Deprogrammed (2015) arvostelu

deprogrammed
Deprogrammed (2015)

Deprogrammed (Yhdysvallat 2015) on dokumentti kulttienvastaisesta liikkeestä ja deprogramming-tekniikasta, joilla kulttien aivopesemiä (tai ”aivopesemiä”) nuoria on saatu takaisin ”normaalin elämän” pariin. Elokuvan kerronta keskittyy deprogramming-tekniikan luojaan Ted Patrickiin. Patrickin mukaan kultit ”ohjelmoivat” eli aivopesivät ja ”kidnappasivat psykologisesti” nuoria, jotka menettivät vapaan tahtonsa ja muuttuivat kulttien orjiksi. Ainoa keino näiden nuorten auttamiseksi oli Patrickin mukaan purkaa ohjelmointi, joka oli juurrutettu nuoren mieleen aivopesun myötä.

Dokumentti alkaa 90-luvun alussa kuvatulla arkistomateriaalilla: maitopartainen 14-vuotias Matthew on juuri vapautunut satanistisen kultin ikeestä Ted Patrickin avulla. Arkistopätkän jälkeen saamme kuulla, että Matthew on dokumentin ohjaaja Mia Donovanin velipuoli, ja näemme, mitä hänelle kuuluu vuonna 2015 eli noin 20 vuotta ohjelmoinnin purkamisen jälkeen. Vaikuttaa siltä, että deprogramming ei ole vaikuttanut Matthew’n elämän kulkuun lainkaan positiivisesti. Ohjaaja Donovanin syyt dokumentin tekoon ovat henkilökohtaisia: Hän on seurannut velipuolensa ohjelmoinnin purkua ja sen jälkivaikutuksia lähietäisyydeltä. Nyt hän tahtoo on ymmärtää Ted Patrickia ja hänen metodiaan.

Ted Patrick on hyväntahtoinen ihminen. Hän uskoo vilpittömästi siihen, että kultit pyrkivät systemaattisesti aivopesemään nuoria ja tekemään näistä orjiaan. Hän ajattelee, että deprogramming-tekniikka on ainoa keino, jolla aivopestyjä nuoria voidaan auttaa. Koska kyseessä on nuoren ihmisen kohtalo ja elämä, tarkoitus pyhittää keinot. Nuori voidaan Patrickin mielestä raahata deprogramming-sessioon vastentahtoisesti, ja häntä voidaan pitää vangittuna useita päiviä, kunnes alkaa näyttää siltä että ohjelmoinnin purku on onnistunut. Patrick oikeuttaa toimiaan myös sillä, että hän toimii ainoastaan nuoren vanhempien tai muun läheisen pyynnöstä ja kutsumana.

deprogrammed ted patrick
Ted Patrick on siirtynyt eläkkeelle.

Elokuvassa haastatellaan useita henkilöitä, joille Patrick on suorittanut ohjelmoinnin purkamisen. Heidän kokemuksensa ja mielipiteensä Patrickin tekniikasta vaihtelevat paljon. Osa kokee oman deprogramming-session vahingollisena ja jopa traumaattisena tapahtumana. Jotkut haastatellut pitävät tekniikkaa viallisena, mutta laskevat silti Patrickin ansioksi sen, että he pystyivät lähtemään kultista session jälkeen. Kukaan dokumenttia varten haastatelluista Patrickin ”potilaista” ei suhtaudu Patrickin tekniikkaan täysin kritiikittä. Kertooko tämä enemmän Patrickin ajatusten vastaanotosta vai dokumentin ohjaajan valinnoista, sitä on vaikea arvioida.

Erityisen kiinnostavaa Patrickin tekniikassa on se, millaisia yhteyksiä sillä on valtavirtaisiin kristillisyyden muotoihin ja erityisesti manaustraditioon. Patrickin suvussa on sekä metodisti- että baptistisaarnaajia, ja hän vaikuttaa ottaneen näiden retoriikasta vaikutteita. Lisäksi dokumentista saa sen käsityksen, että hän harjoittaa jotakin valtavirtaisen kristillisyyden muotoa. Nämä seikat herättävät paljon kysymyksiä. Miten deprogramming oikeastaan toimii? Mihin se perustuu? Miten sessio käytännössä etenee? Dokumenttiin on liitetty sessioissa kuvattua videomateriaalia, mutta ne tarjoavat vain pieniä väläyksiä tilanteesta, eikä suurempi kokonaisuus hahmotu.

Entä kuinka kultti määritellään? Mikä on kultin ja ”normaalin” uskonnollisen ryhmän ero? Miksi kristilliset kultit ovat vaarallisia, mutta tavanomaiset kristilliset ryhmät eivät? Nämä kysymykset jäävät dokumentissa vaille vastausta.

deprogrammed_arkisto
Dokumentissa on käytetty arkistomateriaalia 70-luvun deprogramming-sessioista.

Patrick ei näytä lainkaan ymmärtävän nuoruuteen liittyvää kapinahenkeä. Moni teini kapinoi kotinsa ja vanhempiensa arvomaailmaa vastaan etsimällä tietoa toisenlaisia arvoja edustavista ideologioista ja liikkeistä. Mitä voimakkaammin vanhemmat pyrkivät irrottamaan nuoren näistä kiinnostuksen kohteista, sitä vahvemmaksi kasvaa kapinahenki. Kun tähän väliin otetaan vielä Ted Patrick, joka vanhempien pyynnöstä kidnappaa nuoren, vangitsee tämän motellihuoneeseen ja yrittää painostaa tätä palaamaan vanhempien edustaman arvomaailman hellään huomaan, saadaan aikaan todella pahaa jälkeä.

Ted Patrickin ja deprogrammingin kultakausi oli 70-luvulla. Erityisesti Jonestownin joukkoitsemurha vuonna 1978 nostatti suuren yleisön mielenkiintoa Patrickin työtä kohtaan, ja asiakkaiden jono venyi venymistään. 1980-luvulla monet kultit hajaantuivat ja niihin liittyvä hysteria sai uusia muotoja. 90-luvun alku toi mukanaan Daavidin oksan. Samalla vanhempien epäluulo metallimusiikkia ja sen kuvastoa kohtaan kasvoi.

deprogrammed_matthew
Nuoruudenkokemukset ovat jättäneet Matthew’ihin jälkensä.

Se, että Patrick ylipäätään ryhtyi 90-luvulla soveltamaan deprogramming-tekniikkaa ”satanisteihin” ja ”saatananpalvojiin”, oli valtava virhe. Patrick oli aiemmin työskennellyt lähinnä 70-luvun hippikulttien ja muiden vastaavien liikkeiden parissa. Kenen tahansa pitäisi ymmärtää, että satanismi ja ”hevihommat” ovat hyvin erilaisia ilmiöitä kuin 70-luvun rauhan ja rakkauden kyllästämä henkisyys. Patrick sai aikaan melkoisesti vahinkoa jo 70-luvulla, ja 90-luvulla homma näyttää olleen vielä pahemmin hakusessa.

Jos dokumenttia varten haastateltuja Patrickin potilaita verrataan toisiinsa, yksi erottuu muista selvästi: Matthew. Vaikuttaa siltä, että Patrick on saanut kaikkein eniten vahinkoa aikaan nimenomaan Matthew’n kohdalla. On harmillista, että dokumentissa ei kerrota selväsanaisemmin siitä, mitä Matthew’lle tapahtui ”ohelmoinnin purkamisen” jälkeen ja kuinka prosessi häneen vaikutti. Matthew’n koko olemus kertoo kuitenkin epäsuorasti siitä, että vaikutus ei ole ollut myönteinen.

Deprogrammed on kiinnostava dokumentti aiheesta, jossa omaa puoltaan on vaikea valita. Ted Patrick toimii kyllä ”potilaidensa” parhaaksi, mutta valitettavan usein hänen työnsä lopputulokset eivät vastaa hänen jaloja motiivejaan. Käytännössä kaikkein kiinnostavimmat kysymykset jäävät dokumentin mittaan ikävä kyllä käsittelemättä.

Deprogrammed on kirjoitushetkellä katsottavissa Netflixissä.

*****

Mainokset

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1966)

saatana-saapuu-moskovaan
Saatana saapuu Moskovaan (1966)

Kuulin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista ensimmäistä kertaa yläasteikäisenä. Eräs ystäväni, joka ei ollut mikään lukutoukka, kertoi lukeneensa tämännimisen romaanin (luultavasti jotakin äidinkielen kurssin tehtävää varten) ja ylisti sitä. Hän piti aivan erityisesti siitä, että romaanissa Saatana aivan todella saapuu Moskovaan – kyse ei siis ole vertauskuvasta, joka ei koskaan konkretisoidu kirjan tarinamaailmassa. Skenaario kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukea romaanin – joskus.

Nyt, noin 14 vuotta myöhemmin, se on luettu.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kerronta vuorottelee kolmen päätarinalinjan välillä. Niistä eniten tilaa saa Moskovaan sijoittuva tarinalinja, jossa taikuri Wolandin nimellä matkustava Saatana aiheuttaa pahennusta ja sekasortoa. Toinen tarinalinja sijoittuu Jerusalemiin, jossa Pontius Pilatus seuraa vierestä Ješua Ha-Notsrin eli Jeesuksen oikeudenkäyntiä ja tuomion toimeenpanoa. Kolmannessa tarinalinjassa keskitytään Jeesuksesta romaania kirjoittavan Mestarin ja hänen rakastajattarensa Margaretan rakkaustarinaan. Loppua kohden tarinalinjat kietoutuvat yhteen.

Aloitin yli 500-sivuisen järkäleen lukemisen vauhdilla jo viime keväänä. Teoksen hersyvä, värikäs maailma ja humoristinen kerronta toivat mieleeni ennen kaikkea maagisen realismin. Tällaiseen tyyliin en olisi odottanut venäläisessä kirjallisuudessa (jota tunnen kiusallisen huonosti) törmääväni; yllätys oli kuitenkin positiivinen.

Siinä vaiheessa, kun kerronta siirtyy ensimmäistä kertaa kuvaamaan Ješua Ha-Notsrin vaiheita, olin jokseenkin vakuuttunut, että Saatana saapuu Moskovaan on maailman parhaita romaaneja. Teos oli mukaansatempaava ja  tapahtumarikas – sanalla sanoen: viihdyttävä. Kaiken häsläyksen ja karkeloinnin taakse tuntui silti kätkeytyvän myös syvää ymmärrystä, joka ei noin vain auennut teokseen vasta tutustuvalle lukijalle.

Kun olin päässyt kirjassa puolivälin paikkeille, jotain tapahtui. Työkiireet ja henkilökohtaisen elämän rikkaruohot alkoivat vaatia yhtä enemmän aikaa ja voimavaroja. Jätin kirjan pitkäksi aikaa yöpöydälle odottamaan kiireettömämpiä aikoja. Tämä oli virhe.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa ja etenkin sen Moskovaan keskittyvässä, taikuri Wolandista kertovassa tarinalinjassa on niin valtava määrä henkilöhahmoja, että jo parin viikon lukutauon jälkeen olin jo tyystin unohtanut, kuka on kukin. Tästä syystä en käsittele tässä romaanin tapahtumia sen tarkemmin – en voisi kirjoittaa niistä juuri mitään puuttumatta myös henkilöhahmoihin.

Siispä vinkkini sinulle, joka suunnittelet Saatana saapuu Moskovaan -romaaniin tarttumista: lue romaani mahdollisimman nopeasti. Älä mielellään lue mitään toista kaunokirjallista teosta samaan aikaan, sillä se väistämättä hidastaa lukuprosessia. – Aion lukea teoksen uudelleen vielä joskus, tällä kertaa yhteen pötköön ja rivakassa tahdissa.

Päätin lukea romaanin lukuhaasteen kohtaan Jossain päin maailmaa kielletty kirja, kun bongasin kirjan nimen Sananvapaus ja sensuuri verkkoaikana -sivuston kiellettyjen kirjojen listalta. Aivan tarkalleen ottaen romaania ei kai koskaan kirjaimellisesti kielletty Neuvostoliitossa – se yksinkertaisesti jätettiin julkaisematta. Bulgakov kuoli vuonna 1940, ja Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin vasta vuonna 1966 – siis neljännesvuosisata kirjailijan kuoleman jälkeen ja tuolloinkin kovalla kädellä sensuroituna. Sittemmin romaanista on tullut pari ”täydennettyä versiota”. (En ole aivan varma, minkä version pohjalta lukemani suomennos on tehty; tämä teos ei ole minulle toistaiseksi niin tärkeä, että jaksaisin perehtyä sen versiohistoriaan kovin tarkasti.)

Pahoittelen: en voi sanoa Saatana saapuu Moskovaan mitään tämän analyyttisempaa. Minä yksinkertaisesti pidin kirjasta valtavan paljon sen hulvattoman huumorin, uskonnollis-okkulttisen viitekehyksen ja eläväisen kuvauksen vuoksi. Uskon ja toivon, että seuraavalla, intensiivisemmällä lukukerralla teoksen varsinainen asiasisältö avautuu paremmin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita, 1966, suom. 1969)
Lukuhaasterasti: 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Enter the Void: Director’s Cut (2009) – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****