin tahansa manaamaan omaan olohuoneeseeni. (Kun elokuvaa katselee pidemmälle, Lorrainen holtiton mediumismi ja Warrenien yhteinen, harras roomalaiskatolisuus eivät ole omiaan herättämään luottamusta, mutta hei, nämähän ovat vain sivuseikkoja.)

KIROTTU-ed
Ed Warrenilla on hommia.

Myös Kirotun perhe on hivenen poikkeuksellinen. Isän ja äidin lisäksi perheeseen kuuluu viisi (!) tytärtä. Huh! Jos katsot elokuvaa porukalla, kannattaa heti alussa pistää pystyyn vedonlyönti siitä, kuka elokuvan hahmoista joutuu riivatuksi. Voin paljastaa, että oma veikkaukseni meni vikaan. Miksi ihmeessä tyttöjen määrää ei ole kutistettu pienemmäksi? Menin itse jatkuvasti sekaisin siitä, kuka oli tytöistä kukakin ja ketkä jakoivat keskenään makuuhuoneen. Kuka nyt oli se, joka puhui unissaan, ja kuka flirttailee Warrenien ääniteknikon kanssa? Beats me. Ilmeisesti tyttöjen lukumäärä on haluttu pitää viidessä, jotta elokuva pysyisi mahdollisimman uskollisena todellisuudelle. Yleensä vastustan henkeen ja vereen ratkaisuja, joissa ”tosiseikat” asetetaan muodollisen eheyden edelle, mutta tässä tapauksessa viiden tyttölapsen ratkaisu tuntuu perustellulta: Perronien tapaus saavutti ilmeisesti ainakaan Yhdysvalloissa sen verran tunnettuutta, että oli luontevaa ottaa koko tyttölauma mukaan myös elokuvaan.

KIROTTU-tytöt
Perronin kauniit tyttäret.

Kirottu onnistuu paikoin olemaan hyvin pelottava elokuva. Elokuvan paras ja karmivin vaihe on se, kun Perronien taloon liittyvä outous alkaa vasta nousta esille (as usual). Katsoja ei vielä tiedä, kuka ja mikä perhettä kiusaa. Siinä vaiheessa, kun Warrenit tulevat kuvioon mukaan, alkaa jännite jo lopahtaa, ja touhu menee liikaa tavanomaisen rymistelyn ja latinankielisen höpinän sekamelskaksi.

Kirottu on tämän lajityypin elokuvaksi pitkähkö, 112 minuuttia. Osa riivauselokuvista pystyy toki pitämään katsojaa otteessaan pidempäänkin (mainittu Manaaja kestää yli kaksi tuntia), mutta pitäisin itse niitä säännön vahvistavina poikkeuksina. Ehkä olisi kannattanut lopettaa tälläkin kertaa lyhyempään. Lopun kliimaksi, joka on elokuvan heikointa antia, tuntuu kestävän ikuisuuden. Muutoinkin elokuvassa on vähän turhan paljon kauhuelokuvan klisee-elementtejä: hitchcocklaisittain käyttäytyviä lintuja, lampea kummitustalon takana, pelottavaa vaatekaappia ja kellaria, nukkea, hirttoköyttä, soittorasiaa… Jos mukaan ottaa näistä pari ja keskittyy niihin, selvä juttu, mutta liika on liikaa. Välillä elokuva vaikuttaa samanlaiselta outojen juttujen sekalaiselta keräelmältä kuin Warrenien taloonsa haalima ”paranormaalien esineiden kokoelma”.

KIROTTU-veri
Tällaisenaan stilli tuo mieleen lähinnä menstruoivan KK-klaanilaisen, mutta oikeasti kohtaus on ihan taidokas. Vieressä lohduttelee Lorraine Warren.

Kokonaisuuden vaikuttavuutta syövät tietyt epäloogisuudet ja huolimattomuusvirheet. Etenkin kohtaukset, joissa jompikumpi tai molemmat vanhemmista sattuvat saapumaan juuri sopivasti kotiin keskellä yötä pelastamaan lapsensa kamalalta kummitukselta, eivät ole omiaan pönkittämään vaikutelmaa uskottavuudesta. Myös elokuvan found footage -tyyppiset kohtaukset hyvine kuvanlaatuineen nakertavat uskottavuutta. Lisäksi mukana on paljon pienempiä epäuskottavuuksia ja -loogisuuksia, mutta niitä ovat kauhuelokuvat (ja elokuvat ylipäätään) muutenkin täynnä, joten ne voi jo antaa anteeksi.

Kaikesta huolimatta Kirottu on lajityyppinsä edustajaksi aivan kelpo elokuva. En katsoisi uudestaan, mutta sainpa kimmokkeen kaivaa The Amityville Horrorin vihdoin käsiini.

Mutta miksi ihmeessä trailerissa soi Donovanin Hurdy Gurdy Man?

*****

Kirottu DVD @ Discshop
Kirottu BD @ Discshop
Kirottu VOD @ Discshop
Kirottu VOD HD @ Discshop

Kirottu DVD @ CDON
Kirottu BD @ CDON
Kirottu VOD @ CDON