Big Mouth, 1. kausi (2017) arvostelu

big mouth
Big Mouth

Big Mouth (2017-?) lupaa hyvää Netflixin jatkuvajuonisten alkuperäisanimaatioiden tasosta. Sanoinko hyvää? Tarkoitin hel-ve-tin hyvää. Sarja jatkaa samalla räävittömällä linjalla kuin upeat F is for Family ja Bojack Horseman.

Big Mouth kuvaa teini-ikäisten tyttöjen ja poikien vaiheita murrosiän kourissa. Jaksot kiertyvät ennen kaikkea nuorten heräävän seksuaalisuuden ympärille. ”Onneksi” sarjan nuoria on luotsaamassa seksuaalisuuden ja seksin ihmeellisiin saloihin kaksi hormonihirviötä, jotka eivät ujostele f-sanan käyttöä.

Nick ja Andrew ovat 13-vuotiaita pojankloppeja. Vaikka pojat ovat parhaita kaveruksia, on asioita, joista he eivät voi toisilleen puhua: Andrew on päässyt rannerallin makuun ja ottaa uudesta harrastuksestaan kaiken irti nautiskellen, mutta silti häpeillen. Tähän touhuun Andrew’ta kannustaa hormonihirviö Maurice, joka on suurimman osan ajasta kaikille paitsi Andrew’lle näkymätön.

Jotta touhu ei menisi liian fallosentriseksi, tutustutaan sarjassa myös tyttöjen näkökulmaan. Kaveriporukkaan niin ikään kuuluva Jesse saa riesakseen (tai avukseen, riippuen siitä kuinka asiaa haluaa tarkastella) naispuolisen hormonihirviön, joka sattuu sopivasti olemaan Mauricen vanha heila.

big mouth
Hormonihirviö Maurice opastaa Andrew’ta onanian saloihin.

Vaikka myös naisnäkökulma tuodaan sarjassa esille Jessen hahmon kautta, keskittyy sarja ensisijaisesti poikien ongelmiin. Tämä ei tee sarjasta yhtään vähemmän kiinnostavaa naiskatsojille: teinipoikien epätoivoisista ja kosteankiimaisista yrityksistä rauhoittaa ja tyydyttää omaa libidoaan saadaan revittyä valtavasti epäsopivia ja ehdottoman alatyylisiä sutkautuksia. Sarjan huumori on äärimmäisen ronskia, eikä se varmasti miellytä kaikkia. Se on kuitenkin suurimmaksi osaksi luonteeltaan suhteellisen lempeää verrattuna vaikkapa Family Guyn huumoriin, joka lipsuu paikoin aidon sadismin puolelle.

Big Mouthin alapäähuumori on kenties parhaimmillaan, kun kaverijengiin kuuluva Jay avautuu muille pojille omista runkkausmetodeistaan. Jay esittelee Andrew’lle ja Nickille (ja tietämättään myös Mauricelle, jota hän ei tosin näe tai kuule) tyynyä, jonka sisään hän kiiman iskiessä virittelee pari mikrossa lämmitettyä keittopussia ja penetroituu sitten tyynyn sisälle etupuolelle tekemästään pienestä aukosta. Myös tyynyn takapuolella on reikä, mutta sitä Jay käyttää kertomansa mukaan vain syntymäpäivinään. Todella jännäksi touhu menee siinä vaiheessa, kun panopuuna käytetty tyyny herääkin henkiin ja ilmoittaa Jaylle olevansa raskaana.

big mouth
Jay esittelee panotyynyään. Andrew ja Nick ihmettelevät.

Sarjassa käydään läpi teini-ikään kuuluvia ilmiöitä lähes yhtä systemaattisesti kuin peruskoulun seksuaalikasvatuksessa: kiusalliset hei-jarit, kosteat unet, kuukautiset, epävarmuus oman seksuaalisen suuntautumisen suhteen (a.k.a. ”olenko homo?”), porno. Poikien onanointi on esillä tavalla tai toisella käytännössä joka jaksossa, ja tyttöjen suhteen asia otetaan esille vain ohimennen. Mitäköhän tästä pitäisi ajatella? Onko naisen sooloseksi edelleen tabu, vai eikö sarjan tekijöiden huumorintaju ja/tai asiantuntemus yksinkertaisesti riitä läpänheittoon tästä aiheesta? Jaksoissa sivutaan myös seksuaalisuuden synkkiä puolia, kuten hyväksikäyttöä, pakottamista ja pornon liikakulutusta.

Big Mouth ei ole pelkkää teinikiimaa ja nyrkkipyykkihuumoria – siinä on myös ”älyllisempi”, nokkelampi taso. Tarkoitan tällä tapaa, jossa hahmot rikkovat silloin tällöin neljännen seinän esimerkiksi puhumalla suoraan kameralle tai viittaamalla siihen, että Netflixistähän tätä te tätä katsotte. Pidän tästä sarjan piirteestä aivan erityisesti, ja odotan, mihin suuntaan tätä elementtiä lähdetään tulevilla tuotantokausilla kehittelemään.

big mouth
Jesse löytää jalkojensa välistä ystävän.

Mahtava sarja, ei voi muuta sanoa! Pieni miinus siitä, että fokus on niin vahvasti nimenomaan poikien puberteetissa. Yleensä en katso aiheelliseksi marmattaa all-male-ilmiöstä, mutta nyt ollaan niin vahvasti sukupuolittuneen aihepiirin äärellä, että asiaan on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Uskon, että syy tähän on yksinkertainen: tyttöjen heräävää seksuaalisuutta on vaikeampi kuvata. Naisen seksuaalisuus näyttää olevan tuotantoyhtiöille ja käsikirjoittajille edelleen suuri kysymysmerkki.

Kiinnostavaa sinänsä on, että ne jaksot, joiden pääteema keskittyy tyttöjen heräävään seksuaalisuuteen, ovat naispuolisten käsikirjoittajien käsialaa. Ehkäpä tosiaan on niin, että tällaisissa asioissa sukupuolella onkin merkitystä: osataksesi tehdä huumoria nuoren naisen seksuaalisuudesta sinun on oltava nainen.

Sarjaa on toistaiseksi tehty vain yksi tuotantokausi, joka julkaistiin Netflixissä kokonaisuudessaan syyskuun 2017 lopussa. Onko tätä namia odotettavissa lisää, sitä en vielä tiedä. Sen verran lujaa mennään, että uskon sarjan saavan jatkoa.

*****

Mainokset

F is for Family, 1. tuotantokausi (2015) arvostelu

F is for Family (2015-)

F is for Family (Yhdysvallat 2015-) edustaa amerikkalaisyleisöjen keskuudessa suosittua perhesitcomien genreä. Sarjan slice of life -henki tuo mieleen Kukkulan kuninkaan, temperamenttinen isähahmo puolestaan Homer Simpsonin ja Perhe on pahin -sarjan Archie Bunkerin. Ja tässä vain sarjan läheisimmät sukulaiset – perhekomedioita on tehty vuosien varrella valtavat määrät. Silti F is for Family onnistuu tuomaan kuvioon uutta ja tuoretta makua.

Sarja keskittyy Murphyjen perheen keskiluokkaisen arjen kuvaamiseen 1970-luvulla. Isä Frank (Bill Burr) työskentelee lentokentällä matkatavaroiden käsittelyosaston keskitason esimiehenä. Äiti Sue (Laura Dern) hoitaa kotia ja toimii sivutoimisesti Plast-O-Ware-muovikippobrändin (joka on ilmiselvä irvikuva Tupperwaresta) konsulenttina. Lapsikatraan vanhin, lukioikäinen Kevin (Justin Long) kuluttaa aikaansa polttelemalla möyhyä ja kuuntelemalla maagista progerockia. Alakouluikäiset lapset Maureen ja Bill kolhivat toisiaan ja kinastelevat keskenään minkä ehtivät.

f is for family arvostelu
Koko perhe koolla: Kevin, Sue, Bill, Maureen ja Frank.

F is for Familyn kantava teema on Frankin harteille töissä ja kotona kasautuva paine, joka purkautuu jakso toisensa jälkeen huutamisena ja rähjäämisenä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että Frank ilmiselvästi pelkää omia lapsiaan ja kauhistuu aina, kun Sue jättää hänet pitämään yksin taloa pystyssä. Kasvattajana Frank on epäjohdonmukainen, äkkipikainen ja aggressiivinen. Huomaamattaan hän siirtää negatiivisia käyttäytymismalleja suoraan lapsilleen. Pahan kierre on valmis. Kukaan ei kuitenkaan näe hänen käytöksessään mitään outoa – kuvaahan sarja nimenomaan 70-lukua, jolloin perheroolit olivat varsin erilaiset kuin tänä päivänä.

Suen hahmon kautta on helppo havaita se muutos, joka perheenäitien ja muiden naisten asemassa on tapahtunut sitten 70-luvun. Sue on tunnollinen äiti ja rakastava vaimo, mutta kaipaa elämäänsä myös jotakin omaa – jotakin sellaista, mikä ei liity hänen perheeseensä tai rooliinsa äitinä. Tänä päivänä äitejä kannustetaan ”oman ajan ottamiseen” ja harrastuksiin – sen sijaan 70-luvun Sue ei saa ymmärrystä toiveilleen. Erityisesti Frankin on hyvin vaikea ymmärtää sitä, etteivät äidin ja vaimon roolit riitä Suelle.

f is for family arvostelu
Frank raivoaa puhelimeen – näky, joka toistuu sarjan ensimmäisen kauden mittaan useita kertoja.

F is for Familyn piirrosjälki on miellyttävää ja huolellista. 70-luvun värit ja kuosit saisivat puolestani näkyä visuaalisessa ilmeessä enemmänkin; tällä erityisesti sarjan hahmojen vaatteissa käytetään paljon kirkkaita, jopa neonväreihin taittavia sävyjä. Aika ajoin sarja läväyttää katsojan silmille hyvinkin graafista väkivaltaa tai seksiä. Koska sarja on muutoin tyyliltään hyvin siisti ja salonkikelpoinen esimerkiksi Simpsoneihin tai Family Guyhyn verrattuna, nämä elementit tulivat ainakin minulle suoranaisena shokkina. Hyvä näin; nämä graafisesti esitetyt, elämän rumat asiat luovat sarjaan pienen ja kutkuttavan vaaran tunnun.

F is for Familya olisi Netflixissä tarjolla jo toinenkin tuotantokausi. Hyvä juttu. Pidin sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta niin paljon, että odotukset toisen tuotantokauden suhteen ovat hyvin korkealla.

Yllätän itseni ja annan F is for Familylle näinkin hyvän tähtiluokituksen.

*****

 

Paluu Netflixin pariin ja vapun dokumenttikimara

Aktivoin pitkästä aikaa Netflix-tunnukseni. Sieltä löytyikin yhtä sun toista kivaa: Salem! Hannibalin kolmoskausi! Olen kuullut niin ylitsevuotavaisia kehuja Rectify-draamasarjasta, että sille lienee pakko antaa mahdollisuus. Myös Penny Dreadfulin toisen kauden voisi katsoa – vähintään Josh Hartnettin vuoksi.

Koska olen varhain keski-ikäistynyt ja muutenkin tylsä ihminen ja koska sekä vapunaatto että -päivä olivat siipalleni työpäiviä, päätimme viettää Valpurin juhlaa kotona Netflixin, sipsikulhon ja parin ohrapirtelön seurassa. Kirjoitin taannoin toisaalle ensikosketuksestani Netflixin UI:hin ja tarjontaan. Juttu oli ainakin jossain välissä Asemablogin luetuimpien tekstien joukossa, joten kaipa sille oli jonkinlainen tilaus. (Täytyy tosin huomauttaa, että tekisin jäsentelyn ja otsikoinnin suhteen aika monta asiaa toisin, jos kirjoittaisin vastaavan jutun nyt.)

Pari uunituoretta huomiota Netflixin ohjelmistosta:
1) Mun ei ole mitään mieltä maksaa Netflixin käytöstä säännöllisesti. Katalogissa ei yksasisesti ole tarpeeksi sellaista katsottavaa, jota kohtaan tuntisin palavaa mielenkiintoa. Sen sijaan alelaarikamaa löytyy jo liiankin kanssa. Ehkä tämä toimii laajemmille yleisöille? Olen hieman huolissani siitä, kuinka paljon ja mihin suuntaan Netflixin & vastaavien palveluiden katalogit ohjaavat ihmisten katselutottumuksia. – Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka vakiosummainen kuukausimaksu ohjaa Netflixin katalogin muodostumista. <spekulaatio>Ainakin ilmaisullisesti kunnianhimoisempi elokuva taitaa karsiutua tämän maksusysteemin myötä pois. Tällaisten elokuvien yleisöt ovat ehkäpä pieniä, mutta keskimäärin halukkaampia maksamaan oikeasti (heitä) kiinnostavista elokuvista enemmän. Tasasuuruinen kuukausimaksu ohjaa koostamaan ohjelmiston blockbustereista (joiden esitys- ja levitysoikeudet ovat hintavia mutta jotka myös keräävät paljon katsojia) ja bulkkikamasta (joka kerää suhteellisen pieniä katsojamääriä mutta on toisaalta huokeaa).</spekulaatio>
2) On hassua, kuinka Netflix jaottelee kataloginsa pikemminkin ”fiiliksen” kuin genren mukaan (onneksi genrejaotteluakin harrastetaan). Myös elokuvien tekijöiden nimet on häivytetty pääosan esittäjiä lukuun ottamatta lähes kaikkien elokuvien kuvausteksteistä pois. Koen itse tämän jokseenkin ärsyttävänä. En koskaan ajattele, että nytpä tahdon nähdä synkän elokuvan tai tekisi mieli katsoa romanttinen leffa; pikemminkin jaottelen elokuvia lajityyppien ja tekijöiden mukaan. Vielä Netflixin järjestelmääkin nihkeämpi on HBO Nordicin systeemi, joka ei kerro elokuvien ja sarjojen tekijöistä yhtään mitään.
3) Netflixin dokumenttikatalogissa on yliedustettuna kolme teemaa: huumeet, rikokset ja uskonto. Myös mielisairauksiin liittyviä dokumentteja on suhteellisen paljon. Ilmeisesti nämä aiheet yksinkertaisesti kiinnostavat Netflixin katsojakuntaa – tai sitten tällaisia dokumentteja on runsaasti saatavilla alhaiseen hintaan. Esimerkiksi henkilö- ja musiikkidokumentit ovat rankasti aliedustettuina, mikä on mielestäni sääli.

Vappuaattona ja vapunpäivänä katsottavaksi valikoitui kolme dokumenttia. Koska halusin ottaa rennosti sen sijaan, että olisin miettinyt, ”mitä mä kirjoittaisin tästä blogiin”, päätin kirjoittaa kustakin dokumentista vain lyhyen summauksen.

Kurt & Courtney (Iso-Britannia 1998)

Kiinnostukseni Cobainiin heräsi viime syksynä Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin myötä. Siinä missä Montage of Heck on ilmaisullisesti kunnianhimoinen ja kaunis, on Kurt & Courtney asiavetoinen ja kotikutoisen näköinen. Puuhamies Nick Broomfield vaikutttaa harrastelijamaiselta. Haastattelutilanteita ei ole rauhoitettu, vaan juttua väännetään milloin jalkakäytävällä, milloin haastateltavan takapihalla, milloin kahvilannurkassa. Se, että sopivia haastateltavia ylipäätään löytyy, vaikuttaa olevan onnenkantamoisten varassa. Monien haastateltavien taustoja ei mitä ilmeisimmin ole lainkaan tarkistettu. Koko dokumentissa on gonzo-henkinen perusvire: mennään tonne ja katsotaan, mitä tapahtuu.

Dokumentin pointtina on pohtia, tappoiko Cobain todellakin itsensä, vai onko mahdollista, että hänet murhattiin. Mihinkään selkeään lopputulokseen ei päästä, sillä Courtney Love onnistuu ahdistelemaan dokumentin rahoittajien hanat niin tiukalle, ettei tuotantoa saattaa kunnolla päätökseen. Dokumentin ylläripyllärinä vilahtaa The Mentorsin El Duce. Kaikenlaisiin paikkoihin tuokin kaveri elämänsä aikana ehti.

Koko dokumentti näyttää olevan katsottavissa Youtubessa.

After Porn Ends (Yhdysvallat 2012)

Voiko entinen pornonäyttelijä elää normaalia elämää? Hankkia lapsia, olla kotiäiti, käydä päivätyössä? Periaatteessa kyllä, käytännössä ehkä ei.

After Porn Ends -dokumentissa haastatellaan aikuisviihdealalta eläköityneitä ihmisiä. Mukaan on haalittu ilmeisen tarkoituksellisesti mahdollisimman heterogeeninen haastateltavien joukko. Osa porukasta ei häpeile pornomenneisyyttään millään tavoin, monet jopa nauttivat edelleen aktiiviuransa hedelmistä. Toiset katuvat menneisyyttään. Tapoja suhtautua asiaan on yhtä paljon kuin haastateltujakin.

Yllättävää dokumentissa on se, kuinka harva haastatelluista kokee pornouran vaikuttaneen negatiivisesti myöhempään elämäänsä. Suurin osa vaikuttaa pitävän sitä vain yhtenä työuran vaiheena, jonka voi jättää taakseen siinä missä teini-iän kesätyöt jätskikiskalla. Sen sijaan ne, jotka katuvat menneisyyttään, katuvat sitä hyvin raskaasti. Erityisesti Luke Ford valittaa antaumuksella, kuinka yhteiskunta eristää aikuisviihdealalla työskentelevät ja työskennelleet ihmiset lopullisesti rajojensa ulkopuolelle. Fordin puheista välittyy hyvin toisenlainen kuva kuin esimerkiksi Nina Hartleyn, Sekan, Tiffany Millionin, Randy Westin tai John Leslien kertomuksista.

Loppujen lopuksi melko harvat haastatelluista mainitsevat kokeneensa syrjintää menneisyytensä vuoksi. Ehkäpä kurjimman esimerkin tästä kertoo Houston, joka oli erotettu työstään sen vuoksi, että esimies oli päässyt perille hänen pornomenneisyydestään. Moni haastatelluista kertoo pitävänsä eläköitymisestään huolimatta mahdollisena paluutaan pornon pariin – ja kuten dokumentin loppuun sijoitettu katsaus haastateltujen myöhempään elämään kertoo, moni onkin taloudellisten vaikeuksien vuoksi palannut alalle. Ehkäpä tosiaankin on niin, että normaaliin palkkatyöhön ja sen suomaan tulotasoon on vaikea tottua pornolla ansaitun helpon rahan jälkeen.

On ihanaa, että myös Nina Hartley pääsee dokumentissa ääneen. Arvostan Hartleyta kovasti – en hänen aikuisviihdeansioidensa, vaan ajatustensa ja asenteensa vuoksi. En ole hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta, mutta kunnioitan hänen suoraselkäisyyttään ja rehellisyyttään. Hartley on pian kuusissakymmenissä ja jatkaa aikuisviihdeuraansa edelleen. Hän ei kerro dokumentissa oikeastaan mitään omasta urastaan tai elämästään; sen sijaan hän puhuu yleisistä käsityksistään siitä, kuinka aikuisviihdealalla työskentely vaikuttaa ihmisen omakuvaan ja tulevaisuuteen. – Paola Suhonen mainitsi pari vuotta sitten haastattelussa työstävänsä dokumenttia Hartleysta. En tiedä onko projekti edelleen työn alla – vähän huonolta näyttää, sillä asian tiimoilta on vallinnut täydellinen radiohiljaisuus jo useamman vuoden. Harmi.

Nina Hartley ei ollut ainoa kiinnostava tyyppi dokumentissa. Olin yllättynyt, kuinka monia sielukkaan, sympaattisen ja fiksun oloisia ihmisiä dokumentissa haastateltiin. Haastatelluista vain pari vastasi aivottoman peruspornotähden stereotypiaa. Tiedä sitten, oliko tällainen vaikutelma dokumentin tekijöiden tähtäimessä.

Going Clear: Scientology & The Prison of Belief (Yhdysvallat 2015)

Going Clear -dokumentti pyörähti Ylellä viime syksynä, ja tuttavapiirissäni kehuttiin sitä auliisti. Ohitin dokkarin tuolloin siitä yksinkertaisesta syystä, että se esitettiin Docventuresin ”viikon dokumenttipläjäyksenä”. Sorry dudes, mutta Docventures ei brändinä vetoa muhun tippaakaan, joten suosiolla skippaan käytännössä kaiken sisällön, jota sen puitteissa minulle tarjoillaan.

Mutta Going Clear, ai että – tämä oli tiukkaa tavaraa. Dokumentissa entiset skientologit kertovat, mikä sai heidät kiinnostumaan skientologiasta ja mikä piti heidät vuosia, jopa vuosikymmeniä mukana skientologiakirkon toiminnassa. Aivan kuten After Porn Endsin ex-pornotähdet, myös Going Clearin entiset skientologit  ovat sympaattisia ja fiksun oloisia. En vieläkään osaa sanoa, mistä skientologiakirkon suosio johtuu. Siitä olen kuitenkin varma, että toiminnassa mukana olevien ihmisten tyhmyydellä tai ymmärtämättömyydellä se ei selity.

Mahtavinta Going Clearissa on se, etteivät sen haastatellut ole mitä tahansa rivijäseniä, vaan henkilöitä, jotka ovat toimineet erittäin korkeissa asemissa skientologien järjestön sisällä. On kiinnostavaa nähdä arkistonauhaa, joissa nämä samat henkilöt puolustavat kirkkain silmin skientologiakirkon toimia ja pyrkivät puhdistamaan sen julkisuuskuvaa – ja heti sen jälkeen dokumenttia varten kuvattua haastattelumateriaalia, jossa henkilö sanoo suoraan puhuneensa tuolloin täyttä potaskaa.

Going Clearin myötä on oikeastaan aika helppoa ymmärtää, mikä saa ihmiset lähtemään mukaan skientologiakirkon kaltaisiin organisaatioihin. Se on aika kova saavutus dokumentilta.