Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu
Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david
Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****

Mainokset

Alien – Kahdeksas matkustaja (Director’s Cut, 1979/2003)

ALIEN
Alien – Kahdeksas matkustaja (1979)

Ensimmäinen Alien-franchiseen liittyvä mielikuvani on ajalta, jolloin olin suunnilleen 10-vuotias. Luokkakaverini oli saanut käsiinsä videotallenteen Alien 3 -elokuvasta (Yhdysvallat 1992), jota sitten katseltiin kirkkaassa päivänvalossa luokkakaverin äidin läsnä ollessa. Minulle syntyi sellainen mielikuva, että kyseinen videotallenne oli pojan äidin ostama. Minusta se oli outoa: miksi kukaan vanhempi ostaa ala-asteikäiselle lapselleen K-16-elokuvia? Ymmärtäisin, jos kyse olisi ns. vanhoista ikärajoista (esimerkiksi monet mustavalkoajan rikosklassikot liikkuvat tänä päivänäkin K-16- tai K-18-ikärajoilla, koska menneinä vuosikymmeninä ikärajapolitiikka oli huomattavasti ankarampaa eikä ikärajoja ruveta ihan noin vain muuttelemaan edes uusien kotikatselutallenteiden julkaisun yhteydessä). – No. Näin Alien 3:sta vain pätkän, jonka sisältöä en tarkalleen edes muista. Se riitti: Alien-sarjasta tuli mielikuvissani jotakin kauheaa ja vastenmielistä.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin koin olevani valmis tutustumaan sarjaan uudelleen ja katsoin sen ensimmäisen osan. Tuolloin Alien – Kahdeksas matkustaja (Alien, Yhdysvallat/Iso-Britannia 1979) teki minuun suuren vaikutuksen.

Viime keväänä Alien: Isolationia pelatessani Kahdeksannen matkustajan kertaaminen alkoi kutkuttaa. Pelin arvosteluissa painotettiin, kuinka vahvasti sen interiöörien ilme ja äänimaailma nojaavat ensimmäisen Alien-elokuvan estetiikkaan. Sain elokuvan kuitenkin katsotuksi vasta nyt. Olisi kannattanut katsoa aiemmin: vasta Kahdeksannen matkustajan uudelleen katselun myötä oivalsin, miten valtavasti Alien: Isolationin visuaalinen ja äänisuunnittelu ovat sille velkaa.

ALIEN-parker-ripley-sh
Parker, Ripley ja Ash miettivät, selviääkö Nostromon miehistö ehjänä kotiin.

Kahdeksas matkustaja kuuluu niihin elokuviin, jotka ns. kaikki ovat nähneet – jopa ne, jotka eivät erityisemmin välitä kauhusta tai tieteisfiktiosta. Juonireferaatti ei liene siis välttämätön, mutta kerrataan selkeyden vuoksi: Vuonna 2122 malmilastia Maahan kuljettavan Nostromo-aluksen miehistö havahtuu läheiseltä pikkuplaneetalta tulevaan signaaliin. Miehistöllä on velvollisuus tutkia, onko kyseessä haaksirikkoitunut alus, ja auttaa mahdollisia selviytyjiä. Kun tutkimusryhmä lähestyy signaalin lähdettä, hoksataan aluksella, että kyse on ilmeisesti varoitussignaalista. Miehistön jäsenten palatessa tarkistusreissultaan jokin seuraa heitä alukseen.

Alien-elokuvasarjan protagonisti Ellen Ripley (Sigourney Weaver) on elokuvamaailman naishahmojen seassa positiivinen, kylmäpäinen poikkeus. Myös muissa Alien-franchiseen liittyvissä teoksissa nähdään nimenomaan vahvoja naishahmoja – viittaan nyt Alien: Isolationin pelihahmo Amanda Ripleyhyn ja Prometheuksen (Yhdysvallat 2012) Elisabeth Shaw’han. Sattumaa ei liene, että Nostromoa ohjaavan tekoälyn nimi on MOTHER… – Koko Alien-franchise onkin kiinnostava juuri naisnäkökulmaa vasten. En yleensä ole kovin kiinnostunut naistutkimuksellisista näkökohdista, mutta Alien-sarja tekee poikkeuksen. Ihminen, jossa xenomorfinpoikanen loisii, on kuin raskaana oleva nainen: hän kantaa sisällään jotakin, joka lopulta purkautuu hänestä verisellä ja kivuliaalla tavalla. Xenomorfien sosiaalinen hierarkia on matriarkaatti, jossa soturien armeijaa johtaa hedelmällinen kuningatar. – En tiedä, onko kukaan tutkinut Alien-sarjaa tästä näkökulmasta – en ihmettelisi, jos on. Myös uskontotieteilijöille Alienit ja Prometheus tarjoavat paljon tongittavaa.

ALIEN-mother
MOTHER-tekoäly alleviivaa Alienin velkaa Kubrickin Avaruusseikkailulle.
Puikoissa aluksen korkein upseeri Dallas.

Muistin Kahdeksannen matkustajan elokuvana, jonka erikoistehosteet näyttävät vielä 2000-luvulla uskottavilta ja kauniilta. En tiedä, onko silmästäni tullut kriittisempi, mutta täysin siloisena ei elokuvan tehostepuolta voi (enää) pitää. Aluksen sisätilat on lavastettu erinomaisen huolellisesti, ja myös kohtaukset, joissa alusta kuvataan ulkopuolelta, näyttävät todella komeilta. Sen sijaan orgaanisiin kudoksiin liittyvät erikoistehosteet ovat hiukkasen vaivaannuttavia. Itse xenomorfin toteutus on toki aikaansa nähden onnistunut, mutta nykyajan vinkkelistä katseltuna muovinen. Lisäksi eräs miehistön jäsen näyttää pahoja kolhuja kärsittyään lähinnä hyvin työstetyltä muovailuvahamöykyltä.

Kaikenlaiset elokuvat ovat täynnä epäjohdonmukaisuuksia. Elokuvantekijän ammattitaito määrittyy osittain sen mukaan, kuinka paksua pajunköyttä hän pystyy yleisölle syöttämään ilman, että kukaan hannaa vastaan. Juju on katsojan lumoamisessa: kun katsoja on tarpeeksi uppoutunut elokuvan maailmaan, ei hän tule huomanneeksi epäloogisuuksia. Kahdeksas matkustaja ei kuitenkaan onnistu peittämään paria epäjohdonmukaisuutta lumovoimansa alle. Nämä epäloogisuudet liittyvät nimenomaan alien-hahmoon. Yritän tuoda nämä seikat esiin spoilaamatta elokuvaa, mutta kaikkein spoileriherkimpien kannattaa ehkäpä skipata loput tästä kappaleesta. – Kuinka facehugger onnistuu tunkeutumaan avaruuskypärän lasin läpi? Ja kuinka voi olla, että piskuinen chestburster varttuu täysikokoiseksi xenomorfiksi vain muutamassa tunnissa, vieläpä ilman kiinteää ravintoa? Ehkä käsikirjoittajien olisi kannattanut vielä miettiä näitä yksityiskohtia.

ALIEN-avaruus
Ulkokuvat avaruudesta ovat upeita.

Myös elokuvan tunnelmasta minulla oli varsin vääristynyt muistikuva – ja tästä käynee syyttäminen lähinä Alien: Isolationia. Mielikuvissani Kahdeksannen matkustajan vetovoima pohjautui pitkälti ratisevaan tunnelmaan ja hikiseen väijyskelyyn. Tosiasiassa elokuva on varsin toiminnallinen, eikä hitaaseen tunnelmanluontiin jää juurikaan aikaa. Kahdeksatta matkustajaa tituleerataan usein scifi-kauhuksi. Tämä on mielestäni suorastaan harhaanjohtavaa, sillä kauhuelementit jäävät elokuvassa lopulta hyvin vähiin (paitsi ehkä niiden mielestä, jotka vetävät yhtäsuuruusmerkin kauhun ja väkivallan väliin). Tässä mielessä pidän Alien: Isolationia onnistuneempana kokonaisuutena. Kahdeksas matkustaja ei tarjoa katsojalle montaakaan ihan oikeasti pelottavaa hetkeä – sen sijaan Alien: Isolationia pelatessa pupu meinaa pullahtaa pöksyyn lähes jatkuvasti.

Katselin elokuvasta tällä kertaa director’s cut -version. En huomannut leikkauksessa mitään eroa theatrical cutiin verrattuna, eikä ihme: Google kertoi jälkikäteen, että erot kahden eri leikkauksen välillä liittyvät lähinnä yksittäisten otosten pituuksiin. Ridley Scott teki hyvin tuunatessaan Blade Runnerista vaihtoehtoisia leikkauksia, mutta Alienin kohdalla ohjaajan leikkaus tuntuu lähinnä rahastukselta.

ALIEN-kammio
Tähän näkymään palataankin Prometheuksessa.

Joko muuten kuulitte huonot uutiset? Neill Blomkampin Alien 5 -työnimellä kulkevaa elokuvaa saadaan ilmeisesti vartoilla vuoteen 2017. :E Ei auta kuin odottaa.

(Ps. Kaikki Youtubesta löytämäni Kahdeksas matkustaja -trailerit ovat todella huonoja. Miten näin hyvästä elokuvasta voidan tehdä näin kökköjä trailereita? Tämä tiedoksi niille harvoille, jotka eivät elokuvaa ole nähneet – älkää katsoko alla olevaa traileria, ja jos katsotte, uskokaa, että elokuva on parempi kuin traileri antaa ymmärtää.)

*****

Alien – Kahdeksas matkustaja DVD @ Discshop
Alien – Kahdeksas matkustaja BD @ Discshop
Alien Quadrilogy 9DVD @ Discshop
Alien Collection 4DVD @ Discshop
Alien Nostromo Space Doors Box Set 6BD @ Discshop
Alien Anthology 4DVD @ Discshop
Alien Anthology 4BD @ Discshop

Ihmisen pojat (2006) – Verso kuolleesta maasta

Jännä tyyppi tää Alfonso Cuarón. Miehen 90-luvun tuotantoa en tunne. 2000-luvulla tuli Harry Potteria, tieteisdystopiaa ja sen jälkeen Gravity. Kaverin tähänastisesta tuotannosta on vähän vaikea löytää mitään punaista lankaa.

Katsoin äskettäin Neill Blomkampin Elysiumin toistamiseen, ja siksipä en nyt malta olla vertaamatta näitä kahta ohjaajaa toisiinsa. Heitä yhdistää ainakin kolme asiaa: molemmat ovat ohjanneet vasta pari ison rahan elokuvaa, ja molemmat näyttävät vinksottavan scifin suuntaan. Molemmat ovat Hollywoodissa muukalaisia: Cuarón on meksikolainen, Blomkamp taas Etelä-Afrikan afrikaanereita. On erojakin: siinä missä Blomkampin kolmessa ensimmäisessä täyspitkässä on selkeitä temaattisia ja aihekytköksiä, ei Cuarónin ohjauksia tunnu yhdistävän toisiinsa oikein mikään. Ainakin luulen näkeväni, mihin suuntaan Blomkamp on siirtymässä, kun taas Cuarón… Hänestä en uskalla esittää edes arvauksia.

IHMISEN POJAT julkka
Ihmisen pojat (2006)

En tiennyt, mitä odottaa Ihmisen pojilta (Children of Men, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2006). Eräs kaverini luonnehti sitä parhaaksi elokuvaksi, joka 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä on tehty. Kehujan elokuvamaun ja Cuarónin muun tuotannon perusteella osasin arvata, että kyse on scifistä, mutta siinä ne vihjeet sitten olivatkin.

Elokuva sijoittuu vuoteen 2027. Ihmistä on kohdannut suuri onnettomuus: ihmislaji on käynyt hedelmättömäksi, ja maailman nuorin ihminen on ylittänyt jo täysi-ikäisyyden rajan . Kun toivo jatkuvuudesta ja uudistuvasta elämästä on kadonnut, sivilisaatiot ovat romahtaneet ympäri maailmaa. Planeetan tiettävästi ainoa toimiva valtiollinen hallinto löytyy Isosta-Britanniasta. (En yleensä pruukaa tarttua ns. epäuskottavuuksiin kovinkaan helposti, mutta Iso-Britanniako olisi Euroopan last man standing? Kröhöm.) Maan rajoilla vyöryy pakolaismassa, minkä vuoksi Isosta-Britanniasta on tullut poliisivaltio. Alkaa näyttää kyseenalaiselta, olisiko elämä sittenkin mukavampaa sen rajojen ulkopuolella – etenkin, kun massiivisista turvatoimenpiteistä huolimatta terrori-iskuja ei pystytä estämään. (Tällaiseen ajatukseen elokuva ei sinänsä kannusta, mistä ropisee miinusta. Valtiollisten hallintorakenteiden tarpeellisuutta ihmisen hyvinvoinnin kannalta ei juuri kyseenalaisteta. Tila, jossa ihmisiä ei hallitse jonkinlainen jäsentynyt hallintojärjestelmä, nähdään lähes automaattisesti kaoottisena. Kauas on tultu Voltairen ja Rousseaun ajatuksista.)

IHMISEN-POJAT-pink-floyd
Theo ja serkkupoika. Pink Floyd -viittaus meni minulta vähän ohi.

Elokuvan päähenkilö Theo Faron (Clive Owen) on entinen ihmisoikeusaktivisti, joka on hylännyt ihanteensa ja antautunut osaseksi massiiviseen byrokratiakoneistoon. Theon harmaaseen arkeen tulee murtuma, kun Kalat-aktivistiryhmän jäsenet sieppaavat hänet. Vaan hätäpä ei ole tämän näköinen: Kalojen johdossa seisoo Julian (Julianne Moore), jonka kanssa Theolla on pitkä yhteinen historia. Nyt Julian pyytää Theolta palvelusta. Sen enempää juonesta ei ole mielekästä jutella, jotta spoilereilta vältytään. Kerronta nojaa pitkälti ennakoimattomiin käänteisiin, joiden tehot kärsivät auttamatta, jos juonta selostetaan liian pitkälti.

IHMISEN-POJAT-julian
Mitä järjestäytyneelle yhteiskunnalle mahtaisi tapahtua, jos kaikki terroristijohtajat näyttäisivät tältä?

Vaikka Ihmisen poikien juonenkäänteet on kirjoitettu naseviksi ja tehokkaiksi, luonnehtisin silti elokuvaa pikemminkin teema- kuin tarinavetoiseksi elokuvaksi. Tämä on nyt sitä temaattisesti rikasta scifiä. Keskeisimpänä teemana voidaan pitää toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Elokuvan alussa Theo on alistunut osaansa: hän ei osaa nähdä tunnelin päässä lainkaan valoa. Kun hän sitten tarinan edetessä kohtaa jotakin sellaista, mikä ylittää kaikki todennäköisyyden rajat, hän alkaa intuitiivisesti toimia valoisamman tulevaisuuden hyväksi. No, okei – aivan aluksi Theo haluaa lähinnä pelastaa oman nahkansa. Hän ottaa  ratkaisevan askeleen huomaamattaan, mutta kun se kerran on otettu, ei hän tule kyseenalaistaneeksi oman pyyteettömän toimintansa mielekkyyttä. Hän toimii intuitiivisesti sen mukaan, minkä kokee oikeaksi.

Ihmisen pojat tuli  Yhdysvalloissa ensi-iltaan joulupäivänä. Usein joulupäivän ensi-iltoihin kuuluu keveitä koko perheen elokuvia ja muuta iloista lomakatseltavaa, mutta Ihmisen poikien kohdalla ensi-iltapäivän valinnalla tuntuu olevan syvempi merkitys – sen verran voimakasta ihmeen ja pyhyyden leimaa elokuvan loppupuolen kohtauksissa on. Joku varmaankin pitää elokuvan viimeisiä kohtauksia ällömakeina ja hempeilevinä. Kyynikon on vaikea nähdä ihmeitä missään. Itse pidin elokuvan lopun tunnelmista tavattomasti.

IHMISEN-POJAT-joosef
Keskiluokkainen elämäntyyli unohtuu nopeasti.

Elokuvan nimi on selvä viittaus kristilliseen traditioon. ”Son of Man” eli ”Ihmisen Poika” on ilmaus, jolla Jeesus viittaa Raamatussa itseensä. Merkillepantavaa on, että elokuvan nimessä ei käytetä suoraan tätä raamatullista ilmaisua, vaan muotoa ”Children of Men”, kirjaimellisesti ”Ihmisten Lapset”. Yleensä peräänkuulutan tuontielokuville suomenkielisiä nimiä, jotka käyvät vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Kiva, että tälle elokuvalle on keksitty suomenkielinen levitysnimi, mutta olisin suonut tässä tapauksessa käytettävän alkukieliselle nimelle uskollista lapset-muotoa. Tällaisenaan suomenkielinen levytysnimi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Nohneh, lillukanvarsia.

Sentään yksi seikka tuntuu yhdistävän Cuarónin 2000-luvun tuotantoa: kunnianhimoisen pitkät otokset. Ihmisen pojissa nähdään useita monen minuutin mittaisia kamera-ajoja – näitä oli mukana niin miehen ainoaksi jääneessä Harry Potter -elokuvassa kuin Gravityssakin. Etenkin loppupuolen taistelukohtauksissa muhkeat kamera-ajot tuovat kerrontaan mukavan cinema verité -viban. Hämmentävää kyllä, tämän elokuvan ratatata kohta räjähtää pu-pummm -kohtaukset ovat harvinaisen onnistuneita – etenkin kun otetaanhuomioon, että kyse on pikemminkin teema- kuin toimintavetoisesta elokuvasta. Monet toimintaelokuvat epäonnistuvat toiminnan kuvaamisessa, vaikka koko elokuvan vetovoima on – tai sen ainakin pitäisi olla – juuri toiminnassa. Toiset elokuvat taas onnistuvat kaiken muun ohella myös toimintakohtauksissa kuin sivumennen, vasemmalla kädellä. Ihmisen pojat kuuluu jälkimmäisiin elokuviin.

IHMISEN-POJAT-jasper
Michael Caine on villiintynyt vanhoilla päivillään.

Pakko mainita vielä Michael Cainesta: entinen agenttinäyttelijä on saanut tällä kertaa roolin, joka on jotain ihan muuta kuin miehet edelliset työt. Theon ikääntyvä ystävä Jasper on vanha, sympaattinen hippi, joka kasvattelee elannokseen hamppua jossakin maaseudun uumenissa. Tötsyhommat ovat elokuvan maailmassa tietenkin laittomia, mutta se ei Jasperin liiketoimintaa haittaa. Tämän roolin myötä mä pidän Cainesta yhä vain enemmän – ja mä sentään pidin hänestä jo valmiiksi aika paljon.

What are the roots that clutch, what branches grow Out of this stony rubbish? Son of man, You cannot say, or guess, for you know only A heap of broken images, where the sun beats, And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief […].

– T. S. Eliot: The Waster Land

*****

Ihmisen pojat BD @ Discshop