The Jinx (2015) arvostelu

the jinx arvostelu
The Jinx (2015)

The Jinx: The Life and Deaths of Robert Durst (2015) on dokumenttisarja amerikkalaisen kiinteistömiljonääri Robert ”Bob” Durstin vaiherikkaasta elämästä ja rikostutkinnoista, joiden tutkinnoissa Durst on tavalla tai toisella ollut läsnä. Erityisen kiinnostavan dokumentista tekee Durstin oma osallistuminen tuotantoprosessiin ja se, kuinka dokumentintekijät lopulta sotkeutuvat erään murhan tutkintaan.

Robert Durst on joko kylmähermoinen murhaaja tai maailman huono-onnisin mies, joka sattuu toistuvasti olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Vuonna 1982 Durstin vaimo Katherine katosi jäljettömiin. Vuonna 2000 Durstin läheinen ystävä Susan Berman ammuttiin kotiinsa. Vuonna 2001 Durstin naapuri Morris Black löydettiin viiteen osaan paloiteltuna texasilaisen järven rantamilta. Durstin osallisuutta näihin kaikkiin rikoksiin on tutkittu.

the jinx arvostelu
Durst demonstroi oikeudessa, kuinka Morris Black kuoli.

The Jinxin tavoitteena ei ole todistaa Durstia sen enempää syylliseksi kuin syyttömäksikään. Sen sijaan ajatuksena on pikemminkin kuvata Durstia ihmisenä kaikkine hyvine ja pahoine puolineen. Dokumentissa kyllä keskitytään pitkälti rikostutkintoihin ja siihen, mitä Durst on ehkä tehnyt tai ollut tekemättä – sehän juuri tekee Durstista kiinnostavan hahmon. Mukaan on kuitenkin otettu myös kuvauksia Durstin muusta elämästä.

The Jinxin katsottuani huomaan sääliväni Durstia. Mitä paremmin opin häntä dokumentin mittaan tuntemaan, sitä epäloogisempana hänen ratkaisunsa näyttäytyvät ja sitä sairaammalta ihmiseltä hän vaikuttaa.

the jinx arvostelu
Katherinen ruumista ei koskaan löydetty.

The Jinxissä yhdistyvät klassikkodokumentin kaksi välttämätöntä kriteeriä: kiinnostava aihe ja onnistunut kerronta. Perheensä hylkimä erakkomiljonääri, jonka vaimo katoaa, paras ystävä ammutaan ja naapuri paloitellaan, on ehdottomasti kiinnostava kerronnan aihe.

Dokumentti toimii myös kerrontansa puolesta. Vaikka dokumentin keskeiset tapahtumat sijoittuvat lähes 40 vuoden mittaiselle aikajanalle, onnistuvat tekijät pitämään paketin kasassa ja esittämään asiat johdonmukaisessa järjestyksessä.

Samalla syntyy kuitenkin vahva vaikutelma, että me emme näe emmekä tiedä kaikkea. Dokumentti porautuu aiheeseensa ihailtavan huolellisesti – ja silti tiedämme, ettemme saa nähdä koko totuutta. Vain Durst tietää, onko hän syyllinen Katherinen katoamiseen ja naapurinsa ja ystävänsä murhiin, eikä hän kerro kaikkea tietämäänsä.

the jinx arvostelu
Pieni yksityiskohta johtaa murhan tutkinnassa läpimurtoon.

Kuten dokumentin ohjaaja Andrew Jarecki toteaa, Durst näyttää menettäneen oman asemansa rikkaan perheensä esikoispoikana. Hänet on syrjäytetty Dursin kiinteistöimperiumin johdosta ja palveluksesta. Vaikuttaa oudolla tavalla loogiselta, että hän yrittää hakea omaa ääntään ja tilaansa osallistumalla The Jinxin tekoon.

Tonkiessaan todistusaineistoa ja jututtaessaan Durstin läheisiä dokumentin tekijät sotkeutuvat lopulta itsekin rikostutkintaan. Heistä tulee osa sitä tarinaa, jota he ovat kertomassa. Kaiken huipentaa sarjan päätösjakson viimeinen kohtaus, joka on kuin suoraan kauhuelokuvasta.

Susan Bermanin murhaa käsitellään oikeudessa jälleen keväällä 2018. Seuraan tapauksen vaiheita mielenkiinnolla, kuten varmasti käytännössä jokainen The Jinxin katsoja.

*****

Mainokset

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)
My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista..

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillän, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut kova paikka – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voidaan hyvällä syyllä spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut edes aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa ratkottavinaan – muiden ongelmien pohtimiselle ei juuri jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi joka ikinen päivä ja rankasti – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi luullakseni pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää ohjaava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta – ja joiden rikokset jäivätkin tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan sen syvällisemmin Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin kynänjälki on kyllä huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on nähdäkseni vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Eihän se oikeasti näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve.

Tämä ei nähdäkseni tee lainkaan oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta.

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

Hannibal, 3. tuotantokausi (2015) arvostelu

Hannibal, 3. tuotantokausi (20015)
Hannibal, 3. kausi (2015)

Hannibalin kolmas tuotantokausi (Yhdysvallat 2015) jäi minulla myöhäiselle, vaikka pidin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti. – Siltä varalta, että asia ei jollekulle ole itsestäänselvyys: tätä tekstiä ei välttämättä kannata lukea, mikäli haluaa ehdottomasti välttyä sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen liittyviltä spoilereilta.

Kolmannen tuotantokauden alku jättää paljon toivomisen varaa. Hannibal (Mads Mikkelsen) ja Bedelia Du Maurier (Gillian Anderson) ovat omaksuneet valeidentiteetit ja piilottelevat Firenzessä FBI:ltä. Tai näin tekee ainakin Hannibal – mitä Bedelia tekee ja miksi, se ei minulle aivan aukene, eikä sen kai tarvitsekaan. Samaan aikaan toisaalla Will Graham (Hugh Dancy) keräilee itseään toisen tuotantokauden mytäkän jäljiltä ja päättää etsiä Hannibalin käsiinsä. Will ei kuitenkaan löydä Hannibalia, vaan Hannibalin lapsuudentuttavan Chiyoh’n (Tao Okatomo), joka tarjoaa Willille uusia näkökulmia Hannibalin persoonaan ja elämään.

HANNIBAL -- Season: 3 -- Caroline Dhavernas as Alana Bloom, Laurence Fishburne as Jack Crawford, Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier, Hugh Dancy as Will Graham, Tao Okamoto as Chiyoh
Nää Hannibalin season cast -promokuvat ovat vaan upeita.

Kauden alkupuoli on suoraan sanottuna melko pitkästyttävää katseltavaa. Hannibalin ja Bedelian vetelä joutilaisuus Firenzessä ei yksinkertaisesti sytytä. Heti kauden alusta lähtien on kuitenkin selvää, että asetelma on muuttunut ratkaisevasti sitten kahden ensimmäisen tuotantokauden: henkilöhahmot eivät ole enää ”todellisia ihmisiä”, jotka elävät ja vaikuttavat jossakin kuvitellussa maailmassa tai tilassa, vaan pikemminkin eräänlaisia energioita, jotka kietoutuvat yhteen ja reagoivat keskenään kuin epävakaat kemialliset aineet. Kauden tapahtumat eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia, eikä katsojan oleteta mieltävän näkemäänsä loogiseksi kausaaliketjuksi.

En ole varma, kumpaa inhoan enemmän: Bedelia Du Maurieria vai Gillian Andersonia. Aloitetaan Bedeliasta: hän on yläluokkainen, todellisesta elämästä vieraantunut ja linnunluinen hienohelma, jonka jokainen ele ja sana kertoo itseriittoisesta ja ylimielisestä mielenlaadusta. Ja se, että häntä esittää Gillian Anderson, joka vain toistaa samaa roolia tuotannosta toiseen… Huh. Bedelian hahmo on kuitenkin sarjan kokonaisuudessa tarpeellinen. Koska Hannibalissa ei nähdä Clarice Starlingia ja koska Amanda Bloomin (Caroline Dhavernas) kanssa kävi kuten kävi, on Hannibalille täytynyt keksiä jostakin uusi heila.

HANNIBAL -- "Dolce" Episode 306 -- Pictured: Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier -- (Photo by: Ian Watson/NBC)
Liian löysää mun makuuni: Bedelia Du Maurier.

Tuotantokauden jälkipuoliskolla mukaan astuu hahmo, jota olen odottanut sarjan ensimmäisistä jaksoista lähtien: Francis Dolarhyde (Richard Armitage; jep, se sama kaveri joka esittää Peter Jacksonin Hobitti-elokuvissa Thorin Tammikilpeä), joka kantaa selässään valtavaa Punaista lohikäärmettä. Dolarhyde oli minulle lukioikäisenä todella tärkeä hahmo, ja sen vuoksi suhtaudun sen elokuvallisiin tulkintoihin erityisellä mielenkiinnolla. – Hannibalin versio Dolarhydestä on omalla tavallaan erittäin kiinnostava ja onnistunut. Toisin kuin Punainen lohikäärme -romaanissa ja vuoden 2002 elokuvassa, Hannibal-sarjassa ei käsitellä juuri lainkaan Dolarhyden lapsuutta tai syitä, joiden vuoksi Lohikäärme on iskenyt kyntensä juuri häneen. Kai oletuksena on, että me katsojat tiedämme nämä asiat joka tapauksessa. Ja niinhän me tiedämmekin.

Hannibal ei luultavasti ole kovin kiinnostavaa katsottavaa sellaiselle, joka ei ole tutustunut Hannibalin ja kumppaneiden hahmoihin aiempien filmatisointien tai Thomas Harrisin romaanien kautta. Toisin kuin monet adaptaatiot, se ei tyydy ”kuvittamaan” alkuperäisteoksia, vaan ottaa niistä ainoastaan peruselementit ja muussaa sitten niistä mieleisensä aterian. Kirjoista on kelpuutettu mukaan ainoastaan hahmojen rungot, tietyt tapahtumakulut ja pieni pätkä dialogia sieltä täältä. Juuri tällaista raikasta, uutta luovaa adaptaatiota katselisin mieluusti paljon enemmänkin.

HANNIBAL -- "...and the Beast from the Sea" Episode 311 -- Pictured: Richard Armitage as Francis Dolarhyde -- (Photo by: Sophie Giraud/NBC)
Francis Dolarhyden elämä ei ole helppoa.

Hyvän sarjan tunnistaa mielestäni siitä, että kun se päättyy, sen katsominen tekee mieli aloittaa alusta. Niin kävi nyt: mieleni tekee kovasti palata vuoteen 2013, jolloin Hannibal vaikutti vielä suhteellisen yksinkertaiselta detektiivisarjalta. Kontrasti sarjan ensimmäisten ja viimeisten jaksojen välillä on valtava.

Kun Hannibal-sarjaa nyt tarkastelee kokonaisuutena, se näyttäytyy huomattavasti tasokkaampana ja eheämpänä kokonaisuutena kuin mikään sen yksittäisistä tuotantokausista. Paradoksaalista kyllä, Hannibalin yksikään kausi ei ole täydellinen; kukin yksittäinen tuotantokausi ansaitsee mielestäni arvosteluasteikolla sen nelisen tähteä. Yhdessä kaikki kolme kautta muodostavat kuitenkin viiden tähden arvoisen paketin.

HANNIBAL -- "The Great Red Dragon" Episode 308 -- Pictured: (l-r) Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Caroline Dhavernas as Alana Bloom -- (Photo by: Brooke Palmer/NBC)
Alana Bloom muuttuu vanhetessaan vahvemmaksi ja tyylikkäämmäksi.

Hannibalin visuaalinen tyyli on äärimmäisen omaleimainen, tyylikäs ja tunnistettava. High speed -kameralla kuvatut kohtaukset, viininpunaisena tulvana virtaava laskimoveri, äärimmäisen tiukat rajaukset ja erikoislähikuvat (jotka tuovat mieleen Valion ja Fazerin leipomoiden tv-mainokset)…. – Nämä elementit ovat niin vahvoja ja ne toistuvat sarjassa niin usein, että kolmoskauden alkupuolelle tultaessa Hannibal alkaa jo vaikuttaa parodialta itsestään.

Sarjan kehittäjä Bryan Fuller suunnitteli sarjan kestävän seitsemän kautta; mukana oli tarkoitus olla hahmoja ja tarinamateriaalia myös Uhrilampaista. Ajatus tällaisesta pitkästä sarjasta Clarice Starlingeineen ja Buffalo Billeineen on äärimmäisen kiehtova – mutta olisiko tämä tarina kenties sittenkin kompastunut omaan erikoisuuteensa liian aikaisin? Veikkaan, että päätös lopettaa kolmanteen tuotantokauteen – olosuhteiden pakosta tai ei – oli viisas.

Ja huh: kolmoskauden loppukohtausta parempaa päätöstä en olisi tälle saagalle keksinyt.

*****