Twin Peaks (2017) arvostelu

Twin Peaks (2017)

Twin Peaks on ainutlaatuinen osa 1990-luvun televisiohistoriaa – ja nyt myös 2010-luvun. Kuka olisi uskonut Laura Palmerin vuonna 1991 lausumaan ennustukseen siitä, että 25 vuoden kuluttua rätisee jälleen? En minä ainakaan. Olin skeptinen erityisesti sarjan rahoituksen suhteen – voisiko David Lynch todella saada projektinsa taakse tarpeeksi dollareita? Lynch meinasi vetäytyä projektista liian pieneksi katsomansa budjetin vuoksi, mutta jostain järjestyikin lisärahoitusta. Tai jotain. Kuka näistä tietää? Pääasia, että uusi sarja meni tuotantoon.

Uusi Twin Peaks on hämmentävän uskollinen alkuperäiselle sarjalle. Vanhan toisinnosta ei silti ole kyse: nyt sukellellaan samassa lammikossa kuin 90-luvun alussa, mutta sen syvemmässä ja synkemmässä poukamassa.

90-luvun Twin Peaksin viehätysvoima perustui arjen ja mystiikan yhdistämiselle. Pienessä amerikkalaiskaupungissa elettiin tuiki tavallista arkea, kunnes jokin mursi hauraan rauhan ja jätti jälkeensä muoviin kääräistyn ja sinertävän Laura Palmerin. Vaikka pikkukaupunki ei koskaan palannut tragedian jälkeen täysin entiselleen, elämä asettui pian raiteilleen: teinit ja vähän vanhemmatkin ihastuivat toisiinsa, Double-R-Dinerin kahvipannu porisi lounasaikaan ja saha puski ulos siisteiksi laudoiksi siivutettua puutavaraa.

Lauran kuoleman myötä Twin Peaksin todellisuuteen repesi railo, josta maailmankaikkeuden kauhu ja tyhjyys tuijottavat suoraan amerikkalaiseen arkeen – ja silti tuo arki pyöri edelleen suhteellisen samanlaisena kuin aina ennenkin.

Twin Peaks 2017
Agentti Dale Cooper saa äänettömiä neuvoja silmättömältä naiselta. This makes sense.

Tuon railon vuoksi 2010-luvun Twin Peaksista on tullut kolkko paikka. Alkuperäisen sarjan henkilöhahmot ovat saaneet lapsia, jotka voivat kukin tahoillaan pahoin: Shellyn ja Bobbyn tytär Becky kiskoo kokaiinia nokkaansa syrjäytyneen Steven-poikaystävänsä kanssa, Audreyn poika Richard on sotkeutunut paikallisen huumeliigan pyöritykseen. Myös Lucyn ja Andyn poika Wally vaikuttaa jotenkin kajahtaneelta. Mikä Twin Peaksin nuoria oikein vaivaa? Aivan kuin heidän syntymänsä aikoihin kaupunkiin olisi pullahtanut ydinlaskeuma, joka on vaikuttanut koko sakin aivokemiaan kohtalokkaasti.

Tämä teoria osuu paljon lähemmäs totuutta kuin äkkiseltään uskoisi. Laura Palmerin kuoleman ja Dale Cooperin katoamisen jälkeen metsässä ammottava Mustan killan sisäänkäynti on saastuttanut koko kaupungin. Siinä missä alkuperäisen sarjan arkisissa kohtaamisissa oli lämpöä ja rakkautta, on tämän päivän Twin Peaks kuin pystyyn kuollut metsä, jonka aavemainen hiljaisuus halkeaa vain harvoin jonkin reitiltään eksyneen satakielen lauluun.

Twin Peaks 2017
Double-R Diner on entisensä.

Ensimmäisissä jaksoissa meille muistutetaan, mitä tapahtui alkuperäisen sarjan viimeisessä jaksossa: Dale Cooper jäi jumiin Mustaan kiltaan, ja hänen riivattu kaksoisolentonsa pakeni hänen sijastaan fyysiseen maailmaan. Uusien jaksojen alussa Cooper on edelleen jumissa Mustan killan luuppimaailmassa pahantahtoisen doppelgängerin rellestäessä ympäri Yhdysvaltoja. Mutta odottakaas: Coopereita onkin kahden sijaan kolme! Tämä selviää, kun tapaamme Dougie Jonesin – pöhöttyneen uhkapeliriippuvaisen perheenisän, joka muistuttaa erehdyttävästi Cooperia.

Ollaan Lynchille rakkaan motiivin äärellä: henkilöhahmot kahdentuvat, jakaantuvat, monistuvat ja haarautuvat. Yksi näyttelijä saattaa edustaa useita eri hahmoja, ja toisaalta yhden hahmon sisällä saattaa asustaa monenlaisia entiteettejä. Tämähän on tuttua jo aiemmilta kausilta – esimerkiksi kysymykseen siitä, kuka murhasi Laura Palmerin, ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä samassa kehossa eleli ainakin kaksi sielua ja tahtoa.

Twin Peaks 2017
Pahan Cooperin kasvot ovat kuin kiveä ja iirikset mustiksi palaneet.

Sarjassa nähdään sekä doppelgängereitä, klassisia kaksoisolentoja, joista toinen on alkuperäinen ja ”hyvä”, toinen taas vääristynyt, riivattu ja ”paha”. Niiden lisäksi on olemassa tulpaksi nimitettyjä olentoja: tyhjyyttään kaikuvia, ihmismuotoisia Xerox-kopioita. Kyle MacLachlan on saanut esitettäväkseen kaikki kolme olentotyyppiä: alkuperäisen ”hyvän” Cooperin, BOBin riivaaman ”pahan” Cooperin ja Dougie Jones -tulpan, joka ei tiedä, missä ja miten päin pitäisi olla. Ei helppo duuni MacLachlanille – hän selviytyy rooleistaan erinomaisesti.

Eikä tässä vielä kaikki: osa hahmoista edustaa vieläkin selkeämmin universumin suuria voimia. Kun Laura Palmer irrottaa Mustassa killassa kasvonsa ja antaa Dale Cooperin katsoa sisimpäänsä, näkee Cooper pelkkää puhdasta valoa. Kun Sarah Palmer hieman myöhemmin tekee saman, hänen kasvojensa takana irvistää hyytävä pimeys. Palmerin naiset eivät ole tavallisia ihmisiä, joita outo kohtalo riepottelee, vaan valon ja pimeyden enkeleitä.

Twin Peaks 2017
Hyvä Cooper ottaa haltuun paikkaa, jonka Dougie Jones -tulpa on hänelle valmistellut. Dougien vaimo Janey-E ihmettelee vieressä.

1990-luvun alun Twin Peaks -teoksissa Laura Palmer nähtiin teinityttönä, jonka pumpulielämän takaa paljastui likaisia, kummallisia yksityiskohtia. Hän oli paitsi uhri, myös kiinnostunut asioista, joita hänen ikäisensä nuoren naisen ei ”pitäisi” olla kiinnostunut.  Hän hakeutui vaarallisten miesten seuraan, käytti kovia huumeita ja lähetteli itsestään vihjailevia valokuvia tuhman lehden senssipalstalle. (Olen aina pitänyt tätä piirrettä Lauran hahmossa ongelmallisena: Lauran synkillä mielihyvän lähteillä ikään kuin esitetään, että ainakin osa hänen kokemistaan rikoksista olivat jossain määrin hänen omaa syytään, mikä puolestaan laimentaa itse tekijöiden syyllisyyttä. ”Mitäs lähti sellaisten miesten matkaan.”)

Nyt Laurasta tulee kuitenkin jotain enemmän kuin väkivaltaiseen seksiin ja kokaiiniin mieltynyt teinityttö – suuremman voiman edustaja, lähes pyhimys. En ole varma, mitä mieltä tästä pitäisi olla. Vanha Laura Palmer on niin vahvasti lihaa ja verta, niin vahvasti maallisten hyveidensä ja paheidensa riepoteltavana, että hänen uutta asemaansa jonkinlaisena esoteerisena agenttina on vaikea ottaa tosissaan. Lynch on kehitellyt ajatustaan Lauran hahmosta hieman liian kauas alkuperäisestä.

Twin Peaks 2017
Laura Palmer vai pelkkä kuvajainen? Mustassa Killassa tapahtuu.

Mytologia sikseen – puhutaan hetki draamasta, kerronnasta ja tarinasta. Sarja lähtee käyntiin kuolettavan hitaasti, ja etenkin sielustaan otteen menettäneen Dale Cooperin toilailujen seuraaminen on sarjan alkupuolella todella turhauttavaa. Sarjan alkupään tapahtumat ovat kuin langanpätkiä, jotka alkavat ja päättyvät antamatta katsojalle mitään tarinan kannalta relevanttia tietoa. Tämä on sinänsä tyypillistä Twin Peaksia: jo alkuperäisessä sarjassa katsojan kustannuksella pilailtiin jatkuvasti ”vääriä vihjeitä” antamalla. Tälläkin kertaa katsoja pohti alkuun, onko Twin Peaksin pikkukaupungin triviaaleilla iloilla ja suruilla jokin syvempi merkitys – ja lopulta joutuu myöntämään, että ei, ei tosiaankaan ole. Tällainen tyhjäkäynti on turhauttavaa silloin, kun siitä ei irtoa syvempää esteettistä arvoa.

Jakso jaksolta sarja zoomaa yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes kahdeksannessa jaksossa tarinan raamit tulevat näkyviin. Ne, jotka jaksavat sarjan verkkaista sekoiluvaihetta tarpeeksi pitkään, saavat siis kärsivällisyydestään palkkion. Saamme tietää, että se, mitä Twin Peaksissa tapahtui vuonna 1989, on vain yksittäinen heijastuma valtavasta tapahtumakulusta, joka sai alkunsa Trinityn ydinräjähdyksessä vuonna 1945 (siitä samasta, johon pohjautuu Twin Peaksiakin upeamman Carnivàle-sarjan backstory).

Sarja muuttuu viimeisten jaksojen aikana yhä mielenkiintoisemmaksi. En usko, että sen kaikille osasille on mahdollista löytää sellaista luentaa, jolla olisi tukeva jalansija itse sarjan tapahtumissa ja piirteissä. Äärettömän moni seikka jää tulkinnanvaraiseksi.

Twin Peaks 2017
Kasinon ihanien puputyttöjen aivopesu on onnistunut erinomaisesti.

Eräs elementti, johon en osannut kiinnittää sarjan ensimmäisissä tuotantokausissa huomiota, liittyy mielenhallintaan, johon kytkeytyviä viittauksia uudessa sarjassa on runsaasti. Tähän suuntaan ojentuvat ennen kaikkea Dougien/Cooperin perässä juoksevien kasinorikollisten puputytöt, jotka eivät missään vaiheessa ole kunnolla läsnä tässä todellisuudessa. Myös Audrey Hornen mielentila askarruttaa. Miksi ennen niin toimeliaasta ja päättäväisestä naisesta on kasvanut sekava, voimaton hupsu, joka alistuu friikahtavan aviomiehensä käsikassaraksi? Mitä kummaa tapahtuu sen jälkeen, kun Audrey ummistaa silmänsä tanssiessaan Road Housessa? Audrey ei selvästi hallitse omaa elämäänsä – mutta kuka sitä sitten hallitsee?

Twin Peaks 2017
Audrey tanssii yhtä kauniisti kuin 25 vuotta sitten.

Lynch on perinteisesti hyvin tarkka teostensa musiikkivalinnoista. Uuden vuosituhannen Twin Peaksissa käytetään samoja Angelo Badalamentin aaltoilevia ambient-hittejä, jota tulivat tutuiksi alkuperäisessä sarjassa. Lisäksi (lähes) jokainen jakso päättyy Road Housessa järjestettyyn musiikkiesitykseen. Lynch on varmasti panostanut kovasti bändi- ja biisivalintoihin – ja silti minulla on tästä kimarasta vain vähän hyvää sanottavaa. Ainoat lohkaisut, jotka saavat varauksettomat suosionosoitukseni, ovat The Cactus Blossomsin rautalankaisen nostalginen Mississippi sekä aina vain upeammaksi kylpsyvän Rebekah del Rion No Stars.

Eddie Vedderin ja Nine Inch Nailsin yllätysesiintymiset ovat sinänsä hauskaa katseltavaa. Täysiä hutilyöntejä löytyykin sitten enemmän. James Marshallin esittämä Just You and I on aivan yhtä kiusaannuttavaa ininää kuin 90-luvun alussa. Pahinta sarjan musiikkivalinnoissa ovat kuitenkin Chromaticsin aneemiset Julee Cruise -imitaatiot, joita, paradoksaalista kyllä, edes Julee Cruise itse ei pysty pelastamaan.

Kun Twin Peaksia alettiin tehdä vuonna 1990, oli Lynchillä tilillään vain neljä feature-elokuvaa: surrealistinen outoiluelokuva Eraserhead, suhteellisen perinteinen elämäkertaelokuva Elefanttimies, surullinen scifi-floppi Dyyni ja väkivaltaisen upea Blue Velvet (jonka Dorothy-hahmoa olen muistellut ja makustellut viimeisen vuoden aikana valtavan paljon). Lynch ei ollut käsite – hänestä tuli sellainen Twin Peaksin myötä.

Twin Peaks 2017
Äijä ite: Lynch palaa rooliinsa agentti Gordon Colena. Kuvassa mukana FBI:n namunen Tammy ”what’s-her-last-name”.

Kun uuden Twin Peaksin jaksojen esituotanto käynnistyi reilu 20 vuotta myöhemmin, oli Lynchillä harteillaan raskas taakka. Hänestä oli tullut brändi. Häneltä odotettiin tietyntyyppistä tuotantoa – jotain lynchmäistä. Alkuperäisen Twin Peaksin illanpaahteisen pumpulitunnelmoinnin toistaminen sellaisenaan ei olisi vastannut näihin odotuksiin. Uudelta Lynchiltä odotetaan seksiä, makaaberia, pimeyttä ja juonta, joka rikkoo lineaarisen kerronnan traditiot.

Ja juuri näitä asioita Lynch meille antoi. Lynch tuntee brändinsä ja tietää, mitä häneltä odotetaan ja halutaan. Sattumanvaraisesti operoivan luovan nerouden vai liikemiesvaiston aikaansaannoksia? Mene ja tiedä.

En pysty antamaan tähtiä.

Mainokset

Life is Strange PS4 (2016) arvostelu

life-is-strange-peliarvostelu arvostelu 2016
Life is Strange (2016)

Life is Strange -videopeli (2016) alkaa teinidraamasta ja päättyy apokalyptiseksi selviytymistarinaksi, jossa on myös ripaus psykologista kauhua. Peli kuvaa amerikkalaisteinien elämää oregonilaisessa Arcadia Bayn pikkukaupungissa. Tarinan päähenkilö on 18-vuotias Maxine ”Max” Caulfield, joka on muuttanut viisi vuotta aikaisemmin Arcadia Baysta vanhempiensa kanssa Seattleen ja palannut nyt opiskelemaan vanhan kotikaupunkinsa taidepainotteiseen Blackwell Academy -high schooliin.

Lukukauden aluksi Max joutuu uhkaavaan tilanteeseen, minkä myötä hän havaitsee voivansa kelata aikaa taaksepäin – ja tämä onkin Life is Strangen keskeinen juju. Kyky matkustaa ajassa vie Maxin tilanteisiin, joissa hän voi pelastaa ihmishenkiä ja vaikuttaa muulla tavoin ratkaisevasti kohtalon kulkuun (ainakin näennäisesti; palataan tähän myöhemmin). Ominaisuus tuo mieleen 2000-luvun alun Prince of Persia -seikkailupelit, joissa pelaajalle suotiin hyvin samantapainen kyky kelata aikaa taaksepäin. Aikamatkustus ei siis ole mikään täysin uusi lanseeraus pelimaailmassa. Sen sijaan se, että aikamatkustusta käytetään näin draamavetoisessa pelissä, on ainakin minulle uutta.

Life is Strange peli peliarvostelu Max
Maxin seikkailu alkaa tyttöjen vessasta.

Pidän todella mielettömän paljon Life is Strangen tunnelmasta. Pelin tyylin suhteen lähin mielekäs vertailukohta lienee Richard Linklaterin elokuva Boyhood: fiilistellään ja katsellaan auringonlaskua samalla, kun ääniraita täytyy hilpeästä akustisesta kitarasta. Life is Strange onnistuu Boyhoodin tavoin kiteyttämään erinomaisesti teini-ikään liittyvän harhaisen toiveikkuuden ja kipeän, lapsenomaisen uskon siihen, että mikä tahansa on mahdollista.

En ole koskaan aiemmin törmännyt yhtä vahvaan ja onnistuneeseen kuvaukseen tilanteesta, jossa nuori ihminen palaa lapsuutensa maisemiin ja tutkii nyt vanhaa kotipaikkaansa uusin silmin. Arcadia Bay on Maxille tuttu, mutta silti uusi. Vain harva asia on muuttunut hänen lähtönsä jälkeen. Asvaltti halkeilee, rakennukset nuhraantuvat. Nuoret jakaantuvat niihin, jotka ”pääsevät pois”, ja niihin, jotka jäävät. Etsiessään askelmerkkejä vanhassa kotikaupungissaan Max törmää entiseen bestikseensä Chloeen, jonka kanssa hän ei ole juuri pitänyt yhteyttä muuttonsa jälkeen.

Life is Strange peli peliarvostelu Chloe
Maxin ex-bestis Chloe on muuttunut sitten viime näkemän.

Jos Life is Strangen kompilaatiosoundtrack olisi viskattu kuunneltavakseni ennen peliin tutustumista, olisin luonnehtinut sitä kokoelmaksi vetelää, persoonatonta ja pitkäveteistä indietä – ja jos rehellisiä  ollaan, juuri sitähän se on. Pääasiassa akustisen kitaran ja pehmeän laulun varaan rakennetut biisit sopivat kuitenkin peliin niin hyvin, että lopulta opin tykkäämään soundtrackin kappaleista ihan sellaisenaan. (Soundtrackiin kyllästyttyäni siirryin kuuntelemaan monen vuoden tauon jälkeen Iron & Winen vanhoja levyjä, joissa vallitsee sama aurinkoinen, pehmeä ja elämänuskoinen perusfiilis kuin Life is Strangen ääniraidalle valituissa kitarabiiseissä.)

Vaikka Life is Strangen tunnelma on päällisin puolin aurinkoinen ja ihana, kuplii pinnan alla jotain rumaa ja haisevaa. Mieleen tulee tiettyjä teoksia television puolelta: Twin Peaks ja True Detective (ping pong) tarjoavat pieniä vilauksia jostakin suuresta ja kauheasta, jota ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voi koskaan paljastaa. Myös Life is Strangessa elämän ruma puoli on läsnä pieninä viittauksina alusta asti: kaunis Rachel Amber on kadonnut kuin Laura Palmer konsanaan, ja kaupungin asukkaat aavistelevat pahaa.

Life is Strange peli peliarvostelu Twin Peaks
”Fire walk with me” – Life is Strange viittaa aika ajoin suoraan Twin Peaksiin.

Life is Strange kuitenkin eroaa muista samantyyppistä kauhua ja tuskaa vihjailevista teoksista siinä, että sukeltaa lopulta pimeyteen ja näyttää pelaajalle koko kuvion. Tämä tapahtuu oikeastaan vasta pelin viimeisessä osassa, jossa maailma väännetään perusteellisesti mutkalle ja joka ainakin minun mielestäni tuntui paljon pidemmältä kuin pelin muut osat. Koska päätösosa on muihin osiin verrattuna erittäin raskas ja tapahtumarikas, tuntuu peli kokonaisuutena epätasapainoiselta.

Lisäksi se, että pelissä tosiaankin ”paljastetaan kaikki”, tekee kokonaisuudesta jokseenkin tylsän. Twin Peaks ja True Detective ovat nokkelia teoksia juuri siksi, että ne jättävät niin paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Oikeastaan Life is Strange on kuin Twin Peaks ja Fire Walk With Me -elokuva samassa paketissa: ensin katsojan mielenkiintoa herätellään taitavin vihjauksin ja sen jälkeen näytetään kaikki, siis ihan kaikki ja vielä vähän lisää. Ei olisi kannattanut.

Life is Strange peli peliarvostelu
Pelin loppua kohden tarinan todellisuus särkyy.

Mutta sitten se tarinan punominen… Life is Strangessa olisi potentiaalia johonkin paljon suurempaan kuin mihin se käytännössä yltää. Ongelmaa on helppo havainnollistaa vertaamalla peliä The Witcher 3:een, jonka loppuratkaisu määrittyy sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja pelin mittaan tekee. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja erilaisia lopetusratkaisuja on lähes 40. Life is Strange ei toimi samalla tavalla. Sen loppukohtauksessa on valittava kahdesta vaihtoehdosta. Tämä valinta yksin määrittää sen, mitä pelin keskushahmoille ja koko Arcadia Baylle tapahtuu. Aiemmin pelin aikana tehdyillä lukuisilla valinnoilla ei lopulta ole mitään merkitystä.

The Witcher 3:a käsittelevässä tekstissäni ilmaisin, ettei tarinavaihtoehtojen ”haarautumisella” ole merkitystä muille kuin niille, jotka jaksavat tahkota saman pelin läpi useamman kerran. Perun nyt puheeni – kyllä sillä on merkitystä muillekin. Lisäksi tarinan haarautuva tarina kannustaa pelaamaan peliä useampaan kertaan; pelaisin Life is Strangen varmasti läpi useampaan otteeseen, ellen tietäisi, ettei se tarina siitä miksikään muutu. Lopulta Maxin vapaus valita uudelleen ja ohjata kohtaloa ulottuu vain vähäpätöisiin asioihin; suuria linjoja Max ei voi muuttaa.

Life is Strange peli peliarvostelu
Life is Strangen maailma on raadollinen, mutta kaunis.

Vielä muutama kriittinen sana. Life is Strangen hahmojen kasvoissa on ikävää vahanaamioefektiä. Erityisesti päähenkilö Maxin naama pysyy peruslukemilla melkein koko pelin ajan. Hahmojen tunteet ja fiilikset eivät jää epäselviksi, mutta pidemmän päälle vakioilmeet alkavat tökkiä. Toinen häiritsevä piirre liittyy dialogiin: käsikirjoittajat eivät näytä hallitsevan kovinkaan syvällisesti nykyteinien suosimaa sanastoa ja puhetapaa. En itsekään tiedä juuri mitään tämän päivän nuorison puhemaneereista, mutta sen verran voin sanoa, että Life is Strangessa puheenparsi on usein teennäistä ja vanhentunutta.

Innostuin Life is Strangesta suhteellisen voimakkaasti, ja pelasin koko pelin läpi ahmien yhden viikonlopun aikana. Toteutus jää uupumaan siitä, mitä peli olisi parhaimmillaan voinut olla. Varmaa kuitenkin on, että pelin kehittäneen Dontnod Entertainmentin tekosia kannattaa jatkossa seurata tarkalla silmällä.

Life is Strange PS4 @ Discshop
Life is Strange – Limited Edition Xbox One @ Discshop

 

Virginia PS4 (2016) – Arvostelu

virginia-2016 peli
Virginia (2016)

Virginia (2016) on erinomainen pienen mittakaavan videopeli, joka vaikuttaa päällepäin masentavan tylsältä. Pelaajalta vaaditaan valtavasti luottoa Viriginiasta lausuttuihin ylistyspuheisiin, sillä pelin traileri tai summittaiset juonikuvaukset eivät voi tehdä sille oikeutta. Pelin viehätysvoima on luonteeltaan niin ambivalenttia, ettei se yksinkertaisesti suostu nousemaan esiin markkinointimateriaalista. Se on sääli – pelkään, että tämän vuoksi moni skippaa Virginian. Vähältä piti, etten itsekin tehnyt niin.

Virginian pelaaja saa ohjattavakseen FBI-agentti Anne Tarverin hahmon. Pelin alussa Anne pätevöityy agentin tehtävään ja saa tutkittavakseen kaksi keissiä. Teini-ikäinen poika on kadonnut jäljettömiin virginialaisessa Kingdomin pikkukaupungissa. Annen tehtävä on selvittää yhdessä työparinsa Maria Halperinin kanssa, mitä pojalle on tapahtunut. Samalla Annen on kuitenkin pidettävä silmällä Mariaa, jonka toimien selvittelemiseksi FBI:n ylemmät tahot ovat käynnistäneet sisäisen tutkimuksen.

virginia-2016-rituaali
Viattoman kuoren alta paljastuu verinen ja synkkä ydin.

Mitä pidemmälle pelin juoni etenee, sitä pirstaleisemmaksi ja häiriintyneemmäksi sen maailma muuttuu. FBI paljastuu organisaatioksi, jossa vallitsee julma sääntö: syö tai tule syödyksi. Eteenpäin pääsee vain häikäilemättömällä kyynärpäätaktiikalla. Ja mikä pahinta, FBI:n johdossa olevat voimat vaikuttavat olevan perimmäiseltä luonteeltaan vähintäänkin epäilyttäviä. Saattaa jopa olla, että FBI:n toimihenkilöt ovat yhdessä muiden valtaapitävien kanssa sekaantuneet virginialaisen teinipojan katoamiseen. Annen on valittava, liittyykö hän vallassa oleviin voimiin vai asettuuko hän niitä vastaan.

Virginian ilmaisua leimaa ennen kaikkea sen dialogittomuus. Kyllä, luitte oikein: pelissä ei ole sanaakaan dialogia. Pelaajalle viestitään erilaisissa dokumenteissa, kylteissä ja julisteissa näkyvillä teksteillä, joten täysin kielettömästä pelistä ei ole kyse. Dialogin puute aiheuttaa käytännössä sen, että pelaaja joutuu jatkuvasti tulkitsemaan pieniä eleitä ja vihjeitä saadakseen selville, mitä Virginian maailmassa on meneillään.

virginia-2016-baari
Virginian hahmot huojuvat Badalamenti-pastissien tahtiin.

Virginiaa on verrattu arvosteluissa ahkerasti Twin Peaksiin, ja pelin tekijät ovat avoimesti myöntäneet sarjan olleen suuri innoittaja pelin kehityksessä. Yhteydet Virginian ja Twin Peaksin välillä ovat suorastaan puuduttavan ilmeisiä: on kadonnut teini, outoja unikohtauksia, sisätiloissa tötöileviä, isoja nisäkkäitä, FBI-agentteja ja humiseva pimeys, joka liihottaa jossain kaiken yläpuolella. Myös sarjan musiikki muistuttaa häiritsevässä määrin Angelo Badalamentin Twin Peaks -soundtrackia. Suurimmassa osassa pelaajista Virginian ja Twin Peaksin yhtäläisyydet näyttävät herättävän ennen kaikkea ihastusta. Itse näen asian hieman toisin: minusta tässä lipsutaan suoraselkäisestä kunnianosoituksesta ja inspiroitumisesta jo liikaa matkimisen puolelle.

Virginia tuo mieleeni myös toisen, hieman tuoreemman televisiosarjan. True Detectiven molemmat kaudet (yy kaa) vihjailevat samasta julmasta salaliitosta,  joka häilyy Virginian maailman rakenteissa. Kaikkiin perinteisiin organisaatioihin tunkeutuneet miehet – niin, siis nimenomaan miehet – sopivat keskinäisestä tuesta ja huolehtivat siitä, että omia ei loukata. Mikä Annen (tai Laura Palmerin, tai Antigone Bezzeridesin, tai…) rooli tässä kaikessa on tai voisi olla, se jää pitkälti pelaajan tulkinnan varaan.

vrignia-2016-risti
Virginian kuvakerronta on harkittua ja vähäeleistä.

Virginiasta voi löytää monia teemoja. Omassa pelikokemuksessani ylitse muiden nousi yksi teema: uhraus. Annelle tarjotaan tilauisuus nousta hierarkiassa nimenomaan uhrausten kautta – hänen on uhrattava oman menestyksensä eteen työtovereitaan ja tavallaan myös itsensä ja omat periaatteensa. Pelin molemmat toistuvat eläinhahmot – biisoni ja punainen lintu – liittyvät omassa tulkinnassani juuri tähän teemaan.

Virginia on lyhyt peli: sen pelaa läpi parissa tunnissa. Sen tarina avautuu kuitenkin huonosti ensimmäisellä pelikerralla. Itse olen pelannut Virginian läpi kahdesti, ja luulenpa, että palaan sen pariin vielä uudestaan.