Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016) arvostelu

suomalainen myynti on syvältä arvostelu
Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? (2016)

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? on erinomainen esimerkki kirjasta, joka olisi kannattanut joko jättää tekemättä tai tehdä huomattavasti paremmin: kokeneen kustannustoimittajan valvonnassa ja jonkin pitkän linjan kustantamon siipien suojissa.

Olen työurani aikana kohdannut hyvin vaihtelevaa suhtautumista myyntiin. Olen työskennellyt yrityksissä, joissa myyntiin suhtaudutaan välttämättömänä pahana ja joissa erityisesti proaktiivinen myynti on nähty suoranaisena kauhistuksena. Olen toiminut myös sellaisissa myyntiorganisaatiossa, joka on ylpeä myyjiensä ammattitaidosta ja jossa myyjiä pidetään kasvun avainpelaajina.

Suomessa ei arvosteta myyntiä – tämän tietävät tähän mennessä varmaankin suunnilleen kaikki yksityisellä sektorilla työskentelevät. Se on sääli. Itse olen vuosien varrella oppinut näkemään myynnin asiakkaan palveluna, kuuntelemisena, oikeiden kysymysten esittämisenä ja ratkaisujen etsimisenä. Ne yritykset, joissa tämä ymmärretään, kasvavat ja menestyvät. Ne, joissa (proaktiivista) myyntiä halveksutaan ja vältellään, kituvat ja kuihtuvat. Hyvä myynti on myös asiakkaan etu.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi myyntiin liittyvät kysymykset ovat työssäni tärkeitä – ovathan myynti ja markkinointi hyvin lähellä toisiaan ja pelaavat (tai ainakin niiden pitäisi pelata) samaan maaliin. Tästä syystä myyntiin liittyvät kysymykset kiinnostavat minua yhä enemmän, vaikka en itse toimi myyntitehtävissä. Ja tästä syystä tartuin myös Suomalainen myynti on syvältä -teokseen.

Toisin kuin teoksen nimestä voisi päätellä, Suomalainen myynti on syvältä ei ole analyyttinen katsaus suomalaisen myynnin tilaan. Sen sijaan se on sekalainen potpuri esimerkkejä elävästä elämästä, pamflettimaista kannanottoa myynnin ja myynnillisyyden puolesta, myynnin perusteoriaa ja psykologiaa sekä vinkkejä myynnin johtamiseen. Vähän kaikkea löytyy.

Juuri tässä kohtaa teos menee rytinällä metsään: siinä ei ole punaista lankaa, vaan aiheesta toiseen hypitään mielivaltaisesti. Teoksesta löytyy ”jokaiselle jotakin”: myynnin johdolle, aloitteleville myyjille, pidemmälle ehtineille konkareille ja niille, joiden työhön myynti ei suoranaisesti liity. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teoksella ei ole kohderyhmää.

Teoksen sivumäärästä ehkäpä noin puolet kuluu myyntiin ja asiakaspalveluun liittyvien tositarinoiden kerrontaan. Tai ainakin oletan, että kyse on tositarinoista – kirjassa ei nimittäin kerrota, mistä ja miten tarinat on kerätty. Suurimmassa osassa minä-muodossa kerrotuista tarinoista kertojasta ei paljasteta mitään – ei nimeä, ikää, asuinaluetta tai sukupuolta. – Taustatietojen puute ei kuitenkaan ole ainoa ongelma teoksen tositarinoissa – suurin ongelma on tarinoiden määrä. Niitä on uskomattoman paljon.

Tosielämän esimerkit ovat kullanarvoista tavaraa melkein mihin tahansa asiateokseen. On kuitenkin syytä muistaa, miksi esimerkkejä käytetään: niiden tarkoitus on havainnollistaa tekstissä esitettyjä väitteitä. Sellaisenaan tositarinat jäävät hajanaisiksi jutuiksi ilman syvempää merkitystä tai kontekstia. Suomalainen myynti on syvältä -teoksessa esimerkkejä vain ladotaan paksuihin pinoihin silkasta latomisen ilosta.

Kirja alkaa 30-sivuisella luvulla, joka on mielivaltainen valikoima tositarinoita. Jo pari tarinaa luettuani aloin pohtia, miksi helvetissä mä luen näitä juttuja. Ne eivät demonstroi mitään. Ne eivät pyri vakuuttamaan minua mistään. Ne vain ovat, ja siksi niiden lukeminen on ajanhukkaa.

Yksi teoksen teeseistä on se, että myynti kuuluu kaikille. Ei riitä, että myyjät myyvät – myynnillistä asennetta täytyy olla koko henkilöstöllä tai vähintäänkin kaikilla, jotka työskentelevät asiakasrajapinnassa. Tämä on tärkeä pointti: hyväkään myyntihenkilöstö ei voi pelastaa asiakassuhdetta, jos tuotannollista työtä tekevien asiakaspalvelutaidoissa ja asenteissa on puutteita.

Pohdin kirjaa lukiessani, missä oikeastaan menee hyvän (asiakas)palvelun ja myynnillisyyden raja. Itse näen asian niin, että hyvä palvelu on itseisarvo. Toisin sanoen palvelussa tähdätään tiettyyn tasoon ensisijaisesti sen vuoksi, että asiakas on siitä maksanut – ei siksi, että pyritään varmistamaan myös seuraava sopimuskausi ja petaamaan sijaa lisämyynnille. Lisämyynti ja pitkät asiakassuhteet ovat toki tärkeitä, mutta se ei mielestäni saa olla (asiakas)palvelun tason ylläpitämisen ainoa eikä edes ensisijainen syy.

Se, että yrityksen eri osastojen välille rakennetaan vahvoja muureja, jotka erottavat tekijät ja tehtävät selkeisiin nippuihin, ei ole hyvää organisaatiokulttuuria. On tärkeää, että tieto ja osaaminen kulkevat horisontaalisesti osastosta toiseen. Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan kuin myyntihenkisyyteen. Tuotannollista työtä tekevän henkilöstön tulee omaksua myyntihenkilöstöltä myynnillisyyttä – ja myös myyntihenkilöstön on ymmärrettävä tuottavan henkilöstön työtä: mitä asiakkaille on mahdollista tarjota ja mikä missäkin tilanteessa on kannattava vaihtoehto.

Tuotetiedon lisäksi myynnin tulee hallita tiedonvälitys: myyjän tulee pitää tuottava henkilöstö ajan tasalla siitä, mitä kullekin asiakkaalle tarkalleen ottaen on myyty. Sitä, miten tieto kulkee tuottavilta tekijöiltä myyjille ja miten varmistetaan, että myynti ja tuotantohenkilöstö puhuvat asiakkaille samaa kieltä, ei teoksessa pohdita valitettavasti lainkaan. Kirjassa käsitellään vain siitä, mitä tuotantohenkilöstön pitäisi oppia myynniltä – ja unohdetaan kokonaan se, mitä myynnin pitäisi oppia tuottavalta henkilöstöltä, jotta koko organisaatio yltäisi parhaisiin tuloksiin.

Suurten kustantamoiden aika on ohi. Nykyään kuka tahansa voi pistää pienkustantamon pystyyn ja askarrella itsekseen oman kirjan. Suomalainen myynti on syvältä demonstroi erinomaisesti sitä, miksi näin ei kannata tehdä. Se, että kirja on nykyään mahdollista tehdä ilman edeltävää kokemusta ja ammattitaitoa, ei tarkoita, että tuloksena syntyisi laadukas kirja.

Kustannustoimittaminen on jätetty väliin ilmeiesti kokonaan, samoin editointi ja oikoluku. Kuten jo aiemmin tuli todettua, teoksen rakenne on sekava ja kohderyhmä hukassa. Takakannen kirjoitus- ja kielioppivirheiden laskemiseen eivät yhden käden sormet riitä, ja takalipareessa jopa yhden kirjoittajan nimi on kirjoitettu väärin. Erityisesti teoksen alkupuolella on vaikea löytää yhtäkään kappaletta, jossa ei olisi lainkaan kirjoitus- tai kielioppivirheitä. Onneksi kielioppikömmähdysten kimara sentään hieman laantuu kirjan puolivälin jälkeen.

Jos kielioppivirheitä piisaa, niin riittää myös luutuneita ja puhki kuluneita kielikuvia. Tekstin tyylissä ei muutoinkaan ole kehumista. Taitto on harrastelijamainen ja kuvitus lapsellinen ja tökerö. Kirjaan on sentään muistettu laittaa sisällysluettelo, mutta sillä ei juuri mitään tee, sillä sivunumerot on jätetty pois. – Yhden luvun nimi on muuten  Easy 99 % Wow. Siis mitä? Luvun nimen pitäisi kertoa lukijalle jotakin luvun sisällöstä, ei aiheuttaa hämmennystä. – Kansi on sentään kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttävä.

En kyseenalaista kirjoittajien ammattitaitoa ja asiantuntemusta kirjan aiheen suhteen. Substanssiosaaminen ja kirjoitustaito ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Hyvin harva asiantuntija pystyy kirjoittamaan ilman kustannustoimittajan ja editorin apua loogisesti etenevää, rakenteeltaan selkeää, tyylikästä ja virheetöntä tekstiä. Jopa ne, jotka kirjoittavat päätyökseen, sokeutuvat joskus omalle tekstilleen, mikä johtaa käytännössä epäloogisiin rakenteisiin ja kehnoon kieleen. Kustannustoimittamista ja editointia tarvitaan siis aina – olivat teosta kirjoittavat asiantuntijat kuinka päteviä oman alansa tekijöitä tahansa.

Runttasin teoksen tarkoituksella ”kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän” -slottiin, koska luulin, etten tiedä myynnistä juuri mitään – minulla kun ei ole juuri lainkaan käytännön kokemusta myynnistä, enkä ole lukenut ennen tätä kuin yhden myyntiä käsittelevän tietokirjan. Tästä huolimatta Suomalainen myynti on syvältä ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta tietoa. Ilmeisesti myyntivetoisessa organisaatiossa työskentely ja lukuisat keskustelut asiansa osaavien myyjien kanssa ovat opettaneet minulle ainakin jotain (kiitos teille; tiedätte, keitä olette). Tämä oli ilo huomata.

Maarika Maury, Tuomo Meretniemi ja Jaana Tuomila: Suomalainen myynti on syvältä (2016)
Lukuhaasterasti: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Suomalainen myynti on syvältä, vai onko? @ Adlibris

Mainokset

Järven tarina (2016) arvostelu

Järven tarina (2016)
Järven tarina (2016)

Järven tarinaa (Suomi 2016) voisi kai luonnehtia pari vuotta sitten ilmestyneen Metsän tarina -elokuvan henkiseksi jatko-osaksi.  Molemmissa dokumenteissa kuvataan suomalaista luontoa tarinallistaen ja kytkien luonnonilmiöt suomalaiseen mytologiaan. Molempien dokumenttien suurin ansio on siinä, kuinka ne onnistuvat kertomaan suomalaisesta tarinaperinteestä kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla. Kalevala on kirjallisena teoksena nykylukijoille lähinnä pakkopullaa. Sen tarinat kuitenkin muuttuvat kiinnostaviksi ja eläviksi, kun ne upotetaan isolla kankaalla esitettävään luontodokumenttiin.

Järven tarinassa suomalaisten järvien pinnanalainen maisema kuvataan kuulaana ja eloisana. Arvelen, että kuvauspaikkojen etsiminen on ollut pitkä prosessi: voisi luulla, että monet dokumentin vedenalaisista kohtauksista olisi kuvattu trooppisessa ympäristössä; ainoastaan kalalajit ovat tuttuja suomalaisia. Vautsi-vaikutelma perustuu toki osittain värimäärittelyyn. Ajoittain veden turkoosi hehku vaikuttaa jopa liiankin keinotekoiselta.

Järven tarina 2016
Järven tarinan vedenalaiset maisemat ovat kauniita ja kirkkaita.

Kamera ei kuitenkaan pysy jatkuvasti sukelluksissa: dokumentissa seurataan myös veden pinnan ja rantojen elämää. Kerronta keskittyy yleisten ja tuttujen lajien kuvaukseen – on saukkoa, majavaa, joutsenta ja kuikkaa. Ja sitten on tietenkin saimaannorppa, jonka ihanaa uikutusta ja nöpönöpöhupsispuppelituutuusöpöä naamaa ei ilmeisesti voi suomalaisista järvistä kertovassa dokumentissa mitenkään ohittaa.

Myönnetään. Tunnen hienoista antipatiaa niitä tahoja kohtaan, jotka nostavat kerta toisensa jälkeen saimaannorpan suomalaisen luonnonsuojelun keskeiseksi symboliksi. Sama juttu pätee vaikkapa pandoihin: uhanalaista eläintä halutaan suojella, jos se vain on söpö. Älkää ymmärtäkö väärin – olen sitä mieltä, että verkkokalastus tulisi kieltää niissä Saimaan osissa, joissa se aiheuttaa saimaannorpalle vaaraa. Söpöys ei kuitenkaan saa olla lajin arvon mitta. Norpalle riittää puolustajia, mutta kuka ottaisi asiakseen vähemmän söpöjen lajien, kuten ankeriaan, palolatikan tai verijuotikkaan suojelun?

Järven tarinan norpasta kertova katkelma on oikeastaan koko dokumentin heikoin pätkä. Norppa kuvataan äärimmäisen tylsänä eläimenä. Se ei tee dokumentissa mitään muuta kuin änisee, sukeltaa jäältä veteen tai nousee vedestä jäälle. Tätä touhua jatketaan viisi minuuttia. Spläsh, öninönnön ja lupsis. Saimaannorpalla on vain yksi vihollinen, ja se on verkolla kalastava ihminen. Ehkäpä dokumenttiin olisikin kannattanut ottaa yksi Saimaalla ammattiaan harjoittava kalastaja, niin norppapätkäänkin olisi saatu hieman vaaran tuntua ja actionia.

Järven tarina 2016
Rapu vartioi Tuonelan porttia.

Siinä missä norppakatkelma lipsui mielestäni liikaa hattaraisen ylisöpistelyn puolelle, pidin todella paljon sitä edeltävästä Tuonela-katkelmasta, jonka pääosassa nähdään joukko järven pohjaan jäänyttä hauenraatoa mussuttavia rapuja. Ravut näyttäytyvät lähes myyttisinä, demonisina olentoina, jotka vartioivat järven pohjassa piilevää Tuonelan porttia. Kohtaus on erittäin onnistunut paitsi visuaalisesti, myös äänisuunnittelun kannalta.

Vuonna 2016 julkaistiin toinenkin suomalaisesta luonnosta ja tarustosta kertova dokumenttielokuva, nimittäin pienellä joukkorahoitusbudjetilla toteutettu Ukonvaaja. Heti alkuun huomautan, että Ukonvaaja ja Järven tarina eivät käsittele aivan samoja aiheita. Ukonvaaja on dokumentti suomenuskosta ja suomalaisuudesta. Järven tarina taas kertoo suomalaisesta järviluonnosta ja siitä, kuinka järvet ja sen eläimet näkyvät suomalaisessa mytologiassa ja tarustossa. Ukonvaaja keskittyy siis suomenuskoon ja käsittelee luonnonilmiöitä vain siinä määrin kuin ne ovat suomenuskon ja suomalaisuuden kannalta relevantteja. Järven tarinassa asetelma on päinvastainen: painopiste on luonnonilmiöissä, ja kansantarustoa esitellään vain siinä määrin kuin se tukee luonnon kuvausta.

Järven tarina 2016
Maailma on syntynyt munasta, aivan kuten sammakotkin.

On tavallaan epäreilua verrata näitä dokumentteja keskenään, sillä niiden tavoitteet ja tuotantobudjetit eroavat toisistaan niin paljon. Vertaan silti. Järven tarina onnistuu mielestäni kertomaan suomalaisesta kansanperinteestä elävämmin ja kiinnostavammin kuin Ukonvaaja. Se tekee aihepiiristä helposti lähestyttävän ja sympaattisen. Ukonvaajassa kumeana mörisevä A. W. Yrjänä on puolestaan pikemminkin omiaan luomaan aihepiirin ympärille vaikeaa ja ”mystistä” auraa.

Koen Ukonvaajan vaivihkaa väittävän, että vanhan tarinaperinteen elävöittäminen on hankalaa ja vaikeeta: se edellyttää pukeutumista 1700-luvun vaatteisiin ja tuntikausien kököttelyä karhunkyttäyskopissa Kainuun takametsissä. Vain ne, jotka jaksavat nähdä tämän vaivan, voivat todella saavuttaa kosketuksen esi-isiemme tarinoihin ja traditioihin. Järven tarina välittää täysin päinvastaista viestiä: vanhan taruston elävöittäminen ja välittäminen tuleville sukupolville ei ole vaikeaa. Senkus palkataan Antti Tuuri rakentamaan tarustosta kiva käsikirjoitus ja pyydetään Samuli Edelmania lukemaan se nauhalle. Lopputuloksena on dokumentti, joka yltää vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon ja nousee Suomen katsotuimmaksi dokumentiksi kautta aikojen.

Järven tarina 2016
Kuikkia on pidetty jumalten sanansaattajina, kertoo Järven tarina. Oman mökkirannan kukkien sekoilua katsellessa tätä on vähän vaikea uskoa.

Metsän tarinan näki elokuvateatterissa noin 87 000 katsojaa. Järven tarinalle teatterikatsojia kertyi kaikkiaan 187 000. Se on valtava luku, enemmän kuin kaksi kertaa Metsän tarinan katsojamäärä. Selvää on, että Järven tarina ei olisi menestynyt teatterikierroksella näin hyvin, ellei Metsän tarina olisi raivannut sille tietä. Toisaalta Järven tarinan tuotantokin oli kallis: IMDb:ssä Metsän tarinan tuotantobudjetiksi arvioidaan 185 000 euroa, Järven tarinan budjetiksi taas 814 000 euroa. Se, että Järven tarinan tuotannossa riihikuivaa on ollut enemmän käytettävissä, näkyy erityisesti kuvanlaadussa.

Mutta mitä seuraavaksi? Voivatko Metsän tarinan ja Järven tarinan luojat jatkaa hyvin alkanutta suomalaisesta luonnosta ja mytologiasta kertovien dokumenttien sarjaa? Toivottavasti. Konsepti on toimiva, katsojat tykkäävät ja samalla lasten yleissivistys oman kansan tarinaperinteestä karttuu.

*****

Järven tarina DVD @ Discshop
Järven tarina Blu-ray @ Discshop

Markku Myllykangas & Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

pharmageddon
Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)

Pharmageddon – Näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä on provokatiivisin pitkään aikaan lukemani kirja. Teoksen tyyli ei sinänsä tule yllätyksenä: Pharmageddon on pamfletti, ja pamfletin lajityyppiin kuuluu kärkevä tyyli. Teos käsittelee medikalisaatiota eli sitä, kuinka sinänsä täysin normaalit asiat pyritään näkemään sairauksina ja vaivoina, jotka vaativat lääkintää ja hoitoja. Kun keksitään uusi vaiva ja siihen uusi lääke, alkaa raha vaihtaa omistajaa. Kyse on asiantuntijavallan väärinkäytöstä: lääketehtaat pyrkivät viestimään, että tietyt ihmiselämään kuuluvat, normaalit asiat ovat sairauksia, ja tarjoavat sitten sairauteen sopivaa lääkettä – kovaan hintaan, tietenkin.

Esimerkiksi vanhentuminen nähdään nykyään sairautena, jota täytyy hoitaa ja lääkitä. Myös erilaiset tunteet, kuten alakulo, suru ja yksinäisyys, pitäisi pikaisesti lääkitä pois. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että resursseja suunnataan oikeasti hyödyllistä, elämänlaatua parantavista hoidoista ja lääkkeistä täysin turhiin hoitoihin.

Pharmageddonin perusviesti on tärkeä, ja siksi pidän erinomaisena asiana, että tällainen teos on julkaistu. Kirjoittajat Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen ovat ahtaneet pamflettiin valtavan määrän kiinnostavia ja vakuuttavia esimerkkejä siitä, kuinka yhä suurempi määrä ihmisistä saadaan kahmittua osaksi erilaisia riskiryhmiä yksinkertaisesti viitearvoja muuttamalla.

Kirjoittajat suhtautuvat hyvin kriittisesti sekä länsimaisen koululääketieteen että vaihtoehtohoitojen harjoittamaan medikalisaatioon. Tämä on piristävä, uusi näkökulma; yleensä Suomessa on totuttu näkemään sodankäyntiä koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen välillä. (Suomen rajojen ulkopuolella rajanveto koululääketieteen ja vaihtoehtohoitojen ei ymmärtääkseni ole läheskään yhtä jyrkkä kuin täällä meillä, eikä tietääkseni missään muussa kielessä puhuta vaihtoehtohoidoista ”uskomuslääkintänä”. Sen sijaan käytössä on sellaisia käsitteitä kuin alternative medicine ja jopa complementary medicine, joiden sävy on hyvin erilainen kuin suomessa nykyään niin suositussa uskomuslääkintä-termissä. – Arvaatte varmaankin, että Myllykoski ja Tuomainen käyttävät teoksessaan nimenomaan uskomuslääkintä-sanaa.)

Terveyden ja hyvinvoinnin kivijalka on kirjoittajien mielestä siinä, että oikeita (koululääketieteen mukaisia) hoitoja ja lääkkeitä annetaan oikeille ihmisille sopivissa määrin. Sen sijaan luontaistuotteet ja vaihtoehtohoidot nähdään lähtökohtaisesti täysin negatiivisena ilmiönä ja rahastuksena, josta asiakkaan saama hyöty on pyöreä nolla.  Näin mustavalkoinen suhtautumistapa luontaistuotteisiin ja vaihtoehtohoitoihin kummastuttaa ainakin minua, mutta ilmeisesti tämä on varsin yleistä lääketieteen ammattilaisten keskuudessa.

Myös suhtautuminen siihen ajatukseen, että ihminen voi ravintovalinnoilla vaikuttaa terveydentilaansa, on nuivahko. Tätä aihetta teoksessa tosin käsitellään vain lyhyesti ja epäsuorasti. Yllättävää kyllä, teoksessa kyseenalaistetaan viime vuosikymmenet muodissa olleen vähärasvaisuusajattelun mielekkyys väitteillä, jotka ovat suhteellisen läheistä sukua vähähiilihydraattista ruokavaliota promotoivien tahojen argumenteille. En olisi odottanut törmääväni näin selvästi ”vaihtoehtoisiin” näkemyksiin teoksessa, joka pysyy muutoin kovin uskollisena koululääketieteen totuuksille.

Kuten monet teveyssalan ammattilaiset, myös Myllykangas ja Tuomainen ovat äärimmäisyyteen asti varmoja siitä, että heidän totuutensa on ainoa oikea ja että jotakuinkin kaikki käsillä olevat hoitomuodot ja lääkkeet voidaan jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka toimivat, ja niihin, jotka ovat täyttä humpuukia ja huijausta. Todellisuus ei kuitenkaan käsittääkseni ole näin mustavalkoinen. Karppauskeskustelu on erinomainen esimerkki siitä, miten valtavasti eri tutkimusten tulokset voivat vaihdella ja kuinka vaikeaa konsensuksen saavuttaminen on. Melkein mille tahansa väitteelle löytyy perustetta jostakin tutkimustuloksesta.

Myllykangas ja Tuomainen näkevät koululääketieteen vahvuuden olevan juuri itsensä korjaavuudessa: koska kaikki koululääketieteen totuudet voidaan kyseenalaistaa ja kyseenalaistetaan, saavutetaan sen keinoin kaikkein luotettavinta tietoa. Samalla he ovat kuitenkin itsepäisen varmoja niiden totuuksien, jotka tällä hetkellä ovat vallitsevia, pitävyydestä ja kestävyydestä. Toisin sanoen tieteen itsensä korjaavuus kelpaa kyllä argumentiksi silloin, kun perustellaan vallitsevia koululääketieteen käsityksiä. Nämä kuitenkin esitettään järkähtämättöminä totuuksina, joiden kyseenalaistamisessa ei ole mitään mieltä. Tämä on tietenkin ongelma, sillä tiede, jos se pysyy uskollisena omalle perusluonteelleen, ei ole koskaan ”valmis” eikä yhtäkään sen käsitystä voi  koskaan hakata lopullisesti kiveen.

Työskentelen markkinointialalla, ja siksi teoksen markkinointikritiikki kiinnosti minua paljon. Teoksessa suhtaudutaan lääkkeiden, luontaistuotteiden ja hoitojen markkinointiin äärimmäisen kriittisesti. Mukaan on otettu runsaasti lehtien sivuilla ilmestyneitä esimerkkimainoksia, joiden ongelmakohdat osoitetaan yksi kerrallaan. Mainosanalyysit ovat sinänsä kiinnostavia ja osuvia, joskin eräs asia jää mietityttämään: monissa mainoksissa puutteeksi mainitaan se, että kyseessä on ”pelkkä mielikuvamainos”. Mitä sitten? Eivätkö lääke- ja terveydenhoitoalan yritykset saisi harjoittaa mielikuvamainontaa? Miksi eivät? Tätä ei perustella lainkaan – sen sijaan ilmeisesti oletetaan, että lukija pitää lääkkeiden mielikuvamainontaa (tai jopa kaikkea mielikuvamainontaa) automaattisesti turhana tai jopa negatiivisena asiana. En ole täysin selvillä lääkemarkkinoinnin ongelmakentästä enkä väitä, ettei lääkkeiden mielikuvamainonta olisi ongelmaton ilmiö. Pharmageddonin kirjoittajat kompastuvat kuitenkin siihen, etteivät he perustele, miksi lääkkeiden mielikuvamainonta on ongelmallista.

Ylipäätään Pharmageddonin periaatteellisen kielteinen suhtautuminen markkinointiin hieman tökkii. Tämä on kuitenkin hyvin luonnollista; tarkastelen asiaa hyvin toisenlaisesta näkövinkkelistä kuin kirjoittajat. Myllykangas ja Tuomainen tuntuvat suhtautuvan markkinointiin kusetuksena, jonka tarkoitus on imeä kuluttajien taskuista niin paljon rahaa kuin mahdollista. Tämä on mielestäni melko alkeellinen näkemys asiasta. Itse näen markkinoinnin eräänlaisena asiakaspalvelun jatkeena: markkinoinnin tarkoitus on kertoa kuluttajille tuotteesta ja brändistä, ohjata kuluttajaa valitsemaan oikea tuote ja auttaa häntä saamaan tuotteesta irti suurin mahdollinen hyöty.

Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen: Pharmageddon – näin sairausteollisuus tekee meistä kipeitä (2010)
Lukuhaasterasti: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.
Mistä peräisin: lainattu lapsuudenkodista.

Pharmageddon @ Discshop