Apostle (2018) arvostelu – 2010-luvun The Wicker Man

Apostle arvostelu
Apostle (2018)

Apostle (2018) on kauhuelokuva uskosta, taistelusta ja vallasta. On vuosi 1905. Thomas (Dan Stevens) saa tietää, että hänen siskonsa on siepattu etäiselle saarelle, jota asuttaa omituinen pakanakultti. Kun kultin jäsenet penäävät perheeltä lunnasrahoja, Thomas päättää matkustaa saarelle siskoaan pelastamaan.

Saaren asukkaat elävät vaatimattomissa oloissa. Yhteisön voima on vahva: ihmiset pitävät huolta toisistaan. Saarella velloo kuitenkin epämääräinen kauhu, jonka aiheuttajaa Thomasin on vaikea tunnistaa. Pelkäävätkö asukkaat omia autoritäärisiä johtajiaan vai omaa jumaluuttaan, jota varten kukin vuodattaa säännöllisesti veriuhrin omista suonistaan?

Thomas saapuu saarelle kohtuullisen hyvissä hengen ja sielun voimissa.

Yhteisön perustaja ja henkinen airut Malcolm (Martin Sheen) pitää silmät kipunoiden saaren vaatimattomassa ”kirkossa” hurmiohenkisiä puheita yhteisön loistavasta tulevaisuudesta. Malcolm on oppikirjaesimerkki karismaattisesta johtajasta, joka saa sanoillaan muutettua kivisen ja kituliaan saaren maanpäälliseksi paratiisiksi. Yleisö nyökyttelee ja alistuu.

Hiljalleen Thomasille selviää, että Apostlen uskonto perustuu kaupankäyntiin: kun jumaluudelle annetaan, olettavat saaren asukkaat saavansa jotain vastineeksi lahjoistaan. Tämä ajattelutapa eroaa huomattavasti ajalle ominaisesta, kristillisestä eetoksesta, jonka seuraajat eivät odota hyvistä teoistaan palkintoa maallisen elämän aikana. (Osa myöhemmistä kristillisyyden suuntauksista toki muistuttaa tässä suhteessa ajattelultaan paljonkin Apostlen pakanoita, hyvänä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen menestysteologia.) Kaupankäyntiin nojaava kultti on johtanut lopulta kummalliseen asetelmaan, jossa johtajat kohtelevat jumaluuttaan pikemminkin työkaluna kuin ikiaikaisena, ylimaallisena olentona.

Saaren uumen paljastaa merkkejä saarelaisten oudosta uskonnosta.

Saaren yhteisöä piinaavat siis puute, nälkä, pelko ja epäluulo – vaan eipä sen pelastajaksi tuomitulla Thomasilla mene juuri sen paremmin. Alusta asti on selvää, että laudanum-tippoja pipetillä nappaileva protagonistimme kantaa niskassaan jotakin suurta, painavaa ja psyykkistä. Apostlen alussa hänet esitellään penseänä ja sisäänpäinkääntyneenä tyyppinä. Trauma, joka on tehnyt Thomasista sen ihmisen joka hän on, harmillisesti paljastetaan elokuvan lopussa. Kuvaus Thomasin kokemista iskuista on liiankin eksoottinen ja dramaattinen, ja se turvottaa hänen taustatarinansa niin kummalliseksi, että siihen on vaikea suhtautua enää vakavasti.

Traumatakauman heikkouksista huolimatta Thomasin tarina sulkeutuu kauniisti kuin soittorasia: hän on täyttänyt tehtävänsä.

Apostlessa on kohtauksia, jotka menevät ihon alle.

Apostle on väkivaltainen ja verinen elokuva. Kohtauksia, jotka sisältävät graafista väkivaltaa, on suhteellisen vähän, mutta ne ovat sitäkin julmempia. Niiden äänisuunnittelu ja kuvaus ovat sen verran ilkeitä, että tilanteet tunkeutuvat ihon alle sutjakasti kuin näytteenottoneula verikokeessa. Kamera pyörii ympäri, metalli nakuttaa korvissa metallia vasten, vaijeri kiristyy vihloen, linssi sumenee merkiksi sammuvasta tajunnasta.

Apostlen verikekkereiden järjestelyistä huolehtii nimetön, äänetön ja kasvoton hahmo, jota kutsutaan lopputeksteissä nimellä The Grinder. Paremman aliaksen puutteessa ennätin nimetä tämän huppupäisen hahmon Markkulan Pasiksi. Otus on kaikessa hiljaisuudessaan ja persoonattomuudessaan vain suuri kysymysmerkki: Kuka hän on? Miksi hänen päänsä näyttää narukerältä? Ja mistä hän saa jatkuvasti tuoretta verta päälleen? Suurin osa Apostlen mysteereistä selviää ennen kuin lopputekstit pyörähtävät käyntiin, mutta narukeräpäähän liittyvät kysymykset jäävät vaille vastauksia.

Pasi-perkele.

Apostlen alkuasetelma tuo mieleen The Wicker Man -kauhuklassikon. Tuonnempana elokuvassa on pari kohtausta, jotka vaikuttavat suorastaan pastisseilta tietyistä The Wicker Manin kohtauksista. Kyse ei ole matkimisesta tai kopioimisesta, vaan tyylikkäästä kunnianosoituksesta The Wicker Manille. Apostle on kuin 2010-luvulle saateltu versio The Wicker Manin käsittelemästä tarina-aihiosta ja tematiikasta. Se on huomattavasti väkivaltaisempi, epäloogisempi, ”sairaampi” ja hullumpi kuin The Wicker Man, joiden folkkipakanoiden suviset nakuilurituaalit näyttävät Apostlen epäjumalanpalvojien rinnalla hempeän harmittomilta.

*****

Mainokset