Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu
Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david
Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****

Mainokset

Natural Born Killers (1994)

natural-born-killers
Natural Born Killers (1994)

Natural Born Killers (Yhdysvallat 1994, levitetty Suomessa myös nimellä Syntyneet tappajiksi) on mulle todella tärkeä elokuva. Näin sen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, kun kiinnostukseni alkoi laajentua eurooppalaisesta elokuvasta amerikkalaiseen ja aasialaiseen, kokeellisesta ilmaisusta ja taide-elokuvasta kohti populaaria, mutta silti ilmaisullisesti kunnianhimoista elokuvaa.  Quentin Tarantino ja Takashi Miike olivat näihin aikoihin kovia nimiä.

Päätin katsoa Natural Born Killersin pitkästä aikaa kahdesta syystä:
1) Leonard Cohen siirtyi jokin aika sitten ajasta ikuisuuteen. Koska tutustuin Cohenin musiikkiin nimenomaan Natural Born Killersin kautta, tuntui mielekkäältä kunnioittaa hänen muistoaan katsomalla elokuva uudelleen.
2) Viime kesänä lukemassani  Michael Scholtenin Quentin Tarantino -elämäkerrassa Natural Born Killersiä käsiteltiin erittäin negatiivisessa valossa. Pointti vaikutti olevan se, että Natural Born Killers on huono elokuva, josta kriitikoiden lisäksi inhosi myös suuri yleisö. Hämmennyin näistä väitteistä, sillä olin aina pitänyt Natural Born Killersiä oman aikamme klassikkona.

Pelotti. Joutuisinko tämän katselukerran myötä toteamaan, että suuresti arvostamani elokuva on pelkkää bulkkiroskaa?

Elokuvan katsottuani tutkailin, millaista mainetta se yleisesti nauttii: Natural Born Killers sai ihan hyvän vastaanoton, ja se myös menestyi taloudellisesti varsin mallikkaasti (budjetti: 34 miljoonaa dollaria, box office: 50 miljoonaa dollaria). – Mysteeriksi jää, miksi Scholten vähättelee kirjassaan Natural Born Killersin arvoa ja saavutuksia.

natural-born-killers-mickey-mallory
Natural Born Killersin kyyhkyläiset: Mickey ja Mallory.

Natural Born Killers on 90-luvulle päivitetty versio Bonnien ja Clyden tarinasta. Mallory (Juliette Lewis) elää onnetonta teini-ikää eripuran ja väkivallan kyllästämässä perheessä. Hänen isänsä hyväksikäyttää häntä, eikä äiti auta vaan sulkee silmänsä. Kun teurastajan apupoika Mickey (Woody Harrelson) saapuu isän tilaaman lihasäkin kanssa perheen oven taakse, nuoret rakastuvat toisiinsa silmittömästi. Koska omistushaluinen isä ei päästä tytärtään tapaamaan rakastettuaan hyvällä, Mallory lunastaa vapautensa väkivalloin.

Elokuvan alkupuoli kuvaa Mickeyn ja Malloryn hurmeista matkaa läpi Yhdysvaltain paahteisen lounaisosan. He ovat vapaita sieluja, joita eivät kahlitse sosiaaliset normit tai valtioiden lait. Kun jonkun naama ottaa päähän tai kassavaje uhkaa, tilanne ratkaistaan raa’alla voimalla. He toimivat äärimmäisen impulsiivisesti ja elävät hetkessä; huomista ei ole heille olemassa. Media seuraa Micheyn ja Malloryn verijälkiä herkeämättä ja pitää huolen siitä, että koko liitovaltio tietää, missä kyyhkyläiset kulkevat. – Itse pidän elokuvan ensimmäisestä puoliskosta todella paljon, sillä sen puitteissa Mickey ja Mallory nähdään omassa elementissään: vapaina, rakastuneina ja verenhimoisina.

natural-born-killers-i-love-mallory
Mickeyn ja Malloryn ensikohtaaminen

Elokuvan jälkimmäinen puolisko keskittyy kuvaamaan tapahtumaketjua, johon Mickey ja Mallory kietoutuvat jäätyään kiinni ja jouduttuaan vankilaan. Koska Yhdysvaltain televisioyleisö janoaa edelleen verta, toimittaja Wayne Gale (Robert Downey Jr.) ujuttautuu vankilaan haastattelemaan Mickeyta. Jotta haastattelusta saadaan paisutettua mahdollisimman suuri mediaspektaakkeli, esitetään se suorana lähetyksenä – heti Super Bowlin jälkeen. Haastattelu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja veri alkaa jälleen lentää. – Siinä missä elokuvan ensimmäinen puolisko kuvaa summittaisesti useamman viikon mittaista ajanjaksoa, kertoo jälkipuolisko melko lyhyestä ja tiiviistä tapahtumaketjusta ja valmistelee katsojaa loppuratkaisuun. Henkilökohtaisesti en ole elokuvan jälkipuoliskoon yhtä ihastunut kuin sen alkuosaan.

Natural Born Killersin suurin ansio on se, kuinka se onnistuu kuvaamaan kaksi sekopäistä tappajaa eräänlaisina pop-idoleina. Tuikitavalliset amerikkalaiset samanaikaisesti tuomitsevat väkivallan ja fanittavat silti avoimesti Mickeyta ja Mallorya. Myös katsoja tiedostaa, että Mickeyn ja Malloryn toiminta on vastuutonta ja ehdottomasti väärin – ja samalla myöntää, että he ovat uskomattoman siistejä. Koska kyse on elokuvasta eikä tosielämästä, voimme antaumuksella ihailla Mickeyn ja Malloryn vapautta, kapinahenkeä ja tyyliä.

Katsojalle tarjotaan runsaasti samastumiskohtia erityisesti Malloryn hahmoon. Mallory on joutunut nuoruusvuosiensa ajan alistumaan sille, että hänen kehonsa ei ole hänen omansa ja että hänellä ei ole oikeutta kieltäytyä levottomien käsien kosketukselta. Maailma on täynnä miehiä, jotka katsovat oikeudekseen kajota Malloryyn – ja kun Mallory ilmaiseekin kieltäytyvänsä näistä kosketuksista ampumalla näpelöijältä aivot seinälle, elokuvakatsomossa hurrataan. – Myös Mickeyllä on taustallaan jonkinlainen trauma, josta katsoja saa nähtävilleen vain ohimeneviä väläyksiä. Vaikeat lapsuuden- ja nuoruudenkokemukset eivät saa katsojaa pitämään Mickeyn ja Malloryn tekoja oikeutettuina, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ainoastaan tekevät Mickeyn ja Malloryn toiminnasta ymmärrettävämpää ja auttavat katsojaa samastumaan heihin.

natural-born-killers-demon
Mickey demonina

Suurin syy sille, miksi pidän Natural Born Killersistä niin valtavasti, lienee sen leikkaustekniikka. Elokuvassa on valtavasti hyppyleikkauksia lyhyihin otoksiin, jotka eivät näennäisesti liity käsillä olevaan kohtaukseen millään tavalla. Temaattinen yhteys on kuitenkin olemassa. Usein nämä lyhyet kohtaukset ilmentävät tavalla tai toisella Mickeyn ja Malloryn sisäisiä, tuhoisia voimia eli demoneita, joiksi niitä elokuvassa nimitetään. Näenkin Natural Born Killersin ekspressionismin tradition jatkajana: se käyttää karkeita ja suurieleisiä keinoja tapahtumien ja kokemuksien todellisten merkitysten ilmaisuun. Vaatimukset realismin suhteen jätetään huomiotta.

Tämä oli hyvä katselukokemus: vaikka vuodet ovat vierineet, Natural Born Killersin viehätysvoima ei ole vähentynyt.

*****

Natural Born Killers Blu-ray  @ Discshop
Natural Born Killers Video on demand @ Discshop

The Witcher 3: The Wild Hunt PS4 (2015)

witcher-3-the-wind-hunt
The Witcher 3: The Wild Hunt (2015)

The Witcher 3: The Wild Hunt on niin massiivinen peli, että minulla meni sen perinpohjaiseen läpikäymiseen yli vuosi. Pelasin välissä läpi pari muutakin peliä (ainakin Outlastin ja sen Whistleblower-lisäosan, Assassin’s Creed Black Flagin ja Everybody’s Gone to the Rapturen); The Witcher 3 on niin iso pala, etten jaksanut hotkaista sitä kerralla.

En ole pelannut aiempia The Witcher -pelejä. Andrzej Sapkowskin kirjoittama Noituri-kirjasarja, johon pelit pohjautuvat, on tuttu vain yhden kirjan eli Viimeinen toivomus -novellikokoelman verran. Siitä huolimatta The Witcher 3:n pelimaailma tuntui alusta lähtien tutulta ja sympaattiselta.

Ja huh, millainen pelimaailma se onkaan. Mennään siihen hieman myöhemmin.

Ciriä etsimässä – The Witcher 3:n tarina

The Witcher 3 kertoo muiden franchiseen kuuluvien teosten tavoin noituri Geralt Rivialaisesta, jonka hahmoa pelaaja ohjaa. Vähän taustatarinaa: Noiturit ovat syntyneet ihmisinä, mutta pitkän koulutuksen ja tarkasti ohjaillun mutaatioprosessin myötä menettäneet asemansa osana ihmisten maailmaa. Kun jokin hirviö aiheuttaa ihmisille päänvaivaa, kutsutaan paikalle noituri, joka pystyy ylivoimaisilla taistelutaidoillaan surmaamaan melkein millaisen mörön tahansa. Vaikka ihmiset tarvitsevat noitureiden apua, monet heistä myös halveksivat ja pelkäävät näitä. Noitureita pidetään friikkeinä, joiden paikka on jossakin ihmiskunnan ja hirviöiden välimaastossa.

The Witcher 3:ssa Geraltin pääasiallinen tehtävä on löytää ottotyttärensä Ciri ja suojella tätä rappeutuneiden ja vallanhaluisten haltiasotureiden joukolta, jota kutsutaan nimellä Wild Hunt. Samalla Geralt joutuu etsimään käsiinsä muita aiemmista peleistä ja kirjoista tuttuja hahmoja ja pyytämään näiden apua. Etenkin päätarinan alkupuolella lähes jokainen isompi tehtäväkokonaisuus liityy tietyn hahmon tai esineen etsimiseen. Etsimistehtävät ovat toki tarinallisissa videopeleissä hyvin yleisiä, mutta The Witcher 3:ssa niitä on jo vähän liikaa. Onneksi etsimistehtävien sarja katkeaa juuri ennen kuin kuvioin toistuminen alkaa tosissaan naurattaa.

The Witcher 3: Wild Hunt Geralt
Pelaaja saa ohjattavakseen noituri Geralt Rivialaisen.

Geraltin tärkeimmät auttajat ja yhteistyökumppanit ovat tietäjättäret Yennefer Vengerbergiläinen ja Triss Merigold, noiturilegenda Vesemir sekä Nilfgaardin keisari ja Cirin biologinen isä Emhyr van Emreis. Näiden lisäksi pelissä nähdään suuri joukko sotilaita, vakoojia, pappeja ja tietäjättäriä. Pelissä on aivan valtavasti hahmoja, joista kustakin pelin glossaan on koottu tiivis mutta kattava tietopaketti. Lukemista riittää.

The Witcher 3:n päätarinassa on paljon tilanteita, joissa pelaajan valinnat vaikuttavat tarinan kulkuun. Peli voikin päättyä 36 erilaiseen lopputilanteeseen sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja on päätarinan mittaan tehnyt. Vaikka variaatiot eri lopetusten välillä ovat pääosin pieniä, on tarinalinjarihmastuon luominen ollut pelin tekijöille valtava ponnistus. Se kuitenkin hyödyttää lähinnä kaikkein omistautuneimpia pelaajia. Kovinkaan moni tuskin jaksaa pelata päätarinaa läpi useita kertoja. Jos pelikerrat jäävät yhteen, ei pelaaja juuri kostu 36 erilaisesta lopetuksesta.

En ole törmännyt missään kritiikkiin siitä, että The Witcher 3:n päätarina olisi liian pitkä. Vertailun vuoksi: The Witcher 3:n tekijät arvioivat pelin päätarinan vievän noin 50 tuntia, Alien: Isolationin on puolestaan arvioitu kestävän noin 15-20 tuntia. Se, että Alien: Isolation koettiin liian pitkäksi, johtuu varmaankin osittain henkilökohtaisista mieltymyksistä ja osittain siitä, että sen pelimaailma on The Witcher 3:n maailmaan verrattuna aivan naurettavan pieni. The Witcher 3:n maailmassa on niin paljon vaihtelua, että päätarinan pelaaminen ei ala missään vaiheessa tuntua pakkopullalta.

the-witcher-the-wild-hunt-kaupunki
The Witcher 3:n kaupunkimaisemissa ei ole valittamista.

Päätarina on kuitenkin vain yksi osa The Witcher 3:n valtavasta puuhalaatikosta. Mikäli olet sitä tyyppiä, joka koluaa pelimaailman jokaisen kolkan, suosittelen aloittamaan systemaattisen harhailun pelimaailman takasyrjillä mahdollisimman aikaisin. Tee sivutehtäviä ja vieraile kartan kysymysmerkeillä tasaisesti päätarinan edistämisen lomassa. Vaikka päätarina on poikkeuksellisen pitkä, se loppuu joskus.

Tein itse sen virheen, että ”päästin” päätarinan loppumaan aivan liian aikaisin. Jäljelle jäi pari hassua secondary questia ja valtava määrä kartalle siroteltuja kysymysmerkkejä. Suurin osa kysymysmerkeistä paljastui vedenalaisiksi salakuljettajien jemmoiksi, jotka olivat usein keskellä aavaa merta kaukana fast travel -spoteista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että seilailin päätarinan päättymisen jälkeen tuntikaupalla Skelligen saariston seassa ja sukeltelin vedenalaisista kätköistä haarniskoja, aseita ja muuta roinaa. Usein salakuljettajien kätköistä löytyi niin paljon ja niin painavaa tavaraa, että juoksemisen estävä ylipainoraja paukkui nopeasti. Oli turhauttavaa lyllertää etanavauhtia kaupittelemassa ryöstösaalista vähävaraisille sepille, joista kukin pystyin ostamaan vain miekan tai pari kerrallaan. Erityisen kivaa ylipainoisen Geraltin liikuttelu on silloin, kun seireenit hajottavat veneen ja Geralt joutuu uimaan hiiiiitaasti tuhat asekelta suuntaan X lähimmälle fast travel -spotille. Siinä on kärsivällisyys koetuksella.

the-witcher-3-yennefer-geralt
Yennefer ja Geralt Skelligellä

Vinkkinä sinulle, joka vasta aloittelet pelin päätarinaa: käy hakemassa se hiton Hornwall Horn heti kun vierailet ensi kertaa Undvikin saarella. Se tekee seireenien kanssa taistelun huomattavasti helpommaksi, ja säästyt tuskallisilta venehaaksirikoilta. Itse kuuloin torvesta vasta siinä vaiheessa, kun ryövännyt tyhjiksi lähes kaikki salakuljettajien jemmat. Kyllä harmitti.

The Witcher 3:n maailma, graafinen ilme ja musiikki

Sanotaan se vielä kerran: The Witcher 3:n maailma on valtava. Olen kuullut väitettävän, että pelkästään sen läpi ratsastamiseen kuluu lähes 40 minuuttia. En ole itse tätä testannut, mutta uskon, että arvio pitää jotakuinkin kutinsa. Pelin maailma on toteutettu uskomattoman huolellisesti. Maisemat, ihmiset, eläimet – kaikki on niin siloista ja aidon näköistä, että välillä on vaikea uskoa katselevansa digitaalisesti toteutettua kuvaa. Pelin toteutus on erityisen onnistunut erilaisten valo-olosuhteiden kuvaamisessa. Ilta- ja aamuruskolle ominainen, vaakasuora valo näyttää The Witcher 3:ssa melkein kauniimmalta kuin tosielämässä.

the-witcher-3-valo
Geralt ja Vesemir valohämyssä

The Witcher 3:n maailma on kuin pohjoinen Eurooppa pienoiskoossa. Velenin maisemiin lienee otettu mallia Itä-Euroopasta ja ennen kaikkea kirjailija Sapkowskin kotimaasta eli Puolasta. Novigradin vapaakaupunki tuo mieleen Keski-Euroopan keskiaikaiset kaupunkilinnoitukset. Kartan pohjoisreunalla sijaitsevan Kaer Morhenin lumisemmat maisemat muistuttavat talvista Suomea. Skelligen esikuvana on selvästi ollut viikinkiaikojen Norja – niin maisemien, ihmisten puheaksentin, uskonnon kuin pukeutumistyylinkin suhteen.

Jos The Witcher 3:n visuaalinen ilme on äärimmäisen huolellisesti toteutettu ja hyvin onnistunut, voi samat kehut lausua myös pelin musiikista. PS4-pelin mukana tullut soundtrack-CD on ollut melko ahkerassa soitossa viimeisen puolen vuoden aikana. Kappaleet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: rauhallisiin, ambientahtaviin tunnelmapaloihin ja kipakoihin sävellyksiin, jotka on pelissä liitetty yleensä tietyn taistelun taustalle. Mukana on myös muutama iloinen kapakkarallatus. Oma suosikkini soundtrack-levyn kappaleista taitaa olla Geraltin nimikappale:

Valitettavasti levyllä ei ole kaikkea pelissä käytettyä musiikkia. Ainakin eräs Skelligen saarilla soiva, mukavan eteerinen ambient-huminointi on jätetty levyltä pois. Harmi.

The Witcher 3:n ”pahojen tyyppien” eli Wild Huntin taustatarina muistuttaa jossain määrin J. R. R. Tolkienin tarinaa örkkien synnystä. Tolkien esitti örkkien syntyhistorian uransa aikana useilla tavoilla; tunnetuimman tarinan mukaan örkit ovat eräänlaisia degeneroituneita haltioita. Wild Huntin syntytarina on hieman samanlainen: ylväistä ja mahtavista haltioista kehittyy jotain rumaa, julmaa ja pelottavaa. Olen aina pitänyt Tolkienin tarinaa örkeistä ja haltioista erittäin kiehtovana. Jokin äärimmäisen kaunis ja hyvä kääntyy täydelliseksi vastakohdakseen – aivan kuin jokaisessa asiassa asuisi myös oman vastakohtansa siemen. Sama ajatus tulee ilmi myös Wild Huntin taustatarinassa.

the witcher the wild hunt eredin
Wild Huntin johtaja Eredin

The Witcher 3:n laajasta pelimaailmasta löytyy valtavasti erilaisia hirviöitä. Pelin glossaan kertyy päätarinan ja sivutehtävien mittaan pitkä lista hirviöistä, joista kunkin peittoamiseksi on hallittava oikea taistelustrategia ja omistettava sopivat varusteet. Pelin mittaan monet hirviöt osoittautuvat inhimillisiksi ja sympaattisiksi olennoiksi, ja Geralt voi halutessaan antaa niille myös armoa. Ehdottomia suosikkejani pelin monista hirviöistä ovat rock trollit (miten tämä on mahdettu suomentaa Sapkowskin kirjoissa?), joiden ontuva puhe ja kompasteleva järjenjuoksu ovat loputtomia huumorin lähteitä.

the-witcher-3-rock-troll
Rock trollin versio facepalmista

Rock trollien hämärään kielioppiin ja lapsenomaiseen sielunelämään pääsee sisälle katsomalla tämän lyhyen (ja keskeisen juonen kannalta spoilerivapaan) kohtauksen, jossa Geralt ja noiturikollega Lambert yrittävät kulkea rock trollien asuttaman alueen läpi. Eihän näitä ääliöitä voi olla rakastamatta:

Paljasta pintaa & Conan kommentoi

Jos peli tai vähintään sen hahmot ovat jo tuttuja, suosittelen käyttämään kymmenen minuuttia Conan O’Brienin Clueless Gamer -arvosteluun:

Seksikohtaukset, joista Conan on videossa niin kovin innoissaan, jäivät omassa pelissäni vähiin. En lempinyt Yenneferiä täytetyn yksisarvisen selässä. Myös kolmen kimppa Trisin ja Yenneferin kesken jäi kokematta. Pelimaailmaan on kuitenkin sijoitettu pari bordellia, joissa voi nauttia ilolintujen seurasta. Geralt saa seksiä ostaessaan pari hassua pistettä expaa ja pelaaja lyhyen panomontaasin. Hyh-hyh. Full frontal nuditya ei pelissä tietenkään nähdä.

Nostan pelin tekijöille hattua siitä, että pelissä nähdään vähäpukeisten nuorten naisten lisäksi myös yksi alaston mummoikäinen nainen (siis ihmisnainen; en viittaa tällä esimerkiksi water hageihin tai grave hageihin, jotka loikkivat pelissä täysin estottomasti ilman rihman kiertämää). En ole koskaan aikaisemmin törmännyt mokomaan videopelissä. Roikkuvan ja rypistyneen ihon animointi ei näköjään ole kovin helppoa; en odota tällä saralla kummoista kehitystä tulevina vuosina.

the-witcher-the-wild-hunt-nude
Geralt viihtyy vähissä vaatteissa.

Koska seksillä on keskeinen asema Noituri-kirjoissa, on luonnollista, että myös peliin on ängetty paljon paljasta pintaa ja seksikohtauksia. Sekä kirjojen että pelimaailman Geraltissa on muhkeaa sex appealia. En tiedä mitä miespuoliset pelaajat asiasta ajattelevat, mutta itse pidän erityisesti Geraltin ääntä uskomattoman seksikkäänä. Ovatko hahmon suunnittelijat tehneet Geraltista tarkoituksella superkuuman seksi-ikonin? Miksi? Onko tarkoituksena nimenomaan vedota naispelaajiin?

Miten vain, mä rakastan Geraltia. Ajatus siitä että The Witcher 3 on todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen peli, jossa pääsen häntä ohjaamaan, tuntuu tympeältä.

Pelattavuus ja käyttöliittymä

Geraltin ohjattavuus on hyvällä tasolla, joskin pieniä puitteita on. Eniten pelattavuudessa rasittaa taistelumoodi, jonka aikana hahmolla ei pysty juoksemaan, ja korkeiden tasojen päälle kiipeämisestä tulee todella vaikeaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakeneminen taistelutilanteista on vaikeaa. Lisäksi toivoin, että hahmon reaktionopeus eri komentoihin olisi nopeampi. Salamannopea komentojen toteuttaminen voisi toisaalta tehdä taisteluista liiankin helppoa.

Ja sitten on Geraltin uskollinen ratsu Roach.

the-witcher-3-roach-bug
Roach menee läpi harmaan kiven.

En ymmärrä, kuinka muutoin niin huolellisesti toteutettuun ja testattuun peliin on voitu juntata hevonen, joka bugittaa näin pahasti. Roach ilmestyi pelin aikana lukemattomia kertoja paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt pois: kahden puun hankaan, joen pohjalle ja umpikallion sisään jonnekin Geraltin jalkojen alle. Mitä noituri tekee hevosella, joka on tuutannut itsensä paikkaan, josta se ei pysty liikkumaan? – Roach ei onneksi bugita niin pahasti, että se ärsyttäisi tai haittaisi pelaamista pahasti; sen kompasteluihin voi ja kannattaa suhtautua huumorilla.

Myös pelin kehittäjät osaavat nauraa Roachin bugeille:

”Bugs are a way of connecting people to the real world.” Yeah.

The Witcher 3:n kaltaisen pelin käyttöliittymäsuunnittelu on valtavan ominaisuuskavalkadin vuoksi hyvin vaikeaa. Pääosin valikon toimintojaottelu on onnistunut. Tavaraluettelon jaottelu ei ole täysin johdonmukainen (miksi hevosvarusteet on sijoitettu samalle välilehdelle kuin ruokatavarat?), ja lisäksi se toimii tuskallisen hitaasti silloin, kun tavaraa on kertynyt taskuihin tai jemma-arkkuun erityisen paljon.  Lisäksi alkemia- ja nikkarointivalikoiden käytön opettelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Haarniskoja, aseita ja pelikortteja keräilijöille

Kuten aiemmista teksteistäni (ding däng dong) tiedätte, en tykkää haalia kotiini tavaraa. Voin onneksi tyydyttää keräilyviettiäni digitaalisesti: rakastan erilaisten varusteiden ja aseiden keräilyä videopeleissä. The Witcher 3 tarjoaa keräilijäluonteelle valtavasti mahdollisuuksia. Pitkin pelimaailmaa on siroteltu erilaisten varustesettien kaavoja, joiden pohjalta Geralt voi valmistuttaa itselleen toinen toistaan komeampia ja tehokkaampia aseita ja haarniskoja. Kaikkein eniten kiinnyin kovatasoisiin ja näyttäviin Witcher School Gear -varustesetteihin.  – Pelin lisäosat tarjoavat lisänannaa varustefetisisteille; palataan tähän myöhemmin.

Sansretour Valley
Varustevalikon nameja. Kuvassa yksi suosikkihaarniskoistani, Karhu-noiturikoulun haarniska.

The Witcher 3:n maailmassa aikaa kulutetaan pelaamalla gwent-nimistä korttipeliä, johon myös Geralt voi halutessaan ottaa osaa. Gwentiä ei ole mikään pakko pelata kuin yhden kokeilupelin verran, ja itse päätinkin heti pakollisen kokeilun jälkeen, etten jaksa paneutua peliin ja sen monimutkaisiin sääntöihin. Jostain syystä sorruin kuitenkin kokeilemaan peliä uudelleen satunnaisen vastaantulijan kanssa. Siitä se sitten lähti: aloin systemaattisesti pelata vastaantulijoiden kanssa voittaakseni uusia gwent-kortteja.

Gwentissä pelipöytä muodostaa taistelukentän, jolle kumpikin pelaaja asettaa kortteja. Kukin kortti edustaa yhtä taistelijaa, ja ne asetetaan pöydälle kolmeen riviin, kukin aselaji omaan riviinsä. Eturintaman muodostavat lähitaistelujoukot. Toisessa rintamassa seisovat pitkän matkan aseilla varustetut soturit. Laitimmaiseen rintamaan asetetaan raskaat piiritysaseet. Kullakin taistelijakortilla on tietty pistearvo, ja erän voittaa se pelaaja, jonka pöytään asettamien taistelijakorttien yhteenlaskettu pistearvo on erän lopussa suurempi.

Gwent peli
Itse preferoin Nilfgaard-pakkaa.

Gwentissä on mahdollista käyttää neljää erilaista taistelijapakkaa (Pohjoiset valtakunnat, Scoia’tael, Nilfgaard ja hirviöt), joista kumpikin pelaaja valitsee pelin aluksi käyttöönsä yhden. Kullakin pakalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Itse miellyin kaikkein eniten Nilfgaard-pakkaan. Taistelijakorttien lisäksi pelaajilla on käytössään erikoiskortteja, joilla voidaan esimerkiksi nostaa tai laskea tietyn aselajin pistemääriä. Lisäksi joillakin taistelijakorteilla on erityisiä lisäominaisuuksia.  – Nämä seikat tekevät gwentistä hyvinkin monimutkaisen pelin, jossa menestyäkseen on hallittava strategiaa.

Pelin alussa Geraltilla on käytössään vaatimaton korttivalikoima, mikä tekee pelien voittamisesta sangen haasteellista. Aluksi jatkuva häviäminen on turhauttavaa. Pikku hiljaa strategian tuntemus kuitenkin kasvaa, ja kortteja alkaa voittojen myötä karttua. Siinä vaiheessa, kun Geralt voittaa ensimmäiset korkeiden pistemäärien sankarikorttinsa, alkaa pelistä tulla oikeasti hauskaa. – En valitettavasti tajunnut hankkia ihan ihka oikeita gwent-kortteja silloin kun niitä vielä sai. Toisaalta pelistudion tuottamat kortit ovat niin isokokoiset, että ne tuntuvat kädessä hankalilta ja vaativat huimasti pöytätilaa. Harkitsen oman pakan askartelemista hieman pienemmässä, käteen sopivassa koossa. Mieluummin ostaisin kortit, mutta minkäs teet, kun niitä ei ole saatavilla (paitsi käytettynä ja karmean suolaiseen hintaan).

The Witcher 3 on luultavasti paras videopeli, jota olen koskaan pelannut. Siinä toimii kaikki. Onneksi pelikoneen kovalevyllä odottelee kaksi lisäosaa; en halua vielä hyvästellä tätä pelimaailmaa.

The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PS4 @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PC @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition PC @ Discshop