Prinssi ja revyytyttö (1957) arvostelu ja ajatuksia elokuvien katselusta

Prinssi ja revyytyttö (1957)

Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1957) on romanttinen komedia, jossa tavallinen tanssijatar Elsie (Marilyn Monroe) sotkeutuu huomaamattaan Euroopan poliittisen tilanteen koukeroihin. Elokuvan nimessä mainittu prinssi ei tarkalleen ottaen ole prinssi, vaan Hänen Korkeutensa Karpatian sijaishallitsija Charles (Laurence Olivier). Vaikka Charlesilla on kaikki mitä ihminen voi maan päällä itselleen toivoa, on hän korkeassa asemassaan toivottoman yksinäinen.

Ennen kuin pohdin tarkemmin Prinssiä ja revyytyttöä, pari sanaa elokuvien katselusta. Yle Teema esitti kyseisen elokuvan jokin aika sitten Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Kyseinen ohjelmapaikka oli lukioikäisen Heinin suosikki: tutkin klassikkosarjassa esitettävät elokuvat aina tarkasti ja harkitsin tarkasti, mitkä kaikki minun kannattaisi katsoa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että oma varhainen elokuvasivistykseni lepää pitkälti juuri Kino Klassikon varassa.

Sittemmin suhteeni Kino Klassikkoon ja ylipäätään televisiossa esitettäviin elokuviin – tai oikeastaan ihan kaikkiin elokuviin – on muuttunut. Tarjontaa on niin valtavan paljon, etten jaksa innostua oikeastaan mistään. Etenkin vanhat, klassikkostatuksen saavuttaneet elokuvat eivät ole enää vuosiin jaksaneet kiinnostaa tai innostaa. Tämä näkyy selvästi myös Taikalyhdyn sisällössä: sinä aikana, kun olen kirjoittanut blogia, olen katsonut vain pari mykkäelokuvaa ja kourallisen mustavalkoelokuvia. Jopa lempiohjaajieni tekemien klassikoiden katselu tuntuu jotenkin raskaalta. Lisäksi elokuvien katselusta on hävinnyt spontaanius. En edes muista, milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa yksinkertaisesti avaamalla television: ”ai täältä tulee tämmönen, katsotaas”. Katson käytännössä kaikki elokuvat tallenteilta, en koskaan suorana.

Olen laiskistunut. Elokuvien katselusta on hävinnyt tietty ilo ja innostus, jota nuorempana tunsin elokuvia kohtaan – ja josta saan nykyään vain harvoin kiinni. Siksi Prinssi ja revyytyttö olikin poikkeuksellinen katselukokemus: katsoin sen tapojeni vastaisesti suorana, sunnuntai-iltana klo 18-20. Elokuvan jälkeen minulla oli hyvä ja iloinen olo. Mietin, että Kesäleski on sentään niin pätevä elokuva, että minun pitäisi katsoa se joka vuosi heinäkuun helteiden saapuessa. Mietin myös, milloin paneutuisin Jayne Mansfield -elokuviin; niiden läpikäymisessä on nyt ollut parin vuoden mittainen tauko.

prinssi ja revyytyttö marilyn laurence olivier
Revyytyttö Elsie tuo eloa sijaishallitsijan yksinäisiin iltoihin.

Kuten Taikalyhtyä pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut hyvän nipullisen Marilynin elämästä kertovia kirjoja. Siksi myös Prinssi ja revyytyttö -elokuvan tuotantohistoria on minulle hyvin tuttu. Olen toki nähnyt myös My Week with Marilyn -elokuvan, joka kertoo juuri tämän elokuvan tuotannon taustatapahtumista. Tiedän, kuinka raskas Marilynin työskentelytapa näihin aikoihin oli ja kuinka huonosti hän tuli elokuvan ohjaajana, tuottajana ja miespääosan esittäjänä toimineen Laurence Olivierin kanssa. Siksi väkisinkin näen nämä asiat elokuvassa. Minusta näyttää, että Olivier ei missään vaiheessa pysty peittämään omaa inhoaan ja ärtymystään vastanäyttelijäänsä – onneksi se kuitenkin tavallaan kuuluu tarinaan.

Prinssi ja revyytyttö olikin viimeinen Marilynin pääroolielokuva, jota en ollut nähnyt. Nyt kun olen nähnyt ns. kaiken, voin sanoa tämän: minun mielestäni Marilyn vain toistaa kultakautensa elokuvissa yhtä ja samaa roolia. Aina Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvasta Lemmenloukkuun asti Marilyn esittää huoletonta, söpöä ja aika ajoin hieman alkoholisoitunutta blondia, joka toilailee ja sitten livertelee aiheuttamansa ongelmat olemattomiin. Siis seitsemän vuotta yhtä ja samaa roolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite Marilynia tai hänen yhteistyökumppaneitaan kohtaan; olen oppinut katselemaan Marilynin vuosien 1953-60 elokuvia ikään kuin kausaliteetin hylkäävänä elokuvasarjana, joka kertoo yhdestä ja samasta naishahmosta.

Prinssi ja revyytyttö tuo Marilynin söpön blondin hahmoon erään ulottuvuuden, jota en muista havainneeni muissa Marilynin elokuvissa. Elokuvan kruunajaiskohtauksessa Elsie istuu katedraalissa ja seuraa hiljaisena juhlallisuuksia, kunnes hänen huomionsa kääntyy katedraalin ikkunamaalauksiin. Täysin dialogiton kohtaus kestää useita minuutteja ja keskittyy ainoastaan kuvaamaan Elsien hämmennystä, jonka katedraalin suureellinen ilmiasu ja ilmapiiri aiheuttavat. – Kohtauksella ei tunnu olevan mitään loogista merkitystä osana elokuvan tarinaa. Sen sijaan se tuo mieleen Marilynin kertomuksen hänen nuorena näkemästään unesta, jossa hänen alaston vartalonsa yhdistyy pyhyyden kokemukseen:

I dreamed that I was standing up in church without any clothes on, and all the people there were lying at my feet on the floor of the church, and I walked naked, with a sense of freedom, over their prostrate forms, being careful not to step on anyone.

Prinssi ja revyytyttö marilyn
Kruunajaiskohtaus saa Marilynista esiin uuden puolen.

Tämä on kovin paljonpuhuvaa Marilynin tähtikuvan suhteen. Marilynissä hyvinkin primitiivinen sex appeal tosiaankin yhdistyy suorastaan ylimaalliseen karismaan. Juuri se nähdäkseni selittää, miksi hän on kohonnut Hollywoodin tähtien joukosta omaan ikoniseen asemaansa.

Prinssi ja revyytyttö on perinteisesti laskettu Marilynin heikoimpien elokuvien joukkoon – ja ihan aiheesta. Marilyn on parhaimmillaan komediennena, eikä Prinssi ja revyytyttö yksinkertaisesti anna hänelle tarpeeksi tilaa loistaa tässä roolissa. Prinssi ja revyytyttö ei kuitenkaan ole huono elokuva. Se on hauskempaa ja kiinnostavampaa katsottavaa kuin monet aikansa romanttiset komediat. Tähän elokuvaan tuskin tulee palattua – toisin kuin Marilynin tasokkaampiin elokuviin, jotka suorastaan vaativat uusintakatseluja.

Prinssi ja revyytyttö on alusta loppuun viaton ja kiltti elokuva. Erityisesti elokuvan alkupuolella mieleen johtuu kaikenlaisia ikäviä ajatuksia siitä, miten tapahtumakulku voisi mennä, jos elokuvan maailma olisi sellainen kuin oma maailmamme on. Kun Elsie kumoaa sijaishallitsijan kannustamana suuhunsa kolme vodkapaukkua ja pari lasia shampanjaa ja sammuu sitten Karpatian suurlähetystön lattialle, voisi lopputulos olla kevyesti krapulaisen aamuherätyksen sijaan date rape tai jotain vielä pahempaa.

prinssi ja revyytyttö marilyn
Elsie ei sylje lasiin.

Mitäs seuraavaksi? Marilynin uran alkupään sivuroolisuorituksia on yhä näkemättä: Leimahdus yössä, Asfalttiviidakko, Sadriinimysteerio… – Mutten ole järin motivoitunut katselemaan näitä pelkästään Marilynin vuoksi. Marilynin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat taisi, paradoksaalista kyllä, olla ensimmäinen näkemäni Marilynin pääroolielokuva. Tuolloin ajattelin, että ”katsellaan nyt tämä, jotta tulee nähtyä yksi Marilyn-elokuvakin”; kiinnostuin Marilynista näyttelijänä vasta vuonna 2013. Sopeutumattomien katselusta on nyt kulunut lähes 10 vuotta, joten ehkäpä olisi aika katsoa se uudestaan.

Prinssi ja revyytyttö ansaitsisi oikeasti ehkäpä kolme tähteä. Annan kuitenkin yhden ylimääräisen, koska katselukokemus oli muutoin jotenkin niin poikkeuksellisen innostava ja mukava.

*****

Mainokset

Crimson Peak (2015) – Kai del Toro tekee vielä jotain parempaakin

CRIMSON PEAK poster
Crimson Peak (2015)

Mä pidän Guillermo del Toron ohjaajaprofiilin ideasta enemmän kuin siitä, mitä hän käytännössä tekee. Pidän hänen tyyli- ja aihevalinnoistaan – periaatteessa. Käytännössä del Toro ei ole koskaan onnistunut pseudogoottilaisessa tyylissään niin hyvin, ettei toivomisen varaa jäisi. Tämä pätee myös hänen tuoreimpaan ohjaustyöhönsä eli Crimson Peakiin (Yhdysvallat/Kanada 2015).

Eletään 1800-luvun loppua Yhdysvalloissa. Nuori ja yläluokkainen Edith Cushing (Mia Wasikowska) haaveilee kirjailijanurasta ja tarjoaa goottilaisvaikutteisia tekstejään kustantajille. Edith saa kustannustarjousten sijaan vain lämmintä kättä ja kehotuksia kirjoittaa kummitustarinoiden sijaan romanttisia kertomuksia.

Samoihin aikoihin Edith tutustuu sattumalta englantilaiseen aatelismieheen, Sir Thomas Sharpeniin (Tom Hiddleston), joka kehuu auliisti Edithin tekstejä ja kannustaa häntä jatkamaan kirjoittamista.

Sharpen on matkustanut Yhdysvaltoihin hakeakseen rahoitusta saven louhintaan liittyvää keksintöään varten. Mukanaan hänellä on siskonsa Lucille (Jessica Chastain). Edithin isä Carter Cushing (Jim Beaver) suhtautuu Edithiä hakkailevaan Sir Thomasiin suurin varauksin, muttei kuitenkaan voi estää tytärtään tapailemasta ihastustaan. Pian Sir Thomas nai Edithin ja vie nuorikkonsa mukanaan Englantiin, Crimson Peakiksi kutsuttuun aateliskartanoon.

CRIMSON PEAK thomas edith
Sir Thomas ja tuleva Lady Edith.

Crimson Peakin rakennus on koko elokuvan kiinnostavin elementti. Vanha, rapistuva sukukartano on goottilaisen tyylisuunnan ydintä; siinä yhdistyvät goottilaisuuden kiinnostus arkkitehtuuriin ja toisaalta kuihtuviin aatelissukuihin. Huonokuntoisia sukutaloja on nähty goottilaisessa kirjallisuudessa satoja, joten luulisi, että aihelma olisi jo imetty tyhjiin. Del Toro osoittaa, että näin ei ole: Crimson Peak on visuaalisesti upea. Aivan erityisesti pidän talon saviseen maaperään liittyvistä yksityiskohdista. Punasavipohjainen maa värjää niin vesijohtoveden kuin taloa ympäröivän lumen verenkarvaiseksi.

Viktoriaaninen aika näyttää tekevän taas tuloaan populaarikulttuuriin. Crimson Peakin lisäksi esimerkkejä tästä ovat ainakin televisiosarja Penny Dreadful sekä videopelit The Order: 1886 ja Bloodborne. Ehkä neoviktoriaaninen trendi jatkuu edelleen? Toivon niin.

CRIMSON PEAK Mia Wasikowska
Del Toron ohjaukseksi Crimson Peak on yllättävän verinen.

Yllättävintä Crimson Peakissa on sen raakuus ja graafinen väkivalta. Ilmeisesti del Toro on kyllästynyt siihen satuohjaajan imagoon, joka häneen on liitetty aina Paholaisen selkärangasta ja Pan’s Labyrinthista asti. Elokuva sai Suomessa ikärajaluokituksen K16, ja luulenpa, että keskusteluja myös K18-luokituksesta on käyty. – Tarinan loppuvaiheissa väkivallasta tulee kuitenkin merkityksetöntä puukkohippastelua ja sohimista. Loppuvaiheisiin on ujutettu sentään yksi metka detalji: eye stab on jo vanha juttu, mutta cheek stabia en muista ennen nähneeni!

Visuaalisuuden ohella Crimson Peakin voima piilee upeissa näyttelijöissä. Olenko jo kertonut, että Tom Hiddleston on mielestäni heittämällä yksi söpöimpiä kiinnostavimpia nykynäyttelijöitä? Katson esimerkiksi Marvelin elokuvia vain hänen takiaan. Erityisen metkaa on nähdä Hiddleston juuri Mia Wasikowskan vastinparina, sillä parin vuoden takaisessa vampyyrielokuva Only Lovers Left Alivessa Hiddlestonin ja Wasikowskan henkilöhahmot saattoivat tuskin sietää toisiaan.

Ja sitten on Jessica Chastain. Hänestä tuskin tarvitsee sanoa mitään. Roolityö viekkaana Lucillena ei ole kenties Chastainin uran huippukohtia, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee taidolla ja tyylillä.

CRIMSON PEAK edith lucille
Edith kuuntelee, kuinka Lucille kertoo sosiaalidarwinistisesta maailmankuvastaan.

En ole varma, onko Crimson Peak kaikessa genretietoisuudessaan oikein mukavasti onnistunut elokuva vai pikemminkin väsähtänyt nippu kauhukliseitä. Kallistun tällä erää jälkimmäisen kannalle. Elokuvan perusidea ja kartanon visuaalinen ilme ovat vertaansa vailla, mutta muutoin toteutus tökkii. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, ja heidän käytöksensä on kummallisen flegmaattista ja epäuskottavaa. Crimson Peakin seinien sisällä asustavista mörmelöistä tulee mieleen aivan liian vahvasti del Toron tuottama kauhuelokuva Mama, jossa Jessica Chastain niin ikään nähtiin pääosassa. (Jessica Chastainista puheen ollen: mä en malttaisi odottaa yhtään, että  Chastainin tähdittämästä Blonde-elokuvasta saataisiin jo nähdä traileria).

Visuaalisen ilmeensä puolesta Crimson Peak on neljän tähden leffa, tarinan kannalta korkeintaan kahden. Otetaan siitä raa’asti keskiarvo.

*****

Crimson Peak DVD @ Discshop
Crimson Peak BD @ Discshop
Crimson Peak VOD @ Discshop
Crimson Peak VOD HD @ Discshop

Spring (2014) – Ihana sekasikiö

spring kansi
Spring (2014)

Tämän kevään Night Visions oli ja meni, mutta jatketaan vielä tovi Night Visions Distrubution -elokuvien parissa. En ole varma, pyörikö Spring-elokuva (Yhdysvallat 2014) koskaan Night Visionsin festarinäytöksissä; ainakin festivaalin levitysjaostolla on sormensa pelissä VLMedian julkaiseman Spring-DVD:n synnyssä. Romanttinen scifi-kauhuelokuva on sen verran erikoinen genresuhmura, ettei tällaista tuo Suomeen käytännössä koskaan kukaan muu kuin Night Visions.

Spring kertoo parikymppisestä Evanista (Lou Taylor Pucci), jota elämä riepoo ja runtelee. Evan on joutunut jättämään yliopisto-opintonsa kesken elättääkseen huonokuntoisia vanhempiaan. Kun aika sitten jättää sekä isästä että äidistä, on Evan yksin ja eksyksissä. Murheiden ja stressin raskauttaman nuorukaisen päässä napsahtaa, ja hän moukaroi satunnaisen suunpieksijän sairaalakuntoon. Poliisien kolkutellessa ulko-ovella Evan päättää ottaa äkkilähdön lain kouran ulottumattomiin ja istuu pian Italiaan suuntaavassa lentokoneessa.

Spring Evan Lou Taylor Pucci
Evan kotiutuu Italiaan nopeasti.

Italialaisessa pikkukaupungissa Evan kohtaa kauniin Louisen (Nadia Hilker) ja rakastuu. Alkuun tyttö käyttäytyy oudon etäisesti, mutta alkaa ankaran hakkailun jälkeen lämmetä Evanille. Kun Evan tutustuu Louiseen paremmin, hän huomaa, että tytössä on jotakin outoa – aivan kuin hän salaisi Evanilta jotakin. Takaraivoon hiipii ilkeitä muistikuvia Hostel-elokuvista.

Elokuvan alkupuolisko on tasalaatuista, raikasta, romanttista draamaa. Kun kauhuelementtejä sitten alkaa elokuvan puolivälin tienoilla nousta esiin, pistävät ne katsojan kuin katsojan miettimään elokuvan lajityyppiä uudelleen. Pusutteluromantiikka ja lonkerokauhu eivät ole tyypillisin mahdollinen yhdistelmä, ja hutilyönnin riski tällaisessa kombossa on valtava. Onneksi genreyhdistely on saatu tällä kertaa toimimaan suorastaan hämmästyttävän hyvin.

Spring Loise Nadja Hilker
Unelmatyttöystävä Louisessa on myös huonot puolensa.

Elokuvan synkkään perusluonteeseen viitataan kyllä elokuvan alkupuolella jatkuvasti. Vaikka auringon kultaama, keväinen Italia on kaunis kuin kuva, kätkeytyy sen kuivettuneisiin puistoihin ja jyrkkiin rotkoihin jotakin uhkaavaa. Kamera poimii Evanin ympäriltä jatkuvasti merkkejä kuolemasta ja rappiosta: on eläinten raatoja, kuihtuneita kasveja, toukkia ja muita olentoja, joita katsellessa tekee mieli nostaa jalat ihan varmuuden vuoksi lattialta sohvapöydälle. Taitavalla kuvauksella nämäkin asiat on saatu näyttämään visuaalisesti kiinnostavilta ja kiehtovilta. Ylipäätään elokuva on kuvattu todella nätisti. Erityisesti pitkät kamera-ajot italialaisen pikkukaupungin kaduilla ja yläpuolella ovat upeita.

Lou Taylor Pucci tekee Evanina mahtavan roolin. Erityisesti hänen kasvonsa ovat käsittämättömän ilmaisuvoimaiset: hän kykenee välittämään pienellä ilmeellä tai äänensävyn muutoksella valtavasti asiaa. Nadia Hilkerin suoritus jää Puccin rinnalla jokseenkin vaatimattomaksi. Häntäkään ei voi silti moittia: Louisen rooli on hyvin haastava. Ottaen huomioon sen, kuinka korkealle rima on asetettu, tekee Hilker elokuvassa kelpo työtä.

Louisen ja Evanin lisäksi elokuvassa pyörii harmaantunut leskimies Angelo, jonka maatilalla Evan asuu ja työskentelee. Vaikka Angelo jää varsinaisen tarinan kannalta merkitykseltään vähäiseksi sivuhahmoksi, tuo hän elokuvaan maanläheisellä olemuksellaan mukavaa kepeyttä ja huumoria. VLMedian julkaiseman DVD:n ekstroissa on mukana pätkä, joka kuvaa Angelon taitoja maanviljelijänä ja joka kannattaa aivan katsoa (mutta vasta elokuvan jälkeen).

Spring Angelo
Cafeful with that knife, Angelo.

Kun katselin Springiä, mieleeni tuli Night Visionsissa muutama vuosi sitten pyörähtänyt Resolution (2012, kirjoitin elokuvasta taannoin pidemmälti Asema-blogiin). Sekä Spring että Resolution edustavat kauhuelokuvaa, joka ikään kuin kätkee tai vähättelee omaa kauhuluonnettaan. Molemmissa elokuvissa on satsattu tarinankuljetukseen ja päteviin näyttelijöihin, jotka ylläpitävät elokuvan jännitettä. Kauhuelementit on kasattu mukavaksi namiyllätykseksi elokuvan loppupuolelle. Vasta elokuvan jälkeen tajusin, että Springin ja Resolutionin takaa löytyy sama ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko eli Aaron Moorhead ja Justin Benson – ilmankos elokuvat muistuttavat toisiaan! Parivaljakko työskentelee tällä hetkellä Aleister Crowleysta kertovan Beasts-tuotannon äärellä. Voisi luulla, että olisin saanut Crowley-aiheisista teoksista jo tarpeekseni, mutta ei: huomaan todella odottavani Moorheadin ja Bensonin Crowley-elokuvaa. Toivottavasti tämäkin saadaan Night Visionsin myötävaikutuksella Suomeen.

Springille voisi melkein antaa viisi tähteä, niin hyvin se onnistuu lajityyppisekamelskassaan. En lämpene romanttisille elokuville käytännössä koskaan, ja ”romanttisesta” on omassa elokuvaterminologiassani tullut synonyymi ”siirappiselle”. Spring todistaa, että romanttista elokuvaa voi sittenkin tehdä tyylillä. Pusumussuttelu vain vaatii vastapainokseen jotakin karkeaa, rumaa ja limaista.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Spring DVD @ Discshop
Spring DVD @ CDON