Spiritual Front – nihilismiä ja gigoloja

Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.

spiritual front
Spiritual Front

Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.

Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.

Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.

Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.

Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)

Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”

Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.

We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)

Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.

Luulin monta vuotta, että  We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.

No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)

Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!

Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.

Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.

Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.

Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)

Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.

No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)

Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.

En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.

Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)

Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.

Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.

Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)

Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.

We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)

Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!

Mainokset

Kymmenen vuotta scrobblausta

Tässä kuussa tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun perustin tilin Last.fm-palveluun. Koska musiikki on (ollut) omassa arkipäivässäni läsnä huomattavasti voimakkaammin kuin elokuvat, pelit tai kirjallisuus koskaan, ja koska rakastan erilaisten listojen tekemistä, päivittämistä ja ihmettelyä, päätin kirjoittaa ylös muutamia ajatuksia, joita vuosikymmenen aikana karttuneiden statsien selailu herätti.

Kun aloitin last.fm:n käytön, elin ”neofolk-kauteni” jälkimaininkeja. Jostain syystä kuuntelen edelleen tietokoneeltani ennen kaikkea neofolkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että last.fm:n listat antavat musiikinkuuntelutottumuksistani melko vääristyneen kuvan – erityisesti black ja doom metal, ambient, taidemusiikki ja muut genret, joita kuuntelen lähinnä vinyyli/CD-formaatissa tai mp3-soittimelta, ovat listoilla vahvasti aliedustettuina. (Mp3-soittimeni ei ole last.fm-yhteensopiva, ja olen alkanut käyttää suoratoistopalveluiden mobiiliapplikaatioita vasta aivan viime aikoina. ”Liikenteessä” kuuntelemani musiikki ei siis näy scrobblaustilastoissani.) Lisäksi on huomattava, että kuuntelen etenkin raskaampaa musiikkia sen verran monipuolisesti, etteivät yksittäiset artistit, kappaleet tai levyt pääse nousemaan listojen kärkiin. Neofolk on ”pieni” genre, ja jos sitä haluaa kuunnella, on valinnanvaraa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi black metalin kohdalla.

Top Artists -listan kärkikymmenikkö koostuu lähinnä neofolk-bändeistä, mutta myös industrial, experimental ja ambient ovat edustettuina:

1. Buckethead
2. Coil
3. Current 93
4. Death in June
5. The Cure
6. Brian Eno
7. Sol Invictus
8. The Moon Lay Hidden Beneath a Cloud
9. Ulver
10. :Of the Wand & the Moon:

Mikä ei kuulu joukkoon? Brian Eno ei varmaankaan tunne oloaan tässä jengissä kovin kotoisaksi, tuskin myöskään The Cure. Joukon suurin kummajainen on kuitenkin kitaravirtuoosi Buckethead. Bucketheadin sijoitus selittyy osittain jo hänen tuotantonsa tolkuttomalla laajuudella: tähänastiseen uransa aikana hän on julkaissut noin 250 studioalbumia, ja lisää ilmestyy jatkuvasti. Myönnän, että olen kuunnellut näistä albumeista vain noin puolet. On selvää, että näin kovalla julkaisuvauhdilla yksittäisten levyjen laatu ei ole kovin korkea, ja soisin Bucketheadin jo hidastavan tahtia. (Hallintapaneelin luonnoksissa on muhinut jo pitkään teksti, jossa yritän selittää sekä itselleni että lukijoille, miksi ylipäätään pidän Bucketheadista. Saa nähdä, valmistuuko tuo teksti koskaan.)

Neofolk, (black) metal, goottirock ja (dark) ambient ovat minulle hyvin yhteisöllisiä musiikkigenrejä. Tarkoitan tällä sitä, että merkittävä osa tuttavapiiristäni on enemmän tai vähemmän leimautunut edellä mainittujen genrejen kuulijakuntaan. Lisäksi keikkatapahtumat vahvistavat sitä heimoutumisen kokemusta, joka näihin genreihin liittyy. Bucketheadia saan kuitenkin hehkuttaa yksin. Hänen musiikkiinsa liittyy voimakas nostalgialataus, enkä usko että saisin konseptista koppia, jos tutustuisin miehen tuotantoon ensi kertaa nyt.

Kuunnelluimpien bändien ja kappaleiden kärkijoukosta pysyy väkisinkin perillä, nämä listat kun näkyvät automaattisesti profiilin etusivulla. Sen sijaan kuunnelluimpien albumien kärki tuli minulle (osittain) yllätyksenä.

1. Yann Tiersen — Le Fabuleux Destin d’Amélie Poulain
2. :Of the Wand & the Moon: — Sonnenheim
3. Coil — The Ape of Naples
4. Rome — Nera
5. Ulver — Shadows of the Sun
6. Death in June — But, What Ends When the Symbols Shatter?
7. Von Thronstahl — Imperium Internum
8. Nature and Organisation — Beauty Reaps the Blood of Solitude
9. :Of the Wand & the Moon: — Emptiness Emptiness Emptiness
10. Les Joyaux de la Princesse — Aux petits Enfants de France

En uskoakseni ole kuunnellut Yann Tiersenin Amélie-soundtrackia alusta loppuun sitten vuoden 2007, enkä voi mitenkään ymmärtää, kuinka se edelleenkin keikkuu listan ykkösenä. Myös listan toinen sija on yllätys; :Of the Wand and the Moon:in Sonnenheim on hyvä levy, mutten olisi uskonut sen yltävän listalla näin ylös. Ja mitä kummaa, Romen Nera….? En erityisemmin pidä koko levystä. Coilin The Ape of Naples sen sijaan ei yllätä, ei myöskään Ulverin Shadows of the Sun. Ylipäätään albumilistan kärki on melko neofolk-painotteinen, kuten arvata saattoi.

Tapani kuunnella musiikkia on hyvin kappalevetoinen. Etenkin silloin, kun olen liikkeellä mp3-soitin taskussani, en juuri koskaan kuuntele kokonaisia levyjä – en ainakaan silloin, jos todella keskityn musiiikin kuunteluun. Siksi halusin tehdä hieman paremmin selkoa kaikkien aikojen kuunnelluimpien kappaleiden kärkikymmeniköstä. Siivosin listan kärjestä Les Joyaux de la Princessen ja Nature and Organisationin Untitled-sijoitukset, jotka pitävät tosiasiassa sisällään useita eri kappaleita, sekä LJDLP:n ja Regard Extrêmen Weisse Blätter -kollaboraatioraidan, koska sitä ei löydy Youtubesta tai muista vastaavista palveluista. Käydäänpä nämä läpi käänteisessä järjestyksessä.

10. Spiritual Front – No Kisses On The Mouth

Tämän lähemmäs valtavirtapoppia kappaleiden topkympissä ei päästä. Spiritual Frontin No Kisses On The Mouthista liikkuu pariakin eri versiota, joista tämä Armageddon Gigolo’ -albumilla (2006) julkaistu on oma suosikkini. Tässä kappaleessa nähdään jälleen kerran, kuinka omituinen bändi Spiritual Front on: periaatteessa kappale menee hyvinkin tavanomaisesta pop-rock-balladista, mutta kun lyriikoita ja levyn/singlen kantta alkaa tarkastella hieman perusteellisemmin, esille nousee elementtejä, jotka eivät listapoppiin istu.

9. Death in June – Disappear in Every Way

Minun olisi varmaankin kannattanut katkaista lista Nagorny KarabachiinDisappear in Every Wayn sanat ja Youtube-tiedostossa näkyvä levynkansi saattavat olla omiaan herättämään hämmennystä tai jopa pahennusta niissä, joille Death in Junen konsepti, tausta ja maneerit eivät ole tuttuja. Asiaa sen pidemmälti analysoimatta voin kuitenkin vakuuttaa, että kyse ei ole millään tavoin vaarallisesta tai edes poliittisesti epäkorrektista sisällöstä. Google kertonee kiinnostuneille, miksi Douglas-setä pahoitti mielensä niin kovasti, että koki tarpeelliseksi tehdä tällaisen albumin.

Puolisoni – joka ei ole suurikaan neofolkin ystävä – luonnehti taannoin neofolkia ”musiikiksi, joka kuulostaa kuolleelta”. Disappear in Every Wayhyn ja oikeastaan koko All Pigs Must Die -albumiin tämä luonnehdinta sopii erinomaisesti. Kappaleen karkea viehätysvoima luultavasti avautuu ainoastaan niille, jotka jo ennestään tuntevat hyvin Death in Junen tuotannon ja minimalistisen ysärityylin perinpohjaisesti.

8. Einstürzende Neubauten – Nagorny Karabach

Meinaan nykyään unohtaa, kuinka tavattoman tärkeä bändi Einstürzende Neubauten oli minulle vielä viime vuosikymmenellä. Paradoksaalista kyllä, etääntymiseni bändistä juontaa juurensa niihin kahteen livekeikkaan, joita olen päässyt todistamaan. Kyse ei ole siitä, että keikat olisivat olleet huonoja – päin vastoin: keikkojen myötä tajusin, mitä kaikkea jää huomaamatta, kun Neubautenia kuunnellaan kotiolosuhteissa. Livenä Neubauten on kokovartaloelämys. Bändin itse rakentamien, erikoisten soittimien (”soittimien”) tarkastelu ja niiden mekaniikan oivaltaminen on yhtä tärkeää kuin se, millainen ääni vempaimista kuuluu. Tästä alkaa saada hajua vain silloin, kun bändin näkee keikalla. Tulkaa taas Suomeen, Neubauten! Viime kerrasta on jo vuosia.

Nagorny Karabach on Neubatenia helpoimmasta päästä. Katupora on jätetty studion ulkopuolelle, ja jopa rytmisoittimet ovat varsin kuulijaystävällisiä. Musiikkivideosta voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä bändi näyttää keikalla.

7. Nature and Organisation – Wicker Man Song

Sain viime kesänä kuulla eräissä juhlissa upean kohteliaisuuden: muistutan kuulemma Rose McDowallia, joka laulaa tässä kappaleessa. Ihana Rose on tehnyt yhteistyötä monien tässäkin postauksessa mainittujen/mainittavien bändien kanssa: Current 93, Coil, Death in June. On oikeus ja kohtuus, että hänkin on päässyt eniten kuunneltujen biisien topkymppiin.

Nature and Organisation on eräänlainen neofolkin pieni suuri bändi. Se tunnetaan ennen kaikkea Current 93:n kitaristin eli Michael Cashmoren sooloprojektina. On sinänsä sääli, että Nature and Organisation elää edelleen C93:n varjossa – etenkin siksi, että bändin tuotanto on keskimäärin huomattavasti tasokkaampaa kuin C93:n. (Let’s face it: niin ihana bändi kuin C93 onkin, on bändin nimen alla julkaistu myös paljon päätöntä häröilyä ja tylsää ininää.) Kukin voi keskenään sitten miettiä, kuinka suuri Cashmoren (ja häntä ennen Douglas P:n) panos on Current 93:n sävellystyöhön ollut.

Wicker Man Song on lainattu The Wicker Man -kauhuklassikosta, ja se tunnetaan myös nimellä Willow’s Song. Kohtaus, jossa Britt Eklandin esittämä Willow laulaa kappaleen, on kaikessa hämmentävyydessään vaikuttava.

6. :Of the Wand and the Moon: – My Devotion Will Never Fade

Tämä kappale menee nykyään suoraan guilty pleasure -laariin. En viittaa nyt :OTWATM:in musiikkiin yleisesti, vaan ainoastaan tähän nimenomaiseen raitaan. Nuorempana pidin My Devotion Will Never Fadea kauniina ja vilpittömänä kappaleena. Nykyään biisin lyriikka kuulostaa lapselliselta, yltiöromanttiselta ja yliampuvalta. :OTWATM:illa on paljon parempiakin biisejä.

5. Triarii – Heaven and Hell

Myös tämä menee sukkana guilty pleasure -osastoon. Triarii on superöveriä, mahtipontista ja yliampuvaa. Jos Triarii olisi elokuva, se olisi Iron Sky ilman scifielementtejä. Muistan elävästi, miten hyvä olo minulla oli, kun kuulin Pièce héroïque -albumin ensimmäistä kertaa – se oli kuin huumetta. Kuuntelin Heaven and Helliä kymmeniä ja kymmeniä kertoja repeatilla, kunnes osasin ulkoa kappaleen pienimmätkin detaljit. Ei muuta sanottavaa. Kuunnelkoon ken uskaltaa!

4. Death in June & Les Joyaux de la Princesse – Östenmarsch

Tämän kappaleen olen linkittänyt blogiin aiemminkin. Östenmarsch oli ennen last.fm-aikaa minulle pelkkä suuri kysymysmerkki; tietokoneeni musiikkikansioon oli eksynyt outo kappale, jonka tiedostonimessä mainittiin Death in Junen nimi eikä juuri muuta. Tunnistin kappaleesta Douglas P:n äänen, mutta muutoin se ei muistuttanut vähääkään Death in Junen muuta tuotantoa. Myöhemmin kappaleen tausta alkoi valjeta – kyse oli Death in Junen ja Les Joyaux de la Princessen Östenbräun-kollaboraatioalbumilla julkaistusta kappaleesta. Siitä se sitten hiljalleen alkoi: ihastukseni Les Joyaux de la Princesseen.

Monen korvaan Östenmarsch kuulostaa varmaankin karmealta syntikkapuurolta, jossa on nolo new age -viba. Minusta se on kaikessa nuhjuisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Myös lyyrisesti kappale on kiinnostava – tai niin ainakin luulisin: olen kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä ymmälläni Östenmarschin sanoitusten suhteen.

3. Current 93 – Calling for the Vanished Faces II

Current 93 on tehnyt tästä kappaleesta useamman version; ylle on upotettu se, johon alun perin tutustuin ja ihastuin (eli All the Pretty Little Horsies -albumilla julkaistu versio). Nyttemmin olen alkanut tosin pitää enemmän An Introduction to Suffering -levyllä julkaistusta versiosta, joka on tätä varhaisempaa versiota reippaampi ja särmikkäämpi. En ole erityisen ihastunut David Tibetin spoken word -vaikutteiseen ilmaisuun, mutta tässä kappaleessa hän todella loistaa. Kappaleessa kiteytyy se uniikki ilon ja kivun yhdistelmä, joka tekee Current 93:sta kiinnostavan yhtyeen.

2. Von Thronstahl – Brechen muss der Schwarze Bann

Eräs ystäväni kertoi vuosia sitten jättäneensä Brechen muss der Schwarze Bannin soimaan repeatilla unimusiikiksi monena yönä peräkkäin. Ilmeisesti kappale rauhoitti häntä. Olin tuolloin tullut jo hyvin tutuiksi Von Thronstahlin koko (siihenastisen) tuotannon kanssa, eikä tämä kappale ollut erottunut joukosta hyvässä tai pahassa. Päätin kuitenkin tutustua biisiin paremmin – ja aloin hiljalleen ymmärtää, miksi ystäväni piti siitä niin paljon.

Brechen muss der Schwarze Bann kuulostaa Von Thronstahlin särmikkäämpien ja kovaäänisempien levyjen jälkeen vaisulta, eikä siihen kaiken mökän keskellä tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota. Kappale ei olekaan musiikillisesti järin kiinnostava. Itse olen ihastunut ennen kaikkea sen jäätävään, unenomaiseen tunnelmaan. Pidän nimenomaan kappaleen alkuperäisestä, vuonna 2002 julkaistusta versiosta. Vuoden 2010 versio on minun makuuni liian tuotettu ja sliipattu. (En ylipäätään ole järin ihastunut Von Thronstahlin skarpeilla soundeilla nauhoitettuihin huu-haa-hee-uusintaversioihin vanhoista kappaleista. Poikkeuksena täytyy mainita Joy Division -cover Dressed in Black Uniforms, joka on mielestäni paljon parempi kuin Von Thronstahlin aiempi versio tai Joy Divisionin alkuperäisversio.)

1. Coil – Batwings (A Limnal Hymn)

”Kuuntele sitten koko biisi, älä pelkästään alkua”, ystäväni vannotti lähettäessään Batwingsin minulle Messenger-keskustelussa noin kymmenen vuotta sitten. ”Se ei ole pelkkää piipitystä alusta loppuun.”

Batwings oli ensimmäinen Coilin kappale, johon ihastuin, ja pidän sitä edelleen yhtenä bändin kauneimmista teoksista. Miellyin kappaleeseen niin paljon, että ompelin lukioikäisenä koululaukkuni kylkeen itse askarrellun plakaatin, johon oli kirjoitettu kappaleen avaava sitaatti: The Key to Joy is Disobedience. (En tuolloin tiennyt, että sitaatti oli lainattu Aleister Crowleylta, ja vaikka olisin tiennytkin, tuskin asia olisi minua häirinnyt.) Vietin tuolloin paljon valveaikaa öisin, ja siksi assosioin Batwingsin keskikesän valoisiin, lämpimiin ja yksinäisiin öihin sekä termospullossa jo hieman väljähtyneen kahvin tuoksuun.

On hämmentävää, kuinka näinkin yksinkertaisista elementeistä – parista ärsyttävästä ääniefektistä, neljästä kökköcasiosävelestä ja John Balancen spoken word -vokaaleista – on saatu aikaan näin maaginen kappale. Myös alkemistista kuvastoa sivuavan lyriikkansa puolesta kappale kuuluu Coilin ehdottomaan parhaimmistoon. Batwings on paljon enemmän kuin outojen elementtiensä summa – a wideness opening and closing to keep the darkness sealed within.

Se, mikä ei koskaan muutu

Ystäväni pyysi minua seurakseen CMX:n keikalle. En ole koskaan päässyt sisälle kyseisen bändin musiikkiin, joten mietin aluksi, etten lähde. Päätin kuitenkin kuunnella ensin kokeeksi ties kuinka monetta kertaa pari bändin kokoelmalevyä ja kieltäytyä vasta sitten. Yllätyksekseni huomasin pitäväni bändin biiseistä.

Se tuntui jotenkin väärältä. Täytin tänä vuonna 27. Eikö ole jo liian myöhäistä alkaa tykätä CMX:stä? Eikö tämä olisi pitänyt kokea, sanotaanko, 10 vuotta sitten?

Aloin kuunnella myös Nine Inch Nailsia vasta vuosi tai puolitoista sitten. (Miten siinä näin kävi, onkin pitkä juttu, ja ihmiskunta saa muuttua roimasti avarakatseisemmaksi ennen kuin alan tehdä tästä tarinasta julkisesti selkoa.) Se vasta kriisin paikka oli. Ei sillä, etten olisi kokeillut aikaisemmin; yritin tykätä The Downward Spiralista jo teininä ja vieläpä moneen otteeseen. Ei onnistunut silloin. Nyt onnistui. Aikansa kaikella.

Mitä tästä pitäisi päätellä: ilmeisesti teini-ikä ei minun kohdallani ole vieläkään päättynyt. Saisi jo riittää minun puolestani.

Leikki sikseen… En yritä sanoa tällä mitään CMX:stä tai Nine Inch Nailsista tai näiden bändien kuuntelijakunnasta. Yritän kai sanoa, että tällaisten pienten asioiden kautta sitä huomaa yhä useammin, ettei ole enää niin nuori kuin ennen. Että välillä kokee asioita, jotka olisi ”pitänyt” jo kokea – asioita, jotka eivät ”sovi” ”minun ikäiselleni”.

Ehkä kyse ei olekaan venähtäneestä teini-iästä vaan hieman liian aikaisin saapuvasta kolmenkympin kriisistä. Parempi se on kai kokea etuajassa?

Kriisejä tulee ja menee, numerot pyörivät mittarissa. Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu: uuden, hyvän musiikin löytäminen on aina yhtä mahtavaa. Illan tunnit venyvät liian pitkiksi ja aamulla väsyttää, koska sen yhden biisin haluaisi kuunnella vielä kerran. Kotiväki meinaa menettää järkensä, kun samaa levyä kuunnellaan repeatilla kolmatta viikkoa putkeen. Niiden levyjen & biisien, joiden vuoksi on jossakin vaiheessa elämäänsä jaksanut valvoa myöhään illalla ja herätä aikaisin aamulla, lista on jo pitkä: Nature and Organisationin A Dozen Winters of Loneliness, Von Thronstahlin Brechen muss der Schwarze Bann, Urfaustin Dämmert, Gelähmt und Mit Scheinbar Erloschenem GeistRomen Querkraft, Nargarothin Seven Tears Are Flowing to the River, Coilin Batwings (A Limnal Hymn) (John Balancen kuolinpäivä muuten lähestyy taas), Lady Gagan Alejandro (ale-ale-jandro-ale-ale-jandro), Arvo Pärtin My Heart is in the Highlands (oikein hyvän tenorin tai kontratenorin esittämänä), Laibachin Rossiya….

Ehkä parempi ajatella vähemmän ja mennä vain katsomaan CMX:ää. Ehkei asiasta kannata tehdä sen monimutkaisempaa.