Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) arvostelu

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun
Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) sulkee erään ympyrän: sen myötä olen lukenut kaikki Linkolan yksin kirjoittamista teksteistä koostetut, ympäristöfilosofiset teokset. Kun Linkolan tuotantoa tarkastellaan kokonaisuutena, on myönnettävä, että eri teokset eivät kovinkaan paljon tuo uutta toisiinsa nähden; kun on lukenut yhden Linkolan tekstikokoelman, on tavallaan lukenut ne kaikki. Painotuksissa, tekstin tyylissä ja aihevalinnoissa on toki eroja, mutta nuo erot ovat pieniä ja pinnallisia. Aiheet ovat pysyneet 70-luvulta lähtien samoina: Linkola käsittelee teoksessa toisensa jälkeen ympäristön tilaa ja tulevaisuutta, vääjäämättömänä lähestyvää ekokatastrofia, teollisen yhteiskunnan vahingollisuutta ja ihmisen roolia ekosysteemissä.

Kuten kaikki Linkolan teokset, on myös Johdatus 1990-luvun ajatteluun erittäin kauniisti kirjoitettu. Yksi syy sille, että olen jaksanut lukea Linkolan tekstejä nide toisensa jälkeen, on hänen kielessään: hän on erittäin taitava, havainnollinen ja huolellinen kirjoittaja. Toki hänen teksteissään on tiettyä paatoksellisuutta, jota moni nykylukija varmasti pitää koomisena ja yliampuvana, mutta mitä sitten? Ironiaansa ja kevytmielisyyteensä tukehtuvalla 2010-luvulla on suorastaan ilo törmätä välillä ilmaisuun, jossa asiat otetaan sydänjuuria myöten tosissaan. Se muistuttaa siitä, että maailma on vaikea paikka ja että elämä ja sen katoaminen haudanvakavia asioita.

Linkola asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja avaa tunteitaan:

[Linja-auto] kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat punakeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta.

Kun Linkolasta puhutaan paheksuen otsikoissa ja kahvipöydissä, ei kukaan muista näitä rakkaudentunnustuksia suomalaiselle luonnolle. Koko Linkolan ajattelu tulee näiden kautta paljon helpommin ymmärrettäväksi. Hän ei vihaa teollistunutta yhteiskuntaa vihaamisen takia, vaan siksi, että nykyaikainen elämäntyyli on tuhoamassa jotakin sellaista, mikä on hänelle äärimmäisen rakasta.

Vaan suurin osa Linkolan tekstistä keskittyy kuitenkin maailman peilailuun negatiivisen kautta – ja siinä hän vasta taitava onkin. Eräs teoksen mieleenpainuvimmista kohdista kuuluu näin:

Ja kaikesta huolimatta toivon, kun vanhenen, rukoilen palavasti, että varjeltuisin loppuun asti kuolemansynniltä nimeltä suvaitsevaisuus. Että varjeltuisin ikinä rantautumasta tuolle suloiselle pumpulirannalle, jolla velttouden ja helppouden seireenit ihanasti laulavat. Että en koskaan lakkaisi tuomitsemasta vääriä ja vahingollisia asioita, vääriä ja vahingollisia ihmisiä.

Suvaitsevaisuutta keskeisenä arvona korostaessamme unohdamme usein, että maailmassa on myös asioita ja asenteita, jotka ovat todellakin vahingollisia ja vaarallisia. On oma kysymyksensä määritellä, mitkä näihin asioihin kuuluvat – tässä vaiheessa riittää, että myönnämme niitä olevan. Tuleeko meidän suvaita myös niitä? Tuleeko meidän suvaita asioita, jotka ovat ristiriidassa tärkeinä pitämiemme periaatteiden kanssa ja jopa uhkaavat arvokkaina pitämiämme asioiden olemassaoloa? Linkolan puheenvuoro on arvokas muistutus siitä, että väärien asioiden suvaitseminen on vahingoksi.

Kyseisessä sitaatissa tulee ainakin ilmaisun tasolla esille myös Linkolalle ominainen ehdottomuus ja jyrkkyys. Hämmentävintä ja järkyttävintä hänen jyrkkyydessään on täydellinen välinpitämättömyys ihmisen luontaiselle pyrkimykselle mukavuuteen ja kevyeen elämään. Tämä kulminoituu Linkolan ajattelussa vahvaksi epäluottamukseksi tavallista ihmistä kohtaan. Massojen valinnanvapaus johtaa luonnon ja lopulta myös ihmislajin tuhoon:

Jos olisin julistaja, huutaisin, että meidän on päästävä irt demokratiasta, sillä me emme saa kuolla sukupuuttoon. Jos olisin tarkkailija, toteaisin, että jos me saamme diktatuurin, millaisen hyvänsä, me saamme ainakin hiukan aikalisää.

Tunnistan, että juuri tämä piirre Linkolan ajattelussa on vaikuttanut omaan maailmankatsomukseeni valtavan paljon. Opin lukioikäisenä hänen kirjoistaan ajatuksen siitä, että massat eivät osaa tehdä valintoja, jotka ovat koko elonkehän parhaaksi. Siksi päätäntävaltaa ei tule suuren mittakaavan päätöksissä antaa massoille – ei edes siinä määrin kuin edustuksellisessa demokratiassa annetaan. Massat etsivät omaa mukavuuttaan ja helppoa elämää itselleen ja kenties jälkeläisilleen; sen järki ja moraali eivät riitä huomioimaan oman välittömän elinpiirin ulkopuolisen maailman parasta. Tästä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään, vaikka se kovin epätrendikäs onkin.

Toisaalta Linkola myös näkee, että mukavuudet ja yltäkylläisyys ovat ihmislajille pahaksi:

[K]aikki ihmisen perinnölliset ominaisuudet, käyttäytymiskaavat, lahjat, tarpeet ja reaktiot, on ohjelmoitu taisteluasemaan – taisteluun, ponnisteluun aineellisen elintason turvaamiseksi. Ihminen on ohjelmoitu puutteeseen, puute on hänen pohjimmainen perustarpeensa. — — [P]uutteessa ja ahdingossa ihminen on loistavimmillaan, ja silloin hänen elämänuskonsa ei murru. Väestötieteilijät tietävät, että sodan syttyessä itsemurhat loppuvat kuin naulan kantaan.

On selvää, että tällainen ajatus on harvan nykyihmisen mieleen. Toisaalta ympärillä vellova todellisuus viittaa siihen, että Linkola on myös tässä asiassa oikeassa. Ihminen todellakin on parhaimillaan silloin, kun hän joutuu ponnistelemaan ja kun häntä haastetaan. Ilman ulkoista painetta emme saavuta mitään. Ajatus (hyvästä) elämästä ikuisena kamppailuna on kieltämättä epämukava, ja sitä on monen nykyihmisen vaikea hyväksyä – myös minun. Se, että totuus on epämukava, ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän totta.

Johdatus 1990-luvun ajatteluun on takuuvarmaa perus-Linkolaa. Hän on katkerampi kuin uransa ensimmäisten teostensa tekstejä kirjoittaessaan, muttei kuitenkaan yhtä masentunut kuin viime vuosikymmenellä julkaistun Voisiko elämä voittaa -teoksen muotoutumisen aikaan. Olen tyytyväinen siihen, että teos tuli luettua, mutta omien Linkola-suosikkieni joukkoon tämä ei nouse.

Toivon, että Pentti jaksaisi julkaista vielä jotakin, sillä tosiaankin:

Meidän on pakko oppia tajuamaan, että elämän pahin vihollinen on liika elämä, liika ihmiselämä.

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)
Lukuhaasterasti: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Mistä peräisin: Omasta hyllystä, myyntiin.

Mainokset

Adam Parfrey (toim.): Apocalypse Culture (1987/1991)

Apocalypse culture
Apocalypse Culture (1987/1991)

Adam Parfrey (toim.): Apocalypse Culture (1987, uudistettu painos 1991)
Lukuhaasterasti: 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Huijaan taas lukuhaasteessa. Yritin etsiä syntymävuotenani julkaistujen nimekkeiden joukosta jotakin kiinnostavaa, mutta mitään ei löytynyt. Koska pyrin osana lukuhaastetta perkaamaan tänä vuonna hyllystäni toistaiseksi lukemattomia kirjoja ja pistämään niitä edelleen kiertoon, yritin seuraavaksi keksiä tähänkin raksiin hyllystä jonkinlaisen kompromissiratkaisun – ja sellainen löytyi. En ole syntynyt samana vuonna kuin Apocalypse Culture ilmestyi, vaan jossakin alkuperäisen ja uudistetun painoksen julkaisun välissä, joten kyse on hyvin pienestä vilpistä.

Kiinnostuin Apocalypse Culture -antologiasta alun perin Boyd Ricen kautta. Kirjan nimi vilahti Ricen Standing in Two Circles -kirjoituskokoelman lähdetiedoissa… tai ei oikeastaan: eräs kokoelman artikkeli ilmestyi Apocalypse Culturen jatko-osassa vuonna 2000. Antologian otsikko jäi mieleen. Mitä ihmettä käsittelee kirja, jolla on tuollainen nimi? Kun sitten törmäsin siihen Adlibriksen katalogissa muutama vuosi sitten, tilaus lähti menemään.

Apocalypse Culturen aihekenttää on mahdoton määritellä lyhyesti. Jos jokin kirjan tekstejä yhdistää, niin se, että niissä maailma näyttäytyy hulluimmillaan. Antologia liikkuu inhimillisen olemassaolon äärirajoilla. Kirjan toimittaja Adam Parfrey luonnehtii teoksen esipuheessa sen luonnetta näin: It is instructive — — to notice, that nothing in Apocalypse Culture is a fiction; reality has taken such a dire and phantasmagoric cast that fictionalizing has become superfluous.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen kantaa nimeä Apocalypse Theologies ja toinen nimeä The Invisible War. Parfrey kuvaa tekstien jaottelua kahteen osaan seuraavasti: ”Apocalypse Theologies” surveys the thanatoxic smptoms. ”The Invisible War” pieces together the psychopolitical consequences of the sub rosa convergences behind apocalypse culture. Ensimmäisessä osassa artikkelit etenevät ikään kuin yksilöllisestä yleiseen: tekstit käsittelevät tiettyjä henkilöitä tai ilmiöitä paikoin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Toinen osa on sen sijaan teoreettisempi ja keskittyy laajempiin kuvioihin.

The Invisible War -osassa varsin suuren painoarvon saavat ihmiskunnan (ydin)tuhoa ja siihen tähtääviä verkostoja käsittelevät tekstit. Osan aloittaa Anton LaVeyn essee, joka kantaa niin ikään nimeä The Invisible War. Kyseinen essee on koko antologian hölmöin teksti. Tämä on jo aika paljon sanottu ottaen huomioon, että teoksessa on mukana myös skitsofreenikon vapaista assosiaatioista koostuva luku – ei muuten kummoinen tekele sekään… (Anteeksi vaan kaikille laveylaisille satanisteille, jos teitä on vielä olemassa.) LaVeyn tekstin ansioksi voi kuitenkin laskea sen, että se hahmottelee teoksen jälkimmäisen osan suuntaviivat suhteellisen hyvin.

Tekstien taso on vaihteleva. Vaikuttaa jopa siltä, että kirjaa on haluttu tietoisesti rytmittää vaihtelemalla asiapitoisen ja älyllisen lähestymistavan ja puolihuolimattoman hupsuttelun välillä. Kikka toimii, mutta olisin silti pudottanut teoksesta ainakin muutaman tekstin pois. Ainakin epämääräisistä sitaateista koostuva Infernal Texts, Hakim Beyn Instructions for the Kali-Yuga sekä Abraxas Foundationin nimiin laitettu Long Live Death! olisivat puolestani saaneet jäädä pöydälle. G. G. Allinia käsittelevä Portrait of the Enemy tuntuu tähän päivään mennessä menettäneen merkityksensä, miehen edesottamuksia kun on sittemmin käsitelty muualla laajemminkin. Julkaisuaikanaan, kun Allin ei ollut yhtä tunnettu hahmo kuin nykyään, sillä on ollut aivan toisenlainen arvo.

Apocalypse Culturella on kirjana ilmeisesti jotensakin huono maine – tai ainakin Adam Parfrey pyrkii luomaan kirjan esipuheessa tällaista mielikuvaa:

A buyer for a major book chain yelled at my distributor’s sales manager for actually suggesting she stock such an abomination. For the first six months or so, writers could not place reviews of Apocalypse Culture anywhere; editors where weary of ”that book.” — — I heard of it busting up a couple of marriages, one partner drawing a line over ”that book.”

Missä kuplassa mahdan oikein elää, jos tämä kirja herättää sen ulkopuolella näin voimakkaita reaktioita? Parfrey puhuu tässä tietenkin teoksen ensimmäisestä painoksesta – sisältääkö se jotakin, mikä selittäisi tällaisen vastaanoton? Kyse voi tietenkin olla – ja luultavasti onkin – vain markkinointikikasta. Myönnettävä silti on, että teoksesta löytyy muutamia kiistanalaisia tekstejä. Ainakin Peter Sotosin ja Karen Greenleen (Google kertoo kiinnostuneille, mistä heidät tunnetaan) haastattelut sekä kirjan loppupuolen salaliittoteoriatekstit saattavat aiheuttaa närkästystä ainakin sellaisissa henkilöissä, jotka ovat allergisia poikkeaville mielipiteille ja maailmankatsomuksille.

Juuri Sotosia ja Greenleetä käsittelevät tekstit saivat minut pohtimaan tabujen roolia nykymaailmassa. Aikamme tabut liittyvät suurelta osin seksiin ja erityisesti sellaiseen seksiin, jossa on jotakin normista poikkeavaa. Viime kevään aikana nähtiin, että normit ovat suhteellisen joustavia. Ne muuttuvat. Sukupuolineutraalin avioliittolain valmistelun yhteydessä on käynyt hiljaa ilmi, että 2010-luvun Suomessa homojen oikeuksien tukeminen on valtavirtaa – siitä kertovat ainakin kansalaisaloitekampanjan ja sitä taustoittaneen somepöhinän mittavuus sekä Finlaysonin Tom of Finland -tuoteperheen jättisuosio. Viimeistään siinä vaiheessa, kun marginaaliryhmän identiteetti ja ominaispiirteet väännetään massatuotannon masuuneissa lakanoiksi ja kauppakasseiksi, voidaan varmaan todeta, että kyseisen ryhmän oikeuksien ajaminen ei vaadi yksilöltä kummoistakaan herooisuutta tai kapinahenkeä. Emme elä enää 1900-luvulla. Bataatti housuissaan postailevista viiksiniekoista on tullut salonkikelpoisia keskiluokkaisten kotien koristajia. Homojen oikeuksien puolustaminen on valtavirtainen oletusarvo – ja hyvä niin.

Jos itseään ja omaa ajatteluaan haluaa kuitenkin syystä tai toisesta haastaa, kannattaa fokus suunnata niihin vähemmistöihin, joista valtavirta kääntää edelleen katseensa inhoten pois. Tarkoituksenani ei ole väittää, että Greenlee, Sotos ja homoyhteisö ovat moraalisesti jotenkin rinnastettavissa toisiinsa. Eivät ne ole. Pointti on siinä, kuinka me suhtaudumme ihmisiin, joiden maailmankuva ja käsitykset siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei, eroavat omistamme – siis marginaalisiin ilmiöihin. Ja marginaalilla tarkoitan sitä oikeaa marginaalia: hyljeksittyä, inhottua, vihattua – sitä, mitä emme haluaisi hyväksyä osaksi ihmisyyttä, mutta joka sitkeästi jatkaa olemassaoloaan. (Homoyhteisö on joskus kuulunut tähän oikeaan marginaaliin, mutta kuten voimme Sokoksen lakanaosastolla huomata, ei kuulu enää.) Kuinka reagoimme, kun törmäämme ihmiseen, jonka käsitys sopivaisuuden rajoista eroaa radikaalisti omista rajoistamme? Onko meille ylipäätään mahdollista suhtautua tällaisiin olentoihin ihmisinä sen sijaan, että pidämme heitä rikollisina ja hirviöinä? Voimmeko sysätä moraalisesti tuomitsevan asenteen syrjään edes hetkeksi, edes periaatteessa?

Sotosin ja Greenleen haastattelut on toteutettu hyvin neutraaliin sävyyn, ja siksi pidän niitä melkeinpä kirjan kiinnostavimpina teksteinä. Haastattelija ei ilmaise minkäänlaista paheksuntaa haastateltaviaan kohtaan, millä tuntuu olevan etenkin Greenleen kohdalla suuri merkitys. Ihminen puhuu vapautuneemmin, kun häneen ei edes epäsuorasti kohdisteta tuomitsevaa asennetta tai ylenkatsetta.

Luulen, että Apocalypse Culture menee nyt myytävien pinoon. Luulen – en ole varma. Kirjassa on nimittäin muutamia tekstejä, jotka ansaitsisivat ehdottomasti toisenkin lukukerran. En muista törmänneeni muualla yhtä kiinnostavaan taidekritiikkiin kuin John Zerzanin The Case Against Art –tekstissä – ja taidekritiikillä en tarkoita nyt sitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, vaan kriittistä suhtautumista taiteeseen ilmiönä. Kaikkien kulttuurialalla työskentelevien tai alaa opiskelevien olisi hyvä lukea tämä teksti ja miettiä taiteen olemusta kerrankin vähän toisenlaisesta näkökulmasta.

Myös tekstin loppupään ydintuhossa, uskontotieteessä ja salaliittoteorioissa kyntävä amok-juoksu ansaitsee kunniamaininnan. Kirjan viimeiset tekstit – James Shelby Downardin A Call to Chaos sekä kokoelman päättävä Dennis Stillingsin Meditations on the Atom and Time – ovat koko niteen haasteellisimmat ja samalla syväluotaavimmat tekstit. Erityisesti Stillingsin rinnastukset vanhatestamentillisen, uhrilampaita vaativan Jumalan ja ydintuhon välillä ovat kiinnostavia – ainakin taiteidentutkimuksen, ehkä myös uskontotieteen näkökulmasta. Liian tosissaan näitäkään tekstejä ei kannata ottaa.

Teoksen uudistettu painos poikkeaa ilmeisesti varsin paljon ensimmäisestä painoksesta. Tekstejä on poistettu, uusia juttuja on kirjoitettu tilalle. Ehkäpä järkevämpää olisi ollut sittenkin jättää Apocalpse Culture silleensä ja sen sijaan julkaista Apocalypse Culture II jo 90-luvun alussa. Huvittavaa on, että toimittaja Parfrey toteaa teoksen esipuheessa, ettei jatko-osaa tule: How do you grind a sequel out of the End of the World? Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jatko-osa julkaistiin vuonna 2000. Kiinnostaisi lukea myös se, artikkelien otsikko- ja kirjoittajalista on nimittäin aika kova. Mukana on myös yksi Pentti Linkolan (!) teksti, jolle on suotu jopa oma esipuheensa. Sen kirjoittajaksi mainitaan muuan Michael Moynihan. (En malta olla ihmettelemättä, millä kielitaidolla Moynihan on mahtanut Linkolaan perehtyä niin hyvin, että häntä voidaan pitää kompetenttina kirjoittamaan esipuhe tämän tekstiin. Onko Linkolaa muka käännetty englanniksi muuallakin kuin Apocalypse Culture II:n sivuilla?) Valitettavasti jatko-osan saatavuus on tällä hetkellä melko huono. Amazonista taitaa löytyä käytettynä.

Apocalypse Cultureen kannattaa perehtyä, mikäli sisällysluettelon tsekattuaan uskoo, että oma kantti kestää kirjan lukemiseen.

Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015)

talouden-kymmenen-tuhoisinta-ajatusta
Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015)

Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015)
Lukuhaasterasti: 45. Kirja, joka pelottaa sinua.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Koen, että Björn Wahlroosin tuoreimman tietokirjan lukuhaasteslottivalintaa täytyy hieman perustella. Olen tuskin ainoa, joka on kokenut Wahlroosin jotensakin pelottavana hahmona. Lisäksi tähän kirjaan tarttuminen oli korkean kynnyksen takana sen vuoksi, että pelkäsin, etten ymmärrä lukemastani mitään. Ehkä pelkäsin hivenen myös sitä, että ymmärtäisin Wahlroosia ja jopa omaksuisin jotakin hänen ajattelustaan omaan maailmankatsomukseeni. Näin jälkikäteen voin sanoa olevani todella tyytyväinen, että luin teoksen. Wahlroosin kirja on niin kiinnostava, että uskon palaavani sen pariin vielä toistamiseenkin. Voisin jopa harkita sen kotiuttamista omaan kirjahyllyyni, ellei kirjanostolakkoni jatkuisi edelleen.

Arvostan nyt Wahlroosia paljon enemmän kuin aiemmin. Tekstistä nimittäin käy ilmi, että Wahlroos ihan oikeasti tietää mistä puhuu, sillä hänen perspektiivinsä rahoituksen ja kansantalouden maailmaan on pitkä ja laaja. Wahlroosin arvomaailmaa voi toki kritisoida, mutta monilta hänen äänekkäimmistä kritisoijistaan taitaa puuttua hänen talousnäkemyksiensä kunnolliseen arviointiin vaadittava asiantuntemus, kuten myös halu perehtyä hänen kirjoittamiinsa tietokirjoihin.

Tuo asiantuntemus puuttuu myös minulta. Siksi en oikeastaan voi arvioida kirjan asiasisältöä mitenkään. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että ymmärrän Wahlroosia nyt paljon paremmin kuin ennen. Olen aiemmin ajatellut, että Wahlroosin erikoiset ulostulot ovat osa massiivista performanssitaideteosta, joita ei ole tarkoituskaan ottaa tosissaan. Olin väärässä: Wahlroos ei vitsaile. Hän ei myöskään ole hullu. Hän yksinkertaisesti tarkastelee maailmaa varsin toisenlaisesta näkökulmasta kuin suurin osa keskiluokkaisista palkansaajista. En voi sanoa, että olisin vieläkään samaa mieltä Wahlroosin kanssa monestakaan asiasta, mutta nyt sentään ymmärrän hänen ajatteluaan – toisin kuin monet hänen ulostulojaan ja maailmankuvaansa kritisoivista tahoista.

Kuten teoksen nimikin kertoo, kirja rakentuu kymmenen klassisen talousväittämän varaan. Wahlroos käsittelee kutakin väittämää omassa luvussaan ja pyrkii kumoamaan väitteen. Hänen perustelunsa ovat pitkiä ja polveilevia – usein jopa siinä määrin, että luvun varsinainen aihe unohtuu. Kirjan otsikko ja rakenne vaikuttavat olevan lähinnä markkinoinnillisia valintoja: ”Kesän viisi parasta juttua”- ja ”Vältä näitä kymmentä virhettä” -tyyppisiä otsikoita on helppo lähestyä. Kun jutun otsikossa on numero ja jokin superlatiivi (kolme parasta, neljä huonointa, viisi kauneinta, kuusi ruminta…), Ilta-Aviisi myy kuin häkä. Wahlroosin kirja on kuitenkin luonteeltaan sen verran polveileva ja jopa esseistinen, ettei numero+superlatiivi-otsikko tee sille juuri oikeutta.

Wahlroos asettuu vastustamaan voimakkaasti John Maynard Keynesin ajattelua. Erityisesti Keynesin ajatukset velkaelvytyksestä saavat Wahlroosin voimaan ilmeisen pahoin. En täysin vakuuttunut Wahlroosin Keynes-kritiikistä, mutta tunnustettava on, että Wahlroos laittaa kovan kovaa vastaan. Olisin mieluusti lukenut Wahlroosilta kritiikkiä keynesiläisyyden perusväittämistä. Olen kokenut Keynesin ajattelun vahvuudeksi juuri sen, kuinka perinpohjaisesti hän ottaa teoriassaan huomioon rahan syntymekanismin ja sen varsin kauaskantoiset vaikutukset kansantalouteen. Tähän Wahlroos ei valitettavasti puutu lainkaan – sen sijaan hän kritisoi Keynesin ajatusten käytännön sovellutuksia, erityisesti vuosina 1944–1971 toiminutta Bretton Woods -järjestelmää (joka pohjautuu Keynesin ajatuksille vain osittain). Monet Wahlroosin väitteistä ovat sen verran ovelia, että lukisin todella mielelläni esimerkiksi Jussi Ahokkaan tai Lauri Holapan kritiikin tästä teoksesta.

Suomen jälkikeynesiläistä rintamaa (lähinnä Ahokasta & Holappaa) yhdistää Wahlroosiin taipumus esittää itsensä toisinajattelijoina ja eräänlaisina talousteorian vaihtoehtoihmisinä. Wahlroosin alternative-luonnetta alleviivataan kirjan takakansitekstissä: Uskalla ajatella toisin. Jos (ainakin velkaelvytyksen suhteen) vastakkaisia äärilaitoja edustavat jälkikeynesiläiset ja Wahlroos kokevat molemmat edustavansa ”toisinajattelua”, herää kysymys: kuka hitossa sitten edustaa sitä valtavirtaa? Mitä on se paljon puhuttu valtavirtainen talousajattelu? Ihmisillä on taipumus nähdä omassa ja itseään lähellä olevien henkilöiden ajattelussa ne mielenkiintoiset detaljit, jotka asettavat heidät marginaaliin. Harva mieltää itse kuuluvansa valtavirtaan, oli kyse sitten ideologioista, musiikkimausta tai elämäntyylistä. Valtavirta on kuin sininen metsä: se on aina jossain muualla.

Kirja herätti minussa vastustamattoman halun lukea vihdoinkin taloustieteen Nobel-palkinnolla siunattua Paul Krugmania. Oletettavasti lukulistalle valikoituu Krugmanin suomennetuista teoksista toinen eli Lama – talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot (2009). Tämä teos keskittyy juuri siihen aiheeseen, joka minua kiinnostaa taloustieteissä kaikkein eniten: mistä meneillään oleva taantuma johtuu ja mitä tilanteen pelastamiseksi pitäisi tehdä. Wahlroos tarjoaa kirjassaan aiheesta oman selontekonsa taantuman synnystä kirjan yhdeksännessä luvussa, jossa käsitellään euforioita, paniikkeja ja romahduksia. Wahlroos suhtautuu Krugmanin ajatuksiin varsin nuivasti, kuten arvata saattaa.

Kirjan antoisimpiin osioihin kuuluu järjestyksessään toinen luku nimeltään Kapitalismi johtaa luonnonvarojen riistoon. Wahlroosin näkemys asiasta poikkeaa selvästi tavasta, jolla asiaa yleensä tarkastellaan. Hänen mielestään luonnon tärveltyminen ei johdu kapitalismista, vaan siitä, että kapitalismia on liian vähän. Yksityisomistus on kaiken avain: yhteisomistuksessa olevat asiat, kuten vesistöt tai hengitysilma, tuppaavat tärveltymään, sillä ihmiset eivät välitä pitää huolta yhteisomaisuudesta. Ilmiö näkyy hyvin vaikkapa rumilla graffiteilla tuhrituissa alikulkutunneleissa tai säpäleiksi hakatuissa bussipysäkeissä. Taas kerran: en voi sanoa olevani samaa mieltä Wahlroosin kanssa (alikulkutunneleiden ja bussipysäkkien turmelemisesta on kuitenkin vastuussa melko pieni kansanosa – suurin osa ihmisistä nähdäkseni kunnioittaa yhteisomistuksessa olevia asioita), mutta ymmärrän nyt hänen näkemyksensä perusteet ja lähtökohdat. Minusta olisi tavattoman kiinnostavaa tietää, mitä Pentti Linkola olisi näistä ajatuksista mieltä. Oikeastaan Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö toimii Wahlroosin oppien mukaisesti: säätiö ostaa yksityisin lahjoitusvaroin maa-alueita ja takaa niille luonnonsuojelulain vaatiman rahoituksen.

Pieni pilkunviilaus: mikä idea mahtaa olla siinä, että kirjan leipäteksti on tasattu molempiin reunoihin johdonmukaisesti kaikkialla muualla paitsi johdannossa ja epilogissa, joissa sivujen oikeaan laitaan on jätetty liehureuna? Kyse lienee vahingosta, taitto kun ei näissä kirjan aloitus- ja päätösteksteissä eroa varsinaisten lukujen taitoista missään muissa suhteissa (no, okei: jos tarkkoja ollaan, johdannosta ja epilogista on jätetty tasauksen lisäksi myös anfangit pois). Kyse on tyhmästä pikkujutusta, joka pistää silmään, kun nide on muutoin näinkin huoliteltu ja laadukas.

… no, vielä vähän nillitystä ulkoasusta: hei, te talousaiheisten tietokirjojen kansia suunnittelevat tahot! Minusta on aika tylsää ja suorastaan noloa, että tällaisten kirjojen kansia kuvitetaan kirjoittajien naamoilla. Ei sillä, ettenkö pitäisi esimerkiksi Wahlroosin kasvoista – itse asiassa pidän niistä todella paljon: niissä on samaa turvallista pehmeyttä kuin esimerkiksi Erkki Tuomiojan habituksessa – mutta jotenkin se vain syö kirjan kuin kirjan uskottavuutta. Eihän kaunokirjojenkaan (etu)kansiin laiteta kirjoittajien naamakuvia, miksi siis taloutta käsitteleviin tietokirjoihin? Mielikuvitusta, mielikuvitusta!

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita Björn Wahlroos ärsyttää.

Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta @ Adlibris