Max Payne (2008) ja vähän peliadaptaatioiden arvostelusta

Max_Payne_poster
Max Payne (2008)

Lienee paikallaan kyseenalaistaa se, olenko oikea ihminen sanomaan Max Paynesta (Kanada/Yhdysvallat 2008) yhtään mitään. En nimittäin ole pelannut lainkaan maineikkaita Max Payne -videopelejä. Tähän on monia syitä, joista keskeisimpiä lienee se, etten erityisemmin pidä peleistä, joissa ammuskelu on yhtä keskeisessä osassa kuin Max Payne -sarjassa. Olen surkea ampuja, enkä tykkää tehdä asioita, joissa olen surkea. Sinänsä sääli, koska muutoin Max Payne sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita peleissä arvostan. (Toinen painava syy Max Payne -kokemattomuuteeni on se, etteivät sarjan pelit pyöri millään alustalla, jotka tällä hetkellä ovat käytössäni… paitsi Androidilla, jota en kovin mielelläni pelaamiseen käytä.)

Mutta tekeekö tämä minusta epäpätevän olemaan jotakin mieltä itse elokuvasta? Kuuluvatko pelit adaptaatioelokuvien kohdalla siihen kontekstiin, joka elokuvan arvioimiseksi täytyy tuntea? Tätä on hyvä pohtia myös romaaneista adaptoitujen elokuvien kohdalla: jos haluaa sanoa romaaniadaptaatioelokuvasta jotakin järkevää, täytyykö romaani tuntea ennen adaptaation katselua? Itse keikahdan kielteiselle kannalle. Adaptaatio ja pohjateos ovat toisistaan kaksi erillistä asiaa, jotka eivät ole mitään velkaa toisilleen. Adaptaation on toimittava itsenäisenä teoksena. Jos se on järkevä ja nautittava vain osana franchisea, on se epäonnistunut. Tätä pidän oletusarvona, josta voidaan toki poiketa. On toki paljon sellaista kirjallisuutta ja sarjakuvaa, joka suunnataan vain tietyn fanikunnan kulutettaviksi. Esimerkiksi Mortal Kombat -sarjakuvia tuskin lukee kukaan muu kuin MK-pelien suurkuluttaja. (Tsädäm: taas tuli Mortal Kombat mainituksi!) No niin, nyt sivupolku uhkaa venyä liikaa…

Max Payne -elokuva pärjää kohtuullisen hyvin ilman pohjateosten tarjoamia tukikeppejä. Elokuvaa kannattelee ennen muuta kaksi seikkaa: Max Paynen klassisen traaginen hahmo ja film noir -elokuville tyypillinen, tummasävyinen visuaalisuus. Sen sijaan dialogissa ja tarinan kuljetuksessa olisi ollut vielä petrattavaa.

MAX PAYNE valkyria
Max Payne ja valkyyrian varjo.

Max Payne (Mark Wahlberg) ei ole yksin: hän on äärimäisen tyypillinen, jopa stereotyyppinen film noir -dekkarien huonosti menee -etsivä. Paynen vaimo ja lapsi ovat kuolleet pari vuotta aiemmin perheen kotiin murtautuneiden narkkareiden käsissä. Murhien tutkinta on virallisesti jo lopetettu, mutta Payne jatkaa tongintaa vigilante-hengessä vapaa-ajallaan. Elämä on kylmää kuin valkoinen lumi, joka leijailee New Yorkin tummille kaduille. Etsiessään johtolankoja kaupungin yöelämässä Payne törmää Valkyr-muuntohuumeeseen, jonka käyttäjillä näyttää olevan taipumusta menehtyä väkivaltaisesti. Pian esiin nousee viitteitä siitä, että Paynen perheen murhalla ja Valkyr-huumeella on keskinäinen yhteys.

Usein populaarikulttuurin tuotteiden kytkökset mytologiaan ovat pinnallisia ja heppoisia: tekijät vain läimivät muuten valmiiseen kässäriin copypastella pari päheen mystistä nimisanaa, voilà. Max Paynen kytkös skandinaaviseen mytologiaan on kuitenkin voimakkaampi. ”Valkyr” ei ole vain satunnaisesti valittu huumeen nimi, vaan aineella on elimellinen yhteys siivekkäisiin sotatantereiden siivoojattariin. Elokuva ei tyydy kopioimaan mytologian detaljeja, vaan varioi ja tuottaa uutta myyttimateriaalin pohjalta.

MAX PAYNE tattoo
Elokuvan antagonisti viihtyy ilman paitaa.

Mukana on aimo annos foliohattuhenkeä. Satunnaisen ryöstömurhan takana onkin paljon suurempia kuvioita, joiden ääriviivoja hahmottelevat turvallisina ja luotettavina pidetyt instituutiot. Mieleen tulee supersarja True Detective ja erityisesti sen ensimmäinen tuotantokausi, jossa pahuuden kasvot kieltäytyyvät sitkeästi näyttäytymästä. Tällaiset teokset jäävät usein kutkuttavalla tavalla auki: vaikka jonkinlainen sulkeuma saavutetaan tarinan tasolla, ei pahuuden sykkivää ydintä pystytä tukahduttamaan. (Ei sillä että Max Payne ja True Detective olisivat ainoita konsepteja, joissa tätä ideaa on käytetty – näissä se vain on otettu käyttöön varsin onnistuneesti.)

MAX PAYNE ulko
Nätiltä näyttää: Max Payne on visuaalisesti onnistunut paketti.

Max Paynen heikkouksia ovat ennen kaikkea dialogi ja tarinan kuljetus. Oikea huipputöppäys nähdään elokuvan alkupuolella: Valkyr-narkkarin kuolemaa tutkiva etsivä soittaa Paynelle ja kertoo keksineensä, että Paynen vaimon kuolemalla saattaa olla jotakin tekemistä Valkyr-huumeen kanssa. Samaan hengenvetoon hän ilmoittaa lähtevänsä heti matkaan voidakseen keskustella asiasta kasvotusten. Arvaatteko, mitä tämän jälkeen tapahtuu? Saapuuko etsivä koskaan perille, mitäs veikkaatte? Muitakin kauneusvirheitä ja kliseemällejä elokuvaan mahtuu.

On syytä pitää mielessä, että en ole suuri toimintaelokuvien ystävä. Myös Max Paynessa minua viehättävät sen ei-toimintaelokuvalliset elementit: rauhallinen visuaalisuus, film noir -henki, viittaukset skandinaaviseen mytologiaan. Tavallaan elokuva on onneton välinputoaja – se ei ole tarpeeksi toiminnallinen perinteisten toimintaelokuvien ystäville, mutta ei se oikein muihinkaan yleisötyyppeihin onnistu vetoamaan.

*****

Max Payne DVD @ Discshop
Max Payne BD @ Discshop
Max Payne VOD @ Discshop

Mainokset

Nightcrawler (2014) – Tiedotusoppia massayleisölle

NIGHTCRALWER julkka
Nightcrawler (2014)

Nightcrawler (Yhdysvallat 2014) oli viime syksynä joka paikassa. Kaikki kävivät katsomassa ja hehkuttivat. Itse en käynyt, enkä hehkuttanut, vaan odottelin kiltisti DVD:tä. Ja tässä se nyt on.

Lou Bloom (Jake Gyllenhaal) on nuori, terhakka ja työtön työnhakija. Yrityksistä huolimatta sopivaa duunia ei vain löydy. Eräänä yönä Lou osuu sattumalta uunituoreelle onnettomuuspaikalle ja huomaa, että tällaisilla apajilla yksityisyrittäjyys kukoistaa: paikalla pyörii kameramiehiä, jotka myyvät kuvaamansa videomateriaalin uutisasemille. Liikeidea alkaa kiinnostaa Louta. Hän päättää koettaa siipiään ”yökiipijöiden” (engl. nightcrawler) ammattikunnassa, jotka pyrkivät kuvaamaan mahdollisimman graafista ja röyhkeää liikkuvaa kuvaa onnettomuus- ja rikospaikoilta uutisten käyttöön. Tarvitaan vain auto, poliisiradio ja videokamera.

Alkuun Lou töpeksii. Hän huomaa, että kameramiehen täytyy pyrkiä löytämään juuri sopiva välimatka veriseen näyttämöön. Liian lähellä heiluva kuvaaja hätistetään pois, mutta liian kauaskaan ei auta jäädä, jos mielii saada rahanarvoista kuvamateriaalia. Tärkein oppi liittyy kuitenkin nopeuteen: jotta tapahtumapaikalle pääsisi ajoissa, tarvitaan ripaus Fast & Furious -henkeä. Muutoin riskinä on, että ambulanssimiehet ehtivät kiikuttaa henkitoreissaan röhkivät uhrit pois paikalta. Tyhjä rikospaikka ei kiinnosta ketään.

NIGHTCRALWER-psyko
Ostaisitko tältä mieheltä videomateriaalia uutislähetykseen?

Lou tutustuu paikallisen uutiskanavan uutispäällikkö Nina Rominaan (Rene Russo), joka kertoo, millaisista rikoksista kanava on kiinnostunut. Mikä tahansa rötös tai onnettomuus ei kelpaa. Etnisten vähemmistöjen asuttamissa kortteleissa ammutaan ja puukotetaan tämän tästä, mutta näistä rikoksista eivät massat välitä. Kanavat haluavat materiaalia varakkaisiin lähiöihin sijoittuvista henkirikoksista ja onnettomuuksista. Mitä raaempi rikos ja mitä graafisempaa materiaali on, sitä parempi.

NIGHTCRALWER-nina
Puumahko Nina kertoo Loulle, kuinka homma toimii.

Ihmisten tuvallisuudentunne ei useinkaan korreloi millään tavalla sen kanssa, kuinka turvallinen heidän ympäristönsä todellisuudessa on, so. kuinka paljon heidän ympärillään tapahtuu henki- ja omaisuusrikoksia. Pikemminkin turvallisuudentunne korreloi sen kanssa, kuinka paljon rikoksista uutisoidaan – ja tällä ei välttämättä ole juuri mitään korrelaatiota rikosten absoluuttiseen määrään. Esimerkiksi Suomi on turvallisempi maa kuin koskaan aiemmin, ja silti suomalaisten huoli omasta ja läheisten turvallisuudesta on vuosi vuodelta suurempi. – Tämä paradoksi tulee selväksi myös Nightcrawlerissa. Uutiskanavien suurin ongelma on materiaalin puute: lähiöt ovat yhä turvallisempia, eikä kiinnostavia rikoksia juuri tapahdu. Katsojat kuitenkin janoavat graafista kuvamateriaalia, ja kun he sitä saavat, he alkavat pelätä.

Televisiouutisten kerronta on kerrontaa, tarinallistamista siinä missä vaikkapa romaanikerronta tai elokuvakerronta. Uutisissa nähtävä videopätkä on aina suodattunut jonkinlaisen näkökulman läpi. Todellisuus on pelkkiä tapahtumia, ja jotta tapahtumista voidaan välittää tietoa, on ne kerronnallistettava. (Perussettiä tiedotusopin kursseilta, luulen.) Se, mikä rajautuu kuvan ulkopuolelle tai jätetään uutislähetyksessä kertomatta, on osa todellisuutta siinä missä ne elementit, jotka lähetykseen lopulta päätyvät. Todellisuus valuu siis katsojille todella vahvojen filtterien läpi.

Elokuvan parhaisiin hetkiin kuuluu kohtaus, jossa Nina latelee ohjeita uutisankkureille, jotka selostavat suorassa lähetyksessä kommenttiraitaa poikkeuksellisen graafisen rikospaikkataltioinnin päälle. Kohtaus on oikea oppitunti siitä, kuinka katsojien pelko ja turvattomuudentunne saadaan nostettua huippuunsa. Nina kehottaa ankkureita korostamaan sitä, että iskun tekijä on yhä vapaalla jalalla ja luomaan selostuksellaan katsojien mieliin myös sellaisia uhkakuvia, joita tapahtuneeseen rikokseen ei tosiasiassa liity. Nightcrawler on fiktiivinen elokuva eikä dokumentti, mutta tapa, jolla uutislähetyksessä syvennetään taltioinnin verenpunaa, on totisinta totta etenkin tämän päivän Yhdysvalloissa. Suomessa aivan yhtä touhua ei näe iltauutisissa, vaan graafisin materiaali säästetään Alibiin.

NIGHTCRAWLER-tarkkaamo
Ankkureita ohjeistetaan tarkkaamosta käsin.

Lou alkaa hiljalleen rikkoa yökiipijöiden ammattikunnan eettisiä rajoja. Hän ei tyydy enää pohtimaan kuvakulmia ja sopivaa leikkausta, vaan alkaa toimia lavastajana – ja lopulta myös käsikirjoittajana. Tuloksena on aina vain dramaattisempaa videomateriaalia ja yhä lihavampi tilipussi. Loulle rikosten uhrit eivät ole enää ihmisiä, vaan mahdollisuus ansaita riihikuivaa. Suuronnettomuus tai vakava henkirikos hyvällä alueella merkitsee uhreille valtavaa henkilökohtaista tragediaa – ja Loulle suurta onnenpotkua.

Uutismedioiden ja turvallisuudentunteen lisäksi elokuvassa on toinenkin keskeinen teema: amerikkalainen unelma. Loun tapa puhua on selvää parodiaa hypermarkkinatalouden bisnesretoriikasta. Tähän samaan puhetapaan kannustetaan myös Suomen työnhakijoita: Myy itsesi! Älä valita ongelmista, vaan ratkaise ne! Paras tapa turvata työpaikka on tehdä itsestään välttämätön! Sama tsemppihöpö läpäisee monet liikelaitokset ruohonjuuritasolta huipulle asti. Nightcrawlerissa tämä puhetapa kärjistetään niin irvokkaaksi ja muoviseksi, että markkinataloususkovaisinkin katsoja varmasti tajuaa, kenen kustannuksella pilaillaan.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä varmemmaksi katsoja tulee siitä, että Loun kanootista puuttuu inkkari tai parikin. En ole aivan varma, millaista psykologista profiilia Loun hahmolle on oiken ajateltu. Hänen kommunikaationsa ei ole järin vuorovaikutuksellista, vaan hän papattaa menemään välittämättä sitä, kuinka viestinnän vastapuoli häneen suhtautuu. Herkkyys kehonkielelle ja tunnetason viesteille puuttuu Loulta kokonaan. Kaikesta päätellen hänellä ei ole kiintymykseen perustuvia kontakteja – ei ystäviä, ei perhettä, ei tyttöystävää. Ainoana seuranaan hänellä on huonekasvi, joka onkin helppo ystävä siinä mielessä, ettei se sano vastaan tai aseta Loun ajatuksia kyseenalaisiksi. (Ovatkohan kasvi ja Lou sukua? Loun sukunimi, Bloom, viittaisi tähän suuntaan.) Elokuvan ensikohtausten aikana ounastelin, josko Lou olisi jossakin kohtaa autismin kirjoa. Tarinan edetessä hän alkaa kuitenkin muistuttaa yhä enemmän psykopaattia. Oli miten oli, Gyllenhaal tekee erinomaista työtä Loun roolissa.

kav
Loun parhaat ystävät: televisio ja kasvi, jonka lajiksi veikkaan laventelia tai salviaa.

En ihmettele, miksi Nightcrawler on niittänyt niin paljon kehuja. Näin toimintavetoisissa elokuvissa näkee aika harvoin oikeasti kiinnostavaa temaattista sisältöä.

Eri asia sitten on, kuinka suurelta osalta katsojista tämä temaattinen taso menee yli hilseen niin että hujahtaa.

*****

Nightcrawler DVD @ Discshop
Nightcrawler BD @ DiscshopNightcrawler VOD @ Discshop
Nighrcrawler HD VOD @ Discshop

Chinatown (1974) – Rikosten välissä

Roman Polanski on ajankohtainen ohjaaja tämän viikon Kirjastokinossa: katselemme torstaina 26.3. klo 17.30 erään hänen elokuvansa Lahden pääkirjaston auditoriossa. Elokuvan lisäksi luvassa on alkuun allekirjoittaneen höpinää. En voi sopimusteknisistä syistä paljastaa esitettävän elokuvan nimeä tässä, mutta saatte sen selville hakemalla ohjelmaflyerin pääkirjastolta tai tiedustelemalla asiaa minulta vaikkapa sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista ja kirjoittajasta -sivulta).

CHINATOWN julkka
Chinatown (1974)

Tämän epäkaupallisen tiedotteen jälkeen voidaankin siirtyä varsinaisen aiheeseen. Chinatown (Yhdysvallat 1974) kuuluu Roman Polanskin tunnetuimpiin elokuviin. Ohjaajan suhde rikoselokuvan lajityyppiin on sinänsä kiinnostava: Chinatown on noussut genren kiistämättömäksi klassikoksi, vaikka Polanski ei ole sen lisäksi ohjannut yhtäkään tyylipuhdasta rikoselokuvaa. Monissa hänen elokuvistaan on kyllä rikoselokuville tyypillisiä juonielementtejä ja muita lajityypille ominaisia piirteitä, mutta silti ne putoavat pikemminkin trillerin, draaman tai vaikkapa sitten kauhun lajityyppiin.

Merkillepantava biografinen elementti on se, että Chinatownin ensi-ilta sijoittuu kahden Polanskin elämää varjostavan tosielämän rikoksen väliin. Vuonna 1969 Polanskin vaimo Sharon Tate ja pariskunnan syntymätön lapsi murhattiin. Vuonna 1977 Polanski puolestaan syyllistyi itse 13-vuotiaan tytön raiskaukseen. Ainakin Taten murhalla voi olettaa olleen Polanskin ohjauksiin aika suurikin vaikutus – Polanskin 1970-luvun ohjaustyöt ovat tunnelmaltaan ja sanomaltaan varsin synkkiä.

Chinatownissa yksityisestivä J. J. ”Jake” Gittes (Jack Nicholson) saa toimeksiannon: Los Angelesin vesilaitoksen yli-insinööri Hollis Mulwrayn vaimo epäilee, että hänen miehellään on toinen nainen. Jake ottaa toimeksiannon vastaan ja alkaa varjostaa Mulwrayta. Pian ilmenee viitteitä siitä, että Mulwrayn tapauksessa kyse on paljon vakavammasta hämmingistä kuin pelkästä syrjähypystä: Vesilaitos laskee joka yö suuria vesimääriä pois altaistaan, vaikka eletään kuivaa kautta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Jake saa puukosta altaiden poistokanavilla seikkaillessaan, hän voi varmistua siitä, että Los Angelesin sameissa vesissä liikkuu jotain, mitä ei pinnalta päin katsottuna voi nähdä. Jaken vainu senkus vahvistuu, kun Mulwray löytyy hukkuneena eräästä vedenlaskukanavasta. Jaken on pakko sukeltaa.

Chinatown edustaa paitsi rikoselokuvan, myös neo-noirin lajityyppiä. Selkein kytkös Chinatownin ja klassisten noirien välillä on leski Evelyn Mulwrayn (Faye Dunaway) hahmo, joka on erittäin  läheistä sukua 40-luvun femme fataleille. Toinen keskeinen tekijä on rikollisen toiminnan laajuus ja käsittämättömyys: Chinatownissa häikäilemätön omaneduntavoittelu on levinnyt valtahierarkiassa niin laajalle ja niin kauas, että siihen on käytännössä mahdoton saada konkreettista kosketusta. Samalla ihmissuhteet, jotka liittyvät elimellisesti hämäriin liiketoimiin, ovat hyvin intiimejä ja yksityisiä. Chinatownissa kaikki on henkilökohtaista.

CHINATOWN-nicholso
Evelyn Mulwray ei arvosta Gittesin supliikkia.

Neo-noir on sinänsä kiinnostava lajityyppi, että se syntyi kaihosta menneeseen maailmaan – maailmaan, jota ei oikeastaan koskaan ollut olemassa, siis film noirin fiktiiviseen, voimakkaiden valojen  ja varjojen doiminoimaan näyttämöön. Chinatown on siinä mielessä täydellinen neo-noir-elokuva, että se kiteyttää tämän kevytmelankolisen nostalgian paremmin kuin mikään tähän mennessä näkemistäni lajityypin edustajista. Tavallaan Chinatown on hyvin vanhanaikainen, jopa konservatiivinen rikoselokuva. Toiminnallisia kohtauksia on (ainakin nykypäivän vinkkelistä arvioituna) vähän, ja ne ovat luonteeltaan melko yksinkertaisia. Tarinaa kuljetellaan eteenpäin ennen kaikkea dialogin avulla.

Onko dialogi elokuvallinen ilmaisukeino vai ei? Kysymys ei siis ole siitä, käytetäänkö dialogia elokuvassa (idioottikin osaa vastata tähän), vaan siitä, onko dialogi luonteeltaan erityisesti elokuvalle ominainen vai ei. Onko sen rooli elimellinen osa juuri elokuvailmaisua? Kirja-alalla dialogin korostunut painoarvo on perinteisesti laskettu elokuvan syyksi: olemme tottuneet elokuvia katsellessamme saamaan henkilöhahmoista ja tarinasta tietoa ennen kaikkea dialogin (eikä esimerkiksi kuvailevan tai kertovan lähestymistavan) kautta. Hahmo tulee meille tutuksi puheensa sisällön ja tyylin kautta. Tällaista kuvaustapaa on sitten alettu pitää tyylikkäänä myös kirjallisuuden puolella. Ja hyvä näin, onhan tämä nyt paljon parempi hienovaraisempi ja sävykkäämpi tapa välittää lukijalle tietoa henkilöhahmoista kuin suorasanainen kuvailu.

Helppoa olisi siis vastata kysymykseen myöntävästi, kyllä, dialogi on leimallisesti elokuvallinen ja elokuvalle ominainen ilmaisukeino. Mutta malttakaapa. Elokuva miellettiin eräänlaiseksi universaaliksi taiteeksi aina ääniteknologian kehitykseen asti. Mykkäkauden elokuvissa on helppo pysyä kärryllä, vaikka välitekstejä ei kielimuurin vuoksi ymmärtäisi. Elokuvaa ajateltiin tuolloin koko ihmiskunnan yhdistävänä projektina – universaalina ”kielenä”, joka ylittää kulttuurirajat ja kielimuurit. Sitten tuli äänielokuva ja pilasi kaiken. Alkeelliset mikrofonit piti piilottaa lavasteisiin. Näyttelijät saivat puhua kukkamaljakoihin ja verhoihin, jotta ääni saatiin purkkiin. Vuosikymmenien mittaan kehittynyt visuaalinen poetiikka unohdettiin – yleisö halusi  talkieita, joten niitä myös tehtiin. Lopputuloksena oli huonoa elokuvaa.

CHINATOWN-huston-nicholson
Vesimies Noah Cross (John Huston) ja teipattu Gittes.

Sittemmin tekniikka on kehittynyt ja ääni tullut luontevaksi osaksi elokuvailmaisua. Itse katson nykyään mykkäelokuvia erittäin harvoin. Miksi? Koska ne tuntuvat luonnottomilta. Ääni on olennainen osa sitä kokemusta, jonka ympäröivästä todellisuudesta saamme, joten mikäli se ei ole elokuvassa läsnä, todellisuusvaikutelma kärsii pahasti. Arvosti kokeellista ilmaisua ja taide-elokuvaa miten paljon tahansa, on varmaankin pakko myöntää, että elokuvan viehätys pohjautuu pitkälti juuri sen todenkaltaisuudelle. Siksi onkin pakko todeta, että kyllä, dialogi on leimallisen elokuvallinen ilmaisukeino.

Siksi ei ole Chinatownille mikään häpeä, että sen kerronta on niin vahvasti dialogivetoista. Käsikirjoitukseen oli kuulemma alun perin kirjoitettu Jaken voice-over-selostus tapahtumien kulusta, mutta luojan kiitos se on jätetty pois. Tuloksena olisi luultavasti ollut jotain yhtä kamalaa kuin Blade Runnerin surullisenkuuluisa voice-over-fail.

Elokuvan vetovoima perustuu osittain keskeisten hahmojen näyttelijöihin ja heidän karismaansa. Oikeastaan juuri Chinatown vakiinnutti Nicholsonin tähtikuvan sellaiseksi, kuin se nykyään muistetaan – toisin sanoen: Chinatownin myötä Nicholsonista tuli brändi. Nicholsonin ja Dunawayn lisäksi elokuvassa nähdään myös John Huston. Hänet muistetaan yleensä lähinnä ohjaajana, mutta perhana, kyllä hän osaa myös näytellä. Olisi sääli, jos noin komeaääninen mies olisi jäänyt kokonaan ikuistamatta valkokankaalle.

Ja kaikkihan muistavat, että elokuvassa vilahtaa myös Polanski itse piskuisessa miniroolissa.

CHINATOWN-polanski
Rusetti pukee sinua, Roman.

Vielä sananen Chinatownin vanhanaikaisuudesta: elokuvassa tupakoidaan melkein jatkuvasti. Se näyttää niin ihanalta, että minunkin alkaa tehdä mieli savuketta. Voin auliisti myöntää, että jos olisin katsonut teininä vähemmän 50–70-luvuilla tehtyjä elokuvia, en varmaankaan olisi aloittanut koskaan tupakointia. Tuhti tupakansavu näyttää elokuvassa niin kauniilta… Tupakointi on kuin film noirien naiset: kaunista, mutta tappavaa. (Aivan näinä päivinä tulee, muuten, kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin. Huraa!)

CHINATOWN-savu
Kaksi kaunotarta: Faye Dunaway ja savu.

Chinatownin myötä tekisi mieli katsoa vähän lisää aikakauden elokuvia – myös 70-luvun leffat ovat jääneet ikävästi aliedustetuksi viime aikojen katselmistossani, vaikka pidän kovasti vuosikymmenelle ominaisesta pehmoisesta (savuisesta?) filminlaadusta.

*****

Discshop DVD (Special Colletor’s Edition) / Blu-ray / Shutter Island / No Country For Old Men / Chinatown DVD