Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu
Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david
Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****

Mainokset

Alien – Kahdeksas matkustaja (Director’s Cut, 1979/2003)

ALIEN
Alien – Kahdeksas matkustaja (1979)

Ensimmäinen Alien-franchiseen liittyvä mielikuvani on ajalta, jolloin olin suunnilleen 10-vuotias. Luokkakaverini oli saanut käsiinsä videotallenteen Alien 3 -elokuvasta (Yhdysvallat 1992), jota sitten katseltiin kirkkaassa päivänvalossa luokkakaverin äidin läsnä ollessa. Minulle syntyi sellainen mielikuva, että kyseinen videotallenne oli pojan äidin ostama. Minusta se oli outoa: miksi kukaan vanhempi ostaa ala-asteikäiselle lapselleen K-16-elokuvia? Ymmärtäisin, jos kyse olisi ns. vanhoista ikärajoista (esimerkiksi monet mustavalkoajan rikosklassikot liikkuvat tänä päivänäkin K-16- tai K-18-ikärajoilla, koska menneinä vuosikymmeninä ikärajapolitiikka oli huomattavasti ankarampaa eikä ikärajoja ruveta ihan noin vain muuttelemaan edes uusien kotikatselutallenteiden julkaisun yhteydessä). – No. Näin Alien 3:sta vain pätkän, jonka sisältöä en tarkalleen edes muista. Se riitti: Alien-sarjasta tuli mielikuvissani jotakin kauheaa ja vastenmielistä.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin koin olevani valmis tutustumaan sarjaan uudelleen ja katsoin sen ensimmäisen osan. Tuolloin Alien – Kahdeksas matkustaja (Alien, Yhdysvallat/Iso-Britannia 1979) teki minuun suuren vaikutuksen.

Viime keväänä Alien: Isolationia pelatessani Kahdeksannen matkustajan kertaaminen alkoi kutkuttaa. Pelin arvosteluissa painotettiin, kuinka vahvasti sen interiöörien ilme ja äänimaailma nojaavat ensimmäisen Alien-elokuvan estetiikkaan. Sain elokuvan kuitenkin katsotuksi vasta nyt. Olisi kannattanut katsoa aiemmin: vasta Kahdeksannen matkustajan uudelleen katselun myötä oivalsin, miten valtavasti Alien: Isolationin visuaalinen ja äänisuunnittelu ovat sille velkaa.

ALIEN-parker-ripley-sh
Parker, Ripley ja Ash miettivät, selviääkö Nostromon miehistö ehjänä kotiin.

Kahdeksas matkustaja kuuluu niihin elokuviin, jotka ns. kaikki ovat nähneet – jopa ne, jotka eivät erityisemmin välitä kauhusta tai tieteisfiktiosta. Juonireferaatti ei liene siis välttämätön, mutta kerrataan selkeyden vuoksi: Vuonna 2122 malmilastia Maahan kuljettavan Nostromo-aluksen miehistö havahtuu läheiseltä pikkuplaneetalta tulevaan signaaliin. Miehistöllä on velvollisuus tutkia, onko kyseessä haaksirikkoitunut alus, ja auttaa mahdollisia selviytyjiä. Kun tutkimusryhmä lähestyy signaalin lähdettä, hoksataan aluksella, että kyse on ilmeisesti varoitussignaalista. Miehistön jäsenten palatessa tarkistusreissultaan jokin seuraa heitä alukseen.

Alien-elokuvasarjan protagonisti Ellen Ripley (Sigourney Weaver) on elokuvamaailman naishahmojen seassa positiivinen, kylmäpäinen poikkeus. Myös muissa Alien-franchiseen liittyvissä teoksissa nähdään nimenomaan vahvoja naishahmoja – viittaan nyt Alien: Isolationin pelihahmo Amanda Ripleyhyn ja Prometheuksen (Yhdysvallat 2012) Elisabeth Shaw’han. Sattumaa ei liene, että Nostromoa ohjaavan tekoälyn nimi on MOTHER… – Koko Alien-franchise onkin kiinnostava juuri naisnäkökulmaa vasten. En yleensä ole kovin kiinnostunut naistutkimuksellisista näkökohdista, mutta Alien-sarja tekee poikkeuksen. Ihminen, jossa xenomorfinpoikanen loisii, on kuin raskaana oleva nainen: hän kantaa sisällään jotakin, joka lopulta purkautuu hänestä verisellä ja kivuliaalla tavalla. Xenomorfien sosiaalinen hierarkia on matriarkaatti, jossa soturien armeijaa johtaa hedelmällinen kuningatar. – En tiedä, onko kukaan tutkinut Alien-sarjaa tästä näkökulmasta – en ihmettelisi, jos on. Myös uskontotieteilijöille Alienit ja Prometheus tarjoavat paljon tongittavaa.

ALIEN-mother
MOTHER-tekoäly alleviivaa Alienin velkaa Kubrickin Avaruusseikkailulle.
Puikoissa aluksen korkein upseeri Dallas.

Muistin Kahdeksannen matkustajan elokuvana, jonka erikoistehosteet näyttävät vielä 2000-luvulla uskottavilta ja kauniilta. En tiedä, onko silmästäni tullut kriittisempi, mutta täysin siloisena ei elokuvan tehostepuolta voi (enää) pitää. Aluksen sisätilat on lavastettu erinomaisen huolellisesti, ja myös kohtaukset, joissa alusta kuvataan ulkopuolelta, näyttävät todella komeilta. Sen sijaan orgaanisiin kudoksiin liittyvät erikoistehosteet ovat hiukkasen vaivaannuttavia. Itse xenomorfin toteutus on toki aikaansa nähden onnistunut, mutta nykyajan vinkkelistä katseltuna muovinen. Lisäksi eräs miehistön jäsen näyttää pahoja kolhuja kärsittyään lähinnä hyvin työstetyltä muovailuvahamöykyltä.

Kaikenlaiset elokuvat ovat täynnä epäjohdonmukaisuuksia. Elokuvantekijän ammattitaito määrittyy osittain sen mukaan, kuinka paksua pajunköyttä hän pystyy yleisölle syöttämään ilman, että kukaan hannaa vastaan. Juju on katsojan lumoamisessa: kun katsoja on tarpeeksi uppoutunut elokuvan maailmaan, ei hän tule huomanneeksi epäloogisuuksia. Kahdeksas matkustaja ei kuitenkaan onnistu peittämään paria epäjohdonmukaisuutta lumovoimansa alle. Nämä epäloogisuudet liittyvät nimenomaan alien-hahmoon. Yritän tuoda nämä seikat esiin spoilaamatta elokuvaa, mutta kaikkein spoileriherkimpien kannattaa ehkäpä skipata loput tästä kappaleesta. – Kuinka facehugger onnistuu tunkeutumaan avaruuskypärän lasin läpi? Ja kuinka voi olla, että piskuinen chestburster varttuu täysikokoiseksi xenomorfiksi vain muutamassa tunnissa, vieläpä ilman kiinteää ravintoa? Ehkä käsikirjoittajien olisi kannattanut vielä miettiä näitä yksityiskohtia.

ALIEN-avaruus
Ulkokuvat avaruudesta ovat upeita.

Myös elokuvan tunnelmasta minulla oli varsin vääristynyt muistikuva – ja tästä käynee syyttäminen lähinä Alien: Isolationia. Mielikuvissani Kahdeksannen matkustajan vetovoima pohjautui pitkälti ratisevaan tunnelmaan ja hikiseen väijyskelyyn. Tosiasiassa elokuva on varsin toiminnallinen, eikä hitaaseen tunnelmanluontiin jää juurikaan aikaa. Kahdeksatta matkustajaa tituleerataan usein scifi-kauhuksi. Tämä on mielestäni suorastaan harhaanjohtavaa, sillä kauhuelementit jäävät elokuvassa lopulta hyvin vähiin (paitsi ehkä niiden mielestä, jotka vetävät yhtäsuuruusmerkin kauhun ja väkivallan väliin). Tässä mielessä pidän Alien: Isolationia onnistuneempana kokonaisuutena. Kahdeksas matkustaja ei tarjoa katsojalle montaakaan ihan oikeasti pelottavaa hetkeä – sen sijaan Alien: Isolationia pelatessa pupu meinaa pullahtaa pöksyyn lähes jatkuvasti.

Katselin elokuvasta tällä kertaa director’s cut -version. En huomannut leikkauksessa mitään eroa theatrical cutiin verrattuna, eikä ihme: Google kertoi jälkikäteen, että erot kahden eri leikkauksen välillä liittyvät lähinnä yksittäisten otosten pituuksiin. Ridley Scott teki hyvin tuunatessaan Blade Runnerista vaihtoehtoisia leikkauksia, mutta Alienin kohdalla ohjaajan leikkaus tuntuu lähinnä rahastukselta.

ALIEN-kammio
Tähän näkymään palataankin Prometheuksessa.

Joko muuten kuulitte huonot uutiset? Neill Blomkampin Alien 5 -työnimellä kulkevaa elokuvaa saadaan ilmeisesti vartoilla vuoteen 2017. :E Ei auta kuin odottaa.

(Ps. Kaikki Youtubesta löytämäni Kahdeksas matkustaja -trailerit ovat todella huonoja. Miten näin hyvästä elokuvasta voidan tehdä näin kökköjä trailereita? Tämä tiedoksi niille harvoille, jotka eivät elokuvaa ole nähneet – älkää katsoko alla olevaa traileria, ja jos katsotte, uskokaa, että elokuva on parempi kuin traileri antaa ymmärtää.)

*****

Alien – Kahdeksas matkustaja DVD @ Discshop
Alien – Kahdeksas matkustaja BD @ Discshop
Alien Quadrilogy 9DVD @ Discshop
Alien Collection 4DVD @ Discshop
Alien Nostromo Space Doors Box Set 6BD @ Discshop
Alien Anthology 4DVD @ Discshop
Alien Anthology 4BD @ Discshop

Exodus: Gods and Kings (2014) – Moses goes CGI

EXODUS julkka
Exodus: Gods and Kings (2014)

Jännä juttu: viime vuonna ensi-iltaan pölähti kerrassaan kaksi megabudjetin seikkailuelokuvaa, jotka perustuvat Raamattuun. Tarkoitan nyt Noahia ja Exodus: Gods and Kingsiä (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Espanja 2014). Laitetaan heti alkuun pakollinen valivali: ei sitten kummankaan elokuvan nimeä viitsitty kääntää suomeksi? Eikö täkäläisissä levitysfirmoissa osata suomentaa paria sanaa, vai onko promokuvien väsääminen uusiksi suomenkielisillä nimillä liian iso vaiva? Mikä tässä oikeasti maksaa?

Sekä Nooan että Mooseksen tarinasta on tehty lukuisia elokuvia, joten miksi taas pitää? Vastaus on yksinkertainen: koska CGI. Nooan arkki ja exodus ovat molemmat tarina-aiheita, jotka suorastaan vaativat massiivista tietokoneavusteista toteutusta. Vedenpaisumus ja kymmenen vitsausta – totta kai näistä tehdään elokuvia.

Ja siihen se sitten molempien elokuvien kohdalla vähän jääkin: visuaaliseen spektaakkeliin. Noahin suhteen odotukset eivät olleet kummoiset (okei: Aronofsky olisi voinut pystyä parempaan, mutta Russell Crowe pääosan esittäjänä antoi olettaa, että nyt mennään metsään oikein rytinällä – ja niin myös tapahtui). Exoduksessa tekijäkaarti on lupaavampi: Ridley Scott, Christian Bale (!!!), Sigourney Weaver. Myös promokuvat lupailivat hyvää. Katsokaa nyt tuota julistetta. Vau.

EXODUS sigourney
Myös Sigourney Weaver Ramses II:n äitinä on vau. Harmi, että hänen roolinsa jää elokuvassa hyvin pieneksi.

Juonta ei tarvinne referoida – kaikki tietävät, mistä Mooses (Bale) tuli ja minne hän meni. Exoduksen tarina on tarina Mooseksesta, ja siksi tuntuukin vähän erikoiselta, ettei tämän henkilöhahmon kehittelyyn ole panostettu enempää. Niin ammattitaitoinen ja karismaattinen kaveri kuin Christian Bale onkin, jää Mooseksen hahmo tässä elokuvassa valjuksi, perinteiseksi ja jopa kiiltokuvamaiseksi.

Myönnetään, että toivoin elokuvasta edes jonkinlaista henkistä ulottuvuutta. Tiedän, ettei suurten studioiden elokuvilta pitäisi sellaista odottaa – silloin ei joutuisi pettymään ja saisi aina silloin tällöin kokea positiivisia yllätyksiä (Aronofskyn elokuvat ovat hyviä esimerkkejä tästä, Noahia ja Unelmien sielunmessua lukuun ottamatta). Elokuvan ainoa elementti, joka on tästä näkökulmasta edes hiukkasen kiinnostava ratkaisu, on pikkupoika, jonka kautta Jumala puhuu Moosekselle. Huomatkaa: kiinnostava ratkaisu on eri asia kuin onnistunut ratkaisu.

EXODUS ramses ii
Ramses miettii, kuinka Mooses saadaan kuriin.

Elokuvassa on painotuksia, joita en ainakaan itse miellä osaksi kanonisoitua Mooses-tarinaa. Mooses nähdään elokuvassa aluksi Ramses II:n (Joel Edgerton) kumppanina, lähes veljen vertaisena toverina. Niinpä taistelusta Israelin ja Egyptin kansojen väillä tulee oikeastaan taistelu kahden veljeksen kesken. Ei tarvitse olla eksegeetikko hoksatakseen, että kuviossa on jotain yhteistä Kainin ja Abelin välisen skisman kanssa. Idea voisi toimia, muttei tällä kertaa vain ota tuulta alleen.

Olen havaitsevinani elokuvassa myös monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja, joita alkuperäinen raamatuntarina ei käsittääkseni pidä sisällään. Mooses tosiaankin nai midianilaisen papin tyttären, Sipporan. Midianilaiset ja Israelin kansa olivat tiettävästi oikeastaan toistensa vihollisia, mikä tekee Mooseksen ja Sipporan avioliitosta aika erikoisen ratkaisun. Mooses siis nai vieraan kansan ja vieraan uskon edustajan sen sijaan että valitsisi vaimon omiensa joukosta. Elokuvassa Sipporan ”vierautta” ja itämaisen eksoottista ulkonäköä korostetaan erityisesti. (Länsimaisessa maalaustaiteessa Sippora on usein kuvattu hyvinkin vaaleaihoisena – hahmona, jota on helppo pitää länsimaissa ”yhtenä meistä”.)

EXODUS haat
Tuore aviopari: Mooses ja Sippora.

Exodus: Gods and Kings on Hollywood-elokuvaa tylsimmillään. Se nojaa niin vahvasti visuaaliseen loisteliaisuuteen, että sen sisältö jää kumisemaan tyhjyyttään. Elokuvan ulkoasu toteutettu nykyaikaisin menetelmin – sen sijaan sen sisältö jää vanhakantaiseksi, persoonattomaksi ja paperinmakuiseksi tarinaksi vuosituhansien takaa.

*****

Exodus: Gods and Kings DVD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD + 3D-BD @ Discshop