Apeiron (2013) – Abstraktioiden elokuvaa

Apeiron
Apeiron (2013)

Apeiron (Suomi 2013)
Ohjaus: Maria Ruotsala
Käsikirjoitus: Maria Ruotsala (käsikirjoitus pohjautuu Leena Krohnin Umbra-romaaniin)
Rooleissa: Sampo Sarkola, Irina Björklund

Kummastelin taannoin Leena Krohnin Umbraa käsittelevässä tekstissä, kuinka kuulin romaaniin pohjautuvasta Apeiron-elokuvasta vasta tänä keväänä, siis vajaa kolme vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tarkemman selvittelytyön jälkeen en enää ihmettele asiaa: Apeiron ei päässyt varsinaiseen teatterilevitykseen, vaan se esitettiin lähes tuoreeltaan televisiossa – vieläpä Yle Fem -kanavalla. Aivan kuin olisi aivan erityisesti haluttu varmistaa, ettei kukaan vahingossakaan tule elokuvaa katsoneeksi. Ennen televisioesitystä Apeiron pyörähti ainakin Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla – parempi sekin kun ei teatteriesitystä lainkaan.

Jokin tässä systeemissä mättää. Ensin elokuvan tuotantoon käytetään vajaan neljänsadan tuhannen euron budjetti – ja sitten leivitys hoidetaan parilla festarinäytöksellä ja televisiokanavalla, jonka ohjelmistoa kukaan ei seuraa. Tällä kertaa vaatimattomista katsojaluvista ei voi syyttää ainakaan yleisöä, vaan onnetonta levitystä ja markkinointia. Onneksi VLMedia siivoaa nyt mahalaskun jälkiä ja julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n.

Apeiron Sampo Sarkola
Umbra pohtii työssään äärettömyyttä ja tapahtumien syitä.

Eihän Apeiron mikään suurten yleisöjen elokuva ole, se on totta – aivan samalla tavalla kuin Leena Krohnin romaanit eivät ole suuren yleisön romaaneja. Koska elokuva on tänä päivänä aivan toisella tapaa massaviihdettä kuin kirjallisuus, odotin Apeironilta romaaniin verrattuna konkreettisempaa ja tarinapainotteisempaa (lue: katsojaystävällisempää) lähestymistapaa. Väärin meni: jos mahdollista, Apeiron on vieläkin abstraktimpi ja korkealentoisempi kuin alkuteos Umbra.

Umbra (Sampo Sarkola) työskentelee lääkärinä pahuuden ja väkivallan tutkimukseen erikoistuneella klinikalla. Työssään Umbra kohtaa sekä väkivallan tekijöitä eli ”pahoja ihmisiä” että heidän uhrejaan. Myös Umbran lääkäripuoliso Iris (Irina Björklund) on töissä samassa tutkimuslaitoksessa. Raja pariskunnan työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä: Umbra ja Iiris keskustelevat myös kotonaan lähinnä työhönsä liittyvistä kysymyksistä, joiden aiheet kuuluvat pikemminkin filosofian kuin lääketieteen tai psykologian alaan.

Apeiron Irina Björklund Sampo Sarkola
Iriksen ja Umbran kotikeskustelut pyörivät työaiheiden ympärillä.

Krohnin romaanissa Umbra on paatunut sinkkumies – Iriksen hahmo on käsikirjoittaja-ohjaaja Maria Ruotsalan omaa lisää. En aivan ymmärrä, mitä Ruotsala on Iriksen hahmolla tavoitellut. Ehkäpä Iris on syntynyt ennen kaikkea Umbran keskustelukumppaniksi ja ajatusten vastaanottajaksi, jotta Umbran kaikkia ajatuksia ei tarvitsisi jakaa katsojille sisäisen monologin keinoin. Miten vain, en pidä Iriksen hahmoa tai Iriksen ja Umbran välistä parisuhteentapaista järin onnistuneina luomuksina. Krohnin Umbran yksinäisyys ja riippumattomuus muista ihmisistä tekivät hänestä kiinnostavan ja sympaattisen hahmon.

Toisaalta Iriksen hahmon myötä tarinaan saadaan mukaan kiinnostaviakin elementtejä. Umbran pehmoinen yksinäisyys ja nukkavieru humanismi ovat Apeironissa saaneet tehdä tilaa sille kylmyydelle, joka hyvän ja pahan välisestä rajapinnasta hohkaa. Krohnin Umbra on sivustakatselija, tarkkailija, elämälle vieras ja ikuisesti ulkopuolinen olento – Ruotsalan Umbra puolestaan joutuu astumaan elämän ytimeen ja tekemään valintoja, ohjaamaan kohtaloaan. Tämä kaikki tulee Ruotsalan elokuvassa esille nimenomaan Iriksen ja Umbran väliseen suhteeseen liittyvissä tilanteissa.

Apeiron Irina Björklund
Iriksen rooli on raskas.

Romaanin ja elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä voisi kirjoittaa pidemmältikin, jos siinä olisi jotain mieltä. Tyydyttäköön tällä erää vain toteamaan, että Ruotsala on ottanut käsikirjoituksessaan sangen suuria vapauksia Krohnin romaaniin nähden. Se ei ole hyvä tai huono asia, uskollisuus alkuteokselle kun ei ole mikään adaptaation laadun mitta.

Tyylillisessä mielessä Umbra-romaania ja Apeironia vaivaa sama ongelma: kokonaisuus on hyvin hajanainen ja abstrakti. Tapahtumat on sijoitettu epätodelliseen aikaan ja paikkaan, oman maailmamme ulkopuolelle. Olen varma, että tekijät ovat tavoitelleetkin juuri tätä filosofianluentomaista vaikutelmaa – mutta kuinka katsojaystävällinen tämä tyyli on, se on tyystin toinen asia. Teoksen sisältö voi olla varsin korkealentoista ja yleisinhimillistä, mutta entäpä ilmaisu? Mitä abstraktimpia ovat teoksen teemat ja aiheet, sitä tärkeämpää on, että katsojan on helppo saada ote teoksen ilmaisusta – näin itse ajattelen. Krohn ja Ruotsala ovat selvästi kanssani toista mieltä.

Apeiron
Apeironin kamera kellahtaa välillä nurin.

Visuaalisesti Apeiron on kiinnostava, mutta epätasainen. Ajoittain kuvakulmat ja leikkaukset ovat (hyvällä tavalla) hämmentäviä ja oivaltavia, ajoittain ikävän kankeita. Digitaalinen kuva tuntui rähmiintyvän hieman jopa omalla kotitelkkarillani. En välttämättä haluaisi nähdä tätä elokuvateatterissa.

Apeironille ei kotimaisen elokuvan kentästä löydy vertaista. Minkä rahansa Krohnin romaanin filmatisointi olisi suuri haaste, ja Ruotsala ansaitsee hatunnoston jo pelkästään siitä hyvästä, että ryhtyi leikkiin. Se, että kokonaisuus on hajanainen ja sokkeloinen, ei ole yllätys kenellekkään, joka tuntee Krohnin romaanituotantoa. Haluaisin tosin nähdä vielä sellaisenkin Krohn-adaptaation, jossa astuttaisiin rohkeasti valtavirtaisemman ja tarinavetoisemman kerronnan vuohon.

Jos pidät Leena Krohnin romaaneista tai elokuvista, jotka viittaavat kintaalla yhtenäiselle tarinalle, pidät melko suurella todennäköisyydellä myös Apeironista.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukopion tämän tekstin kirjoittamista varten.

Aperion DVD @ VLMedia Shop
Aperion DVD @ Discshop
Apeiron DVD @ CDON

Mainokset

Uhri (1986) – Tulesta ja vedestä

uhri
Uhri (1986)

Jokin aika sitten kirjoittelin Andrei Rublevista. Sittemmin olen jatkanut Andrei Tarkovskin filmografian kasailua: Uhrin (Offret, Ruotsi/Iso-Britannia/Ranska 1986) katsottuani näkemättä on enää yksi Tarkovski eli Nostalgia (Nostalghia, Italia/Neuvostoliitto 1984). Suomi-DVD:tä ei Nostalgiasta ilmeisesti ole olemassa, ja voin vannoa, etten katso enää yhtäkään Tarkovskin elokuvaa englanniksi tekstitettynä. (14-vuotiaana nähty Peili englanninkielisin tekstityksin oli sen verran psykedeelinen kokemus, että pyrin nykyään suosiolla välttämään mokomia.) Jää siis nähtäväksi, milloin koittaa se aika, kun voin ilmoittaa nähneeni kaikki Tarkovskin kokopitkät.

Jos ei tietäisi paremmin, voisi Uhria erehtyä luulemaan Ingmar Bergmanin elokuvaksi, tämän elokuvan myötä Tarkovskin ja Bergmanin tyylipiirteiden yhtäläisyydet (ja toisaalta myös erot) tulevat nimittäin näkyviin aika jännällä tavalla. Uhrin kuvasi Sven Nykvist, joka oli Bergmanin luottomiehiä; hänen kuvausassistenttinaan pyöri Bergmanin poika Daniel Bergman. Myös lavastaja Anna Asp oli tehnyt aiemmin yhteistyötä Bergmanin kanssa. Ilmeisin henkilöyhteys liittyy kuitenkin päähenkilö Alexanderin esittäjään: Erland Josephson näytteli ties kuinka monessa Bergmanin tuotannossa, päällimmäisenä mieleen muistuu minisarja Kohtauksia eräästä avioliitosta. En malta olla pohtimatta, onko päähenkilön etunimi viittaus Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuvaan.

UHRI-ti
Gotlanti vai unen maa?

Päälle päätteeksi elokuvan kuvausympäristö muistuttaa paljolti Gotlannissa sijaitsevaa Fårön saarta, jolla Bergman asui pitkään ja jolla hän myös kuvasi monia tunnetuimmista elokuvistaan. Itse asiassa Tarkovski olisi halunnut kuvata Uhrin Fårölla, mutta joutui tyytymään hyvin saman oloiseen lokaatioon Gotlannissa. Tarkovskin yritys päästä Fårölle kuvaamaan ei kuitenkaan ollut turha: se antaa selkeän syyn peilata Uhria Bergmanin tuotantoa vasten.

UHRI-alexander
Alexanderin syntymäpäivät saavat yllättävän käänteen.

Elokuvassa valmistaudutaan kulttuuri-intellektuelli Alexanderin syntymäpäivien viettoon. Luvassa on pienet ja vapaamuotoiset juhlat. Ennen juhlia Alexander istuttaa meren rannalle kuivahtaneen puun. Istutushommia tehdessään hän selittää pienelle pojalleen, kuinka eräs munkki oli saanut samanlaisen puun kukoistamaan kantamalla sen juurelle rituaalinomaisesti joka päivä samaan aikaan ämpärillisen vettä. Ihme voi tapahtua ja kuollut herätä eloon, kun rituaali suoritetaan pieteetillä ja kun sen toimeenpanija uskoo ihmeen mahdollisuuteen. Poika ei kommentoi isänsä puheita: hän toipuu kurkkuleikkauksesta (käsi pystyyn, kuinka moni luki tämän ”kurkunleikkauksesta”) eikä pysty puhumaan.

Ja niin juhlavieraita alkaa saapua. Postinkantaja Otto (Allan Edwall) lahjoittaa Alexanderille vanhan Euroopan kartan komeissa kehyksissä. Lahja enteilee sitä, mitä kesken syntymäpäivien vieton tapahtuu: syvä varjo laskeutuu vanhan mantereen ylle. Elokuvassa ei täsmällisesti selviä, minkälaisesti uhasta on kyse. Sen sijaan näyttää selvältä, että elämä sellaisena, kuin Alexander perheineen ja ystävineen on sen tuntenut, on ohi.

UHRI-muutos
Taivas tummuu kesken juhlien.

Välinpitämätön intellektuellikin kääntyy suurimman ahdingon aikana Jumalan puoleen: Alexander, joka on elokuvan aloituskohtauksessa kuvaillut omaa jumalsuhdettaan ”olemattomaksi”, vaipuu rukoukseen ja lupaa luopua kaikesta itselleen tärkeästä, jos järjestys vain palautuu maan päälle. Tämä on se uhri, johon elokuvan nimikin viittaa: voidakseen pelastaa rakkaansa on Alexanderin luovuttava heistä – kompleksinen ajatus, josta ainakin itse löydän pienellä pohtimisella järjettömän syvää viisautta.

Uhri on temaattisesti niin rikas ja saumaton kokonaisuus, että sitä on vaikea lähteä purkamaan osiinsa. Päällimmäiseksi temaattisesta tasosta nousi omassa katselukokemuksessani ajatus ihmeestä – tapahtumasta, joka ylittää todennäköisen ja mahdollisen rajan. Ja taas kerran saadaan muistutus siitä, että kannattaa varoa, mitä toivoo: kun ihme käy toteen, voi pienen ihmisen mielenterveys joutua koetukselle.

UHRI-tuli
Tuli kohottaa aineen energiaksi ja välittää uhrin sille, joka sitä vaatii.

Mukana on myös luopumisen aiheeseen liittyvä juonne. Alexander kertoo nuoruutensa unelmista ja niiden hiljaisesta murtumisesta: ”Olin valmistautunut yhtä elämää varten, korkeampaa elämää? Luin filosofiaa, uskonnonhistoriaa ja estetiikkaa. Lopuksi laitoin itseni kahleisiin – vapaaehtoisesti.” Kaava on nuorille unelmoijille tyypillinen: idealismi ja aineettomat ihanteet väistyvät, kun iho alkaa hiljalleen menettää kimmoisuuttaan ja hiusraja nousta. Aine, biologia ja ihmisen sisäsyntyinen tarve jatkaa olemassaoloaan jälkikasvun muodossa kohoavat suurempia ideaaleja tärkeämmiksi. Ikääntyminen tarkoittaa oman geeniperimän nostamista ihanteiden yläpuolelle. Niin on käynyt myös Alexanderin tapauksessa, joka on kahlinnut itsensä aviomiehen ja isän rooliin. Periaatteessa se, minkä Alexander joutuu katastrofin estämiseksi uhraamaan, on hänelle kahle – kahle, johon hän on kiinnittynyt vapaaehtoisesti. Yhtä vapaaehtoisesti hän myös irtautuu tuosta kahleesta. Ihmisen vapaus valita on hänen suurimpia taakkojaan myös tässä elokuvassa.

Uhri pitää sisällään kuulemma vain 115 otosta. Kun elokuvalla on mittaa vajaat kaksi ja puoli tuntia, voidaan tästä laskea, että yhdelle otokselle tulee mittaa noin puolitoista minuuttia. Se on keskimääräiseksi otoksen pituudeksi paljon, joskaan missään ennätysluokassa ei vielä painita (mietitäänpä vaikka Miklós Jancsón Szerelmem, Elektra -elokuvaa, jossa keskimääräinen otoksen pituus on muistaakseni noin 4–5 minuuttia, tai Aleksandr Sokurovin Russian Arkia, joka koostuu yhdestä, noin puolitoistatuntisesta otoksesta). Pitkät otokset ovat Tarkovskin elokuvissa peruskamaa, mutta tässä elokuvassa kameralla maalailu tuntuu menevän pidemmälle kuin missään miehen aiemmassa teoksessa.

Visuaalinen lisä, johon en muista törmänneeni muissa Tarkovskin elokuvissa, on selin kameraan seisovat ihmiset. Etenkin elokuvan alkupuolella henkilöhahmoista tuntuu näkyvän enemmän selkiä kuin kasvoja. Kun syntymäpäiväjuhlat keskeytyvät huonoihin uutisiin, tämä elementti alkaa saada yhä vähemmän ja vähemmän tilaa. Myöhemmin elokuvassa nähdään myös muutama hämmentävä lähikuva henkilöhahmojen kasvoista, ja sirahtaahan se neljäs seinäkin tässä yhteydessä rikki. Okei: neljäs seinä kyllä hajoaa ensimmäisen kerran jo elokuvan alkupuolella, kun piika Maria (Guðrún Gísladóttir) kyselee emännältään ohjeita. Neljättä seinää pääsevät elokuvassa rikkomaan nimenomaan naiset: Marian lisäksi Alexanderin tytärpuoli Marta (Filippa Franzén) ja vaimo Adelaide (Susan Fleetwood).

UHRI-leiju
Sängyn yläpuolella leijuvia ihmisiä on nähty Tarkovskin elokuvissa ennenkin.

Haluaisin ajatella käännetyt selät ja neljännen seinän rikkoutumiset viesteiksi siitä, millaiseksi Alexander kokee oman asemansa maailmassa: ihanteidensa vuoksi hän tekee itsestään ulkopuolisen kaikesta ja kaikkialla, jopa omissa syntymäpäiväjuhlissaan. Hän on halunnut elää ”korkeampaa elämää” ja siten irrottautua muusta ihmiskunnasta, mutta onnistuu tässä vain puolittain. Ainoastaan elämänsä naisiin hän saattaa silloin tällöin saavuttaa välittömän yhteyden, jota ilmaistaan suoralla katsekontaktilla kohti katsojaa – katsojaa, joka kautta elokuvan samastuu nimenomaan Alexanderiin. Kyse ei ole seksuaalisesta jännitteestä, vaan yksinkertaisesta sukupuolten välisestä, pehmeästä rajapinnasta. Miehet eivät jää tuijottamaan toisiaan silmiin.

Tarkovskin elokuvissa on totuttu näkemään vettä. Se on hyvin keskeinen motiivi lähestulkoon kaikissa hänen elokuvissaan – jopa Solariksessa, joka sentään sijoittuu suurelta osin avaruuteen ja jossa vesiaiheet jäävät siten aika vähäisiksi (mutta sitäkin tärkeämmiksi). Uhrissa ei nähdä ohjaajalle tyypillistä vesikasvien huljua virtaavassa vedessä, mutta vesi on läsnä toisella tavalla – ämpärissä, jolla kannetaan kostuketta kuivuneen puun juurelle. Veden lisäksi toinen keskeinen elementti on tuli, joka saa elokuvan lopussa massiivisen soolonumeron. Tuli ja vesi käyvät Uhrissa eräänlaista vuoropuhelua: Tuli vie uhrin savuna sille, joka uhria vaatii. Veden myötä tuhka imeytyy jälleen maahan ja kääntää kaiken kasvun suuntaan.

UHRI-poika
Sanko valjastaa veden ja sitä mukaa myös muut elementit ihmisen käyttöön.

Kuten oikeastaan kaikki Tarkovskin 1970-luvulla tekemät elokuvat, myös Uhri kuuluu niihin teoksiin, joista saa ensimmäisellä katselukerralla vain pintaraapaisun. Siksi olenkin harmissani, etten saanut jo teininä tilaisuutta nähdä tätä elokuvaa – silloin olisin saanut tästä enemmän irti. Nykyään koen taide-elokuvan hyvin vaikeasti lähestyttävänä elokuvatyyppinä, joten saa nähdä, katsoko Uhria – niin upea teos kuin se onkin – enää uudelleen. Toivottavasti näin tapahtuu.

Traileria ei taaskaan löydy, joten ohessa pieni pätkä elokuvan puolivälin tienoilta.

*****

Muukalainen (2008) – Heti floppas

MUUKALAINEN poster
Muukalainen (2008)

En luultavasti ole ainoa, joka kiinnostui J.-P. Valkeapään touhuista He ovat paenneet -”floppielokuvan” (Suomi 2014) myötä. (Kirjoitin elokuvasta taannoin pidemmälti Asemaan.) Valkeapään aiempi tuotanto on nopeasti koluttu läpi: miehellä on edellä mainitun lisäksi ansioluettelossaan ainoastaan pari lyhytelokuvaa (joita en edes yritä kaivaa mistään) sekä täyspitkä elokuva Muukalainen (Suomi 2008). Pidemmiittä puheitta levy kirjastosta ja soittimeen.

Valkeapään elokuvien yhteydessä on puhuttu paljon Tarkovski-vaikutteista. Ihan aiheesta. Elokuvia ja kaikenlaisia muitakin asioita kuvaamaan etsitään usein epämääräisiä käsitteistä kuten tarkovskimainen, kafkamainen, surrealistinen, orwellilainen, eteerinen tai vaikka nyt sitten postmodernistinen – mutta harvoin osataan täsmentää, mitä tällaisilla adjektiiveilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Se ei kuitenkaan ole mikään syy olla käyttämättä tällaisia sanoja. Joitakin käsitteitä nyt vain on käytännössä mahdoton purkaa osasiinsa, eikä se tee niistä käyttökelvottomia.

Tarkovskimaisuudella viitattaneen tässä tapauksessa ennen kaikkea tietynlaiseen tapaan kuvata luontoa: Valkeapään elokuvien maailmassa luonto on olemassa hallitsevana, suorastaan murskaavana elementtinä. Mitä tahansa luonto onkin, se on sitä ankaralla voimalla. Kun luonto päästää jonkin äänen, se rusentaa kuulijan. Ja kun luonto on hiljaa, äänettömyys on halkaista tärykalvot. Pihalla marssiva sade on voimakas kuin pataljoona sotilaita; pellon yli vyöryvä usva hautaa alleen kaiken.

MUUKALAINEN-usva
En voi olla miettimättä, kuinka tämäkin kohtaus on saatu kuvatuksi.

Muukalaisessa nämä vaikutteet näkyvät vieläkin selkeämmin kuin He ovat paenneet -elokuvassa. Muukalaisen tapahtumaympäristö on nimittäin tällaiselle kuvaukselle paljon otollisempi kuin He ovat paenneet -elokuvan: eletään abstraktia mennyttä aikaa jossakin maaseutu-Suomen uumenissa, ehkäpä itärajan lähellä. Kaikenlaiset selkeät viittaukset tapahtuma-aikaan ja -paikkaan on vedetty niin lähelle minimiä kuin mahdollista. (Tiedän, että nuorempana olisin rakastanut tätä elokuvaa: juuri tällainen konktekstittomuus vetosi minuun varsin vahvasti vielä kymmenisen vuotta sitten. Kaikki tapahtumien ulkoiseen kontekstiin liittyvät asiat tuntuivat jotenkin likaavan teoksen. Mistä tällainen käsitys on oikein lähtenyt, sitä voisi tietenkin pohtia pidemmältikin – jos jaksaisi. )

MUUKALAINEN-kadet
Kuvaajalle pisteitä.

Huomaan, että kierrän Muukalaista kuin sunnuntaikuski kiertoliittymää. Tästä elokuvasta on nimittäin aika hankala sanoa mitään suoraan – mieluummin sitä kirjoittelisi vain jotain sekavaa asian vierestä. No, jos nyt kuitenkin: nimettömäksi jäävä poika (Vitali Bobrov) asustaa ränsistyvää maataloa yhdessä nuoren mutta ramman äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa. Isä (Jorma Tommila) istuu vankilassa, jossa poika vierailee silloin tällöin. Eräänä päivänä talolle ilmestyy oudolla aksentilla puhuva muukalainen (Pavel Liska), joka näyttää saaneen luodin vatsaansa. Muukalainen vaikuttaa jotensakin uhkaavalta, mutta syystä tai toisesta äiti tarjoaa tälle suojapaikan.

MUUKALAINEN-kaivo
Äidin ja pojan yhteinen idylli.

Elokuvan juoni on – tarkoituksella – roimasti aukkoinen. Muukalaisen maailmassa on paljon asioita, joita ei edes yritetä selittää. Tapahtumien ja valintojen kausaaliyhteydet jäävät epäselviksi. Miksi äiti ontuu, ja miksi isä istuu vankilassa? Onko näillä asioilla jokin yhteys? Kuka muukalaista on ampunut? Mitä poika hakee saarella kuilusta? Mistä tässä kaikessa on kyse? Kieltämättä minua hieman ärsyttävät elokuvat, jotka herättävät näin paljon kysymyksiä ja vastaavat suoraan tuskin yhteenkään. Muukalaisen kohdalla voi hyvällä syyllä kysyä, onko kyse vain mysteeristä mysteerin takia. Jos tämän kysymyksen yli suinkin saa kiivetyksi, paljastuu sen takaa kaunis ja tunnelmaltaan vahva elokuva.

MUUKALAINEN-tanssi
Äiti ja muukalainen tanssivat, poika pyörittää kuistilla grammarin kampea.

Paradoksaalista kyllä, huomasin tätä elokuvaa katsellessani pohtivani – taas kerran – taiteilijaidentiteetin ja brändin välistä eroa. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vaikeampaa minun on nähdä mitään eroa näiden kahden asian välillä. Jos eroa on, kyse on lähinnä näkökulmaerosta.

Ja mikäs se brändi olikaan?

A brand is a name, term, design or other feature that distinguishes one seller’s product from those of others.

Näin kertoo englanninkielinen Wikipedia. (Suomenkielisen Wikipedian määritelmä on huono; älkää lukeko sitä.) Tämä jos mikä on oleellista sekä taiteen että viihteen piiriin kuuluvien kokonaisuuksien kannalta.  … feature that distinguishes one seller’s product from those of others – juuri tästähän auteur-teoriassa on kyse: että elokuvantekijä onnistuu luomaan oman, persoonallisen kerrontatyylin, joka erottaa hänet muista elokuvantekijöistä. Auteur-teoriassa asiaa tarkastellaan kiinnittäen huomio luomisprosessiin; brändin käsite taas painottaa vastaanottoa ja vastaanottajan näkökulmaa. Samasta asiasta on kuitenkin kyse. (Tästä huomaa selvästi, mikä muutos omassa katsontakannassani on tapahtumassa: olen muuttumassa hyvää vauhtia humanistista ekonomiksi.)

Mitä Valkeapään brändiin – tai tyyliin – sitten kuuluu? Äkkiseltään tulevat mieleen nämä seikat: Kaunis, mutta samalla uhkaava luontokuvaus. Vesielementin painotus. Aukkoiset kausaaliyhteydet ja tarinamaailman romahtaminen. Katsojan pitäminen epätietoisuudessa päähenkilöiden psykologisten vaikuttimien suhteen. Dialogin verrattaen vähäpätöinen arvo kokonaisuudessa. Haluttomuus rakentaa tarinamaailmaa realismin ehdoilla.

MUUKALAINEN-vesi
Vesi ja usva kuuluvat niin Tarkovskin kuin Valkeapäänkin brändiin.

Muukalaisen kaltaiset elokuvat ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Suomi on pieni kielialue, jossa taide-elokuvien yleisöt taitavat olla suhteellisesti aliedustettuina moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna, eikä parista sadasta hengestä koostuvalle yleisölle kannata tehdä ainakaan kovin mittavia tuotantoja. Kotimaisen elokuvan vientiin taas liittyy kaikenlaisia ongelmia, ei niistä sen enempää tällä erää. Olen joka tapauksessa hyvin iloinen siitä, että tänne mahtuu sellainenkin elokuvaohjaaja kuin Valkeapää. Yksikään hänen ohjauksistaan ei tule keräämään ensi-iltaviikonloppunaan nelinumeroisia katsojalukuja – mutta ei se mitään. Kaikki elokuva ei ole massoille, eikä tarvitsekaan olla.

*****

Discshop DVD