Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu
Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david
Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****

Mainokset

Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985)

Robotti von Rosenbergin tutkimukset
Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985)

Lukijoiden joukossa tuskin on montaa, jolle Robotti von Rosenbergin tutkimukset (Suomi 1985) olisi tuttu sarja. Kyseessä on Ylen tuottama opetussarja, jota esitettiin taannoin Koulu-TV:n ohjelmapaikalla. Termi ”opetussarja” ei tosin tee sarjalle täyttä oikeutta: sarja ei ole sitä kuivakkaa koulutuntien pakkopullaa, joka tuli varmasti kaikille 80-90-luvuilla peruskoulua käyneille tutuksi, vaan ihan oikeasti mielenkiintoisesta scifin ja lastendraaman sekasotkusta.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-robotti
Intergalaktinen tutkimusmatkailija Robotti von Rosenberg.

Veera (Juliana Hietala) saa vaariltaan lahjaksi romuraudasta kasatun leikkirobotin ja esittelee sen ystävilleen Iirolle (Iiro Seppälä) ja Ilkalle (Ilkka Pakkala). Lapset innostuvat kehittelemään robotille taustatarinaa: se on matkustanut kaukaiselta planeetalta ottamaan selvää Maan olosuhteista ja aikoo palata takaisin mukanaan joukko Maasta kerättyjä, tieteellisiä näytteitä. Ilkka, joka on hieman Veeraa ja Iiroa vanhempi ja siten pidemmällä luonnontieteisiin liittyvässä oppimäärässä, ryhtyy kertomaan, millaisia havaintoja robotti on Maata tutkiessaan tehnyt. Lapset antavat metalliselle tutkimusmatkailijalle nimeksi Robotti von Rosenberg. – Onko robotti sarjan tarinamaailmassa pelkkä romukasa, jota Ilkka käyttää kuin vatsastapuhujan nukkea, vai oikea intergalaktinen tutkimusmatkailija, se jää lopulta katsojan päätettäväksi. Sarja antaa eväitä kumpaankin tulkintaan.

Sarja koostuu kahdeksasta noin 25 minuutin mittaisesta jaksosta. Niissä juostaan läpi suurin piirtein koko ala-asteen ympäristöopin aihepiirit: Mitä elämä on, ja kuinka se on syntynyt? Mitkä ovat elämän edellytykset? Mitä aine on, ja kuinka se muuttaa muotoaan? Millaisia elämänmuotoja maapallolta löytyy? Ajoittain sivutaan myös fysiikan ja kemian maailmaa. Kuten Koulu-TV-tuotannolta voi odottaakin, sarjan maailmankuva on tiukan materialistinen. Teollista yhteiskuntaa ja muita ihmisen aikaansannoksia käydään sarjan viimeisessä jaksossa pikaisesti läpi, mutta metafyysiset ja uskonnolliset kysymykset sivuutetaan luonnollisesti täysin. Siitä huolimatta sarjasta löytyy kasapäin lausumia, jotka voi helposti tulkita (tahattomiksi) viittauksiksi esoteriaan (”Lähdin tutkimaan aineen olemusta”, ”Laskeuduttuani aloin vajota johonkin kummalliseen aineeseen”…).

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-lucifer
Sarjan ensimmäinen jakso tuo paikoin mieleen Kenneth Angerin Lucifer Rising -lyhytelokuvan.

Jos Robotti von Rosenbergin tutkimukset olisi ”tavallinen Koulu-TV-sarja”, en varmasti olisi jaksanut katsella sitä läpi ties kuinka monetta kertaa. Sarjan viehätysvoima perustuu laadukkaaseen käsikirjoitukseen, enemmän tai vähemmän jatkuvajuoniseen tarinaan ja ylipäätään korkeisiin tuotantoarvoihin. En tiedä, mitä sarjan tuotanto on maksanut, mutta ihan halpaa touhua se ei ole ollut. Pelkästään trikkikuviin (kuten niitä sarjan lopputeksteissä nimitetään) lienee lompsahtanut budjetista mukava siivu. Sarjan musiikin on säveltänyt itse Kaj Chydenius. Myös näyttelijät ovat alan pitkän linjan ammattilaisia: Miitta ja Kari Sorvali, Tarja-Tuulikki Tarsala, Sinikka Sokka… Ja kyllä: sarjan Iiroa näyttelevä, nuori Iiro Seppänen on tosiaankin se Iiro Seppänen.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-univormut
Veera, Ilkka ja Iiro pukeutuvat kuten kunnon tutkimusapulaisten pitääkin.

Sarjan kenties kiehtovin elementti on se, kuinka syvällä mielenkiinnolla lapsikolmikko ryhtyy tutkimaan luonnon mysteereitä. Avaruudesta tullut robotti on kolmikon yhteinen salaisuus, ja lapset kokevat olevansa etuoikeutettuja päästessään auttamaan pientä robottia tämän tutkimuksissa. Myös vanhemmat toki tietävät robotin olemassaolosta, mutta pitävät sitä pelkkänä leluna. Lapset nimittävät itseään Robotti von Rosenbergin tutkimusryhmäksi ja kehittävät itselleen tunnuslauseen (Eläköön elämä!), univormut ja käsimerkin. Yhteisten ulkoisten merkkien myötä jaetun salaisuuden lumovoima vahvistuu entisestään.

Erilaisia luonnonilmiöitä havainnollistetaan käsin piirretyillä animaatioilla, joita vallitsevat maanläheiset, murretut värisävyt. ”Näin kasvit muuttavat auringonvalon hapeksi” -tyyppiset selostukset olisivat armottoman tylsiä, ellei niitä olisi toteutettu niin tavattoman kauniilla tavalla.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-akvarelli
Sarjan animaatiot pohjautuvat kauniille akvarellimaalauksille.

Osa sarjan viehätysvoimasta perustuu tietenkin nostalgiaan. Lavastus ja maisemat, henkilöhahmojen vaatetus, filminlaatu, henkilöhahmojen puhe – kaikki huokuu arkista, pehmoisenlämmintä 80-lukua. On selvää, että maailma on muuttunut melkoisesti niiden 30 vuoden aikana, jotka ovat ehtineet vierähtää sarjan kuvaamisen jälkeen. Raudankappaleista kasattu peltirobotti tuskin saisi tämän päivän lapsia kiinnostumaan luonnontieteistä.

Sarja löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Alkuun pääset tästä: Robotti von Rosenbergin tutkimukset 1/8: Merkillinen Maa-planeetta.

*****

Independence Day: Uusi uhka (2016)

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA julkka
Independence Day – Uusi uhka (2016)

Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence, Yhdysvallat 2016) on suurten yleisöjen keskuudessa kovien odotusten elokuva. Alkuperäinen Independence Day oli valtava hitti, joka pysyi pitkään katsojatilastojen kärjessä ja rikkoi ennätyksiä. Minusta Independence Day oli jokseenkin pitkäveteinen. En oikeastaan muista koko elokuvasta juuri muuta kuin kohtauksen, jossa alus liukuu Washingtonin ylle. Tämä kertoo varmaankin enemmän minusta kuin Independence Daysta; en oikein ymmärrä amerikkalaisen katastrofitoiminnan vetovoimaa.

Sen sijaan visuaalisesti hienosta elokuvista ymmärrän jotakin, ja sellainen Independence Day: Uusi uhka tosiaankin on. Näin elokuvan Tennispalatsin Scape-salin esittelytilaisuudessa – kolmedeenä, totta kai. Jos alkuperäisen Independence Dayn jättialus oli vakuuttava, on vuoden 2016 versio samoista ufoista jo todella vakuuttava. Tämä elokuva kannattaa oikeasti katsoa teatterissa, ja nimenomaan 3D-versiona.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA meri
Ai hitto että näyttää hienolta.

Sen sijaan elokuvan tarinassa ei ole juuri juhlimista. Elokuvassa toistetaan samaa kaavaa kuin alkuperäisessä Independence Dayssa: outoja merkkejä on ilmassa, poliitikot huolestuvat, ufot tulevat, poliitikot huolestuvat lisää ja lopulta ampuvat, ka-boom-boom! Juonikuvio on niin ennalta-arvattava ja hahmot niin ohkaisia, että mieleni tekisi itkeä. Myönnän, että Charlotte Gainsbourg on aika jännä valinta tohtori Marceaux’n rooliin, ja Jeff Goldblumin ikuisesti hämmentynyt David Levinson on edelleen aika ihana. Enkä voi väittää, ettenkö katselisi Liam Hemsworthia mielelläni elokuvassa kuin elokuvassa. Sen sijaan Maika Monroeta ei meinaa tunnistaa samaksi tytöksi, joka näytteli It Follows -kauhuelokuvan scream queenia – eikä tämä ole kehu. Muita hahmoja tai heidän näyttelijöitään en viitsi käsitellä tässä yhteydessä – ei heistä ole juuri mitään sanottavaa.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA goldblum naama
Jeff Goldblum vetää taas kerran koko elokuvan yhden ilmeen taktiikalla.

Käsikirjoituksen kanssa on tuhrattu aikaa juuri niin kauan kuin on ollut välttämätöntä. Ennakkomarkkinoinnin perusteella ei voi arvata tarinan joka ikistä detaljia, mutta suuret linjat ovat turhan tuttuja. Kun tarina on raavittu edellisen elokuvan pohjalta kasaan, onkin jo siirrytty toteutukseen. Kas, kun tämäntyyppisissä elokuvissa tarina on vain tekosyy kaikenlaiselle muulle kivalle.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA silta
Mutta jopas nyt sentään näyttääkin hyvältä.

Lopulta elokuvan läpikantava teema on umpiamerikkalainen, patrioottinen usko siihen, että kyllä vahva puolustus on sentään jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan valtion olemassaolon ehto. Juuri tällaisten elokuvien vuoksi Yhdysvaltojen on helppoa perustella, miksi liittovaltion puolustusmenot ovat kokoluokkaa neljä prosenttia kansantuotteesta.

Elokuvaa katsellessani kyllä tykkäsin näkemästäni. Independence Day: Uusi uhka on elämyksenä ihan hieno. Sen viehätysvoima kuitenkin katoaa heti, kun elokuvasalin valot sytytetään ja 3D-projektori sammuu.

Jos tykkäät patrioottisesesta jenkkitoimintamäiskeestä, osaat varmaankin arvostaa myös tätä.

*****