#MeToo – Viisi ajatusta

1. Huono käytös ei (yleensä) ole häirintää

#MeToo-kampanjan teho perustuu sen yksinkertaisuuteen, ytimekkyyteen ja nopeaan leviämiseen. Nämä osaset olisivat vesittyneet, jos aikaa olisi tuhrattu sen pohtimiseen, mikä tarkalleen ottaen on seksuaalista häirintää (sexual harrassment) ja mikä seksuaalista väkivaltaa (sexual assault).

Joku kokee kaveripiirin pikkutuhmat puheet seksuaalisena häirintänä – häirinnän määritelmä kun on periaatteessa hyvin laaja. Se, mikä yhdelle on viatonta flirttiä tai kaunis kohteliaisuus, voi olla toiselle ahdistuksen ja pelon aihe.

Onko #MeToo-kampanjassa siis kyse siitä, että naiset ahdistuvat kevyestä flirtistä ja kohteliaisuuksiksi tarkoitetuista heitoista?

Ollaan sellaisen aiheen äärellä, joka on tarpeen hahmottaa negaation kautta. Häirintää ei ole se, että jonkun ulkonäköä kehutaan. Häirintää ei ole se, että jonkun tekemisistä tai panemisista puhutaan selän takana. (Se on juoruamista.) Häirintää ei ole se, että joku kertoo kaksimielisen vitsin. Se, että tällaisia ilmiöitä kutsutaan ahdisteluksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi, vie koko käsitteeltä uskottavuutta ja vaikeuttaa sitä työtä, jota tehdään oikeiden ongelmien ehkäisemiseksi.

Sexpon entinen puheenjohtaja Tommi Paalanen kiteyttää asian hyvin:

Pelkkä vihjailu tai ehdottelu ei — — sellaisenaan ylitä seksuaalisen häirinnän rajaa, sillä jokaisella on oikeus ilmaista itseään ja seksuaalisuuttaan sanallisesti. Sen vuoksi häirinnän pitäisi olla jotakin sellaista, jota pidetään itsestään selvästi yleisesti häirintänä, tai jonka kohde itse ilmoittaa häiritseväksi tekijälle.  — — Minua kiinnostaa, miten ihmiset ovat päätyneet elämässään koskaan seksisuhteisiin, jos seksin ehdottaminen on näin vakava ja kaamea asia.

– Tommi Paalanen case Toimi Kankaanniemestä Seksualisti-blogissa

Edes se, että joku ahdistuu ehdottelusta tai vihjailusta, ei tee niistä vielä häirintää. #MeToo-kampanjassa on todennäköisesti mukana myös sellaisia jakoja, joiden taustalla olevia kokemuksia ei tosiasiassa voida laskea häirinnäksi, vaan korkeintaan huonoksi käytökseksi.

Se ei vähennä lainkaan kampanjan arvoa tai asian vakavuutta.

2. ”Eihän tuo nyt vielä mitään” -asenne on paskaa

Tunsitko FB-päivityksiä seuratessasi vastustamatonta halua käydä toteamassa jollekulle, että eihän tuo vielä mitään, kuuntelepa mitä minä/minun siskoni/Natascha Kampusch/lapset thaimaalaisissa bordelleissa ovat saaneet kokea? Ehkä mietit, että on se hyvä valittaa pikkuasioista, kun kaikki muut asiat elämässä ovat hyvin? Toivottavasti pidit turpasi kiinni.

Jos et pitänyt, mieti hetki: kuinka paljon se, että jollekulle kävi vieläkin huonommin, lievittää esimerkiksi seksuaalirikoksen uhrin ahdistusta? Kuinka paljon se auttaa kamppailussa tällaisten kokemuksien aiheuttamaa surua ja kauhua vastaan? Jep, oikein arvattu: ei yhtään.

Aina löytyy joku, joka on kokenut jotain vielä pahempaa. Aina on Natascha Kampusch ja Isisin seksiorjat. ”Eihän tuo nyt vielä mitään” on paskamaista vähättelyä, joka johtaa pahimmillaan siihen, että omien kokemustensa äärellä hämmentyneet ihmiset eivät rohkene, kehtaa tai ymmärrä hakea apua omaan tilanteeseensa, koska ”eihän tämä minun kokemukseni vielä mitään”.

Silti ymmärrän näitä vittupääreaktioita hyvin. On ahdistavaa ymmärtää aivan yhtäkkiä, kuinka moni oman arkisen piirin naisista on kokenut tällaisia asioita. Ihmismieli reagoi ahdistaviin asioihin yleensä kieltämällä tai kyseenalaistamalla koko asian. On helppoa ja mukavaa ohittaa epämiellyttävät totuudet.

Älä ole vittupää. Ole vahvempi kuin mielesi ja myönnä: tämä on totta, ja tämä on hirvittävää.

3. Uhrin rooli ei ole naisten yksinoikeus, eikä ahdistelijan rooli miesten

Seksuaalirikoksen arkkityyppi on tilanne, jossa mies vie ja nainen vikisee. Keskustelu seksuaalisesta häirinnästä uhkaa aina luisua keskusteluksi, jossa miehet ovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia.

Alkuperäinen viesti rajasi kampanjan fokukseksi ”all the women, who have been sexually harassed or assaulted”. Jossakin käänteessä ”women” on muuttunut muotoon ”women, female-identifying and nonbinary”. On valtava virhe sulkea tällä tavalla miehet kategorisesti kampanjoinnin ulkopuolelle.

Seksuaalisen väkivallan vastustamisesta ei saa tehdä ”naisten asiaa”, naisten yksinoikeutta. Sen on oltava kaikkien yhteinen asia, sukupuoleen katsomatta. Naiset ampuvat itseään suoraan jalkaan yrittäessään eristää miehet tällaisten kokemusten ja ongelman ratkaisuun tähtäävän työn ulkopuolelle.

4. Raiskaajat ovat hyviä tyyppejä

”Puhun tässä nyt miehenä: kyseessä on aihe, jonka yleisyyttä ja vakavuutta kaltaiseni tavalliset miehet, jotka eivät ahdistele naisia, eivät huomaa”, tuumi miespuolinen some-kouluttaja.

Seksuaalinen väkivalta – siis sellainen oikeasti raskas ja ahdistava seksuaalinen väkivalta – tulee usein tekijälle aivan yhtä suurena yllätyksenä kuin uhrille. Jälkikäteen sitten huuli pyöreinä ihmetellään, että mites hitossa tässä näin pääsi käymään, ei ollut tarkoitus. Oltiin kännissä, vihaisia tai muuten vain tunteikkaita. Kukaan ei identifioi itseään ahdistelijaksi saati raiskaajaksi – ja hups vain: silti ahdistelijoita ja raiskaajia on maailma pullollaan. He ovat meidän ystäviämme, kavereitamme, kollegoitamme, puolisoitamme, perheenjäseniämme. He ovat meille läheisiä ja rakkaita. He ovat ihmisiä, joista ”ei olis koskaan uskonut”.

Jokainen ”naisia ahdistellut mies” on joskus aikaisemmin ollut ”mies, joka ei ahdistele naisia”. Kun miehestä, joka ei ahdistele naisia, tulee mies, joka ahdistelee naisia, mikä oikeasti muuttuu? Ei mikään. Ei ole olemassa mitään ”naisia ahdistelevien miesten” kategorista joukkoa, joka ymmärtäisi tätä ilmiötä yhtään sen paremmin kuin kukaan mukaan. On vain valtava määrä maailmaan eksyneitä ihmisiä, jotka satuttavat toisiaan – luultavasti yleensä enemmän vahingossa kun tarkoituksella.

5. Nainen on fyysisesti heikompi sukupuoli

Most girls don’t really understand how horny guys are, how much stronger guys are, how guys will rationalize what they do. I see feminists and women on the Internet saying that no means no and women should be able to get as drunk as they want and not be sexually assaulted, and I couldn’t agree me. But the reality of the situation is that women have to be careful because guys are one way when they’re hanging out and another way when they’re horny or worse drunk and horny. That doesn’t make what happened okay, but it is what it is.

Anonyymi seksuaalirikollinen Redditissä

The fundamental difference between the sexes is that one of them can kill the other with their bare hands.

Antigone Bezzerides

Vastuu rikoksesta ei koskaan, koskaan ole uhrin. Syyllinen rikokseen ei koskaan ole uhri itse.

Rakkaat tytöt: pitäkää silti varanne. Kun rikos kerran on tapahtunut, ei mikään pyyhi sitä pois. Tieto siitä, että minä en ollut tähän syyllinen, ei juuri lohduta silloin, kun kerran syntyneiden vaurioiden laajuutta kartoitetaan.

Mainokset

Spiritual Front – nihilismiä ja gigoloja

Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.

spiritual front
Spiritual Front

Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.

Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.

Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.

Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.

Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)

Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”

Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.

We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)

Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.

Luulin monta vuotta, että  We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.

No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)

Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!

Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.

Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.

Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.

Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)

Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.

No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)

Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.

En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.

Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)

Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.

Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.

Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)

Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.

We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)

Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!

The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013)

TSCOYBT
The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013)

Törmäsin The Strange Colour of Your Body’s Tearsiin (L’étrange couleur des larmes de ton corps, Belgia/Ranska/Luxembourg 2013) ensimmäistä kertaa jo sen ilmestymivuonna, kun elokuva pyöri Night Visions -festareilla. Elokuva jäi sitten tuoreeltaan näkemättä, mutta nimi ja juliste painuivat mieleen. (Huomatkaa muuten: julisteen art nouveau -naisella on sarvet!) Noihin aikoihin elokuvasta liikkui varsin niukalti tietoja, enkä muista, että varsinaista traileriakaan olisi netistä siihen hätään löytynyt. Tekijöiden nimet eivät sanoneet minulle mitään. Tyrkyllä oli ainoastaan teaseri, joka on tyyliltään vähintäänkin kryptinen. Tällainen mysteerimarkkinointi nojaa samaan tekniikkaan kuin suuri osa kauhuelokuvista: se, mitä et näe, kiinnostaa keskimäärin enemmän kuin se, mitä näet. Olisi toivottavaa, että tämäntyyppisiä trailereita näkisi enemmän – etenkin Hollywood-studioiden trailerit eivät moneen vuoteen ole olleet mitään trailereita, vaan kokonaisia elokuvia juonikaarineen päivineen. Tylsät kohdat on vain leikattu pois. Yritä siinä sitten välttyä spoilereita.

Niin, se teaseri. Se on tässä. Eikö olekin hieno?

The Strange Colour of Your Body’s Tears kertoo liikemies Danista (Klaus Tange), joka palaa työmatkalta. Kotiin saapuessaan hän huomaa, että Edwige-vaimoa ei näy missään. Dan käy kyselemään vaimon perään, mutta kenelläkään ei ole käsitystä tämän olinpaikasta. Danin yläkerrassa asuva vanha nainen kuitenkin haluaa jakaa korisevalla äänellään Danille tarinan siitä, kuinka hänen miehensä on niin ikään kadonnut.

TSCOYBT-dan
Dan näkee kotitalossaan mykistäviä asioita.

Lähes kaikki elokuvan tapahtumat sijoittuvat jugend-kerrostaloon, jossa Dan asuu. Arkkitehtonisesti arvokkaassa talossa riittää kerroksia, huoneistoja ja portaikkoja. Talo on länsimaisessa taiteessa tunnettu lähinnä minuuden symbolina, ja tämä nousee mieleen myös tämän elokuvan kohdalla – ovatko kaikki talon oudot tapahtumat vain kuvauksia Danin sisäisestä elämästä? Tulkinta saa vahvistusta myös tarinan kulusta ja kerrontatyylistä, jotka korostavat Danin kokemusten subjektiivisuutta. Tekisi mieleni sanoa, että kohtaukset etenevät epälineaarisessa järjestyksessä, mutta tällainen toteamus edellyttäisi sitä, että elokuvasta voisi hahmottaa jonkinlaisen kronologian. Nyt sellaista on vaikea havaita.

Selkeää tarinaa elokuvasta ei siis löydy, mutta ei se mitään – mitä muuta giallo-elokuvalta voikaan odottaa? Vai voiko The Strange Colour of Your Body’s Tearsia edes pitää giallona? Tavallaan ei, lajityyppi kun on periaatteessa varattu italialaisille ja italialaisten ohjaajien elokuville. Ehkä pitäisi puhua neo-giallosta? Tällaiseenkin lajityyppilokeroon olen nähnyt elokuvaa aseteltavan. Itse olisin valmis laajentamaan giallon käsitettä kattamaan myös muista (elokuva)kulttuureista kotoisin olevat elokuvat, jolloin giallosta tulisi maagisen realismin kaltainen käsite: lajityyppi assosioidaan vahvasti tiettyyn kulttuuriin, mutta sitä ei kuitenkaan rajoiteta käsittämään pelkästään kyseisestä kulttuurista syntyisin olevia teoksia.

TSCOYBT-scarlet-woman
Danin kotirapussa vilahtaa mystinen scarlet woman.

The Strange Colour of Your Body’s Tearsissa nähdään kaikki perinteisen giallo-elokuvan elementit. Kuten gialloissa yleensä, elokuvan väkivalta on raakaa, muttei erityisen graafisesti toteutettua. Kokonaisuudesta tekee vielä vähäsen raflaavampaa se runsas paljaan pinnan määrä, joka elokuvassa nähdään – sekin melko tyypillistä gialloille. Danin vaimon nimi, Edwige, lienee viittaus tunnettuun giallonäyttelijätär Edwige Fenechiin. Mitä tyylipiirteisiin tulee, ainoastaan tarinan pirstaleisuus tekee The Strange Colour of Your Body’s Tearsista poikkeuksellisen giallon. Kerronta on niin säpäleistä, että se tuo mieleen 1920-luvun surrealistiset elokuvat. On totta, että vain harvat giallot suostuvat kuljettamaan juonta kuin pässiä narussa, mutta sentään näin sekavaksi touhu ei yleensä mene.

TSCOYBT-split-screen
Elokuvan leikkaaja on tykästynyt split screenin käyttöön.

Elokuvaa katsellessani tajusin, mistä giallojen mehevä ydin oikeastaan koostuu. Olen varmaankin aina kyllä ymmärtänyt tämän, mutta vasta nyt asia ”artikuloitui” selkeäksi ajatukseksi. Kyse on eräänlaisesta gotiikan ja 60–70-lukujen muhkeiden tyylipiirteiden yhteentörmäyksestä. Kun kaksi hyvää yhdistää, ei lopputulos voi olla huono – eihän? Giallo on aina ollut nimenomaan visuaalisen estetiikan juhlaa. En ole koskaan nähnyt yhtäkään gialloa, jonka tarina olisi muistamisen arvoinen.

TSCOYBT-scarlet-woman-ja-veitsi
Elokuvan värit ovat vahvoja ja naiset kauniita.

The Strange Colour of Your Body’s Tears onnistuu ennen kaikkea leikkauksen ja kuvauksen tasoilla. Elokuva voisi olla lahjakkaan, elokuvakoulusta pian valmistuvan leikkaajan opinnäytetyö – niin runsaasti ja itsetietoisesti leikkauksen eri keinoja käytetään. Mukana on jaettua kuva-alaa, hidastuksia ja julmettu määrä hyppyleikkausta. Kamera etsii jatkuvasti outoja kuvakulmia ja liikeratoja – joskus se roikkuu katossa, toisinaan taas pyörii oman akselinsa ympäri. Lähikuvaa ja erikoislähikuvaa käytetään poikkeuksellisen paljon. Mukana taitaa olla myös hieman stop-motion-animaatiota? Melkoinen paketti joka tapauksessa.

Välillä villi leikkaustekniikka kuitenkin puurouttaa kerrontaa. Jotkin kohtaukset on leikattu niin kiihkeään tahtiin, että on vaikea hahmottaa, mitä tilanteessa tapahtuu. Tämä on varmasti ainakin osittain tarkoituksellista, mutta silti ärsyttävää. Elokuvan mustavalkoisissa montaasijaksoissa töksähtelevä ja vihjaileva leikkaus on vielä kiehtovaa, mutta kun se alkaa sitten levitä myös ”kertoviin” osioihin, kiehuu puuro jo liian paksuksi. Kokonaisuus muistuttaa leikkauksen ja kuvauksen puolesta enemmän 100-minuuttista musiikkivideota kuin elokuvaa.

TSCOYBT-nahka
Mustavalkoisten kohtausten kuljetus on tarkoituksellisesti nykivää.

Mistä elokuvassa sitten on temaattisessa mielessä kyse? En ole lainkaan varma. Minusta kaiken taustalla vaikuttaa olevan jonkinlainen trauma, jonka Dan on kokenut lapsuudessaan. Tämä trauma säteilee hänen aikuisuuteensa ja muovaa hänen naissuhteensa varsin ristiriitaisiksi: toisaalta hän on naisia kohtaan kiimaisen utelias, toisaalta pelokas ja jopa vihamielinen. Ehkä. Tai sitten jotain ihan muuta.

Mikäli joku teistä on nähnyt elokuvan, olisi kiinnostavaa kuulla tulkintojanne ja ajatuksianne.

*****