The Neon Demon (2016) arvostelu

The Neon Demon (2016)

Huh. Vau.

The Neon Demon (Yhdysvallat/Tanska/Ranska 2016) on erittäin hyvä elokuva. Se ei saavuta täyttä potentiaaliaan, mutta silti: nyt lennetään korkealla ja lujaa. Tämä lupaa Nicolas Winding Refnin uralle hyvää – tyylillisesti ja taiteellisesti, muttei kaupallisesti, ikävä kyllä.

Refnin elokuvien peruselementeiksi ovat viime vuosina nousseet mystiset ja sirpaleiset juonikulut, upea ja vahvakontrastinen visuaalisuus ja kiinnostava musiikki, joka nyökkää usein shoegazen, ethereal waven ja 80-luvun elektronisen musiikin suuntaan. Refnin Valhalla Rising on mielestäni yksi parhaista 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Hieman perinteisemmän juonikulun Drive ja superhämärä Only God Forgives jäävät hieman sen taakse. Ja jos The Neon Demon näyttää suuntaa, johon Refn tästä jatkaa, voi huokaista helpotuksesta: helvetin hyvin menee.

the neon demon elokuva
Rubyn ja Jessen ensikohtaaminen

The Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta Jessestä (Elle Fanning), joka saapuu Los Angelesiin rakentamaan uraa valokuvamallina. Jessen avuille löytyy pian kysyntää: huipputason valokuvaaja ja suosittu muotisuunnittelija kiinnostuvat hänestä. Hän saa kokemattomuudestaan huolimatta huikeita työtarjouksia luontaisen karismansa ansiosta. Tämä herättää närää kokeneempien mallien keskuudessa. Jessellä on onneksi turvanaan maskeeraaja Ruby (Jena Malone), joka kehottaa Jesseä olemaan varovainen ja lupaa auttaa Jesseä milloin tämä vain apua tarvitsee.

Pian Jesse alkaa havaita ympäristössään huolestuttavia ja vaarallisia asioita. Hänen motellihuoneessaan liikkuu kutsumaton vieras. Tilannetta ei helpota se, että motellia pitää epäilyttävä ja kiukkuinen hyypiö (Keanu Reeves). Valokuvauskeikoilla tapahtuu pelottavia ja uhkaavia asioita. Mitä pidemmälle Jessen ura etenee, sitä vaarallisemmaksi hänen elämänsä muuttuu.

Elokuva alkaa kuvaustilanteesta, jossa Jesse makaa nukkemainen meikki kasvoillaan sohvalla, kirkkaanpunainen tekoveritahra kaulallaan. Muotimaailman pakkomielteinen suhtautuminen väkivaltaan ja kuolemaan tulee esiin myöhemminkin elokuvan aikana – vielä aloituskohtaista konkreettisemmalla ja raadollisemmalla tavalla.

the neon demon elokuva
Yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni seksikohtauksista:
Ruby ottaa ruumishuoneella hanskat pois.

The death of a beautiful woman is unquestionably the most poetical topic in the world, tuumasi Edgar Allan Poe. Each man kills the thing he loves, lisäsi Oscar Wilde. Kaunis nainen muuttuu vielä kauniimmaksi, kun hän kuolee, sillä kuolema viimeistelee elämän – tekee siihen sulkeuman, ikuistaa ja arkistoi sen. Tähän viittaa The Neon Demonissa myös se, kuinka Ruby tekee sivutienestiä: meikkaamalla ruumiita ruumishuoneella hautajaisia varten; kuolema ja kauneus liitetään aina toisiinsa. Kuolema tarkoittaa kuitenkin aina myös vallan menetystä: kun me kuolemme, ei meillä ole enää valtaa tämänpuoleisiin asioihin. Murha on vallankäytön äärimmäinen muoto. – Aloituskohtaus, jossa Jesse esittää kuollutta, on kaikessa esteettisyydessään pahaenteinen.

The Neon Demonin juonikuvio tuo vahvasti mieleen Starry Eyes -elokuvan. Molemmissa elokuvissa kohtaamme nuoren ja kunnianhimoisen naisen, joka on valmis työskentelemään lujasti oman menestyksensä eteen. Menestys edellyttää kuitenkin ehdotonta alistumista ja nöyrtymistä sellaisten asioiden edessä, joita heidän on vaikea hyväksyä. Lisäksi menestys eristää heidät kaikesta muusta: kauniin ja suositun ihmisen elämä on hyvin yksinäistä ja kylmää. He molemmat joutuvat kosketuksiin muodin ja viihteen maailmaa kontrolloivan, salaperäisen ja väkivaltaisen koneiston kanssa.

the neon demon elokuva
Veteraanimalli Sarahissa on androidimaista kylmyyttä.

The Neon Demon on hyvin naiskeskeinen elokuva. Toisin kuin tämäntyyppisissä tarinoissa yleensä, juuri naiset muodostavat Jesselle kaikkein suurimman uhan. Elokuvan miehet ovat naishahmoihin verrattuna harmittomia statisteja. Tämä on piristävä asetelma: naisia, joita miehet kohtelevat julmasti, on elokuvamaailma täynnä. Sen sijaan naisten keskinäinen kateus ja vallankäyttö ovat harvinaisempia teemoja.

Paitsi kuolemasta, The Neon Demonissa on kyse myös narsismista. Jessen itserakkautta ruokitaan avokätisesti: hänen luontaista kauneuttaan ylistetään iäkkäämpien mallien leikeltyjen kasvojen rinnalla, ja hänelle kerrotaan, että hänestä tulee vielä supertähti. Jesse rakastuu omaan peilikuvaansa ja ylpistyy. Hän alkaa itse muuttua vaaralliseksi – samanlaiseksi sieluttomaksi olennoksi, jollaisia hän on itse muodin maailmassa kohdannut.

the neon demon elokuva
The Neon Demon vilisee salatieteiden suuntaan ojentavaa kuvastoa.
Ja hei: Kenneth Anger, anyone…?

The Neon Demon on ennen kaikkea hyvin kaunis elokuva.  Sen tummat mutta kirkkaat värit, koristeellinen ja tyylikäs lavastus ja upea kasarielektromusiikki tekevät elokuvasta hyvin musiikkivideomaisen; kokonaisuudesta tulee mieleen maailman kenties paras musiikkivideo eli Carpenter Brutin Turbo Killer. Kokonaisuutta vallitsevat tummat varjot ja vahvat värit, kolmiot, peilit ja silmät – The Neon Demonin salatieteisiin viittaavaa symboliikkaa voisi ruotia pidemmältikin. (Vigilant Citizen tavallaan teki sen jo, mutta omaan provokatiiviseen tyyliinsä, ja tällä kertaa mielestäni aika huonolla menestyksellä.) The Neon Demonissa on myös jotain ihastuttavan kennethangermaista.

The Neon Demon menestyi teatterikierroksellaan todella huonosti – niinkin huonosti, että sitä voi kutsua jopa flopiksi. Tämä ei todennäköisesti tullut elokuvan tekijöille yllätyksenä: Refnin elokuvat ovat vain harvoin menestyneet kaupallisesti. Vaikea kuvitella, että hän siitä lannistuisi.

*****

Mainokset

Enter the Void: Director’s Cut (2009) – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****

Eisenstein in Guanajuato (2015) – Silmissä vilisee

eisenstein_in_guanajuato poster
Eisenstein in Guanajuato (2015)

Ah, Peter Greenaway. Ihanaa, että teet edelleen elokuvia. Ihanaa, että elokuviasi levitetään myös Suomessa (suuri kiitos siitä Atlantic Filmille ja Future Filmille). Olet ylivoimaisesti kiinnostavimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, ja uskallan toivoa, että teet vielä jotain suurta, vaikka oletkin jo eläkkeesi ansainnut. Uskallan myös toivoa, että suomalaiset levitysyhtiöt vielä joskus tarttuvat tiettyihin vanhoihin elokuviisi ja julkaisevat niistä uusia kotikatselutallenteita. Ainakin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on ollut hyvän aikaa sitten loppuunmyyty Suomen markkinoilta. A Zed and Two Noughtsista ei tietääkseni ole täkäläistä kotikatselutallennetta koskaan tehtykään. Se on suuri sääli, sillä A Zed and Two Noughts on mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.

Greenaway ja elämäkertaelokuva kuulostaa oudolta yhdistelmältä. Siksi suhtauduin Eisenstein in Guanajuato -elokuvaan (Alankomaat/Belgia/Suomi/Meksiko/Ranska 2015) jokseenkin epäluuloisesti. Greenaway on toki aiemminkin tehnyt tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia – ja myös onnistunut niissä: Rembrandtin elämää ja tuotantoa käsittelevä Yövartio on mielestäni varsin kiinnostava elokuva. Ajallinen etäisyys Yövartion kuvaamiin tapahtumiin mahdollistaa sen ronskin ja spekulatiivisen otteen, jonka Greenaway työskentelyssään vaatii. Eisenstein in Guanajuaton kohdalla hän tekee samoin kuin Yövartiossa: hän ottaa lyhyen katkelman Eisensteinin elämästä ja muovaa, vatkaa, sotkee ja vaivaa sitä niin, ettei elokuvan Eisensteinillä ole lopulta kovinkaan paljon yhteistä historiallisen Eisensteinin kanssa.

Ei se väärin ole. Mutta tällaista elokuvaa ei kuuna kullan valkeana pitäisi markkinoida elämäkertaelokuvana.

Eisenstein in Guanajuato kuvaa Eisensteinin kuuluisaa elokuvamatkaa Meksikoon. Eisenstein kuvasi ¡Que viva México! -elokuvaa varten valtavan määrän materiaalia, kunnes elokuvan rahoittajat menettivät malttinsa ja iskivät rahahanat kiinni. Eisenstein joutui palaamaan kotiinsa Moskovaan lähes vuoden kestäneiden kuvausten jälkeen. Elokuva ei koskaan valmistunut.

eisenstein_in_guanajuato-elmer
Elmer Bäck on elokuvan tähti.

Oikeastaan Eisenstein in Guanajuato ei ole kiinnostunut Eisensteinistä elokuvantekijänä, vaan ihmisenä. Kohtauksia, jotka liittyvät suoranaisesti meneillä olevaan tuotantoon, on elokuvassa sangen vähän. Sen sijaan Eisenstein nähdään tekemässä kaikenlaista muuta: tutustumassa nähtävyyksiin, syömässä, peseytymässä, viihdyttämässä tuttaviaan, rakastelemassa. Koskaan hän ei lakkaa puhumasta.

Jyhkeäotsainen ja pörrötukkainen Eisenstein ei ole helpoin mahdollinen hahmo castattavaksi. En tiedä tarkalleen, mitä esituotantovaiheessa on oikein tapahtunut, mutta lopulta pääosan esittäjäksi on valikoitunut suomalainen (ja Suomessa verrattain tuntematon) Elmer Bäck. Ratkaisu tuntuu alkuun oudolta: Bäck lausuu englantia häpeilemättömän suomalaisittain. Miksi rooliin ei ole valittu venäläistä näyttelijää?

Pikaisella googletuksella selviää, että tuotantotiimi on pyrkinyt saamaan elokuvaan venäläisiä niin näyttelijöiksi kuin muihinkin tehtäviin – huonolla menestyksellä. Venäläisten haluttomuus osallistua elokuvan tuotantoon johtuu mitä ilmeisimmin tavasta, jolla elokuvassa kuvataan Eisensteinin seksuaalisuutta. Me kaikkihan tiedämme, kuinka kovassa huudossa homoseksuaalisuus Venäjällä on.

eisenstein_in_guanajuato-bunuel
Elokuvassa käytetään jaettua kuva-alaa ja arkistomateriaalia. Tässä kuvaan on päässyt Luis Buñuel.

Elokuvan ytimessä ovat Eisensteinin keskustelut oppaansa  Palomino Cañedon (Luis Alberti) kanssa. Mukana ei ole montaakaan kohtausta, jossa Cañedo ei olisi läsnä. Puhtaan ammatillinen suhde syvenee ensin ystävyydeksi ja muuttuu lopulta luonteeltaan intiimiksi. Cañedo on Eisensteinille opas sanan syvemmässä mielessä: hänen avustuksellaan Eisenstein oivaltaa jotain itsestään.

Elmer Bäck tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen. Hän pyörii, puhuu, huutaa, kierii ja mekkaloi elokuvan jokaisen kohtauksen täyteen elämää. On vähän vaikea uskoa, että historiallinen Eisenstein olisi ollut olemukseltaan tällainen – mutta mitä sitten? Eisenstein in Guanajuatoa kannattaa katsoa pikemminkin puhtaasti fiktiivisenä elokuvana, johon on saatu inspiraatiota Eisensteinin elämästä ja hahmosta.

eisenstein_in_guanajuato-kolme
Eisenstein ei hiljene koskaan. Mary Craig Sinclair ja Cañedo kuuntelevat.

Kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuva on ”niin Greenawayta”. On jaettua kuva-alaa, kuvaraitojen kerrostamista, outoja leikkauksia ja villejä kamera-ajoja. Tämä sopii oikein hyvin Eisensteinistä kertovaan elokuvaan, sillä Eisenstein tunnetaan ennen kaikkea elokuvaleikkaukseen liittyvästä työstään. Elokuvan jälkeen silmissä vähän vilisee, mutta ei se mitään, niin Greenaway-elokuvan jälkeen kuuluukin.

Elokuvan suurin heikkous liittyy musiikkiin. Kun kyse on Greenawayn elokuvasta, ovat odotukset musiikin suhteen kovat. Hänen yhteistyönsä Michael Nymanin kanssa on tuottanut todella komeita kokonaisuuksia, ja Greenawayn parhaat elokuvat ovat paljosta velkaa nimenomaan Nymanille. Valitettavasti Nyman ei ole osallistunut Eisenstein in Guanajuaton tuotantoon – kuten ei muidenkaan Greenawayn tuoreempiin elokuviin. Harmillista. En tiedä, kuka vastaa Eisenstein in Guanajuaton musiikista – enkä haluakaan tietää, niin haljua ja mitäänsanomatonta se on.

eisenstein_in_guanajuato-symmteria
Greenawayn viehtymys symmetriaan näkyy taas kerran voimakkaasti.

Eisenstein in Guanajuato on varmaa Greenawayta. Se ei tarjoa yllätyksiä – ei hyvässä eikä pahassa. Tuntuu keljulta sanoa näin Greenawayn ohjauksesta, mutta kokonaisuutena se on – jännistä rakennuspalikoista huolimatta – keskinkertainen.

*****

Eisenstein in Guanajuato DVD @ Discshop