Täällä taas (2015) arvostelu

Täällä taas Er ist wieder da
Täällä taas (2015)

Täällä taas (Er ist wieder da 2015) on saksalainen komediaelokuva Adolf Hitleristä. Kyllä, luitte oikein: saksalainen komediaelokuva Hitleristä. Eikä se edes ole mikään pienen piirin marginaalitekele, vaan kohtuullisella budjetilla toteutettu elokuvateatterielokuva, joka menestyi varsin hyvin Saksassa.

Kukapa olisi uskonut, että Saksa on valmis tällaiseen?

Vuosi 2014, Berliini. Hitler (Oliver Masucci) herää paikalta, jossa vuosikymmeniä aiemmin sijaitsi Führerbunkerin sisäänkäynti, ja ryhtyy selvittämään, mitä maailmassa on oikein tapahtunut sitten hänen kuolemansa. Satunnaiset vastaantulijat eivät ota häntä tosissaan, vaan luulevat häntä tavalliseksi kaduntallaajaksi, joka on jostain syystä pukeutunut Hitleriksi. Erinäisten hassujen sattumusten myötä hän päätyy esiintymään komediaohjelmassa, jonka yleisö luulee häntä koomikoksi. Yllättäen Hitleristä tulee mediailmiö: vuoden sketsihahmo ja valtava hitti.

Paitsi ettei hän ole mikään hahmo, vaan oma itsensä, ehta Hitler. Kukaan hänen ympärillään ei vain tätä usko.

taalla_taas_katu
2010-luvun Saksa ei ole Hitlerin mieleen.

Suuri osa elokuvan huumorista nojaa siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että maailma on muuttunut valtavasti sitten vuoden 1945. Leikittelin itse nuorempana paljonkin ajatuksella, kuinka nykyajan ilmiöitä ja elämäntyyliä olisi mahdollista selittää esimerkiksi 1800-luvulla eläneille ihmisille. Internet, media ja globalisaatio ovat ilmiöitä, joita jopa meidän 2010-luvun eläjien on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Ei siis ole ihme, että nämä ilmiöt eivät avaudu aivan noin vain elokuvan Hitlerille.

Täällä taas koostuu käsikirjoitetuista kohtauksista ja tositeeveemäisistä tilanteista, joissa Hitler haahuilee pitkin saksalaiskaupunkien katuja ja kohtaa ihka aitoja kadunmiehiä ja -naisia. On todella yllättävää, kuinka kevyesti saksalaiset suhtautuvat sotilasmantteliin pukeutuneeseen viiksiniekkaan. Hitlerille vilkutellaan ja naureskellaan, ja hänen kanssaan tullaan ottamaan selfieitä. Huh?  Muualla maailmassa Hitleristä ja natseista on väännettyävitsiä vuosikymmeniä, mutta että syvästi traumatisoituneessa Saksassakin suhtautuminen on jo näin mutkatonta?

taalla_taas_google
TV-aseman sihteerikkö opettaa Hitlerille Googlen saloja.

Täällä taas ei ole kiinnostunut poliittisista kysymyksistä. Hitlerin maailmankuvaan ja ideologiaan puututaan niin vähän kuin mahdollista; niiden sijaan keskitytään siihen, millainen on Hitlerin hahmon välitön ja spontaani vastaanotto tavallisten saksalaisten keskuudessa. Elokuvassa ei suoranaisesti kommentoida sitä, kuinka paljon nykypäivällä ja kansallissosialistien valtakaudella on yhteistä, tai sitä, voisiko Hitlerin kaltainen hahmo nousta valtaan tänä päivänä. Ihan hyvä näin. Välillä vaikuttaa siltä, että kansallissosialismista ei saa sanoa mitään pohtimatta samalla, voisiko se tapahtua uudelleen. Aihe on toki kiinnostava ja tärkeä, mutta muitakin näkökulmia tarvitaan.

Täällä taas on hauska, mutta hieman suttuinen ja kömpelö elokuva. Erityisesti sen loppuratkaisu on melkoinen hutilyönti. Ehkäpä käsikirjoituksen viimeistelyyn ja kameratekniikkaan olisi voinut investoida hieman enemmän. Plussaa Oliver Masuccin jämäkästä ja uskottavasta roolisuorituksesta.

*****

Mainokset

Gerald L. Poser & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (1986) arvostelu

josef_mengele_elama-ja-teot arvostelu
Josef Mengele – Elämä ja teot (1986)

Josef Mengele on yksi harvoista kansallissosialisteista, joiden nimestä on tullut käsite. Kuka tahansa ymmärtää, mitä tarkoitetaan, kun jotakuta luonnehditaan ”Mengeleksi”.

Gerald L. Poserin ja John Waren Josef Mengele – Elämä ja teot on elämäkertakirjallisuuden klassikko ja siksi on upeaa, että se on saatu vihdoin luettavaksi myös suomeksi. Poserin ja Waren teos ei kuitenkaan ole aivan perinteinen elämäkerta. Se painottuu vahvasti Mengelen elämän loppuvaiheisiin ja piilotteluun Etelä-Amerikassa: ensin Argentiinassa, sitten Paraguayssa ja lopulta Brasiliassa. Kirjan noin 360:sta kertovasta sivusta vain kuutisenkymmentä käsittelee Mengelen elämää ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Loput kolmisensataa sivua kuluvat Mengelen piilottelua ja pakoilua seuratessa.

Kolmatta valtakuntaa, kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsittelevä kirjallisuus on mielestäni tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan ennen elinaikanani. Juuri nyt, vuonna 2017, meidän tulee entistä sitkeämmin pyrkiä ymmärtämään poliittisten ääri-ilmiöiden luonnetta ja sitä, miksi ne syntyvät. Josef Mengele – Elämä ja teot ei keskity näihin seikkoihin, vaan Mengelen pakomatkaan. On kuitenkin ymmärrettävä, että teos on kirjoitettu jo vuonna 1986, siis vain vuosi sen jälkeen, kun Mengelen ruumiin jäännökset löydettiin brasilialaisesta haudasta. Natsien metsästys oli tuolloin aihe, joka herätti yleistä mielenkiintoa. Siksi nimenomaan tarinalle Mengelen elämästä maan alla oli kysyntää.

Täytyy myöntää, että tämän vuoksi hieman petyin kirjan antiin. Henkilökohtaisesti en ole järin kiinnostunut siitä, miten natseja metsästettiin (ja metsästetään). Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miksi heitä metsästettiin (ja metsästetään) – siis toisin sanoen siitä, mitä ja miksi tapahtui Saksassa suunnilleen vuosina 1920–1945. Ymmärrän kuitenkin, että ns. natsienmetsästyskirjoille on yhä tänä päivänä oma kohderyhmänsä ja lukijakuntansa – ja heidän tarpeisiinsa Poserin ja Waren teos sopii erinomaisesti.

Olisin toivonut, että teoksessa olisi käsitelty pidemmälti Mengelen lapsuutta ja nuoruutta ja etsitty selityksiä sille, miksi Mengelestä tuli sellainen ihminen kuin tuli. Lisäksi kaipasin seikkaperäisempää ja järjestelmällisempää kuvausta siitä, mitä Mengele Auschwitzissä oikein teki. Nyt Mengelen Auschwitz-vuosien kuvaus jää hajanaiseksi ja jäsentelemättömäksi listaksi anekdootteja ja kertomuksia ikävistä asioista. Mengelen toimintaa kuvaavat silminnäkijälausunnot ovat esimerkinomaisia: kerran Mengele teki näin ja toisella kerralla näin, mutta kumpi tapahtui ensin ja miksi Mengele teki kuten teki, se jää hämäräksi. Auschwitz-luvusta vuosista puuttuu kronologinen eheys, kausaalijännitteet ja kerronnallisuus.

Teoksessa tuodaan selvästi ilmi ajatus siitä, että Mengele ei tosiasiassa saavuttanut tieteellisessä mielessä mitään ja että hänen Auschwitzissä tekemänsä tutkimustyö ei tuottanut lainkaan hyödyllisiä tuloksia. Aihe on kiinnostava ja tulenarka: jos Mengelen epäeettisistä tutkimuksista olisi ollut jotain hyötyä, olisi asiaa kiusallista tunnustaa ääneen. (Vai olisiko? Mengele ei ole ainoa lääketieteen tutkija, joka on sortunut epäeettisiin menetelmiin.) Jäin kaipaamaan seikkaperäisempää selontekoa ja analyysia Mengelestä tieteentekijänä. Miksi hänen tutkimuksensa oli arvotonta? Mitä hän teki väärin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kuinka paljon hänen tutkimusmuistiinpanoistaan on säilynyt, ja millaisista johtopäätöksistä niissä kerrotaan? Nämä kysymykset jäävät teoksessa pitkälti käsittelemättä.

Näiden kysymysten pohtimisen sijaan kirjoittajat ovat siis panostaneet Mengelen liikkeiden täsmälliseen kartoittamiseen vuosina 1945–1979. Mengelen lisäksi kirjoittajien mielenkiinto kääntyy kohti heitä, jotka yrittivät löytää Mengelen. On sinänsä hyvin erikoista, kuinka Mengele pystyi pakoilemaan jahtaajiaan. Hän onnistui tässä pitkälti kahdesta syystä: hän eli tarvittaessa hyvinkin vaatimattomasti ja hän sai osakseen tiettyjen henkilöiden avokätistä suojelua ja tukea.

Kuva Mengelen paossa viettämistä vuosista muodostuu melko ankeaksi. Mengele ei mitä ilmeisimmin suurestikaan nauttinut elämästään, vaan pelkäsi jatkuvasti kiinnijäämistä ja joutui tulemaan toimeen sangen vähäisin varoin. Kirjaa lukiessani pohdin, mahtoiko Mengele koskaan harkita antautumista Saksan tai Israelin viranomaisille. Mieleen tulee jälleen kerran Gary Gilmoren kohtalo: Gilmore olisi voinut välttää kuolemanrangaistuksen, ja siksi vaatiessaan rangaistuksen toimeenpanoa hän saavutti tietyn arvokkuuden ja kohosi muiden rikollisten yläpuolelle. Se, saivatko natsirikolliset osakseen reiluja oikeudenkäyntejä, on pitkän keskustelun paikka – mutta epäreilukin oikeudenkäynti olisi kai kunniakkaampi vaihtoehto kuin vuosikymmenien pakoilu ja piilottelu. – Mengele ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan katunut tekojaan Auschwitzissa, eikä hänellä siis ollut mitään syytä antautua metsästäjilleen.

Teoksessa käsitellään yllättävän kovin sanoin maailman tunnetuinta natsien metsästäjää Simon Wiesenthalia. Wiesenthal päästi Mengeleä etsiessään useita kertoja julkisuuteen tietoja, joiden mukaan hän ja hänen miehensä olivat juuri löytämäisillään Mengelen. Valehteliko Wiesenthal tietoisesti vai uskoiko hän todella kerta toisensa jälkeen melkein saaneensa Mengelen kiinni, sitä on vaikea sanoa. Selvää kuitenkin on, että Wiesenthalilla oli intressi vuotaa julkisuuteen tietoja siitä, kuinka Mengele oli taas kerran melkein saatu kiinni. Näin Wiesenthal varmisti tasaisen rahavirran ja tuen työlleen. – En ole koskaan aiemmin törmännyt näin kriittisiin sanoihin Wiesenthalista. Googleteltuani asiaa huomasin, että Posner ja Ware eivät suinkaan ole ainoita, jotka suhtautuvat Wiesenthalin toimiin kriittisesti.

Teoksen vastikään ilmestynyt suomennos on laadukas ja huolella tehty. Ainoa puute suomenkielisessä niteessä on valokuvaliitteen puute; ainoa Mengeleä esittävä kuva teoksessa on kansikuva, joka sekin on hieman sumea. Valokuvaliitettä ei tosin välttämättä ole ollut alkukielisessäkään laitoksessa, joten vika ei kenties ole niinkään suomennoksessa, vaan alkuteoksessa.

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele – Elämä ja teot (Mengele. The Complete Story, 1986, uudistettu laitos 2000, suom. 2017)
Lukuhaasterasti: 36. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomennoksen kustantajalta.

Josef Mengele – Elämä ja teot @ Adlibris
Josef Mengele – Elämä ja teot (e-kirja) @ Adlibris

Perikato (2004) — Natseja ja ihmisiä

perikato elokuva 2004
Perikato (2004)

Perikato (Der Untergang, Saksa/Itävalta/Italia 2004) kertoo kolmannen valtakunnan kuolonkouristuksista ja Adolf Hitlerin viimeisistä elinpäivistä. Elokuvan suurin ansio on siinä, että se onnistuu välittämään sen murskaavan tunnelman, joka vallitsi natsieliitin keskuudessa kolmannen valtakunnan viimeisten päivien aikana. Lähes jokainen Führerbunkerin asukas tiesi sen: kolmas valtakunta oli kuin juna, jonka raiteet johdattavat suoraan päin peruskallion jyrkkää seinää. Suuntaa ei voitu enää muuttaa eikä vauhtia hidastaa.

Koko Saksan kansa opetettiin kansallissosialistien hallinnon ajan uskomaan tuhatvuotiseen valtakuntaan ja suureen tulevaisuuteen. Kansallissosialistien valtaannousun ja sen valloitussodan, joka myöhemmin opittiin tuntemaan toisena maailmansotana, piti olla pelkkä alku Saksan kansan loistokaudelle – ja kuinkas sitten kävikään?

Perikato 2004
Sotatoimia johdetaan ahtaasta karttahuoneesta käsin.

Minua on riivannut jo pitkään halu ymmärtää, mikä ja miksi Saksassa oikein tapahtui vuosina 1920—1945. Silti vasta nyt uskallan väittää voivani edes jossain määrin ymmärtää, miltä toisen maailmansodan päättyminen ja kolmannen valtakunnan kaatuminen on tuntunut niistä saksalaisista, jotka kannattivat avoimesti kansallissosialistista ideologiaa.

Muistan elävästi, kun Perikato tuli ensi-iltaan vuonna 2004. Vaikka elokuva otettiin pääosin erittäin positiivisesti vastaan, törmäsin sanomalehdissä ja elokuvamedioissa myös kriittisiin huomioihin. Kritiikin ydin oli siinä, että kansallissosialistit kuvataan Perikadossa ”liian inhimillisinä” – liian selvästi tuntevina ihmisinä ja liian vähän sadistisina ja ylpeinä hirviöinä, jollaisina natsit on tyypillisesti totuttu elokuvissa näkemään. Ilmeisesti kritiikin takana on olettamus siitä, että tietyn henkilön tilanteeseen ja tunteisiin samastuminen tarkoittaa automaattisesti hänen ideologiansa ja maailmankatsomuksensa hyväksymistä.

Olen ihmeissäni, kuinka kukaan aikuinen ihminen voi sekoittaa nämä asiat – ymmärtämisen ja hyväksymisen – keskenään. Jos tietyn henkilön tunteiden ymmärtäminen tarkoittaisi myös hänen ideologiansa kritiikitöntä jakamista, emme voisi koskaan tuntea varauksetonta empatiaa ketään kohtaan.

perikato 2004
Göbbelsin lapsikatras laulaa setä Hitlerille.

Tähän pohdintaan Perikadossa kannustaa ennen kaikkea Magda Göbbelsin (Corinna Harfouch) hahmo. Magda edustaa kansallissosialistisen maailmankuvan ideaalinaista: voimakastahtoista ja tehtävilleen täysin omistautunutta äitiä. Hänen on niin uskollinen aatteelleen, että voi hyväksyä ajatusta elämästä ilman kansallissosialismia, vaan päättää mieluummin surmata itsensä ja lapsensa. Magda kirjoitti kaksi päivää ennen kuolemaansa näin:

By now we have been in the Führerbunker for six days already—daddy, your six little siblings and I, for the sake of giving our national socialistic lives the only possible honourable end — — Our glorious idea is ruined and with it everything beautiful and marvelous that I have known in my life. The world that comes after the Führer and national socialism is not any longer worth living in and therefore I took the children with me, for they are too good for the life that would follow, and a merciful God will understand me when I will give them the salvation.

Tämä teksti ei ole Perikadon käsikirjoittajien sepitettä, vaan lainattu sanasta sanaan kirjeestä, jonka tosielämän Magda kirjoitti vanhimmalle lapselleen. Hiljaseksi vetää. Magda ei surmannut lapsiaan ”pahuuttaan”, vaan koska halusi säästää lapsensa sellaiselta elämältä, jota hän ei pitänyt elämisen arvoisena.  – Juuri Magdan kirjeen myötä aloin ymmärtää, kuinka lohduttomana ja vaikeana vannoutuneet kansallissosialistit kokivat ajatuksen siitä, että heidän pitäisi jatkaa elämäänsä kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen.

Perikato on täynnä erinomaisia näyttelijävalintoja ja roolisuorituksia. Bruno Ganz tekee Adolf Hitlerinä luultavasti elämänsä parhaan roolin; hän seilaa roolisuorituksessaan jatkuvasti äärimmäisen raivon ja hellyttävän sympatian välillä. Ganzin Hitler ei ole hirviö, vaan sairas ja onneton ihminen. Magdaa esittävä Corinna Harfouch onnistuu roolissaan julmuuteen ja itsetuhoon asti omistautuneena äitinä erinomaisesti. Joseph Göbbelsiä esittävän Ulrich Matthesin suoritus jää vaisummaksi, vaikka casting on tämänkin hahmon suhteen hyvin onnistunut. Mainittakoon vielä Albert Speeriä esittävä Heino Ferch, joka luo roolihahmostaan juuri sellaisen ”hyvän natsin”, jollaisena Speer tunnetaan.

Perikato Eva Braun Juliane Köhler
Juliane Köhler tekee hienon roolin iloluontoisena Eva Braunina.

Perikadon katselun ja kuluneen syksyn julkisen keskustelun myötä olen alkanut pohtia, mitä oikeastaan tarkoittavat sellaiset tokaisut kuin ”natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää] täytyy vastustaa” tai ”vastustan natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää]”. Minun on vaikea samastua tällaiseen lausumaan, sillä en ymmärrä, mitä järkeä on jonkin ihmisryhmän vastustamisessa. Ei kai vika ole ihmisissä, vaan ideologioissa, maailmankuvissa, ajatuksissa? Ehkä myös keinoissa, joilla näitä ideologioita pyritään ajamaan?

Myös sitä, mitä tarkoitetaan vaikkapa natsismilla, fasismilla tai rasismilla, on syytä pysähtyä pohtimaan. Asia on ollut viime aikoina kovin ajankohtainen: monet ovat luonnehtineet vaalien jälkeen Donald Trumpia fasistiksi (tässä yksi esimerkki). En ole kuitenkaan nähnyt, että kukaan tällaisia kommentteja lausuneista olisi vaivautunut kertomaan, mitä hän fasismilla tarkoittaa. Koska fasismi on jo lähtökohtaisesti hyvin hajanainen ja kontekstisidonnainen ilmiö, jolla ei ole minkäänlaista ideologista perusteosta, olisi tämän asian käsittely sitäkin tärkeämpää. Fasismista näyttää kuitenkin tulleen eräänlainen leimakirves, jonka merkityssisällöstä kukaan ei ole kiinnostunut keskustelemaan – ja joka on näin ollen tyhjentynyt merkityksistä.

Mitä fasismilla tai natsismilla siis tarkoitetaan tänä päivänä, ja miksi niitä täytyy vastustaa? Onko ongelma natsin ja fasistin ideologiassa, puheissa vai teoissa? Mitä natsin tai fasistin täytyy lakata tekemästä, jotta häntä ei tarvitse enää vastustaa? Mitä konkreettisia asioita natsismin ja fasismin vastustaminen pyrkii poistamaan maailmasta (natsismi ja fasismi eivät kelpaa vastauksiksi)?

Tällaiset kysymykset voivat tuntua hulluilta, niin itsestään selvinä näitä asioita pidämme. Mielestäni on kuitenkin välttämätöntä määritellä tarkasti, konkreettisesti ja selväsanaisesti, mitä oikeasti vastustetaan ja miksi, ennen kuin vastarintaan ryhdytään. Jos tätä ei tehdä, ei vastarinta ei ole terveellä pohjalla. Ne asiat, joita pidämme itsestään selvinä ja joita emme kyseenalaista, muodostuvat lopulta oman maailmankuvamme mustiksi aukoiksi.

Olen nähnyt Perikadon vain kerran aikaisemmin, varmaankin vuonna 2005. Noihin aikoihin Perikato-videoparodiat eivät olleet vielä nousseet netti-ilmiöksi. – Jos ilmiö ei ole jollekulle tuttu, tässä yksi esimerkki:

Jännitin ennen elokuvan uusintakatselua, ovatko nettiparodiat onnistuneet vesittämään karttahuonekohtauksen. Onko alkuperäisen kohtauksen tunnelma menetetty parodiavideoiden katselun myötä?

Vastaus on: ei, paitsi ihan vähän. Perikadon tunnelma sakeutuu heti elokuvan alussa niin melankoliseksi, että katsojan mieli on jo aika matalalla karttahuonekohtauksen alussa. Tiettyjen dialogin kulminaatiokohtien myötä mieleen tulee, mitä Hitlerin suuhun on kyseisen kohdan puitteissa erilaisissa videoissa laitettu, mutta koomiseksi kohtaus ei ole silti muuttunut. Elokuva ei ole parodiavideoiden myötä menettänyt lainkaan alkuperäistä vaikutusvoimaansa.

Perikato saattaa olla paras toisesta maailmansodasta koskaan tehty elokuva; tähän mennessä näkemistäni elokuvista sille vetää vertoja vain Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2001).

*****