Apeiron (2013) arvostelu – Abstraktioiden elokuvaa

Apeiron
Apeiron (2013)

Apeiron (Suomi 2013)
Ohjaus: Maria Ruotsala
Käsikirjoitus: Maria Ruotsala (käsikirjoitus pohjautuu Leena Krohnin Umbra-romaaniin)
Rooleissa: Sampo Sarkola, Irina Björklund

Kummastelin taannoin Leena Krohnin Umbraa käsittelevässä tekstissä, kuinka kuulin romaaniin pohjautuvasta Apeiron-elokuvasta vasta tänä keväänä, siis vajaa kolme vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tarkemman selvittelytyön jälkeen en enää ihmettele asiaa: Apeiron ei päässyt varsinaiseen teatterilevitykseen, vaan se esitettiin lähes tuoreeltaan televisiossa – vieläpä Yle Fem -kanavalla. Aivan kuin olisi aivan erityisesti haluttu varmistaa, ettei kukaan vahingossakaan tule elokuvaa katsoneeksi. Ennen televisioesitystä Apeiron pyörähti ainakin Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla – parempi sekin kun ei teatteriesitystä lainkaan.

Jokin tässä systeemissä mättää. Ensin elokuvan tuotantoon käytetään vajaan neljänsadan tuhannen euron budjetti – ja sitten leivitys hoidetaan parilla festarinäytöksellä ja televisiokanavalla, jonka ohjelmistoa kukaan ei seuraa. Tällä kertaa vaatimattomista katsojaluvista ei voi syyttää ainakaan yleisöä, vaan onnetonta levitystä ja markkinointia. Onneksi VLMedia siivoaa nyt mahalaskun jälkiä ja julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n.

Apeiron Sampo Sarkola
Umbra pohtii työssään äärettömyyttä ja tapahtumien syitä.

Eihän Apeiron mikään suurten yleisöjen elokuva ole, se on totta – aivan samalla tavalla kuin Leena Krohnin romaanit eivät ole suuren yleisön romaaneja. Koska elokuva on tänä päivänä aivan toisella tapaa massaviihdettä kuin kirjallisuus, odotin Apeironilta romaaniin verrattuna konkreettisempaa ja tarinapainotteisempaa (lue: katsojaystävällisempää) lähestymistapaa. Väärin meni: jos mahdollista, Apeiron on vieläkin abstraktimpi ja korkealentoisempi kuin alkuteos Umbra.

Umbra (Sampo Sarkola) työskentelee lääkärinä pahuuden ja väkivallan tutkimukseen erikoistuneella klinikalla. Työssään Umbra kohtaa sekä väkivallan tekijöitä eli ”pahoja ihmisiä” että heidän uhrejaan. Myös Umbran lääkäripuoliso Iris (Irina Björklund) on töissä samassa tutkimuslaitoksessa. Raja pariskunnan työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä: Umbra ja Iiris keskustelevat myös kotonaan lähinnä työhönsä liittyvistä kysymyksistä, joiden aiheet kuuluvat pikemminkin filosofian kuin lääketieteen tai psykologian alaan.

Apeiron Irina Björklund Sampo Sarkola
Iriksen ja Umbran kotikeskustelut pyörivät työaiheiden ympärillä.

Krohnin romaanissa Umbra on paatunut sinkkumies – Iriksen hahmo on käsikirjoittaja-ohjaaja Maria Ruotsalan omaa lisää. En aivan ymmärrä, mitä Ruotsala on Iriksen hahmolla tavoitellut. Ehkäpä Iris on syntynyt ennen kaikkea Umbran keskustelukumppaniksi ja ajatusten vastaanottajaksi, jotta Umbran kaikkia ajatuksia ei tarvitsisi jakaa katsojille sisäisen monologin keinoin. Miten vain, en pidä Iriksen hahmoa tai Iriksen ja Umbran välistä parisuhteentapaista järin onnistuneina luomuksina. Krohnin Umbran yksinäisyys ja riippumattomuus muista ihmisistä tekivät hänestä kiinnostavan ja sympaattisen hahmon.

Toisaalta Iriksen hahmon myötä tarinaan saadaan mukaan kiinnostaviakin elementtejä. Umbran pehmoinen yksinäisyys ja nukkavieru humanismi ovat Apeironissa saaneet tehdä tilaa sille kylmyydelle, joka hyvän ja pahan välisestä rajapinnasta hohkaa. Krohnin Umbra on sivustakatselija, tarkkailija, elämälle vieras ja ikuisesti ulkopuolinen olento – Ruotsalan Umbra puolestaan joutuu astumaan elämän ytimeen ja tekemään valintoja, ohjaamaan kohtaloaan. Tämä kaikki tulee Ruotsalan elokuvassa esille nimenomaan Iriksen ja Umbran väliseen suhteeseen liittyvissä tilanteissa.

Apeiron Irina Björklund
Iriksen rooli on raskas.

Romaanin ja elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä voisi kirjoittaa pidemmältikin, jos siinä olisi jotain mieltä. Tyydyttäköön tällä erää vain toteamaan, että Ruotsala on ottanut käsikirjoituksessaan sangen suuria vapauksia Krohnin romaaniin nähden. Se ei ole hyvä tai huono asia, uskollisuus alkuteokselle kun ei ole mikään adaptaation laadun mitta.

Tyylillisessä mielessä Umbra-romaania ja Apeironia vaivaa sama ongelma: kokonaisuus on hyvin hajanainen ja abstrakti. Tapahtumat on sijoitettu epätodelliseen aikaan ja paikkaan, oman maailmamme ulkopuolelle. Olen varma, että tekijät ovat tavoitelleetkin juuri tätä filosofianluentomaista vaikutelmaa – mutta kuinka katsojaystävällinen tämä tyyli on, se on tyystin toinen asia. Teoksen sisältö voi olla varsin korkealentoista ja yleisinhimillistä, mutta entäpä ilmaisu? Mitä abstraktimpia ovat teoksen teemat ja aiheet, sitä tärkeämpää on, että katsojan on helppo saada ote teoksen ilmaisusta – näin itse ajattelen. Krohn ja Ruotsala ovat selvästi kanssani toista mieltä.

Apeiron
Apeironin kamera kellahtaa välillä nurin.

Visuaalisesti Apeiron on kiinnostava, mutta epätasainen. Ajoittain kuvakulmat ja leikkaukset ovat (hyvällä tavalla) hämmentäviä ja oivaltavia, ajoittain ikävän kankeita. Digitaalinen kuva tuntui rähmiintyvän hieman jopa omalla kotitelkkarillani. En välttämättä haluaisi nähdä tätä elokuvateatterissa.

Apeironille ei kotimaisen elokuvan kentästä löydy vertaista. Minkä rahansa Krohnin romaanin filmatisointi olisi suuri haaste, ja Ruotsala ansaitsee hatunnoston jo pelkästään siitä hyvästä, että ryhtyi leikkiin. Se, että kokonaisuus on hajanainen ja sokkeloinen, ei ole yllätys kenellekkään, joka tuntee Krohnin romaanituotantoa. Haluaisin tosin nähdä vielä sellaisenkin Krohn-adaptaation, jossa astuttaisiin rohkeasti valtavirtaisemman ja tarinavetoisemman kerronnan vuohon.

Jos pidät Leena Krohnin romaaneista tai elokuvista, jotka viittaavat kintaalla yhtenäiselle tarinalle, pidät melko suurella todennäköisyydellä myös Apeironista.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukopion tämän tekstin kirjoittamista varten.

Aperion DVD @ VLMedia Shop
Aperion DVD @ Discshop
Apeiron DVD @ CDON

Mainokset