Laajakuva – 10 kirjoitusta (2018) – Ajatuksia esseekokoelmasta

laajakuva 10 kirjoitusta arvostelu
Laajakuva – 10 kirjoitusta (2018)

Verkkolehti Laajakuva juhlisti vuonna 2018 viisivuotista taivaltaan esseekokoelmalla, johon on valittu yhteensä kymmenen elokuva- tai videopeliaiheista esseetä viideltä eri kirjoittajalta. Onnentoivotukseni Laajakuvalle, ja paljon hyviä vuosia!

Laajakuvaan on kirjoittanut vuosien varrella yli 20 toimittajaa ja näiden lisäksi vierailevia kirjoittajia. Verkkolehdessä ilmestyneiden artikkeleiden määrää ei kokoelman esipuheessa mainita – itse arvelen, että sivustolla lienee julkaisuja artikkeleitä tällä hetkellä suunnilleen 200-300 korjaus: reilut 600. Joukossa on varmasti festariraportteja ja muita tekstejä, jotka eivät muotonsa puolesta kokoelmaan olisi sopineet – joka tapauksessa puhutaan kolminumeroisesta summasta. Kyse on siis jo varsin vakiintuneesta ja pitkään aktiivisesti toimineesta julkaisusta.

Miksi kokoelmaan on siis valittu juuri nämä kymmenen tekstiä? Ja miksi kokoelmaan on päätynyt kahdenkymmenen toimittajan joukosta vain viiden kirjoittajan tekstejä?

Voisi olettaa, että tällaiseen teokseen pyrittäisiin valitsemaan tekstejä mahdollisimman monipuolisesti. Erityisesti huomiota kiinnittää se, että kymmenestä tekstistä peräti seitsemän on kahden kirjoittajan kynästä. En sano, että nämä tekstit eivät olisi ansainneet asemaansa teoksen sivuilla, mutta olisin mieluusti lukenut, millaisilla kriteereillä tekstit on teokseen valittu.

Suosikkini teoksen teksteistä on Joonatan Nikkisen essee Punaista valkoisella: matka video nastyjen maailmaan. Video nasty -termi viittaa elokuviin, jotka joutuivat 1980-luvulla Iso-Britannian videosensuurin hampaisiin. Jos sensuuripolitiikan tarkoitus oli estää näiden elokuvien katselu, on vaikutus ollut ainakin pitkällä tähtäimellä täysin päinvastainen – elokuvan julistaminen video nastyksi kun on omiaan lähinnä herättämään mielenkiintoa siihen, mikä tässä nyt on niin kamalaa, että se on pitänyt erikseen kieltää.

Nikkisen teksti on massiivinen. Se on yli 60 sivua pitkä, ja asiaa on paljon. Silti essee on juuri sopivan tiivis ja jaoteltu selkein väliotsikoin sopiviin suupaloihin. Teksti on sopiva sekoitus faktaa ja Nikkisen omaa fiilistelyä. Video nastyt ovat esseen aiheena hyvin laaja, mutta se ei haittaa, sillä tekstin reunamat ovat selvät. Kirjoittaja ei vaeltele mielivaltaisesti sinne tänne, vaan pysyy täsmällisesti aiheessa ja etenee johdonmukaisesti. Juuri tällaisia esseitä luen mielelläni.

Osittain samasta syystä pidin Miikka Monosen Zombi 3 – 1 nimi, 15 vuotta eurokauhua -tekstistä. En ole koskaan ymmärtänyt zombigenren päälle – Kuolleista palanneet on oikeastaan ainoa zombihenkinen teos, joka ei tunnu pakkopullalta. Silti Monosen tekstiä lukee mielellään – Nikkisen tapaan hän jäsentää tekstinsä selkeästi. Mononen osaa myös miellytää lukijaa tummanharmaalla humorillaan. Toissijaista on se, mitä teksti käsittelee, kunhan lukija viihtyy.

Kuten Nikkisen video nasty -teksti, myös Zombi 3 -essee on kärsinyt jonkin verran stillien ja liikkuvan kuvan pois jättämisestä. Toisaalta teksti on ennen paperille siirtämistä saanut väliotsikot, jotka selkiyttävät ja rytmittävät tekstiä.

Jaakko Kuitusen peliaiheiset tekstit Starsiege: Tribes 18-vuotiaana ja hauskasti nimetty Laukauksia Souslbornesta olivat minulle raskasta luettavaa. Niistä kyllä hehkuu Kuitusen innostus ja rakkaus niihin teoksiin, joita hän teksteissä kuvaa ja ruotii. Niille lukijoille, joille Kuitusen käsittelemät pelit ovat tuttuja, tekstit ovat varmasti antoisia. Minä kuitenkin eksyin niihin – ne menevät ajoittain niin tarkkaan pelien ominaisuuksien analyysiin, että pelejä tuntemattoman lukijan on vaikea löytää niistä tarttumapintaa. Yhtä hyvin olisin voinut lukea äitini lehtipinossa lojuvaa hammaslääkärilehteä – suunnilleen yhtä paljon tekstin sisällöstä ymmärsin.

Samat ajatukset vaivasivat minua Joonas Nykäsen Mikio Naruse -esseetä lukiessani. Nykäsen teksti on ainoa kokoelman kirjoitus, jota ei ole julkaistu Laajakuvassa – se näki päivänvalon Filmihullun sivuilla, eikä ihme, sillä se on hyvin… noh, ”filmihullumainen”. Tunnen Narusen tuotantoa huonosti, joten tekstistä oli vaikea sada otetta. Osittain juuri tällaisten lukukokemusten vuoksi en enää lue Filmihullua – liian suuri osa lehden teksteistä käsitteli sellaisia elokuvia, joita en ollut nähnyt, sellaisella tavalla, josta en saanut mitään irti.

Laajakuvassa on muuten ilmestynyt myös erinomainen, Mikko Lambergin kirjoittama Miksi lopetin Filmihullun tilaamisen?, joka olisi mielestäni ansainnut sijansa kokoelmassa. Tätä aasinsiltaa pitkin pääsemmekin neljään Lambergin kirjoittamaan esseeseen, jotka on otettu mukaan kokoelmaan.

Mikko Lambergin esseet eroavat teoksen muista teksteistä voimakkaasti. Muut kirjoittajat ovat rajanneet esseensä aiheet täsmällisesti ja konkreettisesti: tietty teksti käsittelee tietyn taitelijan tuotantoa, tiettyä peliä tai elokuvaa, tiettyä elokuvahistoriallista ilmiötä. Kirjoittajat tuovat nämä rajat esille heti otsikossa, ja pysyvät asettamiensa rajojen sisällä. Nämä rajat ovat tekstin lupaus lukijalle: ”Tätä saat, kun luet minut”. Lambergin tekstit eivät anna tällaisia lupauksia. Tärkeintä niissä ei ole käsillä oleva teos, vaan pikemminkin jokin taidetta tai maailmaa koskeva ajatus, jonka kirjoittaja tahtoo ilmaista. Esseessä esille nostettava teos on väline tuon ajatuksen ilmaisemiseen.

Tällainen lähestymistapa voi olla hedelmällinen – juurihan sanoin, etten mielelläni lue esseitä, jotka sukeltavat liian yksityiskohtaisesti minulle tuntemattomiin teoksiin, ja Lambergin lähestymistapa edustaa juuri päinvastaista kirjoittamisen tapaa.

Kuitenkin arvostan sitä, että tekstin otsikossa tai johdannossa määritellään, mitä teksti käsittelee – että minulle kerrotaan, mitä saan, kun luen tekstin, ja että tuo lupaus myös pidetään. Pidän siitä, että tekstillä on konkreettiset, selkeät raamit – juuri tämän vuoksi viihdyin niin hyvin Nikkisen video nasty -historiikin ja Monosen Zombi 3 -esseen parissa. Kirjoittaja, joka johdattelee virke virkkeeltä lukijaa pimeään, kohti tuntematonta, on minulle epäilyttävä ja pelottava. Ennen kuin lähden tuntemattoman matkaan, tahdon tietää etukäteen, minne ollaan menossa, tai ainakin sen, millä kartan lukemattomista ruuduista aiomme liikkua.

TL;DR: En sano, että Lambergin esseissä olisi mitään vikaa – en vain ole niille oikea lukija.

Keille elokuvaesseitä kirjoitetaan? Heille, jotka ovat tekstissä käsiteltävät elokuvat jo nähneet, vai heille, jotka eivät ole niitä nähneet?  Huomasin pohtivani tätä moneen otteeseen kokoelmaa ja erityisesti Nykäsen Naruse-tekstiä lukiessani.

Asialla on valtava merkitys. Useimmiten elokuvaesseitä lukiessani koen, että kirjoittaja suuntaa tekstinsä ensisijaisesti sellaiselle lukijalle, jolle käsitellyt elokuvat ovat tuttuja. Jostain syystä kirjallisuusesseiden kohdalla kokemukseni on yleensä toinen. En lopettanut Parnasson tilaamista siksi, että liian suuri osa sen teksteistä olisi käsitellyt kirjoja, joita en ollut lukenut, sellaisella tavalla, josta en saanut mitään irti. En vain yksinkertaisesti jaksanut enää lukea lehteä.

Tilausta hyvälle, suomeksi kirjoitetulle kulttuurikritiikille kuitenkin on, vaikka sanomalehtien kulttuurisivuja on supistettu raskaalla kädellä, todetaan kirjoituskokoelman esipuheessa. Tämä varmaankin pitää paikkaansa. Syyt Laajakuvan olemassaolon taustalla ovat uskoakseni kuitenkin moninaisemmat. On vaikea uskoa, että Laajakuvan kaltaisten julkaisujen toimittajia (joille ei makseta kirjoituspalkkioita) motivoisi niinkään se, että heidän kirjoittamilleen teksteille on kysyntää. Pikemminkin merkittävin motivaatio lienee se, että kirjoittajat haluavat tekstejään julki.

Sama hieman lyhyemmin: en usko, että Laajakuva on olemassa niinkään siksi, että sille on kysyntää eli lukijoita, vaan pikemminkin siksi, että on ihmisiä, jotka haluavat siihen kirjoittaa.

Omaehtoinen kirjoittaminen ja julkaiseminen sopii ei-kaupalliseen verkkolehteen tai vaikkapa blogiin. Kun tekstit painetaankin kirjaksi, vaatimukset ovat kovemmat: koska kirja maksaa rahaa, on teoksen ajateltava kirjan ostajaa ja lukijaa. Miksi lukija ostaisi kirjan, jonka tekstit (tai ainakin suurin osa niistä) löytyvät ilmaiseksi netistä? Tämä on kysymys, johon jokaisen verkkoteksteistä kootun kirjan toimittajan pitäisi pystyä vastaamaan – ja mieluusti ilmaista vastaus suoraan kirjan takakannessa. Kirjassa täytyy olla jotain sellaista, jota ei muualta saa.

Teoksesta on jätetty pois kuvat, jotka rytmittävät esseiden alkuperäisversioita Laajakuvan sivuilla. Hyvälaatuisten värikuvien painattaminen kirjaan on kallista, joten arvelen, että ratkaisun taustalla on taloudellisia syitä. Voi kysyä, mitä mieltä on painattaa tekstejä kirjaksi, jos tekstin silmäiltävyys ja ilmaisuvoivat kärsivät, kun stillit ja liikkuva kuva jätetään pois – etenkin, kun monille Laajakuvan kirjoittajille näyttää olevan luontevaa värittää ja havainnollistaa tekstiä stilleillä ja videopätkillä. Netissä värikuvat eivät kasvata kustannuksia. Osittain juuri tästä syystä netti pääsääntöisesti on selvästi kirjaa parempi julkaisualusta elokuvia ja videopelejä käsitteleville teksteille.

Kokoelman kannet kommunikoivat säästeliäästi sen sisällöstä. Sen nimi ei juuri kerro siitä, mitä kansien välistä löytyy – etenkään sellaiselle lukijalle, jolle Laajakuva ei ole tuttu konsepti. Takakansiteksti puuttuu niteestä kokonaan, ja sen sijaan takakannessa luetellaan esseiden nimet. Niistä osa auttaa onneksi lukijaa ymmärtämään, mistä on kyse.

Teoksen kanteen on valittu stilli Thomas A. Edisonin yhtiön kuvaamasta Electrocuting an Elephant -lyhytdokumentista (1903), johon ei (muistaakseni?) viitata yhdessäkään teoksen esseistä. Pyörittelin kirjaa pitkään kädessäni ja ihmettelin, miksi teoksen kanteen on juuri tämä kuva. Ehkäpä myös tähän ratkaisuun on päädytty taloudellisista syistä: kyseinen elokuva kuuluu public domainin piiriin, eikä siitä napatun stillin käytöstä siis tarvitse maksaa.

Toinen ja kenties tärkempi syy voi olla se, että kannen suunnittelija tahtoo vinkata silmää kirjan lukijalle. Kuva ei sinällään näytä kovinkaan kiinnostavalta – on vaikea päätellä, mitä siinä tapahtuu. Ne, jotka tunnistavat stillin, tietävät, että kyse on eläimen teloituksesta. Tämä toi mieleeni tavan, jolla eri alakulttuureihin (lue: black metaliin) erikoistuneissa julkaisuissa käytetään lainattua ja kuvamateriaalia, jossa viitataan elävän elämän väkivaltaan ja tuhoon. Äkkiseltään mieleen tulee lähinnä levynkansia: Mayhemin Deathcrush ja Dawn of the Black Hearts, Devourmentin Molesting the Decapitated (hups: nyt mentiin death metalin puolelle), Burzumin Aske, Absurdin Thuringian Pagan Madness.

Niin Laajakuvan kirjoituskokoelman kuin black metal -levyjen kannet ovat omiaan herättämään hämmennystä silloin, kun kannen valokuva ei ole katsojalle ennalta tuttu. Tietäjät kuitenkin tietävät, mistä on kyse. Kyse on eräänlaisesta merkistä: kun katsoja tunnistaa kannessa olevan valokuvan, hän tietää kuuluvansa sisäpiiriin ja olevansa teoksen kohderyhmää. Muut saavat ihmetellä rauhassa.

Juuri tämä mielleyhtymä on avain siihen, kuinka Laajakuvan esseekokoelmaa nähdäkseni kannattaa lukea. Laajakuvan toimituksella ei todennäköisesti ole missään vaiheessa ollut käytössään suuren (tai edes pienen) kustantamon resursseja, levityskanavia, tukea – tai toisaalta rajoitteita. Sillä ei ole ollut mahdollisuutta kiillottaa, hinkata ja viilata. Siksi kokoelmaa ei kannata lukea samalla tavalla kuin suurten talojen kustantamia, kustannustoimittamia ja jakelemia teoksia.

Laajakuvan esseekokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka suhtautuu siihen samalla tavalla kuin zineen. Laajakuva ”on lehti harrastajilta harrastajille” (kuten Lamberg toteaa mainiossa Kusipää kriitikko -tekstissään – sekin olisi mielestäni ansainnut paikkansa tämän kokoelman sivuilla) – aivan kuten vanhat kunnon mustavalkozinet, joita monistetaan kopiokoneilla ja jaetaan kädestä käteen. Ne nousevat marginaalista ja elävät marginaalissa – ja juuri siksi ne voivat tarjota elintilan sellaisille ajatuksille ja teksteille, joista valtavirta kääntää katseensa pois.

Olen saanut teoksesta kappaleen Laajakuvan toimitukselta.

Mainokset