Lumikuningatar (1986) – Suomalaisten lastenelokuvien huippu

LUMIKUNINGATAR 1986
Lumikuningatar (1986)

Kirjoitin viime keväänä Ismo Sajakorven Merkitystä, jonka pääosassa nähdään nuori Satu Silvo. Eräs ystävällinen henkilö huikkasi tämän jälkeen minulle toisesta Satu Silvon varhaisesta roolityöstä eli Lumikuningattaresta (Suomi 1986), joka pohjautuu H. C. Andersenin satuun. Jos ollaan aivan rehellisiä, en ollut elokuvasta aluksi kovin innoissani. Moni ikäiseni nainen – ja myös muutama mies – kokee voimakasta vetoa satuihin ja niiden pohjalta tehtyihin elokuviin, mutta minä en kuulu heihin. Minusta sadut ovat liian usein kaavamaisia ja kankeita. En innostunut saduista edes silloin, kun yliopistossa tajusin, miten kirjavaa settiä niistä saa jungilaisen analyysin myötä irti.

Päätin kuitenkin katsoa Lumikuningattaren. Ja kas: tapahtui se, mitä tapahtuu nykyään aivan liian harvoin – saatoin vain surkutella, miksen ole katsonut tätä elokuvaa aiemmin. Mä en kestä, miten hyvä elokuva tämä on.

Lumikuningatar (Silvo) sieppaa Kain (Sebastian Kaatrasalo) saadakseen tämän avulla haltuunsa vihreän kiven, joka nostaa kantajansa maailman hallitsijaksi. Kain ystävä Kerttu (Outi Vainionkulma) hätääntyy huomatessaan Kain kadonneen ja lähtee etsimään tätä. Matkallaan Kerttu joutuu monenlaisiin seikkailuihin ja kohtaa mitä kummallisimpia ongelmia ja vastustajia.

LUMIKUNINGATAR-pimeyden-kruunu
Lumikuningatar ja pimeyden kruunu.

Lumikuningatar on naisten elokuva: Suurin osa ruutuajasta kuluu Kertun vaiheiden kuvaamiseen. Merkillepantavaa on, että hän kohtaa matkallaan vain naispuolisia vastustajia – ensin noidaksi ryhtyneen tanssijattaren, sitten kirpakan tyttökuninkaan ja lopulta naisen johtaman rosvojoukon. Kaikki nämä kohtelevat häntä ilkeästi tai pyrkivät estämään hänen matkantekonsa. Sen sijaan vastaantulevat miehet – narri, prinssi ja pieni rosvopoika – auttavat Kerttua hämmästyttävän pyyteettömästi. Onneksi elokuvaan mahtuu Kertun lisäksi sentään yksi positiivinen naishahmo: Pohjoisen velho, jonka roolin vetää ihana Elina Salo.

(Mun oli muuten pakko vilkaista tätä kirjoittaessani, minkä ikäinen narria näyttelevä Esko Hukkanen oikein on Lumikuningattaren kuvausten aikoihin ollut. Niin, siis se Simpauttajan ja Team Ahman tyyppi, joka siirtyi vain pari viikkoa sitten ajasta ikuisuuteen. Hän oli Lumikuningattaren kuvausten aikoihin noin 59-vuotias. Tarkempi tutkimustyö paljasti, että Hukkanen aloitti näyttelijänuransa vasta 60-luvun lopulla, noin 40-vuotiaana. Siis 40-vuotiaana! Yhtäkkiä en tunne itseäni aivan ikälopuksi.)

LUMIKUNINGATAR-esko-hukkanen-narri
Kerttu kohtaa matkallaan avuliaan Narrin, jonka puhetyyli kielii savolaisista juurista.

Samalla kun Kerttu pistää kapuloita pahojen naisten rattaisiin, viettää Kai aikaansa Lumikuningattaren vankina passiivisen haahuilun ja pöhelöinnin merkeissä. Näin se vain menee: naisen täytyy tulla pelastamaan avuton miehensä.

Kai heiluttelee erilaisia miekkoja pitkin elokuvaa sen verran moneen otteeseen, että asiaa on vaikea olla tulkitsematta fallossymboliikaksi. Miekankalistelu näyttäytyy kuitenkin lähinnä turhanaikaisena huitomisena: Kai lankeaa pimeyteen. Onneksi Kerttu on häntä voimakkaampi.

LUMIKUNINGATAR-kai
Olenko ainoa, jonka mielestä Kaissa on jotakin samaa kuin Rob Halfordissa?

Elokuvassa korostetaan kautta linjan värejä. Tarinan pohjamyytissä puhutaan vihreästä kivestä ja mustasta miekasta, jotka assiosioituvat johonkin negatiiviseen ja vaaralliseen. Lumikuningattaren tunnusväri eli valkoinen liittyy jäätyneeseen maailmaan ja kuolemaan – ja kuten elokuvan lopussa käy ilmi, Lumikuningattan valkoinen onkin oikeasti mustaa. Kain takinnappeihin on kuvioitu lämpimän keltainen aurinkokuvio, joka uhkaa Lumikuningattaren jäätävää valkoista. Noituuksia harrastavan entisen tanssijattaren väri on punainen, ja hänen luokseen  vangitut pienet ruusutytöt ovat vaaleanpunaisia. Rosvot pukeutuvat mustiin. Pohjoisen velhon väri on jämäkkään ja turvalliseen maaperään viittaava ruskea.

Kailla tai Kertulla ei ole ”omaa väriään”; he ovat täyteläisiä, monivärisiä, sanalla sanoen todellisia ihmisiä. Toisin on elokuvan muiden hahmojen laita – he edustavat pikemminkin tyyppejä, ehkä jopa arkkityyppejä. Heistä yhdelläkään ei ole edes erisnimeä: Kerttua ja Kaita lukuunottamatta kaikkia elokuvan hahmoja luonnehditaan krediiteissä yleisnimin.

LUMIKUNINGATAR-tanssijatar
Noidaksi ryhtynyt entinen balettitähti tuo mieleen Peilimaan Punaisen kuningattaren.

Jos en tietäisi paremmin, en uskoisi Lumikuningattarn pohjautuvan Andersenin satuun. Pikemminkin elokuvan voisi arvata pohjautuvan  Louis Carrollin Liisa-kirjojeissa esitettyihin ideoihin. Elokuvan tunnelma on alusta loppuun asti häiritsevä ja vinksallaan. Ilmaisu on voimakkaan symbolista: asiat eivät ole vain sitä miltä ne näyttävät, vaan kaiken taakse kätketyy merkityksiä, joita ei ääneen voi lausua.

Tarinan perusidea on se, että pientä Kerttua koetellaan ja traumatisoidaan suunnilleen kaikin mahdollisin tavoin. Jos haluaisi vähän liioitella, voisi tarinaa luonnehtia jonkinlaiseksi markiisi de Saden Justine-romaanin esiasteeksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin sen verran kilttinä, että elokuvan uskaltaa näyttää myös perheen pienimmille (toisin kuin esimeriksi Liisa Ihmemaassa -romaanin pohjalta vuonna 1988 tehtyä, Jan Švankmajerin ohjaamaa Něco z Alenky -elokuvaa).

LUMIKUNINGATAR-lavasteet
Rosvojen leiri on golfpalloja punaisella matolla. Asetelma on järjetön, ja samalla todella tasapainoinen ja ilmaisuvoimainen. Ei uskoisi, että tämä näkymä on peräisin suomalaisesta lastenelokuvasta.

Lumikuningattaren lavastus on upea, ja myös puvustuksessa on onnistuttu. Väkisinkin miettii, mistä näin massiivisen tuotannon rahoitus on oikein revitty. En tiedä missä kaikkialla elokuvaa on kuvattu, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että ulkomailla on käyty. Etenkin elokuvan alun ja lopun hiekkarantakohtausten kuvauspaikat vaikuttavat hyvin ei-suomalaisilta (näin tasaista rantaa taitaa löytyä korkeintaan Yyteristä ja Kalajoelta), puhumattakaan jylhistä linnamaisemista.

LUMIKUNINGATAR-linna
Nyt ei taideta olla enää Suomessa.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Jukka Linkola. Kaunista ja melankolista tunnusteemaa toistetaan niin monta kertaa, että loppua myöten vaikutelma alkoi muuttua koomiseksi. Musiikista tuli lopulta mieleen jopa Nekromantikin kuuluisa pianoteema… Tämä ei ole moite; on mahtavaa, että musiikki herättää assosiaatioita moneen suuntaan ja tukee monitulkintaista kokonaisuutta.

Lumikuningattaren kotikatselutallenteet taitavat nykyään olla kiven alla ja kovissa hinnoissa. Onneksi elokuvaa löytyy suhteellisen kivasti kirjastojen kokoelmista. Kannattaa ehdottomasti tsekata tämä, jos siihen joskus tulee tilaisuus.

Elokuvan on ohjannut Päivi Hartzell, jonka tuotanto koostuu lähinnä lapsille suunnatuista lyhytelokuvista ja tv-ohjelmista. Hän on ohjannut Lumikuningattaren lisäksi vain yhden kokoillan elokuvan: vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Kuningas, jolla ei ollut sydäntä perustuu Mika Waltarin satuun. Täytyy tsekata sekin, kun kerkiän. Palataan asiaan.

*****

Mainokset

Merkitty (1984) – Paras Suomi-kauhu ikinä?

Painajainen (1988) & Merkitty (1984)
Painajainen (1988) & Merkitty (1984)

Jep, otsikko on suureellinen. Se ei silti ole liioitteleva, sillä voi pojat, nyt ollaan totisesti jännän äärellä!

Yksi Taikalyhdyn luetuimmista jutuista kautta aikain on Ismo Sajakorven vuonna 1988 esitettyä Painajainen-kauhusarjaa käsittelevä teksti. Kuten tuosta jutusta selviää, pidin ja pidän Painajaisesta tavattoman paljon, eikä Sajakorven Soittorasia-minisarjakaan ole yhtään hullumpi. Silti Painajainen-DVD:n kyljessä tullut televisioelokuva Merkitty (1984) sai odotella katsottavien pinossa omituisen pitkään. Nyt, lähes kahden vuoden jahkailun ja muhittelun jälkeen, sain elokuvan katsottua. Tähän olisi kannattanut tarttua aikaisemmin: Merkitty on ainakin omassa lajityypissään huomattavasti kiinnostavampi teos kuin kumpikaan Sajakorven sinänsä ansiokkaista minisarjoista. – Tiedoksi niille, jotka ovat neuroottisen herkkiä spoilereiden suhteen: vertaan tässä tekstissä Merkityn juonikulkua erääseen toiseen kauhuelokuvaan tavalla, joka paljastaa melko paljon Merkityn tarinasta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Merkityn tarina ei ole kovinkaan kiinnostava, vaan sen omintakeisuus ja vahvuus syntyvät ennen kaikkea kohtausten tunnelmasta ja näyttämöllepanosta. Siksipä en koe, että tämä teksti spoilaisi Merkittyä, enkä itse olisi pahastunut, jos olisin lukenut tämäntyyppisen tekstin ennen elokuvan ensikatselua. Poikkeuksellisen herkkänahkaiset tapaukset saattavat kuitenkin mieltää asian toisin. Luet siis lopputekstin omalla vastuullasi.

MERKITTY-silvo
Satu 22 vee.

Parikymppinen Satu Silvo esittää Irmaa, joka nähdään elokuvan avauskohtauksessa ottamassa osaa spiritistiseen istuntoon. Meedio huomauttaa, että yksi läsnä olevista on ”merkitty”, jolloin Irma säikähtää pahanpäiväisesti ja pyörtyy. Avauskohtauksen jälkeen käy ilmi, että Irma on entinen prostituoitu, joka on löytänyt itselleen miehen ja päättänyt jättää ilolinnun työt lopullisesti. Hänen ex-parittajansa (Esko Nikkari) ei kuitenkaan tahdo luopua ruokahampaastaan, vaan terottaa Irmalle, että nämä hommat lopetetaan vasta silloin, kun naama ja kroppa eivät enää asiakkaille kelpaa. Irman kantti murenee parittajan painostuksen alla, ja hän päätyy apteekin kautta sairaalan ensiapuun ja edelleen ruumishuoneelle.

Ensiapulääkäri Penttilän (Eero Melasniemi) suureksi ihmetykseksi Irma kuitenkin herää ja suuntaa ruumishuoneelta suoraan kotiinsa näennäisen hyvinvoivana. Kuolleista nousseen nuoren naisen tapaus on koko sairaalalle kiusallinen, joten Penttilä usutetaan mairittelemaan Irma jälkitutkimuksiin. Penttilän suureksi harmiksi Irma on kuitenkin poistunut kaupungista.

MERKKITTY-auto
Autokohtaus on kuin kopioitu Carnival of Soulsista.

Elokuvan tarina muistuttaa legendaarista Carnival of Souls -elokuvaa (Yhdysvallat 1962) hämmästyttävän paljon. Merkitty pitää sisällään sirkus- ja musiikkiaiheita lukuun ottamatta kaikki Carnival of Soulsin olennaiset elementit: kuoleman valtakunnan rajalla häilyvä nainen muuttaa kodistaan syrjäisemmälle paikkakunnalle ja yrittää paeta haudantakaisia harhanäkyjä. Yhtäläisyydet Merkityn ja Carnival of Soulsin välillä eivät ole mitään hienovaraisia viitteitä, vaan niin silmiinpistäviä ja suoria, että on vaikea kuvitella niiden olevan pelkkää sattumaa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole syyttää Sajakorpea kopioinnista. Vaikka Merkityn tarinarunko noudattelee Carnival of Soulsia melkein yksi yhteen, on sen kohtauksissa omaperäistä suomalaista kasarihenkeä hehkuvaa patinaa.

Sajakorvella on merkillinen taito valita ohjattavikseen tulevaisuuden suuria nimiä: Painajaisen Anna-Leena Härkönen ja Johanna Raunio, Merkityn Satu Silvo ja sivuroolissa vilahtava Hannele Lauri (jota tosin luulin ohikiitävän hetken ajan Laura Voutilaiseksi). Suuri osa Merkityn vetovoimasta liittyy juuri Silvon karismaan, ja on vaikea kuvitella, millainen elokuvasta olisi tullut, jos päärooliin olisi valittu joku toinen.

MERKITTY-hannele-lauri
Hannele 32 vee. Äänestä tunnistaa!

Merkityssä on samaa rosoisuutta ja huolittelemattomuutta kuin Painajaisessa. Elokuvan mieleenpainuvimmissa kohtauksissa on tahatonta komiikkaa, joka luultavasti saisi katsojan nauramaan, ellei kohtaus olisi samalla ihan oikeasti pelottava. Eero Melasniemen Beatles-tupee tuo mieleen Mauri Pekkarisen tekotukan, ja sairaalan ruumiinkärrääjän (kyllä, se on Matti Pellonpää) eeppinen triplahuuto jää jännästi kaikumaan päähän. Moni asia näyttää Merkityn tuotantoprosessissa jääneen sattuman varaan, mutta onnenkantamoinen on kolauttanut palikat niin hyvin kohdilleen, että lopputulos on todella vaikuttava.

Carnival of Soulsin lisäksi löydän Merkitylle toisenkin vertailukohdan, nimittäin Teuvo Tulion viimeiseksi ohjaukseksi jääneen Sensuelan (1972). Molempien elokuvien päähenkilöt joutuvat kokemaan yhtä sun toista ikävää oman sukupuolensa ja ulkonäkönsä vuoksi. Näiden elokuvien miehille ei tunnu kelpaavan mikään: ensin he tyrkyttävät naisilleen prostituoidun roolia, ja kun nainen siihen suostuu, tulee hänestä halpa ja likainen riepu, joka ei kelpaa kenellekään. Jos nainen säästelee tavaraansa, on hän ”tekosiveä perseenpyörittäjä”, kuten eräs mieshenkilö Irmaa Merkityssä luonnehtii. – Merkitty on Sensuelan tavoin pseudofeministisessä eetoksessaan korni ja karkea, mutta välttää pahimmat karikot, joihin Sensuela rysäytteli. Kokonaisuus on juuri niin tasapainoinen ja vaikuttava kuin naisiin kohdistettuja odotuksia kriittisesti tarkasteleva 1980-luvun suomalaiselokuva voi suinkin olla.

MERKITTY-alhaalta
Ei näin.

Suurin osa Merkityn rosoista kääntyy siis lopulta elokuvan eduksi. Ainoastaan kuvaukseen liittyvät omituisuudet häiritsevät ihan aidosti. Miksi ihmeessä Satu Silvon kauniita kasvoja kuvataan toistuvasti alaviistosta? Kamerakulma saisi jopa Victoria Beckhamin näyttämään porsaalta. Oudot kamerakulmavalinnat ovat näin komeassa paketissa kuitenkin pikkujuttu. Merkittyä parempaa suomalaista kauhuelokuvaa on tuskin olemassa, ja soisin, että se tunnettaisiin genren ystävien parissa laajemminkin.

*****

Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop