Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) arvostelu

Jim (No One Here Gets Out Alive), 1980

Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) on ensimmäinen Jim Morrisonista kirjoitettu elämäkerta. Sittemmin Morrisonin elämästä on varmasti kirjoitettu muitakin elämäkertoja, joista monet ovat varmasti monilla tavoin parempia kuin tämä pioneeriteos. Tartuin Jimiin ennen kaikkea siksi, että se sattui olemaan sopivasti ns. tyrkyllä.

Morrison eli lyhyen mutta tapahtumarikkaan elämän. Hänestä tuli ihailtu ja palvottu tähti vain 21-vuotiaana. Morrison tunnetaan paitsi saavutuksistaan musiikin saralla, myös aikansa tärkeimpänä miespuolisena seksisymbolina. Lähes koko uransa ajan Morrison harmitteli sitä, että hänet nähtiin ensisijaisesti rock-tähtenä, eikä yleisö ottanut häntä vakavasti runoilijana. Julkisuuden luomat paineet ja sisäiset demonit ajoivat Morrisonin jo varhain viattomista päihdekokeiluista sairaalloiseen riippuvuuteen.

Jim on tyyliltään hyvin vanhanaikainen teos. Se pyrkii koostamaan Morrisonin elämästä eheän, suorastaan romaanimaisen kertomuksen, jossa kohtaukset seuraavat sujuvasti toisiaan kuin elokuvassa. Toisin kuin tämän päivän elämäkerrat yleensä, Jim ei ristivalota aihettaan. Teoksessa ei kerrota, kuinka teoksessa kerrotut tiedot on kerätty ja kuka Morrisonin elämästä on sanonut mitäkin. Näin ollen lukija ei voi arvioida eri tietojen luotettavuutta. Jokaisen elämäkerran arvoisen ihmisen elämään liittyy ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tarvitaan eri kertojien kokemusten vertailua. Jim Morrisonin elämään niitä mahtuu varmasti poikkeuksellisen paljon. Siksi tällainen ”yhteen totuuteen” nojaava lähestymistapa tuntuu erityisen ongelmalliselta juuri Morrisonin elämäkerrassa.

Kirjan luettuani huomasin pohtivani, millainen merkitys tällä teoksella on ollut Morrisonin postuumin tähtikuvan kannalta. Mieleen muistuu Maurice Zolotowin kirjoittama Marilyn Monroen elämä, jolla oli valtava vaikutus siihen, mitä ja millä tavalla Marilynista myöhemmin on kirjoitettu. Juuri Hopkinsia ja Sugermania on luultavasti kiittäminen siitä, että muistamme Jim Morrisonista hänen taiteensa lisäksi ennen kaikkea hänen päihdeongelmansa, moniavioisen elämäntapansa ja ahdistuksensa siitä, että hänen tähti-imagonsa jätti jatkuvasti varjoon hänen runolliset saavutuksensa ja tavoitteensa. En väitä, että tämä olisi jollain tavalla valheellinen kuva Morrisonista – mutta täydellinen se ei varmasti ole. Postuumiin tähtikuvaan mahtuu vain tietty määrä ominaisuuksia, jolloin vähemmän tärkeät ja kiinnostavat ominaisuudet saavat väistyä ja lopulta unohtua.

Eräässä suhteessa jälkimaailma on unohtanut Hopkinsin ja Sugermanin kirjoitukset. Teoksen lopussa spekuloidaan lyhyesti sillä mahdollisuudella, että Morrison ei tosiasiassa olisikaan kuollut Pariisissa heinäkuussa 1971, vaan kenties lavasti oman kuolemansa vetäytyäkseen viettämään rauhallista, tähtikultista irrallista elämää. On kiistämätöntä, että Morrisonin kuolemaan liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Esimerkiksi hänen kuolinsyynsä on hämärän peitossa, sillä hänen ruumiilleen ei tehty ruumiinavausta. Ainoa Morrisonin läheinen, joka tiettävästi näki hänen ruumiinsa, oli Morrisonin elämänkumppani Pamela Courson, jonka psyykkinen tila ja toisaalta suhde Morrisoniin asetavat hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi. Muut Morrisonin hautajaisiin osallistuneet näkivät vain suljetun arkun. Tätä seikkaa vasten tuntuukin erikoiselta, ettei Morrisonin kuolemaa ole voimakkaammin kyseenalaistettu.

Jim on paitsi Jim Morrison -elämäkerta, myös The Doors -historiikki. Morrison oli erittäin karismaattinen ja omalakinen keulahahmo yhtyeelleen, ja siksi The Doorsia ja Morrisonia on vaikea, aika ajoin jopa mahdoton erottaa toisistaan. Varsinaisissa The Doors -historiikeissa syvennytään varmasti asioihin, joita Jimissä ei käsitellä, mutta bändin uran ja tyylin keskeiset elementit käydään perinpohjaisesti läpi myös tässä Morrison-elämäkerrassa. Teoksessa myös jossain määrin tulkitaan Morrisonin laulutekstejä ja etsitään niihin kytköksiä Morrisonia edeltäneestä kirjallisesta perinnöstä.

Jäin itse kaipaamaan lisätietoja monista Morrisonin elämän kannalta keskeisistä hahmoista: kumppani Pamela Coursonista, musiikkikriitikko Patricia Kennelystä, The Doorsin muista jäsenistä, Morrisonin vanhemmista ja sisaruksista. Erityisen suuri pettymys teoksessa on se, että Pamela Coursonin elämää Morrisonin kuoleman jälkeen ei käsitellä lainkaan. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Coursonilla oli äärimmäisen tärkeä rooli Morrisonin elämässä. Siksi on hämmentävää, että hänen elämästään Morrisonin leskenä ei kerrota mitään – ainoastaan se, että Courson kuoli kolme vuotta Morrisonin jälkeen.

En tiedä, miksi Courson edes kiinnostaa minua. Hän muistuttaa monessa suhteessa Nancy Spungenia: kumpikaan näistä naisista ei sinänsä itse tehnyt mitään merkittävää, vaan he nousivat julkisuuteen kuuluisien puolisoidensa rinnalla. He rahoittivat elämisensä ja huumeidenkäyttönsä puolison tienesteillä. Näiden hahmojen asema mahdollistaa helpon ja laiskan elämän, mutta julkisuus ei yleensä esitä heitä kiitollisessa valossa. En todellakaan tiedä, kuinka näihin hahmoihin pitäisi suhtautua – ennen kaikkea heidän tarinansa herättävät minussa sääliä ja surua. Nancysta sentään kirjoitettiin elämäkerta, Pamelasta vastaavaa ei tietääkseni ole tehty.

Jim on oman aikansa tuote ja kiinnostava esimerkki 70-luvun elämäkertakirjallisuudesta. Vanhahtavan tyylin ja jokseenkin yksinkertaisen lähestymistavan vuoksi suosittelisin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti johonkin tuoreempaan Morrison-elämäkertaan – parempiakin teoksia aiheesta on varmasti kirjoitettu. Oma painokseni on lisäksi täynnä kirjoitusvirheitä, jotka toivottavasti on korjattu myöhempiin painoksiin.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.
Mistä peräisin: Lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Mainokset

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) arvostelu

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun
Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) sulkee erään ympyrän: sen myötä olen lukenut kaikki Linkolan yksin kirjoittamista teksteistä koostetut, ympäristöfilosofiset teokset. Kun Linkolan tuotantoa tarkastellaan kokonaisuutena, on myönnettävä, että eri teokset eivät kovinkaan paljon tuo uutta toisiinsa nähden; kun on lukenut yhden Linkolan tekstikokoelman, on tavallaan lukenut ne kaikki. Painotuksissa, tekstin tyylissä ja aihevalinnoissa on toki eroja, mutta nuo erot ovat pieniä ja pinnallisia. Aiheet ovat pysyneet 70-luvulta lähtien samoina: Linkola käsittelee teoksessa toisensa jälkeen ympäristön tilaa ja tulevaisuutta, vääjäämättömänä lähestyvää ekokatastrofia, teollisen yhteiskunnan vahingollisuutta ja ihmisen roolia ekosysteemissä.

Kuten kaikki Linkolan teokset, on myös Johdatus 1990-luvun ajatteluun erittäin kauniisti kirjoitettu. Yksi syy sille, että olen jaksanut lukea Linkolan tekstejä nide toisensa jälkeen, on hänen kielessään: hän on erittäin taitava, havainnollinen ja huolellinen kirjoittaja. Toki hänen teksteissään on tiettyä paatoksellisuutta, jota moni nykylukija varmasti pitää koomisena ja yliampuvana, mutta mitä sitten? Ironiaansa ja kevytmielisyyteensä tukehtuvalla 2010-luvulla on suorastaan ilo törmätä välillä ilmaisuun, jossa asiat otetaan sydänjuuria myöten tosissaan. Se muistuttaa siitä, että maailma on vaikea paikka ja että elämä ja sen katoaminen haudanvakavia asioita.

Linkola asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja avaa tunteitaan:

[Linja-auto] kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat punakeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta.

Kun Linkolasta puhutaan paheksuen otsikoissa ja kahvipöydissä, ei kukaan muista näitä rakkaudentunnustuksia suomalaiselle luonnolle. Koko Linkolan ajattelu tulee näiden kautta paljon helpommin ymmärrettäväksi. Hän ei vihaa teollistunutta yhteiskuntaa vihaamisen takia, vaan siksi, että nykyaikainen elämäntyyli on tuhoamassa jotakin sellaista, mikä on hänelle äärimmäisen rakasta.

Vaan suurin osa Linkolan tekstistä keskittyy kuitenkin maailman peilailuun negatiivisen kautta – ja siinä hän vasta taitava onkin. Eräs teoksen mieleenpainuvimmista kohdista kuuluu näin:

Ja kaikesta huolimatta toivon, kun vanhenen, rukoilen palavasti, että varjeltuisin loppuun asti kuolemansynniltä nimeltä suvaitsevaisuus. Että varjeltuisin ikinä rantautumasta tuolle suloiselle pumpulirannalle, jolla velttouden ja helppouden seireenit ihanasti laulavat. Että en koskaan lakkaisi tuomitsemasta vääriä ja vahingollisia asioita, vääriä ja vahingollisia ihmisiä.

Suvaitsevaisuutta keskeisenä arvona korostaessamme unohdamme usein, että maailmassa on myös asioita ja asenteita, jotka ovat todellakin vahingollisia ja vaarallisia. On oma kysymyksensä määritellä, mitkä näihin asioihin kuuluvat – tässä vaiheessa riittää, että myönnämme niitä olevan. Tuleeko meidän suvaita myös niitä? Tuleeko meidän suvaita asioita, jotka ovat ristiriidassa tärkeinä pitämiemme periaatteiden kanssa ja jopa uhkaavat arvokkaina pitämiämme asioiden olemassaoloa? Linkolan puheenvuoro on arvokas muistutus siitä, että väärien asioiden suvaitseminen on vahingoksi.

Kyseisessä sitaatissa tulee ainakin ilmaisun tasolla esille myös Linkolalle ominainen ehdottomuus ja jyrkkyys. Hämmentävintä ja järkyttävintä hänen jyrkkyydessään on täydellinen välinpitämättömyys ihmisen luontaiselle pyrkimykselle mukavuuteen ja kevyeen elämään. Tämä kulminoituu Linkolan ajattelussa vahvaksi epäluottamukseksi tavallista ihmistä kohtaan. Massojen valinnanvapaus johtaa luonnon ja lopulta myös ihmislajin tuhoon:

Jos olisin julistaja, huutaisin, että meidän on päästävä irt demokratiasta, sillä me emme saa kuolla sukupuuttoon. Jos olisin tarkkailija, toteaisin, että jos me saamme diktatuurin, millaisen hyvänsä, me saamme ainakin hiukan aikalisää.

Tunnistan, että juuri tämä piirre Linkolan ajattelussa on vaikuttanut omaan maailmankatsomukseeni valtavan paljon. Opin lukioikäisenä hänen kirjoistaan ajatuksen siitä, että massat eivät osaa tehdä valintoja, jotka ovat koko elonkehän parhaaksi. Siksi päätäntävaltaa ei tule suuren mittakaavan päätöksissä antaa massoille – ei edes siinä määrin kuin edustuksellisessa demokratiassa annetaan. Massa etsii omaa mukavuuttaan ja helppoa elämää itselleen ja kenties jälkeläisilleen; sen järki ja moraali eivät riitä huomioimaan oman välittömän elinpiirin ulkopuolisen maailman parasta. Tästä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään, vaikka se kovin epätrendikäs onkin.

Toisaalta Linkola myös näkee, että mukavuudet ja yltäkylläisyys ovat ihmislajille pahaksi:

[K]aikki ihmisen perinnölliset ominaisuudet, käyttäytymiskaavat, lahjat, tarpeet ja reaktiot, on ohjelmoitu taisteluasemaan – taisteluun, ponnisteluun aineellisen elintason turvaamiseksi. Ihminen on ohjelmoitu puutteeseen, puute on hänen pohjimmainen perustarpeensa. — — [P]uutteessa ja ahdingossa ihminen on loistavimmillaan, ja silloin hänen elämänuskonsa ei murru. Väestötieteilijät tietävät, että sodan syttyessä itsemurhat loppuvat kuin naulan kantaan.

On selvää, että tällainen ajatus on harvan nykyihmisen mieleen. Toisaalta ympärillä vellova todellisuus viittaa siihen, että Linkola on myös tässä asiassa oikeassa. Ihminen todellakin on parhaimillaan silloin, kun hän joutuu ponnistelemaan ja kun häntä haastetaan. Ilman ulkoista painetta emme saavuta mitään. Ajatus (hyvästä) elämästä ikuisena kamppailuna on kieltämättä epämukava, ja sitä on monen nykyihmisen vaikea hyväksyä – myös minun. Se, että totuus on epämukava, ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän totta.

Johdatus 1990-luvun ajatteluun on takuuvarmaa perus-Linkolaa. Hän on katkerampi kuin uransa ensimmäisten teostensa tekstejä kirjoittaessaan, muttei kuitenkaan yhtä masentunut kuin viime vuosikymmenellä julkaistun Voisiko elämä voittaa -teoksen muotoutumisen aikaan. Olen tyytyväinen siihen, että teos tuli luettua, mutta omien Linkola-suosikkieni joukkoon tämä ei nouse.

Toivon, että Pentti jaksaisi julkaista vielä jotakin, sillä tosiaankin:

Meidän on pakko oppia tajuamaan, että elämän pahin vihollinen on liika elämä, liika ihmiselämä.

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)
Lukuhaasterasti: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Mistä peräisin: Omasta hyllystä, myyntiin.

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016) arvostelu

suomalainen myynti on syvältä arvostelu
Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016)

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? on erinomainen esimerkki kirjasta, joka olisi kannattanut joko jättää tekemättä tai tehdä huomattavasti paremmin: kokeneen kustannustoimittajan valvonnassa ja jonkin pitkän linjan kustantamon siipien suojissa.

Olen työurani aikana kohdannut hyvin vaihtelevaa suhtautumista myyntiin. Olen työskennellyt yrityksissä, joissa myyntiin suhtaudutaan välttämättömänä pahana ja joissa erityisesti proaktiivinen myynti on nähty suoranaisena kauhistuksena. Olen toiminut myös sellaisissa myyntiorganisaatiossa, joka on ylpeä myyjiensä ammattitaidosta ja jossa myyjiä pidetään kasvun avainpelaajina.

Suomessa ei arvosteta myyntiä – tämän tietävät tähän mennessä varmaankin suunnilleen kaikki yksityisellä sektorilla työskentelevät. Se on sääli. Itse olen vuosien varrella oppinut näkemään myynnin asiakkaan palveluna, kuuntelemisena, oikeiden kysymysten esittämisenä ja ratkaisujen etsimisenä. Ne yritykset, joissa tämä ymmärretään, kasvavat ja menestyvät. Ne, joissa (proaktiivista) myyntiä halveksutaan ja vältellään, kituvat ja kuihtuvat. Hyvä myynti on myös asiakkaan etu.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi myyntiin liittyvät kysymykset ovat työssäni tärkeitä – ovathan myynti ja markkinointi hyvin lähellä toisiaan ja pelaavat (tai ainakin niiden pitäisi pelata) samaan maaliin. Tästä syystä myyntiin liittyvät kysymykset kiinnostavat minua yhä enemmän, vaikka en itse toimi myyntitehtävissä. Ja tästä syystä tartuin myös Suomalainen myynti on syvältä -teokseen.

Toisin kuin teoksen nimestä voisi päätellä, Suomalainen myynti on syvältä ei ole analyyttinen katsaus suomalaisen myynnin tilaan. Sen sijaan se on sekalainen potpuri esimerkkejä elävästä elämästä, pamflettimaista kannanottoa myynnin ja myynnillisyyden puolesta, myynnin perusteoriaa ja psykologiaa sekä vinkkejä myynnin johtamiseen. Vähän kaikkea löytyy.

Juuri tässä kohtaa teos menee rytinällä metsään: siinä ei ole punaista lankaa, vaan aiheesta toiseen hypitään mielivaltaisesti. Teoksesta löytyy ”jokaiselle jotakin”: myynnin johdolle, aloitteleville myyjille, pidemmälle ehtineille konkareille ja niille, joiden työhön myynti ei suoranaisesti liity. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teoksella ei ole kohderyhmää.

Teoksen sivumäärästä ehkäpä noin puolet kuluu myyntiin ja asiakaspalveluun liittyvien tositarinoiden kerrontaan. Tai ainakin oletan, että kyse on tositarinoista – kirjassa ei nimittäin kerrota, mistä ja miten tarinat on kerätty. Suurimmassa osassa minä-muodossa kerrotuista tarinoista kertojasta ei paljasteta mitään – ei nimeä, ikää, asuinaluetta tai sukupuolta. – Taustatietojen puute ei kuitenkaan ole ainoa ongelma teoksen tositarinoissa – suurin ongelma on tarinoiden määrä. Niitä on uskomattoman paljon.

Tosielämän esimerkit ovat kullanarvoista tavaraa melkein mihin tahansa asiateokseen. On kuitenkin syytä muistaa, miksi esimerkkejä käytetään: niiden tarkoitus on havainnollistaa tekstissä esitettyjä väitteitä. Sellaisenaan tositarinat jäävät hajanaisiksi jutuiksi ilman syvempää merkitystä tai kontekstia. Suomalainen myynti on syvältä -teoksessa esimerkkejä vain ladotaan paksuihin pinoihin silkasta latomisen ilosta.

Kirja alkaa 30-sivuisella luvulla, joka on mielivaltainen valikoima tositarinoita. Jo pari tarinaa luettuani aloin pohtia, miksi helvetissä mä luen näitä juttuja. Ne eivät demonstroi mitään. Ne eivät pyri vakuuttamaan minua mistään. Ne vain ovat, ja siksi niiden lukeminen on ajanhukkaa.

Yksi teoksen teeseistä on se, että myynti kuuluu kaikille. Ei riitä, että myyjät myyvät – myynnillistä asennetta täytyy olla koko henkilöstöllä tai vähintäänkin kaikilla, jotka työskentelevät asiakasrajapinnassa. Tämä on tärkeä pointti: hyväkään myyntihenkilöstö ei voi pelastaa asiakassuhdetta, jos tuotannollista työtä tekevien asiakaspalvelutaidoissa ja asenteissa on puutteita.

Pohdin kirjaa lukiessani, missä oikeastaan menee hyvän (asiakas)palvelun ja myynnillisyyden raja. Itse näen asian niin, että hyvä palvelu on itseisarvo. Toisin sanoen palvelussa tähdätään tiettyyn tasoon ensisijaisesti sen vuoksi, että asiakas on siitä maksanut – ei siksi, että pyritään varmistamaan myös seuraava sopimuskausi ja petaamaan sijaa lisämyynnille. Lisämyynti ja pitkät asiakassuhteet ovat toki tärkeitä, mutta se ei mielestäni saa olla (asiakas)palvelun tason ylläpitämisen ainoa eikä edes ensisijainen syy.

Se, että yrityksen eri osastojen välille rakennetaan vahvoja muureja, jotka erottavat tekijät ja tehtävät selkeisiin nippuihin, ei ole hyvää organisaatiokulttuuria. On tärkeää, että tieto ja osaaminen kulkevat horisontaalisesti osastosta toiseen. Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan kuin myyntihenkisyyteen. Tuotannollista työtä tekevän henkilöstön tulee omaksua myyntihenkilöstöltä myynnillisyyttä – ja myös myyntihenkilöstön on ymmärrettävä tuottavan henkilöstön työtä: mitä asiakkaille on mahdollista tarjota ja mikä missäkin tilanteessa on kannattava vaihtoehto.

Tuotetiedon lisäksi myynnin tulee hallita tiedonvälitys: myyjän tulee pitää tuottava henkilöstö ajan tasalla siitä, mitä kullekin asiakkaalle tarkalleen ottaen on myyty. Sitä, miten tieto kulkee tuottavilta tekijöiltä myyjille ja miten varmistetaan, että myynti ja tuotantohenkilöstö puhuvat asiakkaille samaa kieltä, ei teoksessa pohdita valitettavasti lainkaan. Kirjassa käsitellään vain siitä, mitä tuotantohenkilöstön pitäisi oppia myynniltä – ja unohdetaan kokonaan se, mitä myynnin pitäisi oppia tuottavalta henkilöstöltä, jotta koko organisaatio yltäisi parhaisiin tuloksiin.

Suurten kustantamoiden aika on ohi. Nykyään kuka tahansa voi pistää pienkustantamon pystyyn ja askarrella itsekseen oman kirjan. Suomalainen myynti on syvältä demonstroi erinomaisesti sitä, miksi näin ei kannata tehdä. Se, että kirja on nykyään mahdollista tehdä ilman edeltävää kokemusta ja ammattitaitoa, ei tarkoita, että tuloksena syntyisi laadukas kirja.

Kustannustoimittaminen on jätetty väliin ilmeiesti kokonaan, samoin editointi ja oikoluku. Kuten jo aiemmin tuli todettua, teoksen rakenne on sekava ja kohderyhmä hukassa. Takakannen kirjoitus- ja kielioppivirheiden laskemiseen eivät yhden käden sormet riitä, ja takalipareessa jopa yhden kirjoittajan nimi on kirjoitettu väärin. Erityisesti teoksen alkupuolella on vaikea löytää yhtäkään kappaletta, jossa ei olisi lainkaan kirjoitus- tai kielioppivirheitä. Onneksi kielioppikömmähdysten kimara sentään hieman laantuu kirjan puolivälin jälkeen.

Jos kielioppivirheitä piisaa, niin riittää myös luutuneita ja puhki kuluneita kielikuvia. Tekstin tyylissä ei muutoinkaan ole kehumista. Taitto on harrastelijamainen ja kuvitus lapsellinen ja tökerö. Kirjaan on sentään muistettu laittaa sisällysluettelo, mutta sillä ei juuri mitään tee, sillä sivunumerot on jätetty pois. – Yhden luvun nimi on muuten  Easy 99 % Wow. Siis mitä? Luvun nimen pitäisi kertoa lukijalle jotakin luvun sisällöstä, ei aiheuttaa hämmennystä. – Kansi on sentään kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttävä.

En kyseenalaista kirjoittajien ammattitaitoa ja asiantuntemusta kirjan aiheen suhteen. Substanssiosaaminen ja kirjoitustaito ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Hyvin harva asiantuntija pystyy kirjoittamaan ilman kustannustoimittajan ja editorin apua loogisesti etenevää, rakenteeltaan selkeää, tyylikästä ja virheetöntä tekstiä. Jopa ne, jotka kirjoittavat päätyökseen, sokeutuvat joskus omalle tekstilleen, mikä johtaa käytännössä epäloogisiin rakenteisiin ja kehnoon kieleen. Kustannustoimittamista ja editointia tarvitaan siis aina – olivat teosta kirjoittavat asiantuntijat kuinka päteviä oman alansa tekijöitä tahansa.

Runttasin teoksen tarkoituksella ”kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän” -slottiin, koska luulin, etten tiedä myynnistä juuri mitään – minulla kun ei ole juuri lainkaan käytännön kokemusta myynnistä, enkä ole lukenut ennen tätä kuin yhden myyntiä käsittelevän tietokirjan. Tästä huolimatta Suomalainen myynti on syvältä ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta tietoa. Ilmeisesti myyntivetoisessa organisaatiossa työskentely ja lukuisat keskustelut asiansa osaavien myyjien kanssa ovat opettaneet minulle ainakin jotain (kiitos teille; tiedätte, keitä olette). Tämä oli ilo huomata.

Maarika Maury, Tuomo Meretniemi ja Jaana Tuomila: Suomalainen myynti on syvältä (2016)
Lukuhaasterasti: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? @ Adlibris