Tohtori Caligarin kabinetti (1920) Loud Silents -festivaalilla

Tohtori Caligarin kabinetti (1920)
Tohtori Caligarin kabinetti (1920)

Viime viikonloppuna mykkäelokuvien ystävät täyttivät Tampereen Ylioppilasteatterin salia Loud Silents -festivaalin merkeissä. Koska Tampereella on aina mukava käydä, hyppäsin perjantaina bussiin ja kolusin viikonlopun aikana Loud Silentsin ohjelmistoa kolmen kokoillan elokuvan verran. Oma festivaaliviikonloppuni alkoi Robert Wienen elokuvalla Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, Saksa 1920), jonka säesti elektropop-yhtye I Was a Teenage Satan Worshipperin sielu ja sydän eli Pasi-Petteri Viitanen.

Tohtori Caligarin kabinetti on niitä elokuvia, jotka aivan kaikkien pitäisi nähdä vähintään kerran elämässään. Ajattelen, että se – kuten monet muutkin saksalaisen ekspressionismin piiriin kuuluvat elokuvat – edustaa elokuvaa visuaalisimmillaan: kyse ei ole pelkästään tarinasta tai henkilöhahmoista, vaan äärimmäisen tyylitellystä ja huolitellusta visuaalisesta ilmiasusta. Caligarin maailma on kuin maalaus, jossa kaikki on sopivasti vinksallaan ja jonka jokainen yksityiskohta ilmaisee jotakin. Oli todella hienoa päästä näkemään tämä elokuva vihdoin esitettynä filmiltä ja vieläpä livesäestyksen kera.

Tohtori Caligarin kabinetti kertoo pienestä kaupungista, jossa alkaa tapahtua selittämättömiä murhia. Murhasarja alkaa pian sen jälkeen, kun kaupunkiin on saapunut salaperäinen tohtori Caligari, joka esittelee kaupungin markkinoilla Cesare-nimistä unissakävelijää. Cesaresta tekee kiinnostavan kuriositeetin se, että hänen väitetään osaavan vastata kaikkiin menneisyyttä ja tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Kun Cesare ennustaa oikein erään nuoren miehen murhan, virkavalta kiinnostuu Caligarin ja Cesaren tekemisistä.

Tohtori Caligarin kabinettia on tulkittu usein ennen kaikkea eräänlaiseksi enteeksi kansallissosialismin noususta. Siegfried Kracauer kirjoitti Caligarista Hitleriin -klassikkoteoksessaan, että Tohtori Caligarin kabinetti (kuten myös monet muut aikakauden saksalaiselokuvat) heijastelee saksalaisten alitajuista kaipuuta vahvalle auktoriteetille – tyrannille. Kracauerin tutkimus teki minuun lukioaikoina syvän vaikutuksen, mutta sittemmin olen oppinut myös kyseenalaistamaan sitä. Nykyään saksalaiseen ekspressionismiin liitetyissä Hitler-tulkinnoissa on jo kliseen makua, mutta silti niitä pyöritellään ja vatvotaan yhä tänäkin päivänä niin ahkerasti, että toisenlaisten tulkintojen on vaikea nousta esiin.

tohtori caligarin kabinetti
Tohtori Caligarin kabinetin hahmot elävät kuin maalauksessa.

Itse näen Tohtori Caligarin kabinetissa ennen kaikkea kuvauksen median ja viihteen vallasta. Kracauerilta ja monilta muilta elokuvaa analysoineilta on jäänyt vähälle huomiolle se seikka, että tohtori Caligari on ennen kaikkea showmies, viihdyttäjä. Cesare on hänen ensisijainen uhrinsa ja käyttövälineensä, jonka avulla hän hallitsee laajempia ihmismassoja. Lopulta kaikki Caligarin viihteellisille jekuille antautuvat alistuvat massahypnoosiin. Illuusioiden virta turruttaa mielen ja aistit ja kuolettaa yleisön todelliselta elämältä.

Caligari ei ole mikään arkkityyppinen, kaikkivoipa supervillain, vaan itsekin kärsivä ja epätasapainoinen olento. Hänen mieleensä tihkuva hulluus vaikuttaa olevan luonteeltaan suorastaan metafyysistä. Caligari ohjailee Cesarea omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi, mutta kuka ohjailee Caligaria? Tohtori Caligarin kabinetissa ei ole pahoja ihmisiä, ainoastaan uhreja.

Elokuvan tuotantoportaan sepittämä kehyskertomus on melkoinen antikliimaksi: elokuva alkaa ja päättyy mielisairaalaan, jossa yksi keskushahmoista kertoo kokemuksistaan Caligarin sekoittamassa maailmassa. Kehyskertomuksen myötä päätarinan tapahtumaketju näyttäytyy hullun houreena, jonka myötä järkkynyt mieli yrittää rakentaa kokemuksistaan jonkinlaisen mielekkään tarinan. Aivan kuin tuotantoporras olisi pitänyt Caligarin varsinaista sanomaa liian vaarallisena tai uhkaavana – kuin sitä olisi katsojien tarpeettoman järkyttämisen välttämiseksi pitänyt pehmentää. ”Tämä on pelkkää spekulaatiota myös elokuvan maailmassa; voitte nukkua yönne rauhassa, Caligari ei ole todellinen.”

Pasi-Petteri Viitanen
Pasi-Petteri Viitanen

En osaa sanoa Pasi-Petteri Viitasen elektroambient-säestyksestä oikein mitään järkevää – en muuta kuin sen, että pidin siitä todella paljon – niinkin paljon, että kuuntelisin säestystä mieluusti jossakin muodossa myöhemminkin. En ole tottunut kirjoittamaan musiikista ja olen huono luonnehtimaan musiikin ominaispiirteitä; sen verran kuitenkin Viitasen säestyksestä sanon, että se toi mieleeni monin paikoin Brian Enon ”synkemmät” ambient-levyt, lähinnä Apollo-albumin. Yhtymäkohtia myös Vangelisin ja Jean-Michael Jarren musiikkiin oli helppo löytää.

Tohtori Caligarin kabinetti oli erinomainen ensikosketus Loud Silentsin ohjelmistoon. Kävin festivaaleilla katsomassa myös kaksi muuta saksalaisen ekspressionismin piiriin kuuluvaa elokuvaa – niistä lisää myöhemmin tällä viikolla.

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä pressipassin tapahtumaa sivuavien blogitekstien kirjoittamista varten.

Mainokset

Francesca (2015) & mitä Night Visionsissa jäi näkemättä

FRANCESCA poster
Francesca (2015)

Joko Night Visionsin tämän kevään ohjelmisto on ollut kauttaaltaan täyttä priimaa, tai sitten olen onnistunut valikoimaan katsottavaksi katalogin parhaat elokuvat. Näin mietin katsellessani Francesca-elokuvaa (Italia/Argentiina 2015), joka päättää oman Night Visions -katselmukseni tämän kevään osalta. Francesca on tyylipuhdas kunnianosoitus giallo-genrelle, joka kukoisti Italiassa 60- ja 70-luvuilla. Tuotannossa on nähty valtavasti vaivaa, jotta elokuva näyttäisi ja kuulostaisi mahdollisimman autenttiselta 60-luvun giallolta. Francesca on jopa ”giallompi” kuin alkuperäiset giallot: se korostaa lajityypin ominaispiirteitä niin parahultaisesti, että elokuva on ikään kuin ylisaturoitunut. Homma vedetään överiksi – mutta voi hitto, kuinka tyylikkäästi se onkaan tehty!

Poliisietsivät Moretti (Luis Emilio Rodriguez) ja Succo (Gustavo Dalessanro) saavat tutkittavakseen joukon raakoja murhia. Rikospaikkoja yhdistää kaksi seikkaa: ruumiiden silmien päälle on asetettu kolikot, ja lähistöltä löytyy viesti, jossa siteerataan Danten Jumalaista näytelmää. Murhat näyttävät liittyvän paikallisen Dante-asiantuntijan Viscontin (kiusallisen paljon Robert de Niroa muistuttava Raul Gederlini) tyttäreen Francescaan, joka on kadonnut jäljettömiin 15 vuotta aikaisemmin. Francesca on lapsuudessaan osoittanut merkkejä jonkinlaisesta psyykkisestä epätasapainoisuudesta, ja vaikuttaa siltä, että hän on nyt aloittanut jonkinlaisen henkilökohtaisen kostoprosessin ja lahtaa kaupungin asukkaita oikein urakalla.

Francesca_4
Ei gialloa ilman eyestabbingia?

Murhia kuvataan perinteiseen giallo-tyyliin. Kamera ei ole kiinnostunut murhaajan kasvoista, vaan kääntyy jatkuvasti kohti hänen nahkaisia avokkaitaan tai natisevia, punaisia käsineitään. Murhatilanteisiin liittyy lajityypillie ominaiseen tapaan kummallista nauhoitetta toisteleva nukke, jolla uhri ensin säikäytetään perinpohjaisesti. Lopuksi hänet pistetään nippuun teräaseella. Murhakohtauksissa taustalla soi kiivastahtinen, sopivasti progehtava musiikki.

Tähän mennessä lienee käynyt selväksi, että Francescan vahvuus on ennen kaikkea sen tyylissä. Värimäärittely, näyttämöllepano, kuvaus, leikkaus, musiikki, äänisuunnittelu – kaikki tähtäävät samaan tyylilliseen päätepisteeseen. Erityisesti lavastus ja puvustus on toteutettu pieteetillä: 60-luvun Italia on taiottu kameran eteen elävänä ja värikylläisenä. Lopputulos on todella vaikuttava, eikä elokuvaa katsellessa voi kuin harmitella, kuinka aliarvostettu genre giallo on.

Francesca_1
Nahkakäsineet kuuluvat asiaan.

Mikä voitetaan tyylissä, hävitään elokuvan juonessa. Giallo-elokuvien loppuratkaisut ovat usein jokseenkin kankeita ja kömpelöitä. Tämä pätee myös Francescaan, jonka loppuratkaisu on toki yllättävä, mutta sitäkin kökömpi. On kenties epäreilua moittia Francescaa tästä – taiten hiottu tarina kun ei yksinkertaisesti kuulu giallojen vaatimusmäärittelyyn. Tällä kertaa loppuratkaisu on kuitenkin kömpelö jopa giallo-mittapuulla.

Oikein harmitti nähdä, kuinka vähän perjantain Francesca-näytöksessä oli katsojia – ehkä parikymmentä? Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset? Mikä on, kun laadukas neo-giallo ei kelpaa? Elokuvan jälkeen Gloriasta oli vaikea päästä ulos – niin täynnä venuen aula oli Cannibal Holocaustin näytöstä odottelevista ihmisistä. Hetken mietin, pitäisikö katua, että jätin Cannibal Holocaust -lipun hankkimatta – tuskin saan elinaikanani toista tilaisuutta nähdä tätä elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä ohjaaja Ruggero Dedaton läsnä ollessa. Olen lopulta kuitenkin iloinen, että skippasin tämän. Cannibal Holocaust on erinomainen elokuva, mutten oikeastaan koe tarvetta katsoa sitä enää koskaan uudestaan. (Cannibal Holocaustin voi muuten käydä katsomassa vielä tänään Dubrovnikissa klo 22.45. Ruggero on ymmärtääkseni jälleen paikalla.)

Kaikkea ei ehdi eikä jaksa katsoa, etenkin kun käytäntönä on blogata kaikesta mitä katsoo. Night Visionsin ohjelmistossa on muutamia nimekkeitä, jotka jouduin vastentahtoisesti skippaamaan – ja joista ainakin osaan palaan myöhemmin. Kaikkein eniten jäi harmittamaan Ryan Goslingin debyyttiohjaus Lost River, jonka värikylläinen synabeat-traileri toi kivasti mieleen viime vuosien Detroit-elokuvat It Follows ja Only Lovers Left Alive. (Onneksi Lost Riveristä on jo saatavilla kotikatselutallene.) Myös ”romanttinen” kauhukomedia (seksikauhukomedia? kauhuseksikomedia?) Nina Forever täytyy tsekata paremmalla ajalla. Natseja ja riivauskauhua yhdistelevä norjalainen Huset jää korvan taa – toivottavasti VLMedia innostuu tekemään tästäkin DVD:n. Loppuun tunnustus: en ole vieläkään nähnyt The Roomia. Toivottavasti se säilyy Night Visionsin ohjelmistossa myös ensi vuonna.

Night Visions: Back to Basics 2016 päättyy minun osaltani tähän, mutta festivaali itsessään pääsee vasta tänään kunnolla käyntiin. Elokuvat alkavat pyöriä iltapäivällä ja jatkuvat Andorrassa ja Dubrovnikissa sunnuntaiaamupäivään asti. Laitan tähän vielä tähdet Francescalle, sitten vetäydyn viikonlopun viettoon. Muistutuksena: myös Francesca pyöritetään festivaaleilla vielä kerran, klo 16.45 Korjaamon Elokuvasalissa.

Ps. Glorian eteispalvelukäytäntö (josta valitin pari päivää sitten) on viikon aikana muuttunut huomattavasti järkevämpään suuntaan: perjantaina sain ottaa laukun mukanani elokuvasaliin, ja ilmeisesti narikkakin olisi tällä kertaa ollut vakuutettu.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.

Darling (2015) – Night Visions -torstain satoa, osa 2

Darling_poster
Darling (2015

Darling (Yhdysvallat 2015) on melkoinen kummajainen nykyaikaisen kauhuelokuvan kentässä. Aavistelin jo etukäteen, ettei elokuva tarjoa mitään, mitä trailerissa ei nähtäisi – ei tarinaa, ei henkilöhahmoja, ei tapahtumaympäristöjä. Kävin katsomassa Darlingin Night Visionsin torstainäytöksessä, ja totesin arvanneeni oikein. Tämä ei ole moite. Se, ettei Darlingin kerro katsojalleen tarinaa, ei tee siitä huonoa elokuvaa.

Anonyymiksi jäävä päähenkilö (Lauren Ashley Carter) saa unelmatyöpaikan suuren ja historiallisesti arvokkaan rakennuksen talonvahtina. Mikäs sen mukavampaa kuin ilmainen asunto upeassa talossa keskellä New Yorkia ja työ, jossa palkan eteen ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin olla paikalla. Arvaahan sen, että tässä diilissä on jotain hämärää. Raskas ulko-ovi ehtii tuskin sulkeutua tytön takana, kun ensimmäiset säröt jo ilmestyvät hänen todellisuuskäsitykseensä.

Darling Lauren Ashley Carter
Darlingin tytössä on samaa näköä kuin Wednesday Adamsissa.

Jos Darlingiin ei liity juuri lainkaan tarinaa, pitää se sisällään sitäkin enemmän tunnetta. Elokuva on kuin reilun tunnin mittainen musiikkivideo ilman musiikkia. Tytön ahdistukseen ja yksinäisyyteen poraudutaan ennen kaikkea editoinnin ja erilaisten äänitehosteiden keinoin. Mukana on piilokuvamaisia, äärimmäisen nopeita (hyppy)leikkauksia ja kumuavia, raastavia ääniä. Mustavalkoisen kuvan vahvoja kontrasteja on ilo katsella.

Myös näyttämöllepanossa on onnistuttu erinomaisesti. Kummitustalon sisustus on tomuinen, pramea ja vanhanaikainen, ja henkilöt on puvustettu ajattomaan tyyliin. Modernia teknologiaa ei elokuvassa nähdä: päähenkilö pitää yhteyttä ulkomaailmaan lähinnä siirtomaa-aikaisen lankapuhelimen kautta. Näyttämöllepanoon liittyvien valintojen myötä elokuva on irrotettu täysin kaikesta aikaan liittyvästä kontekstista.

Darling on äärimmäisen henkilövetoinen elokuva. Leijonanosa kohtauksista kuvaa pelkästään päähenkilöä. Ne kohtaukset, joissa on mukana muita henkilöhahmoja, voidaan laskea kahden käden sormilla. Jos päähenkilön rooliin olisi valittu väärä näyttelijä, ei mikään jälkituotantotiimi olisi voinut elokuvaa pelastaa. Onneksi valinta on osunut nappiin: Lauren Ashley Carter suoriutuu roolista todella hyvin. Carter ei ole keksinyt pyörää uudelleen, vaan toimii niiden samojen elkeiden pohjalta, joita kauhuelokuvissa on käytetty jo vuosikymmenien ajan. Kliseevaikutelman vaara on olemassa, mutta se onnistutaan kiertämään. Lopputulos on upea.

Darling Lauren Ashley Carter
Lauren Ashley Carter kasvot taipuvat vaikka mihin.

Tässä pyyhkeitä Dubrovnikin koneenkäyttäjälle: torstain näytöksessä elokuvan äänet olivat niin hiljaiset, että dialogista oli ajoittain käytännössä mahdotonta saada selvää. Muutoin Dubrovnik oli esityspaikkana kiva ja sympaattinen – jotain aivan muuta kuin Gloria.

Night Visions järjestää Darlingista vielä kaksi näytöstä: tänään perjantaina 15.4. klo 20.15 Korjaamon Kulmasalissa ja huomenna lauantaina klo 16.4. klo 16.45 Dubrovnikissa. Itse osallistun Night Visionsiin vielä yhden näytöksen verran: tänään menen katsomaan neo-giallo Freancescan. Siitä luvassa juttua huomenna.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.