Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)
My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista..

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillän, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut kova paikka – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voidaan hyvällä syyllä spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut edes aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa ratkottavinaan – muiden ongelmien pohtimiselle ei juuri jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi joka ikinen päivä ja rankasti – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi luullakseni pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää ohjaava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta – ja joiden rikokset jäivätkin tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan sen syvällisemmin Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin kynänjälki on kyllä huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on nähdäkseni vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Eihän se oikeasti näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve.

Tämä ei nähdäkseni tee lainkaan oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta.

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

Mainokset

Natural Born Killers (1994)

natural-born-killers
Natural Born Killers (1994)

Natural Born Killers (Yhdysvallat 1994, levitetty Suomessa myös nimellä Syntyneet tappajiksi) on mulle todella tärkeä elokuva. Näin sen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, kun kiinnostukseni alkoi laajentua eurooppalaisesta elokuvasta amerikkalaiseen ja aasialaiseen, kokeellisesta ilmaisusta ja taide-elokuvasta kohti populaaria, mutta silti ilmaisullisesti kunnianhimoista elokuvaa.  Quentin Tarantino ja Takashi Miike olivat näihin aikoihin kovia nimiä.

Päätin katsoa Natural Born Killersin pitkästä aikaa kahdesta syystä:
1) Leonard Cohen siirtyi jokin aika sitten ajasta ikuisuuteen. Koska tutustuin Cohenin musiikkiin nimenomaan Natural Born Killersin kautta, tuntui mielekkäältä kunnioittaa hänen muistoaan katsomalla elokuva uudelleen.
2) Viime kesänä lukemassani  Michael Scholtenin Quentin Tarantino -elämäkerrassa Natural Born Killersiä käsiteltiin erittäin negatiivisessa valossa. Pointti vaikutti olevan se, että Natural Born Killers on huono elokuva, josta kriitikoiden lisäksi inhosi myös suuri yleisö. Hämmennyin näistä väitteistä, sillä olin aina pitänyt Natural Born Killersiä oman aikamme klassikkona.

Pelotti. Joutuisinko tämän katselukerran myötä toteamaan, että suuresti arvostamani elokuva on pelkkää bulkkiroskaa?

Elokuvan katsottuani tutkailin, millaista mainetta se yleisesti nauttii: Natural Born Killers sai ihan hyvän vastaanoton, ja se myös menestyi taloudellisesti varsin mallikkaasti (budjetti: 34 miljoonaa dollaria, box office: 50 miljoonaa dollaria). – Mysteeriksi jää, miksi Scholten vähättelee kirjassaan Natural Born Killersin arvoa ja saavutuksia.

natural-born-killers-mickey-mallory
Natural Born Killersin kyyhkyläiset: Mickey ja Mallory.

Natural Born Killers on 90-luvulle päivitetty versio Bonnien ja Clyden tarinasta. Mallory (Juliette Lewis) elää onnetonta teini-ikää eripuran ja väkivallan kyllästämässä perheessä. Hänen isänsä hyväksikäyttää häntä, eikä äiti auta vaan sulkee silmänsä. Kun teurastajan apupoika Mickey (Woody Harrelson) saapuu isän tilaaman lihasäkin kanssa perheen oven taakse, nuoret rakastuvat toisiinsa silmittömästi. Koska omistushaluinen isä ei päästä tytärtään tapaamaan rakastettuaan hyvällä, Mallory lunastaa vapautensa väkivalloin.

Elokuvan alkupuoli kuvaa Mickeyn ja Malloryn hurmeista matkaa läpi Yhdysvaltain paahteisen lounaisosan. He ovat vapaita sieluja, joita eivät kahlitse sosiaaliset normit tai valtioiden lait. Kun jonkun naama ottaa päähän tai kassavaje uhkaa, tilanne ratkaistaan raa’alla voimalla. He toimivat äärimmäisen impulsiivisesti ja elävät hetkessä; huomista ei ole heille olemassa. Media seuraa Micheyn ja Malloryn verijälkiä herkeämättä ja pitää huolen siitä, että koko liitovaltio tietää, missä kyyhkyläiset kulkevat. – Itse pidän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta todella paljon, sillä sen puitteissa Mickey ja Mallory nähdään omassa elementissään: vapaina, rakastuneina ja verenhimoisina.

natural-born-killers-i-love-mallory
Mickeyn ja Malloryn ensikohtaaminen

Elokuvan jälkimmäinen puolisko keskittyy kuvaamaan tapahtumaketjua, johon Mickey ja Mallory kietoutuvat jäätyään kiinni ja jouduttuaan vankilaan. Koska Yhdysvaltain televisioyleisö janoaa edelleen verta, toimittaja Wayne Gale (Robert Downey Jr.) ujuttautuu vankilaan haastattelemaan Mickeyta. Jotta haastattelusta saadaan paisutettua mahdollisimman suuri mediaspektaakkeli, esitetään se suorana lähetyksenä – heti Super Bowlin jälkeen. Haastattelu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja veri alkaa jälleen lentää. – Siinä missä elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa summittaisesti useamman viikon mittaista ajanjaksoa, kertoo jälkipuolisko melko lyhyestä ja tiiviistä tapahtumaketjusta ja valmistelee katsojaa loppuratkaisuun. Henkilökohtaisesti en ole elokuvan jälkipuoliskoon yhtä ihastunut kuin sen alkuosaan.

Natural Born Killersin suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kuvaamaan kaksi sekopäistä tappajaa eräänlaisina pop-idoleina. Tuikitavalliset amerikkalaiset samanaikaisesti tuomitsevat väkivallan ja fanittavat silti avoimesti Mickeyta ja Mallorya. Myös katsoja tiedostaa, että Mickeyn ja Malloryn toiminta on vastuutonta ja ehdottomasti väärin – ja samalla myöntää, että he ovat uskomattoman siistejä. Koska kyse on elokuvasta eikä tosielämästä, voimme antaumuksella ihailla Mickeyn ja Malloryn vapautta, kapinahenkeä ja tyyliä.

Katsojalle tarjotaan runsaasti samastumiskohtia erityisesti Malloryn hahmoon. Mallory on joutunut nuoruusvuosiensa ajan alistumaan sille, että hänen kehonsa ei ole hänen omansa ja että hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä levottomien käsien kosketukselta. Maailma on täynnä miehiä, jotka katsovat oikeudekseen kajota Malloryyn – ja kun Mallory ilmaiseekin kieltäytyvänsä näistä kosketuksista ampumalla näpelöijältä aivot seinälle, elokuvakatsomossa hurrataan. – Myös Mickeyllä on taustallaan jonkinlainen trauma, josta katsoja saa nähtävilleen vain ohimeneviä väläyksiä. Vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset eivät saa katsojaa pitämään Mickeyn ja Malloryn tekoja oikeutettuina, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ainoastaan tekevät Mickeyn ja Malloryn toiminnasta ymmärrettävämpää ja auttavat katsojaa samastumaan heihin.

natural-born-killers-demon
Mickey demonina

Suurin syy sille, miksi pidän Natural Born Killersistä niin valtavasti, lienee sen leikkaustekniikka. Elokuvassa on valtavasti hyppyleikkauksia lyhyihin otoksiin, jotka eivät näennäisesti liity käsillä olevaan kohtaukseen millään tavalla. Temaattinen yhteys on kuitenkin olemassa. Usein nämä lyhyet kohtaukset ilmentävät tavalla tai toisella Mickeyn ja Malloryn sisäisiä, tuhoisia voimia eli demoneita, joiksi niitä elokuvassa nimitetään. Näenkin Natural Born Killersin ekspressionismin tradition jatkajana: se käyttää karkeita ja suurieleisiä keinoja tapahtumien ja kokemuksien todellisten merkitysten ilmaisuun. Vaatimukset realismin suhteen jätetään huomiotta.

Tämä oli hyvä katselukokemus: vaikka vuodet ovat vierineet, Natural Born Killersin viehätysvoima ei ole vähentynyt.

*****

Natural Born Killers Blu-ray  @ Discshop
Natural Born Killers Video on demand @ Discshop

Crimson Peak (2015) – Kai del Toro tekee vielä jotain parempaakin

CRIMSON PEAK poster
Crimson Peak (2015)

Mä pidän Guillermo del Toron ohjaajaprofiilin ideasta enemmän kuin siitä, mitä hän käytännössä tekee. Pidän hänen tyyli- ja aihevalinnoistaan – periaatteessa. Käytännössä del Toro ei ole koskaan onnistunut pseudogoottilaisessa tyylissään niin hyvin, ettei toivomisen varaa jäisi. Tämä pätee myös hänen tuoreimpaan ohjaustyöhönsä eli Crimson Peakiin (Yhdysvallat/Kanada 2015).

Eletään 1800-luvun loppua Yhdysvalloissa. Nuori ja yläluokkainen Edith Cushing (Mia Wasikowska) haaveilee kirjailijanurasta ja tarjoaa goottilaisvaikutteisia tekstejään kustantajille. Edith saa kustannustarjousten sijaan vain lämmintä kättä ja kehotuksia kirjoittaa kummitustarinoiden sijaan romanttisia kertomuksia.

Samoihin aikoihin Edith tutustuu sattumalta englantilaiseen aatelismieheen, Sir Thomas Sharpeniin (Tom Hiddleston), joka kehuu auliisti Edithin tekstejä ja kannustaa häntä jatkamaan kirjoittamista.

Sharpen on matkustanut Yhdysvaltoihin hakeakseen rahoitusta saven louhintaan liittyvää keksintöään varten. Mukanaan hänellä on siskonsa Lucille (Jessica Chastain). Edithin isä Carter Cushing (Jim Beaver) suhtautuu Edithiä hakkailevaan Sir Thomasiin suurin varauksin, muttei kuitenkaan voi estää tytärtään tapailemasta ihastustaan. Pian Sir Thomas nai Edithin ja vie nuorikkonsa mukanaan Englantiin, Crimson Peakiksi kutsuttuun aateliskartanoon.

CRIMSON PEAK thomas edith
Sir Thomas ja tuleva Lady Edith.

Crimson Peakin rakennus on koko elokuvan kiinnostavin elementti. Vanha, rapistuva sukukartano on goottilaisen tyylisuunnan ydintä; siinä yhdistyvät goottilaisuuden kiinnostus arkkitehtuuriin ja toisaalta kuihtuviin aatelissukuihin. Huonokuntoisia sukutaloja on nähty goottilaisessa kirjallisuudessa satoja, joten luulisi, että aihelma olisi jo imetty tyhjiin. Del Toro osoittaa, että näin ei ole: Crimson Peak on visuaalisesti upea. Aivan erityisesti pidän talon saviseen maaperään liittyvistä yksityiskohdista. Punasavipohjainen maa värjää niin vesijohtoveden kuin taloa ympäröivän lumen verenkarvaiseksi.

Viktoriaaninen aika näyttää tekevän taas tuloaan populaarikulttuuriin. Crimson Peakin lisäksi esimerkkejä tästä ovat ainakin televisiosarja Penny Dreadful sekä videopelit The Order: 1886 ja Bloodborne. Ehkä neoviktoriaaninen trendi jatkuu edelleen? Toivon niin.

CRIMSON PEAK Mia Wasikowska
Del Toron ohjaukseksi Crimson Peak on yllättävän verinen.

Yllättävintä Crimson Peakissa on sen raakuus ja graafinen väkivalta. Ilmeisesti del Toro on kyllästynyt siihen satuohjaajan imagoon, joka häneen on liitetty aina Paholaisen selkärangasta ja Pan’s Labyrinthista asti. Elokuva sai Suomessa ikärajaluokituksen K16, ja luulenpa, että keskusteluja myös K18-luokituksesta on käyty. – Tarinan loppuvaiheissa väkivallasta tulee kuitenkin merkityksetöntä puukkohippastelua ja sohimista. Loppuvaiheisiin on ujutettu sentään yksi metka detalji: eye stab on jo vanha juttu, mutta cheek stabia en muista ennen nähneeni!

Visuaalisuuden ohella Crimson Peakin voima piilee upeissa näyttelijöissä. Olenko jo kertonut, että Tom Hiddleston on mielestäni heittämällä yksi söpöimpiä kiinnostavimpia nykynäyttelijöitä? Katson esimerkiksi Marvelin elokuvia vain hänen takiaan. Erityisen metkaa on nähdä Hiddleston juuri Mia Wasikowskan vastinparina, sillä parin vuoden takaisessa vampyyrielokuva Only Lovers Left Alivessa Hiddlestonin ja Wasikowskan henkilöhahmot saattoivat tuskin sietää toisiaan.

Ja sitten on Jessica Chastain. Hänestä tuskin tarvitsee sanoa mitään. Roolityö viekkaana Lucillena ei ole kenties Chastainin uran huippukohtia, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee taidolla ja tyylillä.

CRIMSON PEAK edith lucille
Edith kuuntelee, kuinka Lucille kertoo sosiaalidarwinistisesta maailmankuvastaan.

En ole varma, onko Crimson Peak kaikessa genretietoisuudessaan oikein mukavasti onnistunut elokuva vai pikemminkin väsähtänyt nippu kauhukliseitä. Kallistun tällä erää jälkimmäisen kannalle. Elokuvan perusidea ja kartanon visuaalinen ilme ovat vertaansa vailla, mutta muutoin toteutus tökkii. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, ja heidän käytöksensä on kummallisen flegmaattista ja epäuskottavaa. Crimson Peakin seinien sisällä asustavista mörmelöistä tulee mieleen aivan liian vahvasti del Toron tuottama kauhuelokuva Mama, jossa Jessica Chastain niin ikään nähtiin pääosassa. (Jessica Chastainista puheen ollen: mä en malttaisi odottaa yhtään, että  Chastainin tähdittämästä Blonde-elokuvasta saataisiin jo nähdä traileria).

Visuaalisen ilmeensä puolesta Crimson Peak on neljän tähden leffa, tarinan kannalta korkeintaan kahden. Otetaan siitä raa’asti keskiarvo.

*****

Crimson Peak DVD @ Discshop
Crimson Peak BD @ Discshop
Crimson Peak VOD @ Discshop
Crimson Peak VOD HD @ Discshop