The Neon Demon (2016) arvostelu

The Neon Demon (2016)

Huh. Vau.

The Neon Demon (Yhdysvallat/Tanska/Ranska 2016) on erittäin hyvä elokuva. Se ei saavuta täyttä potentiaaliaan, mutta silti: nyt lennetään korkealla ja lujaa. Tämä lupaa Nicolas Winding Refnin uralle hyvää – tyylillisesti ja taiteellisesti, muttei kaupallisesti, ikävä kyllä.

Refnin elokuvien peruselementeiksi ovat viime vuosina nousseet mystiset ja sirpaleiset juonikulut, upea ja vahvakontrastinen visuaalisuus ja kiinnostava musiikki, joka nyökkää usein shoegazen, ethereal waven ja 80-luvun elektronisen musiikin suuntaan. Refnin Valhalla Rising on mielestäni yksi parhaista 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Hieman perinteisemmän juonikulun Drive ja superhämärä Only God Forgives jäävät hieman sen taakse. Ja jos The Neon Demon näyttää suuntaa, johon Refn tästä jatkaa, voi huokaista helpotuksesta: helvetin hyvin menee.

the neon demon elokuva
Rubyn ja Jessen ensikohtaaminen

The Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta Jessestä (Elle Fanning), joka saapuu Los Angelesiin rakentamaan uraa valokuvamallina. Jessen avuille löytyy pian kysyntää: huipputason valokuvaaja ja suosittu muotisuunnittelija kiinnostuvat hänestä. Hän saa kokemattomuudestaan huolimatta huikeita työtarjouksia luontaisen karismansa ansiosta. Tämä herättää närää kokeneempien mallien keskuudessa. Jessellä on onneksi turvanaan maskeeraaja Ruby (Jena Malone), joka kehottaa Jesseä olemaan varovainen ja lupaa auttaa Jesseä milloin tämä vain apua tarvitsee.

Pian Jesse alkaa havaita ympäristössään huolestuttavia ja vaarallisia asioita. Hänen motellihuoneessaan liikkuu kutsumaton vieras. Tilannetta ei helpota se, että motellia pitää epäilyttävä ja kiukkuinen hyypiö (Keanu Reeves). Valokuvauskeikoilla tapahtuu pelottavia ja uhkaavia asioita. Mitä pidemmälle Jessen ura etenee, sitä vaarallisemmaksi hänen elämänsä muuttuu.

Elokuva alkaa kuvaustilanteesta, jossa Jesse makaa nukkemainen meikki kasvoillaan sohvalla, kirkkaanpunainen tekoveritahra kaulallaan. Muotimaailman pakkomielteinen suhtautuminen väkivaltaan ja kuolemaan tulee esiin myöhemminkin elokuvan aikana – vielä aloituskohtaista konkreettisemmalla ja raadollisemmalla tavalla.

the neon demon elokuva
Yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni seksikohtauksista:
Ruby ottaa ruumishuoneella hanskat pois.

The death of a beautiful woman is unquestionably the most poetical topic in the world, tuumasi Edgar Allan Poe. Each man kills the thing he loves, lisäsi Oscar Wilde. Kaunis nainen muuttuu vielä kauniimmaksi, kun hän kuolee, sillä kuolema viimeistelee elämän – tekee siihen sulkeuman, ikuistaa ja arkistoi sen. Tähän viittaa The Neon Demonissa myös se, kuinka Ruby tekee sivutienestiä: meikkaamalla ruumiita ruumishuoneella hautajaisia varten; kuolema ja kauneus liitetään aina toisiinsa. Kuolema tarkoittaa kuitenkin aina myös vallan menetystä: kun me kuolemme, ei meillä ole enää valtaa tämänpuoleisiin asioihin. Murha on vallankäytön äärimmäinen muoto. – Aloituskohtaus, jossa Jesse esittää kuollutta, on kaikessa esteettisyydessään pahaenteinen.

The Neon Demonin juonikuvio tuo vahvasti mieleen Starry Eyes -elokuvan. Molemmissa elokuvissa kohtaamme nuoren ja kunnianhimoisen naisen, joka on valmis työskentelemään lujasti oman menestyksensä eteen. Menestys edellyttää kuitenkin ehdotonta alistumista ja nöyrtymistä sellaisten asioiden edessä, joita heidän on vaikea hyväksyä. Lisäksi menestys eristää heidät kaikesta muusta: kauniin ja suositun ihmisen elämä on hyvin yksinäistä ja kylmää. He molemmat joutuvat kosketuksiin muodin ja viihteen maailmaa kontrolloivan, salaperäisen ja väkivaltaisen koneiston kanssa.

the neon demon elokuva
Veteraanimalli Sarahissa on androidimaista kylmyyttä.

The Neon Demon on hyvin naiskeskeinen elokuva. Toisin kuin tämäntyyppisissä tarinoissa yleensä, juuri naiset muodostavat Jesselle kaikkein suurimman uhan. Elokuvan miehet ovat naishahmoihin verrattuna harmittomia statisteja. Tämä on piristävä asetelma: naisia, joita miehet kohtelevat julmasti, on elokuvamaailma täynnä. Sen sijaan naisten keskinäinen kateus ja vallankäyttö ovat harvinaisempia teemoja.

Paitsi kuolemasta, The Neon Demonissa on kyse myös narsismista. Jessen itserakkautta ruokitaan avokätisesti: hänen luontaista kauneuttaan ylistetään iäkkäämpien mallien leikeltyjen kasvojen rinnalla, ja hänelle kerrotaan, että hänestä tulee vielä supertähti. Jesse rakastuu omaan peilikuvaansa ja ylpistyy. Hän alkaa itse muuttua vaaralliseksi – samanlaiseksi sieluttomaksi olennoksi, jollaisia hän on itse muodin maailmassa kohdannut.

the neon demon elokuva
The Neon Demon vilisee salatieteiden suuntaan ojentavaa kuvastoa.
Ja hei: Kenneth Anger, anyone…?

The Neon Demon on ennen kaikkea hyvin kaunis elokuva.  Sen tummat mutta kirkkaat värit, koristeellinen ja tyylikäs lavastus ja upea kasarielektromusiikki tekevät elokuvasta hyvin musiikkivideomaisen; kokonaisuudesta tulee mieleen maailman kenties paras musiikkivideo eli Carpenter Brutin Turbo Killer. Kokonaisuutta vallitsevat tummat varjot ja vahvat värit, kolmiot, peilit ja silmät – The Neon Demonin salatieteisiin viittaavaa symboliikkaa voisi ruotia pidemmältikin. (Vigilant Citizen tavallaan teki sen jo, mutta omaan provokatiiviseen tyyliinsä, ja tällä kertaa mielestäni aika huonolla menestyksellä.) The Neon Demonissa on myös jotain ihastuttavan kennethangermaista.

The Neon Demon menestyi teatterikierroksellaan todella huonosti – niinkin huonosti, että sitä voi kutsua jopa flopiksi. Tämä ei todennäköisesti tullut elokuvan tekijöille yllätyksenä: Refnin elokuvat ovat vain harvoin menestyneet kaupallisesti. Vaikea kuvitella, että hän siitä lannistuisi.

*****

Mainokset

The Game – oletko valmis peliin? (1998) arvostelu

The Game - oletko valmis peliin? (1998)
The Game – oletko valmis peliin? (1998)

The Game – oletko valmis peliin? (The Game, Yhdysvallat 1998) täyttää viimeisen aukon David Fincher -sivistyksessäni. Tai kyllä sinne yksi aukko yhä jää: en ole katsonut enkä myöskään aio katsoa The Girl with The Dragon Tattoo -elokuvaa, sen lajityyppi tai konsepti kun eivät kiinnosta vähääkään. Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde Fincherin elokuviin. Seitsemän ja Gone Girl ovat oikeasti tasokkaita ja viihdyttäviä trillereitä. The Social Network on elokuva, jollaista en olisi uskonut Fincherin koskaan tekevän – tämä yllätti positiivisesti. Panic Roomista en muista juuri mitään muuta kuin Jodie Fosterin ihanat kauriinsilmät, joten ei sen enempää kommentteja siitä. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ja Zodiac olivat yksinkertaisesti pitkästyttäviä elokuvia, jotka olisi voinut jättää katsomatta – ja vaikka tekemättäkin.

Ja sitten vielä Fight Club…. Tää vetää pohjat. Mä en ymmärrä, mikä Fight Clubissa vetää ihmisiä puoleensa.

The game oletko valmis peliin
Nicholasin peli alkaa klovnista.

Tehdään tämä selväksi heti alkuun: The Game napsahtaa omassa katsannossani Fincherin elokuvien parhaimmistoon. Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on losangelesilainen pankkiiri, jolta ei puutu mitään mallista hyvää. Hänen elämänsä on kuitenkin tyhjää ja kalseaa. Nicholasilla ei ole ystäviä tai edes kavereita, ja illat kuluvat merkityksettömän olemassaolon hellässä syleilyssä. Isältä perityn, suuren talon käytävät kolisevat tyhjyyttään. Ex-vaimo Elizabeth (Anna Katarina) pyrkii ylläpitämään Nicholasiin edes jonkinlaista keskusteluyhteyttä – huonoin lopputuloksin.

48-vuotissyntymäpäivänään Nicholas saa lounaskutsun veljeltään Conradilta (Sean Penn). Vaikka veljesten välit ovat väljähtyneet, Conrad muistaa veljeään lahjalla: Nicholas saa lahjakortin CRS-nimisen yrityksen järjestämään ”peliin”. Kukaan ei osaa aivan täsmällisesti selittää Nicholasille, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse. Hän suhtautuu lahjaan alkuun kylmäkiskoisesti, mutta päättää kuitenkin käyttää lahjakortin.

The Game Oletko valmis peliin?
Tarjoilija Christine (Deborah Kara Unger) vaikuttaa sekaantuneen CRS:n puuhiin.

CRS:n päämajassa Nicholas joutuu pitkällisiin psykologisiin testeihin, joiden tarkoitus jää hänelle epäselväksi. Pari päivää testien jälkeen alkaa tapahtua outoja. Joku piilottelee avaimia ja muita esineitä Nicholasin löydettäviksi. Uutisankkuri puhuu Nicholasille television välityksellä. Ravintolassa tarjoilija jättää viestilappuja. Nicholas oivaltaa, että peli on alkanut.

Alusta lähtien on selvää, että peli ei ole mitään harmitonta ajanvietettä. Nicholas joutuu pelottaviin ja uhkaaviin tilanteisiin. Hänen kotiinsa tunkeudutaan. Lopulta Nicholas menettää täysin tilanteen hallinnan ja yrittää epätoivoisesti selviytyä uhkatilanteesta toiseen. Samalla hän pyrkii ottamaan selville, millainen yritys peliä pyörittävä CRS oikein on.

The Game Oletko valmis peliin?
Nicholasin turvallisuudentunne järkkyy, kun hänen kotiinsa murtaudutaan.

The Gamen juoni ei ole täysin järkeenkäypä. Elokuvan alkupuolella on paljon tilanteita, jotka näyttäytyvät loppuratkaisua varten täysin järjettömiltä. Tarinan loogisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, kuinka elokuva välittää kokemusta elämänhallinnan täydellisestä menettämisestä. Nicholas on tottunut hallitsemaan ympäristöään ja omaa kohtaloaan rahalla ja vahvalla sosiaalisella statuksellaan. Pelin myötä hän kokee, miltä niiden menettäminen tuntuu.

Elokuvan loppukohtaus jäi hiertämään. Elokuvaa spoilaamatta voi sanoa, että loppukohtaukseen mennessä Nicholas on joutunut moniin erittäin uhkaaviin ja stressaaviin tilanteisiin, jotka ovat omiaan jättämään psyykeen vahvoja traumoja. Tämän luulisi näkyvän Nicholasin käytöksessä hyvin voimakkaasti. Näitä huomioita vasten The Gamen lopputilanne on jokseenkin kummallinen. Tarinaan on kuitenkin saada Hollywood-elokuville tyypilliseen tapaan selkeä sulkeuma – uskottavuuden kustannuksella.

*****

The Game DVD @ Discshop
The Game HD DVD @ Discshop

Pelon kasvot (1960) – arvostelu

peeping-tom-1960
Pelon kasvot (1960)

Pelon kasvot (Peeping Tom, Iso-Britannia 1960; esitetty Suomessa myös nimellä Kurkistelija) on eräänlainen rinnakkaisteos Alfred Hitchcockin Psykolle: Molemmat elokuvat ilmestyivät samana vuonna, ja molemmissa päähenkilönä on psyykkisesti epävakaa nuorukainen, joka suhtautuu neuroottisesti omiin vanhempiinsa. Elokuvien päähenkilöiden taakkana on vanhemmilta peritty, suurelle perheelle suunniteltu talo, jota sosiaalisesti eristäytyneet ja lapsettomat nuoret päähenkilöt eivät onnistu käyttämään tarkoituksenmukaisesti. Molemmat elokuvat herättivät ilmestyessään pahennusta graafisen väkivallan vuoksi.

Siinä missä Psyko tunnustettiin pienestä moraalipaniikista huolimatta melko pian mestariteokseksi, Pelon kasvot sai erittäin negatiivisen vastaanoton, mikä ajoi ohjaaja Michael Powellin ammatilliseen maanpakoon kotimaastaan Isosta-Britanniasta. Tärkein syy tähän oli luultavasti se, että Powellin elokuva tehtiin vanhoillisessa Isossa-Britanniassa, eikä kotiyleisö ollut valmis Pelon kasvojen kaltaiselle elokuvalle. Lisäksi Hitchcock osasi markkinoida elokuvaansa oikein; yleisö tiesi jo ennalta, mitä on menossa katsomaan, jolloin näytöksiin ei eksynyt liian herkkänahkaisia katsojia.

peeping-tom-mark
Mark elementissään.

Pelon kasvojen päähenkilö Mark Lewis (Karlheinz Böhm) huopatossumainen nuori mies, joka työskentelee päivisin elokuvastudion kamerateknikkona ja iltaisin suttuisten pin-up-otosten valokuvaajana. Mark kuluttaa myös vapaa-aikansa kameroiden parissa: hän surmaa viattomia naisia ja kuvaa filmille näiden viimeiset hetket. Mark on erityisen kiinnostunut tallentamaan filmille naisten kauhistuneet ilmeet kuolinhetkellä.

Murhien kuvaustapa on kauhuelokuvan lajityypin kannalta vallankumouksellinen. Murhakohtaukset on kuvattu Markin näkökulmasta: katsoja näkee sen, minkä Mark näkee ja mikä tallentuu filmille, joka rullaa Markin kamerassa.

peeping-tom-mark-helen
Alakerran naapurintyttö Helen on Markille kiltti.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettemme näe kohtauksen aikana Markin kasvoja lainkaan emmekä näin ollen tiedä, millaiset tunteet ja mielialat vallitsevat hänen sisällään tilanteen aikana. Voisi kuvitella, että kohtauksen kuvaaminen tietyn henkilön havainnollisesta näkökulmasta auttaisi samastumaan kyseisen henkilöhahmon sisäiseen elämään. Asia on kuitenkin päinvastoin: kun kyse on elokuvasta, samastumisen käytännössä välttämätön ehto on se, että näemme henkilöhahmon kasvot. Näin voimme päätellä paljon hahmon ajatuksista, tunteista ja mielialasta.

Kuvaustapaa, jossa kamera-ajo mukailee surmakohtauksissa murhaajan näkökulmaa, on sittemmin hyödynnetty erityisesti slasher-elokuvissa. Tämän kuvaustyylin teho on kiistaton: näemme saman kuin murhaaja, muttemme saa tietää mitään murhaajasta itsestään. Se, jos mikä, on pelottavaa.

peeping-tom-vivian
Kameran jalusta käy Markille murha-aseesta.

Kiinnostavinta Pelon kasvoissa on se, kuinka se kytkee toisiinsa väkivallan, katseen ja vallan. Mark on itse joutunut lapsena jatkuvan tarkkailun kohteeksi, mikä yhdessä muiden lapsuudenkokemusten kanssa johtanut hänen myöhempään ahdistukseensa. Myöhemmin Mark päättää itse asettua tarkkailijan asemaan: hänestä tulee tirkistelijä, joka saa suurta nautintoa kohteidensa tutkiskelusta. Kyse ei ole pelkästä passiivisesta tarkkailusta, vaan sen selvittämisestä, kuinka kohde reagoi tiettyyn ärsykkeeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa uhrien uhkaamista väkivallalla ja heidän reaktioidensa tallentamista filmille.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi Pelon kasvojen vastaanotto oli aikalaiskatsojien keskuudessa niin tavattoman nuiva. Sen väkivalta on hyvinkin viitteellistä, eikä siinä nähdä myöskään juuri lainkaan paljasta pintaa. Kriitikot kuitenkin murskasivat elokuvan murusiksi. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäisä kertaa vasta vuonna 1981 (!!!); tuohon mennessä Suomen valkokankailla oli nähty jo huomattavasti rajumpaakin elokuvaa. Sittemmin elokuvan arvo on kuitenkin onneksi tunnustettu, ja se on nostettu ansaitsemalleen paikalle Psykon kaltaisten klassikoiden joukossa.

*****