Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä (1980) ja mihin lapsuuteni loppui

peukku-katsoo-yötä
Peukku katsoo yötä (1980)

Tänä syksynä Taikalyhdyssä tullaan käsittelemään lähinnä synkänpuoleisia teemoja: viime viikko kului black metalin merkeissä, ja nyt saatte kuulla elämäni ensimmäisestä traumasta.

Rakastin lapsena Inger Sandbergin lastenkirjoja. Olin perinyt kahdelta isoveljeltäni vinon pinon Lapanen– ja Peukku-kuvakirjoja, ja pläräilin niitä ees taas ennen kuin opin lukemaan. Tykkäsin erityisesti kirjojen kuvituksista: ne olivat kivasti  ”rustiikkisia” ja röpelöisiä; niissä näkyi ihmiskäden jälki.

Lapanen-kirjoissa minuun luultavasti vetosi myös niiden näennäisesti synkkä, mutta tosiasiassa hyvinkin joviaali ja lämmin maailma – Lapanen ja hänen perheensä olivat nimittäin kummituksia (tosin hyvin sympaattisia ja kilttejä sellaisia). Lapanen oli minulle sitä, mitä Pikku Vampyyri oli monille ikätovereilleni.

Ehdoton suosikkini Sandbergin kirjoista oli Peukku katsoo yötä. Kirja kertoo pienestä Peukusta, joka herää varhain aamulla ennen auringonnousua. Peukku lähtee tutustumaan kotinsa ympäristöön, joka näyttää kuun paisteessa tyystin erilaiselta kuin päiväsaikaan. Pimeydessä häämöttävät hahmot saavat Peukun mielikuvituksen liikkeelle, ja hän on näkevinään metsässä peikkoja, noitia ja aaveita, jotka kuitenkin lopulta paljastuvat aivan tavallisiksi ympäristön esineiksi. Kirjan opetus on kai se, ettei pelolle saa antaa valtaa: kun Peukku menee rohkeasti tutkimaan pelottavia asioita, ne paljastuvat harmittomaksi.

If you turn and face the strange then the monsters will change into guardians of strength and light, sanoisi Anna-Varney.

Pidin kirjasta niin paljon, että vaadin sitä luettavaksi joka ikinen ilta – viikko ja kuukausi toisensa jälkeen. Kun kirja sitten katosi mystisesti, maailmani särkyi. Nidettä etsittiin kissojen ja koirien kanssa joka paikasta: kesämökeiltä, kirjahyllyjen periltä, päältä ja alta, sängyistä, komeroista, sisältä ja ulkoa – kaikkialta. Sitä ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Olin tällöin luultavasti noin 4-vuotias.

Siitä se sitten lähti: elämäni oli pilalla. Muutama vuosi myöhemmin aloin jo tuntea palavaa mielenkiintoa Noidan käsikirjaa ja Suurta noitakirjaa kohtaan. Kului enää muutama vuosi, kunnes värjäsin hiukseni mustiksi ja aloin kuunnella ensin perusheviä, sitten goottirockia, black metalia ja lopulta – auta armias – noisea.

*wavy eerie sound*

Aikuisiällä sain tietää, ettei kirja tosiasiassa hukkunut. Vanhempani olivat yksinkertaisesti kyllästyneet jokailtaiseen Peukku-ohjelmanumeroon. He kyllä lukivat minulle mielellään, mutta hermostuivat, kun joutuivat lukemaan saman kirjan joka ikinen ilta. – Peukku katsoo yötä oli siis hävitetty harkitusti ja täydessä ymmärryksessä.

Ympäri taloa suoritetut suuretsinnät olivat pelkkää kusetusta. Samaa osastoa kuin lapsille kerrotut selitykset lemmikeistä, jotka pääsevät hyvään kotiin maaseudulle ja viettävät siellä ihanan loppuelämän. Niinpä niin.

Kun totuus selvisi minulle, noise ja äärimetalli alkoivat maistua entistäkin paremmin.

Ehkä juuri siksi, että menetin kirjan tällä tavalla lapsena, se jäi mieleeni tavattoman vahvana, jopa ”mystisenä” kokemuksena. Kuvituksessa esitetyt, pimeydessä häämöttävät hahmot muistuivat mieleeni tavattoman vaikuttavina. Suosikkini oli metsässä piileskelevä noidan hahmo, joka osoittautui lähemmässä tarkastelussa katajaksi.

Nyt Peukku katsoo yötä -episodista on lähes 25 vuotta. Kävin sen kunniaksi kuluneena kesänä lainaamassa kyseisen kuvakirjan kirjaston lastenosastolta.

En ihmettele, miksi kirjan kuvitus on vedonnut minuun. Akvarelleilla toteutetut kuvat ovat tosiaankin sopivasti rouheita ja väreiltään maanläheisiä – pidän niistä edelleen. Kuvituksessa on miellyttävää nostalgialeimaa, jonka olen luultavasti aistinut jo silloin, kun selasin kirjaa lapsena – Peukku-kirjat on kirjoitettu 1980-luvun alussa, ja itse tutustuin niihin noin 10 vuotta myöhemmin. En tuolloin tietenkään tarkalleen tiennyt, mitä nostalgia on. Ilmeisesti minulla on kuitenkin ollut jonkinlainen sisäsyntyinen taju ja tarve nostalgiaan jo hyvin nuorena, vaikkei itse käsite olekaan ollut minulle tuttu.

En kuitenkaan enää ymmärrä, mikä Peukku katsoo yötä -kirjassa on vedonnut minuun niin tavattoman paljon, että olen vaatinut sitä luettavaksi joka ikinen ilta. Muistin, että sekä kuvitus että tarina olisivat olleet paljon synkempiä. Ilmeisesti minulla on ollut lapsena paljon vilkkaampi mielikuvitus kuin nykyään.

Kannattiko sitten mennä ja särkeä kyseiseen kirjaan liittyvä lumous ja muisto? Kyllä. Tuntuu, että kirjan ”hukkumiseen” liittyvä kokemus on nyt suturoitu pois mielestä ja etten oikeastaan menettänyt mitään sen ihmeempää. The curse is over.

Aion silti jatkossakin kuunnella omituista musiikkia, enkä jaksa kasvattaa mustaa hiusväriä pois. 

Inger Sandberg: Peukku katsoo yötä (Tummen tittar på natten, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Mainokset

The Quiet Roar (2014) – Elokuva ilman tapahtumia

THE QUIET ROAR 2014
The Quiet Roar (2014)

The Quiet Roar (Ruotsi/Norja/Saksa 2014) on outo elokuva. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että elokuvan ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen välillä ei tapahdu mitään. Tämä sotii vahvasti kaikkia elokuvakerronnan ihanteita vastaan – mutta mitä sitten? The Quiet Roar on erinomainen esimerkki siitä, että elokuvaa voi tehdä myös normeja haastaen.

Kuolemansairaalla Mariannella (Evabritt Strandberg) on vain kolme kuukautta elinaikaa. Hänen viimeiset elinkuukautensa uhkaavat koitua yksinäisiksi: Marianne on eronnut miehestään jo vuosia aikaisemmin, ja välit kahteen lapseen ovat viilenneet. Koska terminaalivaihe ja yksinäisyys masentavat naisen mieltä, hän päättää osallistua kokeelliseen terapiaan. Mariannelle annetaan tuju annos psykoaktiivista psylosybiiniä, joka lähettää hänet pitkälle matkalle hänen oman päänsä sisälle. Matkaoppaana toimii salaperäinen Eva (Hanna Shygulla), joka huolehtii siitä, että Mariannen huomio kohdistuu sisäisellä matkalla oikeisiin asioihin.

THE-QUIET-ROAR-marianne
Mariannen elinpäivät käyvät vähiin.

Marianne löytää kipupisteensä palatessaan vuosikymmenten takaiseen aikaan, jolloin hänen avioliittonsa ja perheensä olivat vielä koossa. Hän näkee itsensä, miehensä ja kaksi poikaansa lomalla jossakin Norjan vuoristossa.

Odotin The Quiet Roarilta visuaalisesti omaperäisempää kokemusta. Kun elokuvan markkinontiteksteissä puhutaan sekä psilosybiinistä että kuolemasta, voisi odottaa suunnilleen The Fountainin kaltaista elokuvakokemusta. The Quiet Roar on kuitenkin kaukana siitä. Elokuvassa ei ole jänniä visuaaleja tai tajunnanräjäyttävää musiikkia, ainoastaan kauniita vuoristomaisemia ja dialogia, hiljaisuutta ja taas dialogia. Kyse ei todellakaan ole räväkästä gonzohenkisestä huumesekoilusta, vaan ilmaisullisesti vaatimattomasta puhe-elokuvasta.

THE-QUIET-ROAR-mountains
Marianne näkee 40 vuotta nuoremman itsensä vuorten ympäröimänä.

Siinä missä tavanomainen elokuvakerronta ottaa selkärangakseen tarinan, vaikuttaa The Quiet Roar suorastaan välttelevän tarinallisia elementtejä. Miksi Mariannen avioliitto hajoaa? Minkä vuoksi hän ei pidä yhteyttä lapsiinsa? Mitä vuoristomatkalla oikeastaan tapahtuu? The Quiet Roar heittää vanhan elokuvanteon perussäännön – elokuva on elämää, josta tylsät kohdat on leikattu pois – ylösalaisin: varsinaiset juonenkäänteet ja toiminta on tällä kertaa jätetty leikkauspöydälle ja säilytetty vain dialogi ja puhdas olemassaolo käänteiden välillä.

Vasta elokuvan katsottuani tajusin, että elokuvan on ohjannut Henrik Hellström – siis sama kaveri, joka on ohjannut myös Omissa ajatuksissaan -elokuvan (Man tänker sitt, Ruotsi 2009). Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin luultavasti suhtautunut The Quiet Roariin hieman toisella tavalla. Omissa ajatuksissaan on hyvin samantyyppinen elokuva kuin The Quiet Roar: painopiste on ulkoisten tapahtumien sijaan keskushenkilön subjektiivisessa maailmassa ja pienissä, hauraissa havainnoissa.

THE-QUIET-ROAR-hand
The Quiet Roarissa on visuaaliset huippuhetkensä, mutta täyttä potentiaaliaan elokuva ei saavuta.

Omissa ajatuksissaan on ärsyttävimpiä elokuvia, joita olen vuosikausiin nähnyt. Muistan ajatelleeni välittömästi elokuvan katsomisen jälkeen, kuinka kovasti yritän rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta juuri Omissa ajatuksissaan ja muut sen kaltaiset elokuvat tekevät siitä hiton vaikeaa. Sen sijaan The Quiet Earthista pidän. Se ei yllä täyteen potentiaaliinsa: olisin odottanut tältä elokuvalta huomattavasti railakkaampaa visuaalista ilmaisua. Yritys on kuitenkin hyvä. Hellström on menossa oikeaan suuntaan.

*****

The Quiet Roar DVD @ Discshop
The Quiet Roar BD @ Discshop
The Quiet Roar VOD @ Discshop
The Quiet Roar VOD HD @ Discshop

Ingrid Bergman – Omin sanoin (2015) – Itsekäs akka vai rohkea edelläkävijä?

ingrid_bergman_omin_sanoin
Ingrid Bergman – Omin sanoin (2015)

Hyvät henkilödokumentit kertovat aina jotakin sekä siitä yksilöstä että maailmasta. Juuri tässä mielessä Ingrid Bergman – Omin sanoin  (Ruotsi 2015) on dokumenttina niin onnistunut: kertoessaan Ingrid Bergmanin yksilötarinaa se heijastelee myös elokuvamaailman laajempia kehityskaaria. Nähdäänpä elokuvassa myös häivähdys länsimaalaisen naisen asemassa 1900-luvun aikana tapahtuneesta muutoksesta.

Taisin hoksata vasta opiskeluvuosinani, että Ingrid Bergman on syntyjään ruotsalainen. Vaikka hänen puheessaan voi etenkin hänen varhaisimmissa Hollywood-elokuvissaan kuulla hailakan aksentin ja vaikka hänen nimensä on skandinaavinen, pidin Bergmania pitkään ehtana amerikkalaisena.

Bergmanin ura toistaa vanhaa, televisiosta tuttua kaavaa: yksinäinen orpotyttö jostakin maailman laidalta matkustaa Amerikkaan, ja hänestä tulee suuri tähti. Bergmanin lapsuus oli tosiaankin harvinaisen ankea. Hän eli käytännössä koko elämänsä ilman äitiään ja jäi orvoksi 15-vuotiaana. Spekuloida voi, kuinka voimakkaasti olematon äitisuhde ja yksinäinen lapsuus vaikuttivat Bergmanin luonteeseen, myöhempiin ihmissuhteisiin ja siihen, millainen äiti hänestä itsestään tuli.

INGRID-intermezzo
Ingrid Intermezzon (1939) testikuvauksessa.

Omin sanoin nojaa ennen kaikkea kahteen tietolähteeseen: Bergmanin päiväkirjamerkintöihin ja hänen läheistensä – ennen kaikkea neljän lapsensa – haastatteluihin. Molemmat päälähteet kertovat ujosta, mutta päättäväisestä ja rohkeasta naisesta. Mukana on valtava määrä liikkuvaa kuvaa Bergmanin elämän eri vaiheista. Dokumentin myötä selviää, että Bergman ei viihtynyt pelkästään kameran edessä, vaan kuvasi vapaa-aikanaan ahkerasti lähipiirinsä arkea.

Erityisesti nuoressa Bergmanissa kiteytyy oivallisella tavalla se, mitä tarkoitetaan fotogeenisyydellä. Intermezzon uudelleenfilmatisointia varten toteutetussa testikuvauksessa Bergman tulee esitelleeksi koko ilmaisukavalkadinsa peruskivet. Hänen kasvojensa ilmaisuvoima on käsittämätön. Kauneus on katoavaista, mutta kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia tuskin havaittavilla ilmeiden muutoksilla tuppaa pikemminkin kypsymään sitä mukaa, kun ikävuosia kertyy. En ole varma, tapahtuiko näin Bergmanin kohdalla – tässä suhteessa hän tuntuu olleen hämmästyttävän varhaiskypsä.

INGRID-kuvaa
Bergman oli uuttera amatöörikuvaaja.

Bergmanin hahmossa on erityisen kiinnostavaa ja myös tulenarkaa hänen asemansa naisena ja äitinä. Hänen esikoislapsensa Pia käytännössä kasvoi äidittä. Pia muistelee haastattelussa, että äiti tuli Hollywoodista aina vain vierailulle, ei koskaan jäädäkseen. Eräänä päivänä kävi ilmi, että äiti oli rakastunut italialaiseen elokuvaohjaajaan Roberto Rosselliniin eikä siis tulisi kotiin enää ollenkaan. (Kuinka Pian huoltajuuteen liittyvät asiat ovat käytännössä menneet ja pyrkikö Bergman saamaan tyttärensä huoltajuuden, sitä dokumentissa ei käsitellä.) Myös Bergmanin ja Rossellinin avioliitosta syntyneet kolme lasta saivat kokea hieman samankaltaisen kohtalon. Bergman ei suoranaisesti hylännyt lapsiaan, mutta kohteli heitä jokseenkin etäisesti ja epä-äidillisesti. Kun piti valita uran ja perheen väliltä, valitsi Bergman uran.

INGRID-lapset
Filmiperheen kasvatit: Isabella, Ingrid ja Roberto Rossellini nuorempi.

Bergmania paheksuttiin aikanaan valtavasti värikkään rakkaus- ja perhe-elämänsä vuoksi – eikä ihme, en itsekään osaa ihmeemmin arvostaa sellaista äitiä, joka ei välitä huolehtia äitiyteen liittyvistä velvoitteistaan. Toisaalta Bergmanin tapaus osoittaa, kuinka erilaiset säännöt asetamme miehille ja naisille. Miespuolinen tähti, joka tekee saman ratkaisun kuin Berman ja jättää lapsensa puolison kontolle keskittyäkseen uraansa, ei herätä oikeastaan minkäänlaista paheksuntaa.

Bergmanin tapaus sai minut pohtimaan, kuinka ristiriitaisesti asiaan suhtaudun. Toisaalta sukupuoliin liittyvät kaksoisstandardit ärsyttävät; toisaalta äiti, jonka tärkeysjärjestyksessä ura ja uusi rakkaus ajavat omien lasten ohi, ei ole mielestäni kovin kummoinen äiti. Kyllä, myönnän – näissä ajatuksissa on selvä ristiriita. En osaa päättää, onko Bergmania ratkaisujensa vuoksi pidettävä itsekkäänä akkana vai uudistusmielisenä edelläkävijänä. Tavallaan hän oli kumpaakin.

INGRID-syyssonaatti
Syyssonaatti (1978)

Bergman näytteli elokuvissa kuudella vuosikymmenellä. On jännittävää seurata, kuinka hänen kasvonsa muuttuvat iän myötä. Bergman oli itse varsin tietoinen ulkonäöstään ja siitä, kuinka suuri ulkonäön merkitys on näyttelijöille – erityisesti naisnäyttelijöille. Ajan hammas tuodaan upealla tavalla esille dokumentin loppupuolella ikääntymistä ja ulkonäköä käsittelevässä katkelmassa: 24-vuotiaan rusoposki-Ingridin kasvoista leikataan yli 60-vuotiaan Ingridin meikittömiin kasvoihin.  Kun aika liitää yhden leikkauksen myötä eteenpäin yli 40 vuotta, on vaikutelma voimakas ja hämmentävä. Ruma Bergman ei ole kuusikymppisenäkään, mutta selvää on, että hän näyttää hyvin erilaiselta kuin Hollywoodiin saapuessaan. Minun mielestäni Bergman olikin upeimmillaan 63-vuotiaana Ingmar Bergmanin Syyssonaatissa näytellessään.

*****

Ingrid Bergman – Omin sanoin DVD @ Discshop
Ingrid Bergman – Omin sanoin BD @ Discshop
Ingrid Bergman – Omin sanoin VOD @ Discshop
Ingrid Bergman – Omin sanoin VOD HD @ Discshop