Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) arvostelu

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun
Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) sulkee erään ympyrän: sen myötä olen lukenut kaikki Linkolan yksin kirjoittamista teksteistä koostetut, ympäristöfilosofiset teokset. Kun Linkolan tuotantoa tarkastellaan kokonaisuutena, on myönnettävä, että eri teokset eivät kovinkaan paljon tuo uutta toisiinsa nähden; kun on lukenut yhden Linkolan tekstikokoelman, on tavallaan lukenut ne kaikki. Painotuksissa, tekstin tyylissä ja aihevalinnoissa on toki eroja, mutta nuo erot ovat pieniä ja pinnallisia. Aiheet ovat pysyneet 70-luvulta lähtien samoina: Linkola käsittelee teoksessa toisensa jälkeen ympäristön tilaa ja tulevaisuutta, vääjäämättömänä lähestyvää ekokatastrofia, teollisen yhteiskunnan vahingollisuutta ja ihmisen roolia ekosysteemissä.

Kuten kaikki Linkolan teokset, on myös Johdatus 1990-luvun ajatteluun erittäin kauniisti kirjoitettu. Yksi syy sille, että olen jaksanut lukea Linkolan tekstejä nide toisensa jälkeen, on hänen kielessään: hän on erittäin taitava, havainnollinen ja huolellinen kirjoittaja. Toki hänen teksteissään on tiettyä paatoksellisuutta, jota moni nykylukija varmasti pitää koomisena ja yliampuvana, mutta mitä sitten? Ironiaansa ja kevytmielisyyteensä tukehtuvalla 2010-luvulla on suorastaan ilo törmätä välillä ilmaisuun, jossa asiat otetaan sydänjuuria myöten tosissaan. Se muistuttaa siitä, että maailma on vaikea paikka ja että elämä ja sen katoaminen haudanvakavia asioita.

Linkola asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja avaa tunteitaan:

[Linja-auto] kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat punakeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta.

Kun Linkolasta puhutaan paheksuen otsikoissa ja kahvipöydissä, ei kukaan muista näitä rakkaudentunnustuksia suomalaiselle luonnolle. Koko Linkolan ajattelu tulee näiden kautta paljon helpommin ymmärrettäväksi. Hän ei vihaa teollistunutta yhteiskuntaa vihaamisen takia, vaan siksi, että nykyaikainen elämäntyyli on tuhoamassa jotakin sellaista, mikä on hänelle äärimmäisen rakasta.

Vaan suurin osa Linkolan tekstistä keskittyy kuitenkin maailman peilailuun negatiivisen kautta – ja siinä hän vasta taitava onkin. Eräs teoksen mieleenpainuvimmista kohdista kuuluu näin:

Ja kaikesta huolimatta toivon, kun vanhenen, rukoilen palavasti, että varjeltuisin loppuun asti kuolemansynniltä nimeltä suvaitsevaisuus. Että varjeltuisin ikinä rantautumasta tuolle suloiselle pumpulirannalle, jolla velttouden ja helppouden seireenit ihanasti laulavat. Että en koskaan lakkaisi tuomitsemasta vääriä ja vahingollisia asioita, vääriä ja vahingollisia ihmisiä.

Suvaitsevaisuutta keskeisenä arvona korostaessamme unohdamme usein, että maailmassa on myös asioita ja asenteita, jotka ovat todellakin vahingollisia ja vaarallisia. On oma kysymyksensä määritellä, mitkä näihin asioihin kuuluvat – tässä vaiheessa riittää, että myönnämme niitä olevan. Tuleeko meidän suvaita myös niitä? Tuleeko meidän suvaita asioita, jotka ovat ristiriidassa tärkeinä pitämiemme periaatteiden kanssa ja jopa uhkaavat arvokkaina pitämiämme asioiden olemassaoloa? Linkolan puheenvuoro on arvokas muistutus siitä, että väärien asioiden suvaitseminen on vahingoksi.

Kyseisessä sitaatissa tulee ainakin ilmaisun tasolla esille myös Linkolalle ominainen ehdottomuus ja jyrkkyys. Hämmentävintä ja järkyttävintä hänen jyrkkyydessään on täydellinen välinpitämättömyys ihmisen luontaiselle pyrkimykselle mukavuuteen ja kevyeen elämään. Tämä kulminoituu Linkolan ajattelussa vahvaksi epäluottamukseksi tavallista ihmistä kohtaan. Massojen valinnanvapaus johtaa luonnon ja lopulta myös ihmislajin tuhoon:

Jos olisin julistaja, huutaisin, että meidän on päästävä irt demokratiasta, sillä me emme saa kuolla sukupuuttoon. Jos olisin tarkkailija, toteaisin, että jos me saamme diktatuurin, millaisen hyvänsä, me saamme ainakin hiukan aikalisää.

Tunnistan, että juuri tämä piirre Linkolan ajattelussa on vaikuttanut omaan maailmankatsomukseeni valtavan paljon. Opin lukioikäisenä hänen kirjoistaan ajatuksen siitä, että massat eivät osaa tehdä valintoja, jotka ovat koko elonkehän parhaaksi. Siksi päätäntävaltaa ei tule suuren mittakaavan päätöksissä antaa massoille – ei edes siinä määrin kuin edustuksellisessa demokratiassa annetaan. Massat etsivät omaa mukavuuttaan ja helppoa elämää itselleen ja kenties jälkeläisilleen; sen järki ja moraali eivät riitä huomioimaan oman välittömän elinpiirin ulkopuolisen maailman parasta. Tästä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään, vaikka se kovin epätrendikäs onkin.

Toisaalta Linkola myös näkee, että mukavuudet ja yltäkylläisyys ovat ihmislajille pahaksi:

[K]aikki ihmisen perinnölliset ominaisuudet, käyttäytymiskaavat, lahjat, tarpeet ja reaktiot, on ohjelmoitu taisteluasemaan – taisteluun, ponnisteluun aineellisen elintason turvaamiseksi. Ihminen on ohjelmoitu puutteeseen, puute on hänen pohjimmainen perustarpeensa. — — [P]uutteessa ja ahdingossa ihminen on loistavimmillaan, ja silloin hänen elämänuskonsa ei murru. Väestötieteilijät tietävät, että sodan syttyessä itsemurhat loppuvat kuin naulan kantaan.

On selvää, että tällainen ajatus on harvan nykyihmisen mieleen. Toisaalta ympärillä vellova todellisuus viittaa siihen, että Linkola on myös tässä asiassa oikeassa. Ihminen todellakin on parhaimillaan silloin, kun hän joutuu ponnistelemaan ja kun häntä haastetaan. Ilman ulkoista painetta emme saavuta mitään. Ajatus (hyvästä) elämästä ikuisena kamppailuna on kieltämättä epämukava, ja sitä on monen nykyihmisen vaikea hyväksyä – myös minun. Se, että totuus on epämukava, ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän totta.

Johdatus 1990-luvun ajatteluun on takuuvarmaa perus-Linkolaa. Hän on katkerampi kuin uransa ensimmäisten teostensa tekstejä kirjoittaessaan, muttei kuitenkaan yhtä masentunut kuin viime vuosikymmenellä julkaistun Voisiko elämä voittaa -teoksen muotoutumisen aikaan. Olen tyytyväinen siihen, että teos tuli luettua, mutta omien Linkola-suosikkieni joukkoon tämä ei nouse.

Toivon, että Pentti jaksaisi julkaista vielä jotakin, sillä tosiaankin:

Meidän on pakko oppia tajuamaan, että elämän pahin vihollinen on liika elämä, liika ihmiselämä.

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)
Lukuhaasterasti: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Mistä peräisin: Omasta hyllystä, myyntiin.

Mainokset

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016) arvostelu

suomalainen myynti on syvältä arvostelu
Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016)

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? on erinomainen esimerkki kirjasta, joka olisi kannattanut joko jättää tekemättä tai tehdä huomattavasti paremmin: kokeneen kustannustoimittajan valvonnassa ja jonkin pitkän linjan kustantamon siipien suojissa.

Olen työurani aikana kohdannut hyvin vaihtelevaa suhtautumista myyntiin. Olen työskennellyt yrityksissä, joissa myyntiin suhtaudutaan välttämättömänä pahana ja joissa erityisesti proaktiivinen myynti on nähty suoranaisena kauhistuksena. Olen toiminut myös sellaisissa myyntiorganisaatiossa, joka on ylpeä myyjiensä ammattitaidosta ja jossa myyjiä pidetään kasvun avainpelaajina.

Suomessa ei arvosteta myyntiä – tämän tietävät tähän mennessä varmaankin suunnilleen kaikki yksityisellä sektorilla työskentelevät. Se on sääli. Itse olen vuosien varrella oppinut näkemään myynnin asiakkaan palveluna, kuuntelemisena, oikeiden kysymysten esittämisenä ja ratkaisujen etsimisenä. Ne yritykset, joissa tämä ymmärretään, kasvavat ja menestyvät. Ne, joissa (proaktiivista) myyntiä halveksutaan ja vältellään, kituvat ja kuihtuvat. Hyvä myynti on myös asiakkaan etu.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi myyntiin liittyvät kysymykset ovat työssäni tärkeitä – ovathan myynti ja markkinointi hyvin lähellä toisiaan ja pelaavat (tai ainakin niiden pitäisi pelata) samaan maaliin. Tästä syystä myyntiin liittyvät kysymykset kiinnostavat minua yhä enemmän, vaikka en itse toimi myyntitehtävissä. Ja tästä syystä tartuin myös Suomalainen myynti on syvältä -teokseen.

Toisin kuin teoksen nimestä voisi päätellä, Suomalainen myynti on syvältä ei ole analyyttinen katsaus suomalaisen myynnin tilaan. Sen sijaan se on sekalainen potpuri esimerkkejä elävästä elämästä, pamflettimaista kannanottoa myynnin ja myynnillisyyden puolesta, myynnin perusteoriaa ja psykologiaa sekä vinkkejä myynnin johtamiseen. Vähän kaikkea löytyy.

Juuri tässä kohtaa teos menee rytinällä metsään: siinä ei ole punaista lankaa, vaan aiheesta toiseen hypitään mielivaltaisesti. Teoksesta löytyy ”jokaiselle jotakin”: myynnin johdolle, aloitteleville myyjille, pidemmälle ehtineille konkareille ja niille, joiden työhön myynti ei suoranaisesti liity. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teoksella ei ole kohderyhmää.

Teoksen sivumäärästä ehkäpä noin puolet kuluu myyntiin ja asiakaspalveluun liittyvien tositarinoiden kerrontaan. Tai ainakin oletan, että kyse on tositarinoista – kirjassa ei nimittäin kerrota, mistä ja miten tarinat on kerätty. Suurimmassa osassa minä-muodossa kerrotuista tarinoista kertojasta ei paljasteta mitään – ei nimeä, ikää, asuinaluetta tai sukupuolta. – Taustatietojen puute ei kuitenkaan ole ainoa ongelma teoksen tositarinoissa – suurin ongelma on tarinoiden määrä. Niitä on uskomattoman paljon.

Tosielämän esimerkit ovat kullanarvoista tavaraa melkein mihin tahansa asiateokseen. On kuitenkin syytä muistaa, miksi esimerkkejä käytetään: niiden tarkoitus on havainnollistaa tekstissä esitettyjä väitteitä. Sellaisenaan tositarinat jäävät hajanaisiksi jutuiksi ilman syvempää merkitystä tai kontekstia. Suomalainen myynti on syvältä -teoksessa esimerkkejä vain ladotaan paksuihin pinoihin silkasta latomisen ilosta.

Kirja alkaa 30-sivuisella luvulla, joka on mielivaltainen valikoima tositarinoita. Jo pari tarinaa luettuani aloin pohtia, miksi helvetissä mä luen näitä juttuja. Ne eivät demonstroi mitään. Ne eivät pyri vakuuttamaan minua mistään. Ne vain ovat, ja siksi niiden lukeminen on ajanhukkaa.

Yksi teoksen teeseistä on se, että myynti kuuluu kaikille. Ei riitä, että myyjät myyvät – myynnillistä asennetta täytyy olla koko henkilöstöllä tai vähintäänkin kaikilla, jotka työskentelevät asiakasrajapinnassa. Tämä on tärkeä pointti: hyväkään myyntihenkilöstö ei voi pelastaa asiakassuhdetta, jos tuotannollista työtä tekevien asiakaspalvelutaidoissa ja asenteissa on puutteita.

Pohdin kirjaa lukiessani, missä oikeastaan menee hyvän (asiakas)palvelun ja myynnillisyyden raja. Itse näen asian niin, että hyvä palvelu on itseisarvo. Toisin sanoen palvelussa tähdätään tiettyyn tasoon ensisijaisesti sen vuoksi, että asiakas on siitä maksanut – ei siksi, että pyritään varmistamaan myös seuraava sopimuskausi ja petaamaan sijaa lisämyynnille. Lisämyynti ja pitkät asiakassuhteet ovat toki tärkeitä, mutta se ei mielestäni saa olla (asiakas)palvelun tason ylläpitämisen ainoa eikä edes ensisijainen syy.

Se, että yrityksen eri osastojen välille rakennetaan vahvoja muureja, jotka erottavat tekijät ja tehtävät selkeisiin nippuihin, ei ole hyvää organisaatiokulttuuria. On tärkeää, että tieto ja osaaminen kulkevat horisontaalisesti osastosta toiseen. Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan kuin myyntihenkisyyteen. Tuotannollista työtä tekevän henkilöstön tulee omaksua myyntihenkilöstöltä myynnillisyyttä – ja myös myyntihenkilöstön on ymmärrettävä tuottavan henkilöstön työtä: mitä asiakkaille on mahdollista tarjota ja mikä missäkin tilanteessa on kannattava vaihtoehto.

Tuotetiedon lisäksi myynnin tulee hallita tiedonvälitys: myyjän tulee pitää tuottava henkilöstö ajan tasalla siitä, mitä kullekin asiakkaalle tarkalleen ottaen on myyty. Sitä, miten tieto kulkee tuottavilta tekijöiltä myyjille ja miten varmistetaan, että myynti ja tuotantohenkilöstö puhuvat asiakkaille samaa kieltä, ei teoksessa pohdita valitettavasti lainkaan. Kirjassa käsitellään vain siitä, mitä tuotantohenkilöstön pitäisi oppia myynniltä – ja unohdetaan kokonaan se, mitä myynnin pitäisi oppia tuottavalta henkilöstöltä, jotta koko organisaatio yltäisi parhaisiin tuloksiin.

Suurten kustantamoiden aika on ohi. Nykyään kuka tahansa voi pistää pienkustantamon pystyyn ja askarrella itsekseen oman kirjan. Suomalainen myynti on syvältä demonstroi erinomaisesti sitä, miksi näin ei kannata tehdä. Se, että kirja on nykyään mahdollista tehdä ilman edeltävää kokemusta ja ammattitaitoa, ei tarkoita, että tuloksena syntyisi laadukas kirja.

Kustannustoimittaminen on jätetty väliin ilmeiesti kokonaan, samoin editointi ja oikoluku. Kuten jo aiemmin tuli todettua, teoksen rakenne on sekava ja kohderyhmä hukassa. Takakannen kirjoitus- ja kielioppivirheiden laskemiseen eivät yhden käden sormet riitä, ja takalipareessa jopa yhden kirjoittajan nimi on kirjoitettu väärin. Erityisesti teoksen alkupuolella on vaikea löytää yhtäkään kappaletta, jossa ei olisi lainkaan kirjoitus- tai kielioppivirheitä. Onneksi kielioppikömmähdysten kimara sentään hieman laantuu kirjan puolivälin jälkeen.

Jos kielioppivirheitä piisaa, niin riittää myös luutuneita ja puhki kuluneita kielikuvia. Tekstin tyylissä ei muutoinkaan ole kehumista. Taitto on harrastelijamainen ja kuvitus lapsellinen ja tökerö. Kirjaan on sentään muistettu laittaa sisällysluettelo, mutta sillä ei juuri mitään tee, sillä sivunumerot on jätetty pois. – Yhden luvun nimi on muuten  Easy 99 % Wow. Siis mitä? Luvun nimen pitäisi kertoa lukijalle jotakin luvun sisällöstä, ei aiheuttaa hämmennystä. – Kansi on sentään kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttävä.

En kyseenalaista kirjoittajien ammattitaitoa ja asiantuntemusta kirjan aiheen suhteen. Substanssiosaaminen ja kirjoitustaito ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Hyvin harva asiantuntija pystyy kirjoittamaan ilman kustannustoimittajan ja editorin apua loogisesti etenevää, rakenteeltaan selkeää, tyylikästä ja virheetöntä tekstiä. Jopa ne, jotka kirjoittavat päätyökseen, sokeutuvat joskus omalle tekstilleen, mikä johtaa käytännössä epäloogisiin rakenteisiin ja kehnoon kieleen. Kustannustoimittamista ja editointia tarvitaan siis aina – olivat teosta kirjoittavat asiantuntijat kuinka päteviä oman alansa tekijöitä tahansa.

Runttasin teoksen tarkoituksella ”kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän” -slottiin, koska luulin, etten tiedä myynnistä juuri mitään – minulla kun ei ole juuri lainkaan käytännön kokemusta myynnistä, enkä ole lukenut ennen tätä kuin yhden myyntiä käsittelevän tietokirjan. Tästä huolimatta Suomalainen myynti on syvältä ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta tietoa. Ilmeisesti myyntivetoisessa organisaatiossa työskentely ja lukuisat keskustelut asiansa osaavien myyjien kanssa ovat opettaneet minulle ainakin jotain (kiitos teille; tiedätte, keitä olette). Tämä oli ilo huomata.

Maarika Maury, Tuomo Meretniemi ja Jaana Tuomila: Suomalainen myynti on syvältä (2016)
Lukuhaasterasti: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? @ Adlibris

Markku Myllykangas & Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

pharmageddon
Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä on provokatiivisin pitkään aikaan lukemani kirja. Teoksen tyyli ei sinänsä tule yllätyksenä: Pharmageddon on pamfletti, ja pamfletin lajityyppiin kuuluu kärkevä tyyli. Teos käsittelee medikalisaatiota eli sitä, kuinka sinänsä täysin normaalit asiat pyritään näkemään sairauksina ja vaivoina, jotka vaativat lääkintää ja hoitoja. Kun keksitään uusi vaiva ja siihen uusi lääke, alkaa raha vaihtaa omistajaa. Kyse on asiantuntijavallan väärinkäytöstä: lääketehtaat pyrkivät viestimään, että tietyt ihmiselämään kuuluvat, normaalit asiat ovat sairauksia, ja tarjoavat sitten sairauteen sopivaa lääkettä – kovaan hintaan, tietenkin.

Esimerkiksi vanhentuminen nähdään nykyään sairautena, jota täytyy hoitaa ja lääkitä. Myös erilaiset tunteet, kuten alakulo, suru ja yksinäisyys, pitäisi pikaisesti lääkitä pois. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että resursseja suunnataan oikeasti hyödyllistä, elämänlaatua parantavista hoidoista ja lääkkeistä täysin turhiin hoitoihin.

Pharmageddonin perusviesti on tärkeä, ja siksi pidän erinomaisena asiana, että tällainen teos on julkaistu. Kirjoittajat Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen ovat ahtaneet pamflettiin valtavan määrän kiinnostavia ja vakuuttavia esimerkkejä siitä, kuinka yhä suurempi määrä ihmisistä saadaan kahmittua osaksi erilaisia riskiryhmiä yksinkertaisesti viitearvoja muuttamalla.

Kirjoittajat suhtautuvat hyvin kriittisesti sekä länsimaisen koululääketieteen että vaihtoehtohoitojen harjoittamaan medikalisaatioon. Tämä on piristävä, uusi näkökulma; yleensä Suomessa on totuttu näkemään sodankäyntiä koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen välillä. (Suomen rajojen ulkopuolella rajanveto koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen ei ymmärtääkseni ole läheskään yhtä jyrkkä kuin täällä meillä, eikä tietääkseni missään muussa kielessä puhuta vaihtoehtohoidoista ”uskomuslääkintänä”. Sen sijaan käytössä on sellaisia käsitteitä kuin alternative medicine ja jopa complementary medicine, joiden sävy on hyvin erilainen kuin suomessa nykyään niin suositussa uskomuslääkintä-termissä. – Arvaatte varmaankin, että Myllykoski ja Tuomainen käyttävät teoksessaan nimenomaan uskomuslääkintä-sanaa.)

Terveyden ja hyvinvoinnin kivijalka on kirjoittajien mielestä siinä, että oikeita (koululääketieteen mukaisia) hoitoja ja lääkkeitä annetaan oikeille ihmisille sopivissa määrin. Sen sijaan luontaistuotteet ja vaihtoehtohoidot nähdään lähtökohtaisesti täysin negatiivisena ilmiönä ja rahastuksena, josta asiakkaan saama hyöty on pyöreä nolla.  Näin mustavalkoinen suhtautumistapa luontaistuotteisiin ja vaihtoehtohoitoihin kummastuttaa ainakin minua, mutta ilmeisesti tämä on varsin yleistä lääketieteen ammattilaisten keskuudessa.

Myös suhtautuminen siihen ajatukseen, että ihminen voi ravintovalinnoilla vaikuttaa terveydentilaansa, on nuivahko. Tätä aihetta teoksessa tosin käsitellään vain lyhyesti ja epäsuorasti. Yllättävää kyllä, teoksessa kyseenalaistetaan viime vuosikymmenet muodissa olleen vähärasvaisuusajattelun mielekkyys väitteillä, jotka ovat suhteellisen läheistä sukua vähähiilihydraattista ruokavaliota promotoivien tahojen argumenteille. En olisi odottanut törmääväni näin selvästi ”vaihtoehtoisiin” näkemyksiin teoksessa, joka pysyy muutoin kovin uskollisena koululääketieteen totuuksille.

Kuten monet teveyssalan ammattilaiset, myös Myllykangas ja Tuomainen ovat äärimmäisyyteen asti varmoja siitä, että heidän totuutensa on ainoa oikea ja että jotakuinkin kaikki käsillä olevat hoitomuodot ja lääkkeet voidaan jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka toimivat, ja niihin, jotka ovat täyttä humpuukia ja huijausta. Todellisuus ei kuitenkaan käsittääkseni ole näin mustavalkoinen. Karppauskeskustelu on erinomainen esimerkki siitä, miten valtavasti eri tutkimusten tulokset voivat vaihdella ja kuinka vaikeaa konsensuksen saavuttaminen on. Melkein mille tahansa väitteelle löytyy perustetta jostakin tutkimustuloksesta.

Myllykangas ja Tuomainen näkevät koululääketieteen vahvuuden olevan juuri itsensä korjaavuudessa: koska kaikki koululääketieteen totuudet voidaan kyseenalaistaa ja kyseenalaistetaan, saavutetaan sen keinoin kaikkein luotettavinta tietoa. Samalla he ovat kuitenkin itsepäisen varmoja niiden totuuksien, jotka tällä hetkellä ovat vallitsevia, pitävyydestä ja kestävyydestä. Toisin sanoen tieteen itsensä korjaavuus kelpaa kyllä argumentiksi silloin, kun perustellaan vallitsevia koululääketieteen käsityksiä. Nämä kuitenkin esitettään järkähtämättöminä totuuksina, joiden kyseenalaistamisessa ei ole mitään mieltä. Tämä on tietenkin ongelma, sillä tiede, jos se pysyy uskollisena omalle perusluonteelleen, ei ole koskaan ”valmis” eikä yhtäkään sen käsitystä voi  koskaan hakata lopullisesti kiveen.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi teoksen markkinointikritiikki kiinnosti minua paljon. Teoksessa suhtaudutaan lääkkeiden, luontaistuotteiden ja hoitojen markkinointiin äärimmäisen kriittisesti. Mukaan on otettu runsaasti lehtien sivuilla ilmestyneitä esimerkkimainoksia, joiden ongelmakohdat osoitetaan yksi kerrallaan. Mainosanalyysit ovat sinänsä kiinnostavia ja osuvia, joskin eräs asia jää mietityttämään: monissa mainoksissa puutteeksi mainitaan se, että kyseessä on ”pelkkä mielikuvamainos”. Mitä sitten? Eivätkö lääke- ja terveydenhoitoalan yritykset saisi harjoittaa mielikuvamainontaa? Miksi eivät? Tätä ei perustella lainkaan – sen sijaan ilmeisesti oletetaan, että lukija pitää lääkkeiden mielikuvamainontaa (tai jopa kaikkea mielikuvamainontaa) automaattisesti turhana tai jopa negatiivisena asiana. En ole täysin selvillä lääkemarkkinoinnin ongelmakentästä enkä väitä, ettei lääkkeiden mielikuvamainonta olisi ongelmaton ilmiö. Pharmageddonin kirjoittajat kompastuvat kuitenkin siihen, etteivät he perustele, miksi lääkkeiden mielikuvamainonta on ongelmallista.

Ylipäätään Pharmageddonin periaatteellisen kielteinen suhtautuminen markkinointiin hieman tökkii. Tämä on kuitenkin hyvin luonnollista; tarkastelen asiaa hyvin toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin kirjoittajat. Myllykangas ja Tuomainen tuntuvat suhtautuvan markkinointiin kusetuksena, jonka tarkoitus on imeä kuluttajien taskuista niin paljon rahaa kuin mahdollista. Tämä on mielestäni melko alkeellinen näkemys asiasta. Itse näen markkinoinnin eräänlaisena asiakaspalvelun jatkeena: markkinoinnin tarkoitus on kertoa kuluttajille tuotteesta ja brändistä, ohjata kuluttajaa valitsemaan oikea tuote ja auttaa häntä saamaan tuotteesta irti suurin mahdollinen hyöty.

Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)
Lukuhaasterasti: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.
Mistä peräisin: lainattu lapsuudenkodista.

Pharmageddon @ Discshop