Perikato (2004) — Natseja ja ihmisiä

perikato elokuva 2004
Perikato (2004)

Perikato (Der Untergang, Saksa/Itävalta/Italia 2004) kertoo kolmannen valtakunnan kuolonkouristuksista ja Adolf Hitlerin viimeisistä elinpäivistä. Elokuvan suurin ansio on siinä, että se onnistuu välittämään sen murskaavan tunnelman, joka vallitsi natsieliitin keskuudessa kolmannen valtakunnan viimeisten päivien aikana. Lähes jokainen Führerbunkerin asukas tiesi sen: kolmas valtakunta oli kuin juna, jonka raiteet johdattavat suoraan päin peruskallion jyrkkää seinää. Suuntaa ei voitu enää muuttaa eikä vauhtia hidastaa.

Koko Saksan kansa opetettiin kansallissosialistien hallinnon ajan uskomaan tuhatvuotiseen valtakuntaan ja suureen tulevaisuuteen. Kansallissosialistien valtaannousun ja sen valloitussodan, joka myöhemmin opittiin tuntemaan toisena maailmansotana, piti olla pelkkä alku Saksan kansan loistokaudelle – ja kuinkas sitten kävikään?

Perikato 2004
Sotatoimia johdetaan ahtaasta karttahuoneesta käsin.

Minua on riivannut jo pitkään halu ymmärtää, mikä ja miksi Saksassa oikein tapahtui vuosina 1920—1945. Silti vasta nyt uskallan väittää voivani edes jossain määrin ymmärtää, miltä toisen maailmansodan päättyminen ja kolmannen valtakunnan kaatuminen on tuntunut niistä saksalaisista, jotka kannattivat avoimesti kansallissosialistista ideologiaa.

Muistan elävästi, kun Perikato tuli ensi-iltaan vuonna 2004. Vaikka elokuva otettiin pääosin erittäin positiivisesti vastaan, törmäsin sanomalehdissä ja elokuvamedioissa myös kriittisiin huomioihin. Kritiikin ydin oli siinä, että kansallissosialistit kuvataan Perikadossa ”liian inhimillisinä” – liian selvästi tuntevina ihmisinä ja liian vähän sadistisina ja ylpeinä hirviöinä, jollaisina natsit on tyypillisesti totuttu elokuvissa näkemään. Ilmeisesti kritiikin takana on olettamus siitä, että tietyn henkilön tilanteeseen ja tunteisiin samastuminen tarkoittaa automaattisesti hänen ideologiansa ja maailmankatsomuksensa hyväksymistä.

Olen ihmeissäni, kuinka kukaan aikuinen ihminen voi sekoittaa nämä asiat – ymmärtämisen ja hyväksymisen – keskenään. Jos tietyn henkilön tunteiden ymmärtäminen tarkoittaisi myös hänen ideologiansa kritiikitöntä jakamista, emme voisi koskaan tuntea varauksetonta empatiaa ketään kohtaan.

perikato 2004
Göbbelsin lapsikatras laulaa setä Hitlerille.

Tähän pohdintaan Perikadossa kannustaa ennen kaikkea Magda Göbbelsin (Corinna Harfouch) hahmo. Magda edustaa kansallissosialistisen maailmankuvan ideaalinaista: voimakastahtoista ja tehtävilleen täysin omistautunutta äitiä. Hänen on niin uskollinen aatteelleen, että voi hyväksyä ajatusta elämästä ilman kansallissosialismia, vaan päättää mieluummin surmata itsensä ja lapsensa. Magda kirjoitti kaksi päivää ennen kuolemaansa näin:

By now we have been in the Führerbunker for six days already—daddy, your six little siblings and I, for the sake of giving our national socialistic lives the only possible honourable end — — Our glorious idea is ruined and with it everything beautiful and marvelous that I have known in my life. The world that comes after the Führer and national socialism is not any longer worth living in and therefore I took the children with me, for they are too good for the life that would follow, and a merciful God will understand me when I will give them the salvation.

Tämä teksti ei ole Perikadon käsikirjoittajien sepitettä, vaan lainattu sanasta sanaan kirjeestä, jonka tosielämän Magda kirjoitti vanhimmalle lapselleen. Hiljaseksi vetää. Magda ei surmannut lapsiaan ”pahuuttaan”, vaan koska halusi säästää lapsensa sellaiselta elämältä, jota hän ei pitänyt elämisen arvoisena.  – Juuri Magdan kirjeen myötä aloin ymmärtää, kuinka lohduttomana ja vaikeana vannoutuneet kansallissosialistit kokivat ajatuksen siitä, että heidän pitäisi jatkaa elämäänsä kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen.

Perikato on täynnä erinomaisia näyttelijävalintoja ja roolisuorituksia. Bruno Ganz tekee Adolf Hitlerinä luultavasti elämänsä parhaan roolin; hän seilaa roolisuorituksessaan jatkuvasti äärimmäisen raivon ja hellyttävän sympatian välillä. Ganzin Hitler ei ole hirviö, vaan sairas ja onneton ihminen. Magdaa esittävä Corinna Harfouch onnistuu roolissaan julmuuteen ja itsetuhoon asti omistautuneena äitinä erinomaisesti. Joseph Göbbelsiä esittävän Ulrich Matthesin suoritus jää vaisummaksi, vaikka casting on tämänkin hahmon suhteen hyvin onnistunut. Mainittakoon vielä Albert Speeriä esittävä Heino Ferch, joka luo roolihahmostaan juuri sellaisen ”hyvän natsin”, jollaisena Speer tunnetaan.

Perikato Eva Braun Juliane Köhler
Juliane Köhler tekee hienon roolin iloluontoisena Eva Braunina.

Perikadon katselun ja kuluneen syksyn julkisen keskustelun myötä olen alkanut pohtia, mitä oikeastaan tarkoittavat sellaiset tokaisut kuin ”natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää] täytyy vastustaa” tai ”vastustan natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää]”. Minun on vaikea samastua tällaiseen lausumaan, sillä en ymmärrä, mitä järkeä on jonkin ihmisryhmän vastustamisessa. Ei kai vika ole ihmisissä, vaan ideologioissa, maailmankuvissa, ajatuksissa? Ehkä myös keinoissa, joilla näitä ideologioita pyritään ajamaan?

Myös sitä, mitä tarkoitetaan vaikkapa natsismilla, fasismilla tai rasismilla, on syytä pysähtyä pohtimaan. Asia on ollut viime aikoina kovin ajankohtainen: monet ovat luonnehtineet vaalien jälkeen Donald Trumpia fasistiksi (tässä yksi esimerkki). En ole kuitenkaan nähnyt, että kukaan tällaisia kommentteja lausuneista olisi vaivautunut kertomaan, mitä hän fasismilla tarkoittaa. Koska fasismi on jo lähtökohtaisesti hyvin hajanainen ja kontekstisidonnainen ilmiö, jolla ei ole minkäänlaista ideologista perusteosta, olisi tämän asian käsittely sitäkin tärkeämpää. Fasismista näyttää kuitenkin tulleen eräänlainen leimakirves, jonka merkityssisällöstä kukaan ei ole kiinnostunut keskustelemaan – ja joka on näin ollen tyhjentynyt merkityksistä.

Mitä fasismilla tai natsismilla siis tarkoitetaan tänä päivänä, ja miksi niitä täytyy vastustaa? Onko ongelma natsin ja fasistin ideologiassa, puheissa vai teoissa? Mitä natsin tai fasistin täytyy lakata tekemästä, jotta häntä ei tarvitse enää vastustaa? Mitä konkreettisia asioita natsismin ja fasismin vastustaminen pyrkii poistamaan maailmasta (natsismi ja fasismi eivät kelpaa vastauksiksi)?

Tällaiset kysymykset voivat tuntua hulluilta, niin itsestään selvinä näitä asioita pidämme. Mielestäni on kuitenkin välttämätöntä määritellä tarkasti, konkreettisesti ja selväsanaisesti, mitä oikeasti vastustetaan ja miksi, ennen kuin vastarintaan ryhdytään. Jos tätä ei tehdä, ei vastarinta ei ole terveellä pohjalla. Ne asiat, joita pidämme itsestään selvinä ja joita emme kyseenalaista, muodostuvat lopulta oman maailmankuvamme mustiksi aukoiksi.

Olen nähnyt Perikadon vain kerran aikaisemmin, varmaankin vuonna 2005. Noihin aikoihin Perikato-videoparodiat eivät olleet vielä nousseet netti-ilmiöksi. – Jos ilmiö ei ole jollekulle tuttu, tässä yksi esimerkki:

Jännitin ennen elokuvan uusintakatselua, ovatko nettiparodiat onnistuneet vesittämään karttahuonekohtauksen. Onko alkuperäisen kohtauksen tunnelma menetetty parodiavideoiden katselun myötä?

Vastaus on: ei, paitsi ihan vähän. Perikadon tunnelma sakeutuu heti elokuvan alussa niin melankoliseksi, että katsojan mieli on jo aika matalalla karttahuonekohtauksen alussa. Tiettyjen dialogin kulminaatiokohtien myötä mieleen tulee, mitä Hitlerin suuhun on kyseisen kohdan puitteissa erilaisissa videoissa laitettu, mutta koomiseksi kohtaus ei ole silti muuttunut. Elokuva ei ole parodiavideoiden myötä menettänyt lainkaan alkuperäistä vaikutusvoimaansa.

Perikato saattaa olla paras toisesta maailmansodasta koskaan tehty elokuva; tähän mennessä näkemistäni elokuvista sille vetää vertoja vain Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2001).

*****

Mainokset

Eisenstein in Guanajuato (2015) – Silmissä vilisee

eisenstein_in_guanajuato poster
Eisenstein in Guanajuato (2015)

Ah, Peter Greenaway. Ihanaa, että teet edelleen elokuvia. Ihanaa, että elokuviasi levitetään myös Suomessa (suuri kiitos siitä Atlantic Filmille ja Future Filmille). Olet ylivoimaisesti kiinnostavimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, ja uskallan toivoa, että teet vielä jotain suurta, vaikka oletkin jo eläkkeesi ansainnut. Uskallan myös toivoa, että suomalaiset levitysyhtiöt vielä joskus tarttuvat tiettyihin vanhoihin elokuviisi ja julkaisevat niistä uusia kotikatselutallenteita. Ainakin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on ollut hyvän aikaa sitten loppuunmyyty Suomen markkinoilta. A Zed and Two Noughtsista ei tietääkseni ole täkäläistä kotikatselutallennetta koskaan tehtykään. Se on suuri sääli, sillä A Zed and Two Noughts on mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.

Greenaway ja elämäkertaelokuva kuulostaa oudolta yhdistelmältä. Siksi suhtauduin Eisenstein in Guanajuato -elokuvaan (Alankomaat/Belgia/Suomi/Meksiko/Ranska 2015) jokseenkin epäluuloisesti. Greenaway on toki aiemminkin tehnyt tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia – ja myös onnistunut niissä: Rembrandtin elämää ja tuotantoa käsittelevä Yövartio on mielestäni varsin kiinnostava elokuva. Ajallinen etäisyys Yövartion kuvaamiin tapahtumiin mahdollistaa sen ronskin ja spekulatiivisen otteen, jonka Greenaway työskentelyssään vaatii. Eisenstein in Guanajuaton kohdalla hän tekee samoin kuin Yövartiossa: hän ottaa lyhyen katkelman Eisensteinin elämästä ja muovaa, vatkaa, sotkee ja vaivaa sitä niin, ettei elokuvan Eisensteinillä ole lopulta kovinkaan paljon yhteistä historiallisen Eisensteinin kanssa.

Ei se väärin ole. Mutta tällaista elokuvaa ei kuuna kullan valkeana pitäisi markkinoida elämäkertaelokuvana.

Eisenstein in Guanajuato kuvaa Eisensteinin kuuluisaa elokuvamatkaa Meksikoon. Eisenstein kuvasi ¡Que viva México! -elokuvaa varten valtavan määrän materiaalia, kunnes elokuvan rahoittajat menettivät malttinsa ja iskivät rahahanat kiinni. Eisenstein joutui palaamaan kotiinsa Moskovaan lähes vuoden kestäneiden kuvausten jälkeen. Elokuva ei koskaan valmistunut.

eisenstein_in_guanajuato-elmer
Elmer Bäck on elokuvan tähti.

Oikeastaan Eisenstein in Guanajuato ei ole kiinnostunut Eisensteinistä elokuvantekijänä, vaan ihmisenä. Kohtauksia, jotka liittyvät suoranaisesti meneillä olevaan tuotantoon, on elokuvassa sangen vähän. Sen sijaan Eisenstein nähdään tekemässä kaikenlaista muuta: tutustumassa nähtävyyksiin, syömässä, peseytymässä, viihdyttämässä tuttaviaan, rakastelemassa. Koskaan hän ei lakkaa puhumasta.

Jyhkeäotsainen ja pörrötukkainen Eisenstein ei ole helpoin mahdollinen hahmo castattavaksi. En tiedä tarkalleen, mitä esituotantovaiheessa on oikein tapahtunut, mutta lopulta pääosan esittäjäksi on valikoitunut suomalainen (ja Suomessa verrattain tuntematon) Elmer Bäck. Ratkaisu tuntuu alkuun oudolta: Bäck lausuu englantia häpeilemättömän suomalaisittain. Miksi rooliin ei ole valittu venäläistä näyttelijää?

Pikaisella googletuksella selviää, että tuotantotiimi on pyrkinyt saamaan elokuvaan venäläisiä niin näyttelijöiksi kuin muihinkin tehtäviin – huonolla menestyksellä. Venäläisten haluttomuus osallistua elokuvan tuotantoon johtuu mitä ilmeisimmin tavasta, jolla elokuvassa kuvataan Eisensteinin seksuaalisuutta. Me kaikkihan tiedämme, kuinka kovassa huudossa homoseksuaalisuus Venäjällä on.

eisenstein_in_guanajuato-bunuel
Elokuvassa käytetään jaettua kuva-alaa ja arkistomateriaalia. Tässä kuvaan on päässyt Luis Buñuel.

Elokuvan ytimessä ovat Eisensteinin keskustelut oppaansa  Palomino Cañedon (Luis Alberti) kanssa. Mukana ei ole montaakaan kohtausta, jossa Cañedo ei olisi läsnä. Puhtaan ammatillinen suhde syvenee ensin ystävyydeksi ja muuttuu lopulta luonteeltaan intiimiksi. Cañedo on Eisensteinille opas sanan syvemmässä mielessä: hänen avustuksellaan Eisenstein oivaltaa jotain itsestään.

Elmer Bäck tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen. Hän pyörii, puhuu, huutaa, kierii ja mekkaloi elokuvan jokaisen kohtauksen täyteen elämää. On vähän vaikea uskoa, että historiallinen Eisenstein olisi ollut olemukseltaan tällainen – mutta mitä sitten? Eisenstein in Guanajuatoa kannattaa katsoa pikemminkin puhtaasti fiktiivisenä elokuvana, johon on saatu inspiraatiota Eisensteinin elämästä ja hahmosta.

eisenstein_in_guanajuato-kolme
Eisenstein ei hiljene koskaan. Mary Craig Sinclair ja Cañedo kuuntelevat.

Kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuva on ”niin Greenawayta”. On jaettua kuva-alaa, kuvaraitojen kerrostamista, outoja leikkauksia ja villejä kamera-ajoja. Tämä sopii oikein hyvin Eisensteinistä kertovaan elokuvaan, sillä Eisenstein tunnetaan ennen kaikkea elokuvaleikkaukseen liittyvästä työstään. Elokuvan jälkeen silmissä vähän vilisee, mutta ei se mitään, niin Greenaway-elokuvan jälkeen kuuluukin.

Elokuvan suurin heikkous liittyy musiikkiin. Kun kyse on Greenawayn elokuvasta, ovat odotukset musiikin suhteen kovat. Hänen yhteistyönsä Michael Nymanin kanssa on tuottanut todella komeita kokonaisuuksia, ja Greenawayn parhaat elokuvat ovat paljosta velkaa nimenomaan Nymanille. Valitettavasti Nyman ei ole osallistunut Eisenstein in Guanajuaton tuotantoon – kuten ei muidenkaan Greenawayn tuoreempiin elokuviin. Harmillista. En tiedä, kuka vastaa Eisenstein in Guanajuaton musiikista – enkä haluakaan tietää, niin haljua ja mitäänsanomatonta se on.

eisenstein_in_guanajuato-symmteria
Greenawayn viehtymys symmetriaan näkyy taas kerran voimakkaasti.

Eisenstein in Guanajuato on varmaa Greenawayta. Se ei tarjoa yllätyksiä – ei hyvässä eikä pahassa. Tuntuu keljulta sanoa näin Greenawayn ohjauksesta, mutta kokonaisuutena se on – jännistä rakennuspalikoista huolimatta – keskinkertainen.

*****

Eisenstein in Guanajuato DVD @ Discshop

Season Film Festival ja Experimenter (2015)

the experimenter julkka
Experimenter (2015)

Season Film Festival pyörähtää käyntiin huomenna torstaina! Festivaalin ohjelmisto on tänä keväänä suorastaan poikkeuksellisen kiinnostava. Oman mielenkiintoni herättivät ennen kaikkea Kate Winslet -draama (draamakomedia? draamatrilleri? what??) The Dressmaker (Australia 2015), moneen kertaan elokuvissa ruodittua Stanfordin vankilakoetta käsittelevä The Stanford Prison Experiment (Yhdysvallat 2015) sekä kulttiohjaaja Guy Maddinin kokeellinen The Forbidden Room (Kanada 2015). Myös Michael Mooren tuorein hengentuote Where to Invade Next (Yhdysvallat 2015) ja Greta Gerwigin tähdittämä komedia Mistress America (Yhdysvallat 2015) hotsittavat. Jää nähtäväksi, millaisella kaavalla saan yhdisteltyä festivaalin ohjelmistoa ja omia aikataulujani. Lisäksi sain pääsiäisen pyhinä riesakseni äärimmäisen sitkeän kuume- ja räkätaudin, enkä ole varma, ehdinkö toipua ennen festivaalia. Epäilen influenssaa. Teepannussa kiehuu pakuri, ja Burana lämmittää kivasti vatsanpohjassa.

Sain festivaalin järjestäjältä katsottavaksi Michael Almereydan Experimenter-elokuvan (Yhdysvallat 2015), joka kertoo sosiaalipsykologi Stanley Milgramin (Peter Sarsgaard) elämästä. Milgramin nimi ei välttämättä saa kaikkien kelloja kilkattamaan, mutta hänen suorittamistaan psykologisista testeistä, erityisesti ns. tottelevaisuuskokeesta, ovat kuulleet suunnilleen kaikki.

Experimenterin kerronta on ikään kuin jakautunut kahtia: toisaalta elokuvassa pyritään kertomaan Milgramin elämäntarinaa, toisaalta fokus kääntyy jatkuvasti hänen tieteelliseen työhönsä, käytännössä ennen muuta tottelevaisuuskokeeseen. Viimeksi mainittu on aiheena hiton kiinnostava, mutta kerronnallisesti ongelmallinen. Milgramn elämäntarinan laita on päinvastoin: se on aiheena mitätön ja tylsähkö, mutta omia tuomaan elokuvaan rakennetta ja tarinallisuutta.

EXPERIMENTER-lasin-takana
Milgram työnsä ääressä, taustalla tutkimusassistentti Alan Elms.

Aloitetaan sieltä kiinnostavammasta päästä. Vähän faktataustaa: Milgram toteutti 1960-luvun alussa tottelevaisuuskokeiden sarjan, jossa koehenkilöitä kehotettiin antamaan toisessa huoneessa istuvalle henkilölle sähköiskuja. Ideana oli selvittää, kuinka alttiita ihmiset ovat noudattamaan auktoriteetilta tulevia ohjeita tilanteessa, jossa käskyt ja oma moraalikäsitys ovat ristiriidassa keskenään. Kun volttimäärät alkoivat nousta kohti hengenvaarallisia lukemia, koehenkilöt epäröivät ja kyseenalaistivat sen, voivatko he jatkaa sähköiskujen antamista. Kun kokeen järjestäjä kehotti ystävällisesti koehenkilöä jatkamaan, lähes kaikki alistuivat ja jatkoivat sähköiskujen antamista.

Experimenter nostaa esiin Milgramin suorittamien kokeiden taustoja, kontekstia ja seurauksia. Eräs Milgramiin syvästi vaikuttanut tekijä oli holokausti. Kuinka holokausti, muut kansanmurhat ja vastaavat tapahtumat voidaan selittää? Mitä on liikkunut niiden satojentuhansien saksalaisten, jotka osallistuivat holokaustin toimeenpanoon, mielissä? Kyse ei voi olla yksilöllisistä häiriöistä, vaan laajemmasta inhimillisestä ominaisuudesta. Milgram ajatteli, että asia voidaan kenties selittää ihmisten taipumuksella totella auktoriteetin sanelemia käskyjä. Ohjeita ja käskyjä noudattava ihminen kokee, että vastuu teosta ja sen seurauksesta ei ole hänellä, vaan käskyn antajalla.

EXPERIMENTER-koe
Milgramin koehenkilöt ovat ”tavallisia ihmisiä”.

Pelottavaa Milgramin koetuloksissa on niiden ehdottomuus. Ne koehenkilöt, jotka kieltäytyivät jatkamasta sähköshokkien antamista, kuuluivat säälittävän pieneen vähemmistöön. Tämän pohjalta voi tehdä oletuksen, joka on luonteeltaan melkoisen epämiellyttävä: lähes kuka tahansa meistä voisi olla ja todennäköisesti olisi tottelevainen osa teollista tappokoneistoa, jos olosuhteet meidät siihen johdattaisivat. On älylllisesti ja moraalisesti epärehellistä väittää, ettei järkevä ja eettisyyteen pyrkivä ihminen koskaan tekisi mitään sellaista.

Experimenter on parhaimmillaan kuvatessaan Milgramia työnsä ääressä: koetilanteissa, luentosaleissa, kollegoiden ympäröimänä. Kun huomio sitten kääntyy Milgramin yksityiselämään, jännite lopahtaa. Outoa on, kuinka paljon Milgramin Sasha-vaimo (Winona Ryder) saa elokuvassa ruutuaikaa, vaikka hänen antinsa elokuvan aiheiden ja teemojen kannalta jää sangen vaatimattomaksi. Winona Ryder on elokuvan seinäruusu: hän panee likoon kaiken ammattitaitonsa, mutta ponnistukset valuvat hukkaan, sillä Sashan henkilöhahmo on kirjoitettu kovin ohueksi. Toinen kummallinen hahmo on Milgramin tutkimusassistentti Alan Elms (Harley Ware). Häntä kuvataan elokuvan alussa kuin vihjaillen, että hahmolla olisi tarinassa jokin oleellinen merkitys – kunnes hän kiittää oppi-isäänsä yhteistyöstä ja katoaa elokuvasta jälkiä jättämättä.

EXPERIMENTER-loppu
Elokuvan loppukohtaua kumartaa Sasha-vaimolle.

Mutta ei ole ihme, että Experimenterin suhde henkilöhahmoihinsa on ongelmallinen. Kuinka kerrot tarinaa tieteellisestä kokeesta, johon osallistuu satoja ihmisiä? Kuinka luot tällaiseen tarinaan kiinnostavia henkilöhahmoja ja jännitteisiä ihmissuhteita? Ei ihan helppo juttu.

Henkilöhahmojen ja tarinan epätasapainoisuus on kuitenkin helppo antaa anteeksi, sillä Experimenter ei oikeastaan edes yritä olla tasapainoinen, fiktion illuusioon tähtäävä elokuva. Päinvastoin: elokuvassa on sekä visuaalista että kerronnallista kokeellisuutta, joka pitää huolen siitä, ettei katsoja pääse vajoamaan suspension of disbeliefin lumoihin. Milgram lyö neljännen seinän rikki jo ensimmäisen kohtauksen aikana ja jatkaa kautta elokuvan jutteluaan suoraan katsojalle teatterille ominaiseen monologityyliin.

EXPERIMENTER-kahvilla
Lavastustyyliin on haettu vaikutteita teatterin lavalta.

Visuaalinen kokeellisuus tarkoittaa lähinnä näyttömällepanoon liittyvää ilottelua. Aina silloin tällöin Milgramin maailmaan pölähtää hitaasti tallusteleva elefantti (jolla saattaa olla jokin syvempikin symbolinen merkitys, tai sitten ei, ja jos on, ainakaan minä en sitä ymmärtänyt). Jos Milgramin monologit tuovat mieleen teatteri-ilmaisun, sama pätee myös tiettyjen kohtauksien lavastukseen: näyttelijät esiintyvät ajoittain eräänlaisten maisematapettien edessä. Tykkään.

Experimenter on onnistunut kuvaus aiheesta, jota on hankala havainnollistaa elokuvan keinoin. Milgramin koetta on huomattavasti vaikeampi tarinallistaa ja filmatisoida kuin esimerkiksi Stanfordin vankilakoetta, jossa niin ikään tutkittiin vallan, vastuun ja auktoriteetin kysymyksiä (ja josta, kuten aiemmin mainitsin, nähdään filmatisointi Seasonissa). Hyvä leffa, menkää katsomaan! Experimenterin tarkemmat tiedot ja esitysajankohdat löytyvät Seasonin nettisivuilta.

*****