Ouija (2014) – Kyökkispiritismiä teinikauhussa (jälleen kerran)

ouija julkka
Ouija (2014)

Ouija (Yhdysvallat 2014)
Ohjaus: Stiles White
Rooleissa: Olivia Cooke, Daren Kagasoff, Douglas Smith, Bianca A. Santos

Kuulun siihen 80-luvun jälkipuoliskolla syntyneiden sukupolveen, joka katseli varhaisteini-iässään Noitapiiriä, Sabrina Teininoitaa ja Blair Witch Projectia ja sen jälkeen leikki kavereiden kanssa kotitekoisella ouija-laudalla. Niin, ja tietenkin luki kaikkien aikojen kauhuklassikkoa, Noidan käsikirjaa! En varmasti ole ainoa, jolta se leijuva verinen pää vei yöunet. (Nostalgiannälkä on jo iskenyt sukupolveeni: käytettyjen mutta hyväkuntoisten Noidan käsikirjojen hinnat liikkuvat näköjään 50 eurosta ylöspäin. Raaskinko myydä oman kappaleeni…? En.) Tarkalleen ottaen en itse osallistunut ouija-leikkeihin enkä ole valitettavasti vieläkään ole nähnyt Noitapiiriä – mutta kysehän on kokonaisen sukupolven, ei yksilön kokemuksesta. 90-luvulla varhaisnuorison keskuudessa koettiin jonkinlainen spiritismin ja ouijailun uusi tuleminen – vai koettiinko? Ovatko kaikki sukupolvet pelleilleet omalla vuorollaan yliluonnollisen kanssa? Mene ja tiedä.

Oli miten oli, keittiöspiritismi herättää meikäläisessä mukavia nostalgiaväristyksiä.  Samoja fiiliksiä kaikuu myös Ouijan yksinkertaisesta ja kaikin puolin tyylikkäästä promojulisteesta. Traileri sen sijaan antoi aihetta olettaa, että kyse ei ole mistään tusinakauhua kummoisemmasta. Ja totta tosiaan: Ouija on 2000-luvun valtavirtakauhua tyypillisimmillään – eikä tämä ole kehu.

OUIJA-table
Amerikkalaisteinien illanviettoa. Keskellä Laine.

Ouija alkaa lyhyellä takaumalla: alakouluikäiset ystävykset Debbie (Shelley Henning) ja Laine (Olivia Cooke) ovat ilmeisesti niin ikään tutustuneet Noidan käsikirjaan ja alkavat leikkiä ouija-laudalla. Ennen leikkiin ryhtymistä he kertaavat pelin säännöt: älä pelaa hautausmaalla, älä pelaa yksin, ja lopeta peli sanomalla hyvästi. Kymmenisen vuotta myöhemmin Debbie päättää ystäviensä järkytykseksi päivänsä oman kätensä kautta. Laine ei ymmärrä, mikä on suistanut kaikin puolin hyvinvoivan Debbien itsemurhaan. Kun hän löytää Debbien huoneesta ouija-laudan, hän päättää ottaa Debbieen yhteyttä.

Skenaario on kaikessa tavanomaisuudessaan lupaava, mutta jokin mättää alusta lähtien. Häiritsevät piirteet voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin käsikirjoituksesta puuttuu rytmi ja persoonallinen visio. Koko elokuva on sekoitelma 2010-luvun kauhuelokuvissa moneen kertaan pyöriteltyjä elementtejä. Kaikkihan on elokuvissa jo tehty eikä mitään aidosti uutta voi kai kukaan enää keksiä, mutta jotain omaperäistä elokuvassa silti pitäisi olla. Ouijassa ei sitä ole. Aivan kuin Riivattu, Sinister, Kirottu ja Mama olisivat lyöneet hynttyyt yhteen ja saaneet neljään pekkaan lapsen – tuloksena syntyi Ouija. Muuten hyvä, mutta tämä on tehty jo moneen kertaan.

OUIJA-hole-in-the-wall
Kellarissa tapahtuu taas kerran – aivan kuten Kirotussa.

Toinen häiritsevä seikka on kerronnan draamallisuus. Huomatkaa, etten tarkoita nyt dramaattisuutta, vaan draaman lajityypille ominaista kerronnan tyyliä. Aivan kuin koko tuotantotiimi (ehkä käsikirjoittajia lukuun ottamatta) olisi rekrytoitu Gilmoren tyttöjen tai – vielä pahempaa – Kotikadun kuvauspaikalta. Mukaan on ympätty pari tehokasta säikyttelykohtausta (erityisesti elokuvan alkupuolen Hi friend -jäynät ovat aika päteviä), mutta siihen se sitten jäikin.

OUIJA-hi-friend
Ouija-mörkö jättää ystävällisiä viestejä outoihin paikkoihin.

Ilmeisesti elokuvan tuotanto oli poikkeuksellisen kuoppainen, ja iso osa elokuvasta kuvattiin uudelleen varsinaisen tuotantovaiheen jälkeen. Samalla juoni koki suuria muutoksia – erityisesti elokuvan kummitusten taustatarinaa mukeloitiin. On aika outoa, että elokuvan trailerissa näkyy muutamia ottoja, joita itse elokuvassa ei ole käytetty. Tässä ei kenties olisi mitään kummallista, elleivät nämä otot viittaisi tyystin toisenlaisiin juonenkäänteisiin kuin mitä valmiissa elokuvassa nähdään. Mitä tästä opimme: traileri kannattaa tehdä vasta sen jälkeen, kun on päätetty, mitä ottoja elokuvassa käytetään ja mitä ei.

Kuten Taikalyhtyä pidempään lukeneet varmaankin jo tietävät, mä todella pidän hyvistä yliluonnollisista kauhuelokuvista. Harmi, ettei Ouija ole sellainen.

*****

Ouija DVD @ Discshop
Ouija BD @ Discshop
Ouija VOD @ Discshop
Ouija VOD HD @ Discshop

Mainokset

The Loved Ones (2009) – Texas Chainsaw goes Australia

the loved ones
The Loved Ones (2009)

En ole aivan varma, mitä The Loved Onesista (Australia 2009) pitäisi ajatella. Sisältönsä ja tarinansa puolesta se on sopivasti aivoton teinikauhu, joka kasailee lajityypin peruspalikoista sympaattisesti huojahtelevan tornin. Ilmeeltään se on kuitenkin suorastaan hämmästyttävän huoliteltu, ja näyttelijäntyön sekä hahmoasetelman suhteen se onnistuu tuomaan katsojan silmien eteen jotain sellaista, mitä lajityypin elokuvissa harvemmin nähdään.

Elokuva kertoo prom-tansseihin valmistautuvasta Brentistä (Xavier Samuel) ja tämän Jamie-ystävästä (Richard Wilson). Nuorukaiset ovat siinä onnekkaassa asemassa, että molemmat löytävät itselleen tanssiparin hyvissä ajoin: Brent aikoo viettää iltaa tyttöystävänsä Hollyn (Victoria Thaine) kanssa, Jamie puolestaan löytää käsipuoleensa akuuttia teiniangstia potevan Mian (Jessica McNamee). Kun parinmuodostus on jo hoidettu, saa Brent tanssiaiskutsun Lolalta (Robin McLeavy), joka joutuu tyytymään rukkasiin.

Kun tärkeä ilta sitten koittaa, ei Brentiä löydy mistään. Hollyn ja Brentin äidin jäädessä huhuilemaan nuoren miehen perään pääsee katsoja kurkistamaan Lolan kotitaloon, jossa Brent istuu tuoliin sidottuna. Seuraa reilun tunnin mittainen soft gorno -orgia, jonka myötä Brent saa tuta, että Lolan kutsuun olisi sittenkin kannattanut vastata myöntävästi.

THE-LOVED-ONES-brent
Brentille valkenee, että tanssiaiset jäävät hänen osaltaan väliin.

Lolan kotiolot tuovat mieleen Texasin moottorisahamurhat -kauhuklassikon. Väkivallan uhka ei ole lähtöisin vain yhdestä henkilöstä, vaan kokonaisesta perheestä, jonka sisäisen dynamiikan sulattelussa menee tovi poikineen. Sekä Lola että tämän isä syyllistyvät karmeisiin raakuuksiin, mutta heidän motiivinsa ovat erilaiset. Lola vaikuttaa aidosti sadistiselta sekopäältä, joka nyt vain sattuu nauttimaan viattomien kiduttamisesta. Hänen isänsä puolestaan näyttää osallistuvan verikekkereihin vain tytärtään miellyttääkseen. Lola manipuloi isäänsä tekeytymällä avuttomaksi pikkutytöksi, jolloin isä täyttää kullanmurunsa kaikki toiveet. – Elokuvan mittaan tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka yleistä lasten vanhempiinsa kohdistama manipulointi mahtaa olla. Harva lapsi saa vanhempiaan kiduttamaan tai murhaamaan ketään, mutta pienemmän mittakaavan manipulaatio lienee yleisempää kuin äkkiseltään luulisi.

Lolan sadistisia taipumuksia ei sen kummemmin taustoiteta tai selitellä. Selvää on, että Lola ei ole ikätovereidensa keskuudessa erityisen suosittu. Häntä ei kenties suoranaisesti kiusata, mutta ilmeisesti hänen kouluarkensa on hyvin yksinäistä. Halu silpoa ja porailla viattomia nuoria miehiä saattaa olla yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksista kantautuvaa kostofantasiaa. Lola on monotonisten ja vähäpuheisten slasher-kollegoidensa rinnalla mahtava hahmo: herkkä ja pelokas, väkivaltainen, räävitön ja äärimmäisen itsekeskeinen. Robin McLeavy suoriutuu hullun tytön roolista erittäin hyvin.

THE-LOVES-ONES-lola-daddy
Lola ja isä juhlatunnelmissa.

Slashereihin ja teinikauhuun perehtymättömien ei kannattane vaivautua katsomaan The Loved Onesia. Elokuvasta tuskin saa irti juuri mitään, elleivät näiden alagenrejen konventiot ole hyvin hallussa. The Loved Ones muistuttaa läheisesti paitsi Teksasin moottorisahamurhia, myös Scream-elokuvia: se samanaikaisesti sekä parodioi, toistaa että uudistaa teinikauhun perinteitä ja kliseitä. (Okei, myönnetään, että tämä pointti alkaa olla jo turhan kulunut. Genren kliseiden parodiointiin vedoten voi kai puolustella melkein mitä tahansa nykyaikaista kauhuelokuvaa – tällainen parodiointi kun tuppaa olemaan aina pikemminkin tulkinnanvaraista kuin ilmeistä.)

Kauhuelokuvien ja erityisesti teinikauhuelokuvien vetovoima syntyy tyypillisesti aivan muista elementeistä kuin elokuvan tarinasta. Tarina on myös The Loved Onesin heikko kohta. Elokuvalla on mittaa lopputeksteineen alle puolitoista tuntia, eikä järkevää tapahtumista meinaa riittää edes tälle aikajänteelle. Lolan kotitalon tapahtumat valahtavat pian puuduttavaksi kidutusmässäilyksi. Jamien ja Mian illanvieton kuvaaminen tuntuu olevan pelkkää täytettä monotoniseen stooriin – tai sitten pariskunnan prom-sekoiluun liittyy jokin syvempi merkitys, jota en itse oivaltanut. Juonta olisi sopivasti lyhytelokuvan tarpeisiin (mutta me kaikkihan tiedämme, kuinka innokkaasti katsojat ja levitysyhtiöt suhtautuvat lyhytelokuviin – siksi on ymmärrettävää, että näistä vähäisistäkin tarina-aineksista on mieluummin venytetty kokoillan elokuva).

THE-LOVED-ONES-kruunut
Joka teinin unelma: Lola kruunataan tanssiaisten kauneimmaksi.

The Loved Ones onnistuu kiteyttämään jotain hyvin oleellista teini-ikään liittyvistä peloista ja epävarmuuksista. Elokuvan alkupuolen lavastus, puvustus ja äänisuunnittelu tukevat kaikki vahvaa ymmärrystä ikään kuuluvista jännitteistä. Tämä kulminoituu erityisesti Lolan kulahtaneessa CD-soittimessa ja Kasey Chambersin Not Pretty Enough -kappaleessa, jota Lola kuuntelee moneen otteeseen elokuvan mittaan. (Olin varma, että Not Pretty Enough on The Loved Onesia varten tehty parodia sokerisesta esiteinipopista – eihän kukaan voi tehdä tällaista tosissaan…? Ehheh, näköjään voi.) Elokuvan idea juontaa nimenomaan teini-iän merkkitapahtumaan liittyvästä epävarmuudesta. Prom-tansseihin liittyy valtavasti paineita. Löytyykö sopiva tanssipari? Entä jos jollain toisella on samanlainen mekko kuin minulla? Kuka kruunataan prom queeniksi? The Loved Onesissa nämä paineet ja epävarmuudet kaatavat kupin nurin ja johtavat kunnon ylilyöntiin. Mitä tätä opimme: ottakaa ihmiset vähän rennommin.

The Loved Onesin näyttämöllepanoa on ilo katsella. Sekä puvustaja että lavastaja ansaitsevat kiitosta. Leikkauksen ja kuvauksen suhteen meno on epätasaisempaa: mukaan mahtuu rempseitä kuvauksellisia oivalluksia, mutta myös klaffivirheitä. Kaikkiaan elokuvan tuotantovaihe on toteutettu niin veikeästi, että käsikirjoituksen köykäisyys ei jää juuri harmittamaan.

THE-LOVED-ONES-soitin
Mutta miksi Lolan CD-soitin on noin tomuinen?

The Loved Onesia on hankala tähdittää. Neljä tähteä tuntuu liian paljolta, sen verran kompastelevaa on elokuvan kerronta. Kolme tähteä taas on liian vähän, onhan elokuva kaikissa muissa suhteissa toteutettu pieteetillä. Pyöristetään tähtimäärää tällä kertaa ylöspäin, se tuntuu tässä tapauksessa oikeudenmukaiselta. – Ja sitten ne huonot uutiset: The Loved Onesia ei tietääkseni ole levitetty Suomessa sen enempää valkokankaalla kuin kotikatselutallenteinakaan. Lisäksi alla oleva traileri kuuluu niihin nykyään valitetavan yleisiin trailereihin, joihin spoilereita välttelevän katsojan ei oikeastaan kannata lainkaan tutustua ennen itse elokuvan näkemistä.

*****

It Follows (2014) – Seksistä ja kuolemasta

IT FOLLOWS julkka
It Follows (2014)

Parin Finnkinon  sarjalipun voimassaoloaika on loppumaisillaan, joten kipin kapin tulevaa ohjelmistoa katsomaan. Indiekauhu It Follows (Yhdysvallat 2014) vaikutti trailerin ja kuulopuheiden perusteella jotensakin kiinnostavalta. Lipunmyynnin kautta kotiin.

It Follows kuuluu teinikauhun lajityyppiin – periaatteessa. Tämä epämääräinen lajityyppinimitys vaatii hieman lisäselvennystä. Teinikauhu kun voidaan käsittää teineille suunnatuksi kauhuksi, jolloin se näyttäytyy oikeastaan eräänlaisena nuortenelokuvan ja kauhuelokuvan hybridigenrenä. Toisaalta teinikauhu voidaan ymmärtää myös kauhuksi, jonka keskushahmot ovat teinejä. Useimmat teinikauhuksi nimitetyt elokuvat solahtavat näihin molempiin kategorioihin, mutta eivät kaikki. Esimerkiksi Carrie (Yhdysvallat 1976) on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka päähenkilöt ovat totisesti teinejä, mutta joka vetoaa sisältönsä puolesta varmasti vanhempiinkin katsojiin ja joka ei siis kohdeyleisönsä puolesta ole teinikauhuelokuva.

Kuten Carrie, myös It Follows lukeutuu teinikauhuun lähinnä sanan ensimmäisessä merkityksessä – sen päähenkilöt ovat teinejä, mutta elokuva varmasti miellyttää myös hieman vanhempaa yleisöä. Ja kuten tämäntyyppisillä elokuvilla on tapana, myös It Follows jakaa varmasti mielipiteet selkeästi kahteen leiriin: luultavasti löytyy niitä, jotka pitävät elokuvaa tyhjänpäiväisenä ja kornina pelleilynä, ja niitä, jotka rakastavat sitä. Elokuvassa tosiaan on muutamia kohtauksia, jotka ovat vähäsen huolimattoman kuvauksen, leikkauksen ja äänisuunnittelun vuoksi aika pölhöjä. Ne eivät kuitenkaan riitä pilaamaan kokonaisuutta.

IT FOLLOWS teen queen
Teinikuningatar Jay

Eletään Michiganissa, hiljaisessa lähiössä jossakin Detroitin kyljessä. Collegeopiskelija Jay (Maika Monroe) elää kukkeinta nuoruuttaan. Hän asuu yhä vanhempiensa luona, mikä tarkoittaa letkeää taloudellista huolettomuutta. Halu itsenäistyä ja tehdä valinnat itse on kuitenkin jo suuri.  Ei sillä, että vanhemmat olisivat erityisen kiinnostuneita asettamaan Jaylle rajoja tai langettamaan kotiarestia: isää ei näy mailla halmeilla, äiti puolestaan on etäinen, välinpitämätön ja hyvin harvoin kotona. Jayn äitisuhde vaikuttaa hyvin kompleksiselta. Hän ei luota äitiinsä, vaan salailee tältä asioita pelätessään, ettei hänen sanaansa kuitenkaan uskota. Äidin ja tyttären välinen etäisyys ja epäluottamus vahvistaa entisestään Jayn tarvetta kasvaa oikeasti aikuiseksi.

Seksi on aina ollut nuorille naisille tärkeä väline, jonka avulla on mahdollista todistella omaa itsenäisyyttä ja kypsyyttä. Eräänä iltana Jay päätyy harrastamaan nuhruista autoseksiä treffikaverinsa Hugh’n kanssa jossakin Detroitin lähiseutujen autiomailla. Nihkeän panon jälkeen Jay saa kantapään kautta oppia sen, mikä iskostetaan lähes kaikkien scream queenien takaraivoon: irtoseksi ei kannata.

It Followsin perusidea muistuttaa läheisesti Ringu/Ring-elokuvien jujua: eetterissä lilluu tappava kirous, josta pääset eroon, jos lykkäät kirouksen jonkun toisen niskoille. Ringuissa kirouksen sai kontoltaan, kun näytti fataalin videonauhan jollekulle. It Followsissa tämä tapahtuu hieman arkisemmin: seksin avulla. Kun saat kirouksen seksikumppaniltasi, se alkaa seurata kannoillasi ja lopulta tappaa sinut. Jos pistät kirouksen eteenpäin, saavutat mielenrauhan hetkeksi, mutta sekään ei takaa lopullista turvaa: mikäli se onnistuu tappamaan henkilön, jolle olet kirouksen sälyttänyt, siirtyy kirous taas sinun kontollesi.

IT FOLLOWS greg jay kelly
Greg, Jay ja Kelly yrittävät keksiä, kuinka siitä pääsisi eroon.

Ja mikä se sitten on? Kyse on zombimaisesta entiteetistä, joka muuttaa muotoaan ja seuraa uhriaan sitkeän monotonisesti. Entiteetti pystyy ottamaan ainakin kirotulle henkilölle läheisen ihmisen ulkomuodon. Samoin se kykenee muuttumaan aiempien uhriensa näköiseksi. Entiteetin voi erottaa tavallisista ihmisistä siitä, että se kävelee hitaasti suoraan uhriaan kohti sieluton ilme kasvoillaan. Ainoastaan kirouksen uhri voi nähdä sen – muille se on näkymätön. Uhrin on helppo paeta hitaasti lyllertävää entiteettiä lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmällä tähtäimellä jatkuva liikkuminen paikasta toiseen käy kenelle tahansa mahdottomaksi.

It Follows asettuu luontevasti seksin ja kuoleman välistä yhteyttä käsittelevien teosten pitkään jatkumoon. Mieleen tulee taas kerran R. D. Laingin klassinen lausahdus: Life is a sexually transmitted disease and the mortality rate is one hundred percent. It Follows kääntää tämän lauseen oikeastaan muotoon Death is a sexually transmitted disease. Vertaus toimii elokuvassa aivan yleisellä tasolla, mutta spesifimpikin tulkinta on mahdollinen: elokuvan kirouksessa ei voi olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä HI-virukseen ja muihin sukupuolitauteihin. Kyse on kuin jonkinlaisesta irvokkaasta lääketieteen, kristillisen siveyskäsityksen ja taikauskon sekasotkusta: älä harrasta seksiä, koska jos harrastat, tapahtuu jotain inhottavaa, joka johtaa lopulta kuolemaan. Jos kuitenkin harrastat seksiä ja käy hassusti, pistä ihmeessä vahinko kiertämään – sillä tavalla voit puhdistua. Mieleen tulee vanha uskomus, jonka mukaan makaamalla neitsyen kanssa voi parantua HI-viruksesta. Keskeisenä erona on lähinnä se, että It Followsissa seksikumppanin ei tarvitse olla neitsyt.

Elokuvan juonikulku ei ole järin jännittävä, mikä oikeastaan kuuluu lajityypin traditioon. It Followsin vetovoima syntyy aivan muista aspekteista: kuvauksesta, äänisuunnittelusta, musiikista, näyttömällepanosta, roolisuorituksista. Nämä aspektit summaamalla saadaan luotua kohtauskokonaisuuksia, jotka ovat hiton toimivia ja esteettisesti miellyttäviä.

IT FOLLOWS urban decay
Kaupunki ruostuu.

Elokuva on kuvattu Detroitin alueella. Metropolin mädäntyvää ja osittain autioitunutta (esi)kaupunkialuetta voi melkeinpä pitää yhtenä elokuvan henkilönä – niin leimallisesti ympäristön ominaispiirteet puskevat esiin. Detroitin tila tulee elokuvassa ilmi nimenomaan tunnelmissa ja lokaatiovalinnoissa, eikä sellainen katsoja, joka ei kaupunkia itse tunne, välttämättä tunnista lokaatioita Detroitiksi. Suoria viittauksia nuorten asuinympäristöön on vain kaksi. Elokuvan loppupuolella kaupungin nimi  näkyy erään julkisen rakennuksen seinällä. Lisäksi Jayn ystävätär Yara toteaa elokuvan loppupuolella:

When I was a little girl my parents would not allow me to go south of 8th mile. And I did not even know what that meant until I got a little older. And I started realizing that. That was where the city started and the suburbs ended. And I used to think about how shitty and weird was that. I mean I had to ask permission to go to the state fair with my best friend and her parents only because it was a few blocks past the border.

8th mile viittaa 8 Mile Roadiin, joka erottaa Detroitin alueen hyvinvoivat lähiöt köyhästä kaupunkialueesta. Jay ystävineen kuuluu hyvinvoivaan valkoiseen lähiökansaan, joka varoittaa lapsiaan ylittämästä kaupungin rajaa. Elokuvan nykyhetkessä ero hyvinvoivan lähiöalueen ja rappeutuneen kaupungin välillä näyttää kuitenkin menettäneen ainakin osittain merkityksensä. Metropolialueen moottori eli Detroitin kaupunki yskii niin pahasti, että myös lähiöt ovat alkaneet näivettyä. Urban decay leviää kaupungin sydämestä kohti sen laita-alueita kuin syöpä. Jayn ja kumppaneiden kotilähiöissä kadut ovat leveitä, eikä hylättyjä taloja näy. Alue on silti jo nähnyt parhaat päivänsä.

IT FOLLOWS retro
Kelly, Jay ja kotilähiö – sekoitus uutta ja vanhaa.

It Followsin näyttämöllepano on omituinen sekoitus uutta ja vanhaa, nykyaikaista ja retroa. Elokuvan sisätilat näyttävät olevan peräisin 70–80-luvuilta, samoin nuorten vaatetus. Autot taitavat edustaa lähinnä 1980-luvulle ominaista muotoilua. Putkitelkkarista katsellaan Universalin mustavalkoisia kauhupätkiä. Kännyköitä, tietokoneita, tabletteja tai pelikonsoleita ei elokuvassa näy. Ainoa jokseenkin nykyaikainen elementti on Yaran simpukkamallinen lukulaite, joka ei ole kotoisin oikein miltään vuosikymmeneltä (design tuo mieleen 80-luvun, mutta lukulaitteiden teollinen valmistus aloitettiin käsittääkseni vasta 1990-luvun lopussa).

Hahmot ovat – Kurt Vonnegutia lainatakseni – ajassa irrallaan… ja silti jotenkin jumissa siinä oudossa limbossa, johon he ovat joutuneet. Mädäntyvä Detroit ja se tuovat elokuvaan jännää suljetun paikan tuntua: vaikka mikään ei periaatteessa estä nuoria liikkumasta minnekään, ei maiseman vaihtamisella ole oikeastaan mitään merkitystä. Kuviossa on helppo nähdä viittauksia nuorten sosioekonomiseen asemaan ja sen periytyvyyteen. Rapistuvissa taloissa kasvaneet lapset varttuvat nuoriksi aikuisiksi ja ovat käytännössä tuomittuja jatkamaan elämäänsä samoissa merkeissä kuin etäiset vanhempansa.

IT FOLLOWS kasi
It Followsissa nähdään muutama aika nokkela kuvausratkaisu.

Erityisesti ulkokohtauksissa on käytetty paljon laajakulmalinssiä, mikä tuo kohtauksiin jännää avaruuden tuntua. Kamera liikkuu ja panoroi ulkokohtauksissa paljon, mikä lisää entisestään avaraa vaikutelmaa. Tämä tekee elokuvan klaustrofobiseen fiilikseen kiinnostavaa vastapainoa: tila on avoin ja näköyhteys hyvä, ja silti pakeneminen on lopulta turhaa. Sinänsä elokuvan voikin nähdä käsittelevän myös kuolemaa ja sen vääjäämättömyyttä, johon vinkkaillaan myös elokuvan dialogin kirjallisuusviittauksissa. Tosiasiassa voimme kaikki samastua Jayn tilanteeseen: kuolema kulkee meitä kaikkia kohti, emmekä voi pysäyttää tai paeta sitä.

Elokuvan avainkohtauksista monet sijoittuvat veden äärelle. Alun lyhyessä prologissa (joka on muuten kuvattu ja ohjattu todella hyvin) nuori tyttö kohtaa sen järven rannalla. Jayn hahmo esitellään katsojalle kohtauksessa, jossa hän lilluu takapihalle rakennetussa, halvassa uintipaljussa. (Jayn perheen ränsistynyt talo ja sen takapiha kertovat paljon asuinalueen henkisestä tilasta: takapiha on niin pieni, että suuri uimatankki täyttää sen käytännössä kokonaan. Perhe ei pysty ostamaan luksusta edes ripauksen vertaa, mutta uimatankissa lilluessaan voi silti ummistaa silmänsä ja kuvitella uivansa oikeassa uima-altaassa, jollaiseen perheellä ei tosiasiassa koskaan voisi olla varaa.) Myöhemmin nuoret hakevat turvaa meren rannalla sijaitsevasta talosta. Eräs elokuvan tärkeimmistä kohtauksista sijottuu vanhaan uimahalliin.

IT FOLLOWS jay ui
Halpisallas täyttää takapihan.

Vesi on usein liitetty ihmismielen tiedostamattomiin kerroksiin. Ja juuri siitähän It Followsissa loppujen lopuksi on kyse: kuoleman väistämättömyydestä, jota emme arkielämässämme tule juuri ajatelleeksi, mutta joka nousee poikkeuksellisten tapahtumien myötä tajunnan pintaan.

Elokuvan synterisaattorivetoinen soundtrack on mahtava. Trailerista saa jo hyvin käsityksen, millaisista äänimaailmoista on kyse. Musiikki on niin traditiotietoista, että paikoin se tuntuu suorastaan parodioivalta tai vähintäänkin mauttomalta – mutta hyvällä tavalla. Äänistä kuulee paitsi klassisten slasher-elokuvien soundtrackien, myös new age -syntetisaattorimiesten, erityisesti Kitaron, vaikutuksen. Soundtrackista vastaa Disasterpeace, jonka aiempaan tuotantoon aion tutustua mitä pikimmiten. Soundtrack on kuunneltavissa Deezerissä.

It Follows pyörii paraikaa Finnkinoissa. Menkää katsomaan.

*****