Twin Peaks (2017) arvostelu

Twin Peaks (2017)

Twin Peaks on ainutlaatuinen osa 1990-luvun televisiohistoriaa – ja nyt myös 2010-luvun. Kuka olisi uskonut Laura Palmerin vuonna 1991 lausumaan ennustukseen siitä, että 25 vuoden kuluttua rätisee jälleen? En minä ainakaan. Olin skeptinen erityisesti sarjan rahoituksen suhteen – voisiko David Lynch todella saada projektinsa taakse tarpeeksi dollareita? Lynch meinasi vetäytyä projektista liian pieneksi katsomansa budjetin vuoksi, mutta jostain järjestyikin lisärahoitusta. Tai jotain. Kuka näistä tietää? Pääasia, että uusi sarja meni tuotantoon.

Uusi Twin Peaks on hämmentävän uskollinen alkuperäiselle sarjalle. Vanhan toisinnosta ei silti ole kyse: nyt sukellellaan samassa lammikossa kuin 90-luvun alussa, mutta sen syvemmässä ja synkemmässä poukamassa.

90-luvun Twin Peaksin viehätysvoima perustui arjen ja mystiikan yhdistämiselle. Pienessä amerikkalaiskaupungissa elettiin tuiki tavallista arkea, kunnes jokin mursi hauraan rauhan ja jätti jälkeensä muoviin kääräistyn ja sinertävän Laura Palmerin. Vaikka pikkukaupunki ei koskaan palannut tragedian jälkeen täysin entiselleen, elämä asettui pian raiteilleen: teinit ja vähän vanhemmatkin ihastuivat toisiinsa, Double-R-Dinerin kahvipannu porisi lounasaikaan ja saha puski ulos siisteiksi laudoiksi siivutettua puutavaraa.

Lauran kuoleman myötä Twin Peaksin todellisuuteen repesi railo, josta maailmankaikkeuden kauhu ja tyhjyys tuijottavat suoraan amerikkalaiseen arkeen – ja silti tuo arki pyöri edelleen suhteellisen samanlaisena kuin aina ennenkin.

Twin Peaks 2017
Agentti Dale Cooper saa äänettömiä neuvoja silmättömältä naiselta. This makes sense.

Tuon railon vuoksi 2010-luvun Twin Peaksista on tullut kolkko paikka. Alkuperäisen sarjan henkilöhahmot ovat saaneet lapsia, jotka voivat kukin tahoillaan pahoin: Shellyn ja Bobbyn tytär Becky kiskoo kokaiinia nokkaansa syrjäytyneen Steven-poikaystävänsä kanssa, Audreyn poika Richard on sotkeutunut paikallisen huumeliigan pyöritykseen. Myös Lucyn ja Andyn poika Wally vaikuttaa jotenkin kajahtaneelta. Mikä Twin Peaksin nuoria oikein vaivaa? Aivan kuin heidän syntymänsä aikoihin kaupunkiin olisi pullahtanut ydinlaskeuma, joka on vaikuttanut koko sakin aivokemiaan kohtalokkaasti.

Tämä teoria osuu paljon lähemmäs totuutta kuin äkkiseltään uskoisi. Laura Palmerin kuoleman ja Dale Cooperin katoamisen jälkeen metsässä ammottava Mustan killan sisäänkäynti on saastuttanut koko kaupungin. Siinä missä alkuperäisen sarjan arkisissa kohtaamisissa oli lämpöä ja rakkautta, on tämän päivän Twin Peaks kuin pystyyn kuollut metsä, jonka aavemainen hiljaisuus halkeaa vain harvoin jonkin reitiltään eksyneen satakielen lauluun.

Twin Peaks 2017
Double-R Diner on entisensä.

Ensimmäisissä jaksoissa meille muistutetaan, mitä tapahtui alkuperäisen sarjan viimeisessä jaksossa: Dale Cooper jäi jumiin Mustaan kiltaan, ja hänen riivattu kaksoisolentonsa pakeni hänen sijastaan fyysiseen maailmaan. Uusien jaksojen alussa Cooper on edelleen jumissa Mustan killan luuppimaailmassa pahantahtoisen doppelgängerin rellestäessä ympäri Yhdysvaltoja. Mutta odottakaas: Coopereita onkin kahden sijaan kolme! Tämä selviää, kun tapaamme Dougie Jonesin – pöhöttyneen uhkapeliriippuvaisen perheenisän, joka muistuttaa erehdyttävästi Cooperia.

Ollaan Lynchille rakkaan motiivin äärellä: henkilöhahmot kahdentuvat, jakaantuvat, monistuvat ja haarautuvat. Yksi näyttelijä saattaa edustaa useita eri hahmoja, ja toisaalta yhden hahmon sisällä saattaa asustaa monenlaisia entiteettejä. Tämähän on tuttua jo aiemmilta kausilta – esimerkiksi kysymykseen siitä, kuka murhasi Laura Palmerin, ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä samassa kehossa eleli ainakin kaksi sielua ja tahtoa.

Twin Peaks 2017
Pahan Cooperin kasvot ovat kuin kiveä ja iirikset mustiksi palaneet.

Sarjassa nähdään sekä doppelgängereitä, klassisia kaksoisolentoja, joista toinen on alkuperäinen ja ”hyvä”, toinen taas vääristynyt, riivattu ja ”paha”. Niiden lisäksi on olemassa tulpaksi nimitettyjä olentoja: tyhjyyttään kaikuvia, ihmismuotoisia Xerox-kopioita. Kyle MacLachlan on saanut esitettäväkseen kaikki kolme olentotyyppiä: alkuperäisen ”hyvän” Cooperin, BOBin riivaaman ”pahan” Cooperin ja Dougie Jones -tulpan, joka ei tiedä, missä ja miten päin pitäisi olla. Ei helppo duuni MacLachlanille – hän selviytyy rooleistaan erinomaisesti.

Eikä tässä vielä kaikki: osa hahmoista edustaa vieläkin selkeämmin universumin suuria voimia. Kun Laura Palmer irrottaa Mustassa killassa kasvonsa ja antaa Dale Cooperin katsoa sisimpäänsä, näkee Cooper pelkkää puhdasta valoa. Kun Sarah Palmer hieman myöhemmin tekee saman, hänen kasvojensa takana irvistää hyytävä pimeys. Palmerin naiset eivät ole tavallisia ihmisiä, joita outo kohtalo riepottelee, vaan valon ja pimeyden enkeleitä.

Twin Peaks 2017
Hyvä Cooper ottaa haltuun paikkaa, jonka Dougie Jones -tulpa on hänelle valmistellut. Dougien vaimo Janey-E ihmettelee vieressä.

1990-luvun alun Twin Peaks -teoksissa Laura Palmer nähtiin teinityttönä, jonka pumpulielämän takaa paljastui likaisia, kummallisia yksityiskohtia. Hän oli paitsi uhri, myös kiinnostunut asioista, joita hänen ikäisensä nuoren naisen ei ”pitäisi” olla kiinnostunut.  Hän hakeutui vaarallisten miesten seuraan, käytti kovia huumeita ja lähetteli itsestään vihjailevia valokuvia tuhman lehden senssipalstalle. (Olen aina pitänyt tätä piirrettä Lauran hahmossa ongelmallisena: Lauran synkillä mielihyvän lähteillä ikään kuin esitetään, että ainakin osa hänen kokemistaan rikoksista olivat jossain määrin hänen omaa syytään, mikä puolestaan laimentaa itse tekijöiden syyllisyyttä. ”Mitäs lähti sellaisten miesten matkaan.”)

Nyt Laurasta tulee kuitenkin jotain enemmän kuin väkivaltaiseen seksiin ja kokaiiniin mieltynyt teinityttö – suuremman voiman edustaja, lähes pyhimys. En ole varma, mitä mieltä tästä pitäisi olla. Vanha Laura Palmer on niin vahvasti lihaa ja verta, niin vahvasti maallisten hyveidensä ja paheidensa riepoteltavana, että hänen uutta asemaansa jonkinlaisena esoteerisena agenttina on vaikea ottaa tosissaan. Lynch on kehitellyt ajatustaan Lauran hahmosta hieman liian kauas alkuperäisestä.

Twin Peaks 2017
Laura Palmer vai pelkkä kuvajainen? Mustassa Killassa tapahtuu.

Mytologia sikseen – puhutaan hetki draamasta, kerronnasta ja tarinasta. Sarja lähtee käyntiin kuolettavan hitaasti, ja etenkin sielustaan otteen menettäneen Dale Cooperin toilailujen seuraaminen on sarjan alkupuolella todella turhauttavaa. Sarjan alkupään tapahtumat ovat kuin langanpätkiä, jotka alkavat ja päättyvät antamatta katsojalle mitään tarinan kannalta relevanttia tietoa. Tämä on sinänsä tyypillistä Twin Peaksia: jo alkuperäisessä sarjassa katsojan kustannuksella pilailtiin jatkuvasti ”vääriä vihjeitä” antamalla. Tälläkin kertaa katsoja pohti alkuun, onko Twin Peaksin pikkukaupungin triviaaleilla iloilla ja suruilla jokin syvempi merkitys – ja lopulta joutuu myöntämään, että ei, ei tosiaankaan ole. Tällainen tyhjäkäynti on turhauttavaa silloin, kun siitä ei irtoa syvempää esteettistä arvoa.

Jakso jaksolta sarja zoomaa yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes kahdeksannessa jaksossa tarinan raamit tulevat näkyviin. Ne, jotka jaksavat sarjan verkkaista sekoiluvaihetta tarpeeksi pitkään, saavat siis kärsivällisyydestään palkkion. Saamme tietää, että se, mitä Twin Peaksissa tapahtui vuonna 1989, on vain yksittäinen heijastuma valtavasta tapahtumakulusta, joka sai alkunsa Trinityn ydinräjähdyksessä vuonna 1945 (siitä samasta, johon pohjautuu Twin Peaksiakin upeamman Carnivàle-sarjan backstory).

Sarja muuttuu viimeisten jaksojen aikana yhä mielenkiintoisemmaksi. En usko, että sen kaikille osasille on mahdollista löytää sellaista luentaa, jolla olisi tukeva jalansija itse sarjan tapahtumissa ja piirteissä. Äärettömän moni seikka jää tulkinnanvaraiseksi.

Twin Peaks 2017
Kasinon ihanien puputyttöjen aivopesu on onnistunut erinomaisesti.

Eräs elementti, johon en osannut kiinnittää sarjan ensimmäisissä tuotantokausissa huomiota, liittyy mielenhallintaan, johon kytkeytyviä viittauksia uudessa sarjassa on runsaasti. Tähän suuntaan ojentuvat ennen kaikkea Dougien/Cooperin perässä juoksevien kasinorikollisten puputytöt, jotka eivät missään vaiheessa ole kunnolla läsnä tässä todellisuudessa. Myös Audrey Hornen mielentila askarruttaa. Miksi ennen niin toimeliaasta ja päättäväisestä naisesta on kasvanut sekava, voimaton hupsu, joka alistuu friikahtavan aviomiehensä käsikassaraksi? Mitä kummaa tapahtuu sen jälkeen, kun Audrey ummistaa silmänsä tanssiessaan Road Housessa? Audrey ei selvästi hallitse omaa elämäänsä – mutta kuka sitä sitten hallitsee?

Twin Peaks 2017
Audrey tanssii yhtä kauniisti kuin 25 vuotta sitten.

Lynch on perinteisesti hyvin tarkka teostensa musiikkivalinnoista. Uuden vuosituhannen Twin Peaksissa käytetään samoja Angelo Badalamentin aaltoilevia ambient-hittejä, jota tulivat tutuiksi alkuperäisessä sarjassa. Lisäksi (lähes) jokainen jakso päättyy Road Housessa järjestettyyn musiikkiesitykseen. Lynch on varmasti panostanut kovasti bändi- ja biisivalintoihin – ja silti minulla on tästä kimarasta vain vähän hyvää sanottavaa. Ainoat lohkaisut, jotka saavat varauksettomat suosionosoitukseni, ovat The Cactus Blossomsin rautalankaisen nostalginen Mississippi sekä aina vain upeammaksi kylpsyvän Rebekah del Rion No Stars.

Eddie Vedderin ja Nine Inch Nailsin yllätysesiintymiset ovat sinänsä hauskaa katseltavaa. Täysiä hutilyöntejä löytyykin sitten enemmän. James Marshallin esittämä Just You and I on aivan yhtä kiusaannuttavaa ininää kuin 90-luvun alussa. Pahinta sarjan musiikkivalinnoissa ovat kuitenkin Chromaticsin aneemiset Julee Cruise -imitaatiot, joita, paradoksaalista kyllä, edes Julee Cruise itse ei pysty pelastamaan.

Kun Twin Peaksia alettiin tehdä vuonna 1990, oli Lynchillä tilillään vain neljä feature-elokuvaa: surrealistinen outoiluelokuva Eraserhead, suhteellisen perinteinen elämäkertaelokuva Elefanttimies, surullinen scifi-floppi Dyyni ja väkivaltaisen upea Blue Velvet (jonka Dorothy-hahmoa olen muistellut ja makustellut viimeisen vuoden aikana valtavan paljon). Lynch ei ollut käsite – hänestä tuli sellainen Twin Peaksin myötä.

Twin Peaks 2017
Äijä ite: Lynch palaa rooliinsa agentti Gordon Colena. Kuvassa mukana FBI:n namunen Tammy ”what’s-her-last-name”.

Kun uuden Twin Peaksin jaksojen esituotanto käynnistyi reilu 20 vuotta myöhemmin, oli Lynchillä harteillaan raskas taakka. Hänestä oli tullut brändi. Häneltä odotettiin tietyntyyppistä tuotantoa – jotain lynchmäistä. Alkuperäisen Twin Peaksin illanpaahteisen pumpulitunnelmoinnin toistaminen sellaisenaan ei olisi vastannut näihin odotuksiin. Uudelta Lynchiltä odotetaan seksiä, makaaberia, pimeyttä ja juonta, joka rikkoo lineaarisen kerronnan traditiot.

Ja juuri näitä asioita Lynch meille antoi. Lynch tuntee brändinsä ja tietää, mitä häneltä odotetaan ja halutaan. Sattumanvaraisesti operoivan luovan nerouden vai liikemiesvaiston aikaansaannoksia? Mene ja tiedä.

En pysty antamaan tähtiä.

Mainokset

Pimeyden ytimessä (2010) arvostelu

Pimeyden ytimessä (2010)

Pimeyden ytimessä (Edge of Darkness, Yhdysvallat 2010) on ekologisten teemojen ympärille rakennettu rikosdraama. Elokuvan päähenkilö, poliisikomisario Craven (Mel Gibson) menettää elokuvan alussa Emma-tyttärensä, kun naamioitunut mies ampuu kohti Cravenia ja Emmaa Cravenin kotiovella. Ammunnan tutkinnassa ounastellaan, että luoti oli tarkoitettu Cravenille – onhan hän saattanut monia rikollisia lukkojen taakse ja siksi luultavasti monen mustalla listalla. Tutkinnan edetessä alkaa kuitenkin paljastua, että Emma oli ollut jo kauan ennen kuolemaansa vaarassa.

Sain jokin aika sitten lukijalta vinkin 1980-luvulla tehdystä, brittiläisestä Pimeyden ytimessä -minisarjasta. Sarja vaikutti kiinnostavalta, mutta sen saatavuus on tällä hetkellä sen verran heikko, että päätin toistaiseksi tyytyä sen pohjalta tehtyyn Hollywood-remakeen ja arvioida sen pohjalta, kannattaako alkuperäistä sarjaa kaivaa käsiinsä (tiedän, että moni pitää tällaista typeränä ratkaisuna). No, varmasti kannattaa.

Kun kaikki oli vielä hyvin: Craven ja Emma-tytär.

Pimeyden ytimessä on tiivistahtinen elokuva yhden miehen epätoivoisesta taistelusta korruptoitunutta koneistoa vastaan. Yleensä en juurikaan välitä vigilante- tai rikoselokuvista, mutta tämän elokuvan tarinasta pidin. Elokuvan kolme keskeistä hahmoa – Craven, turvallisuuskonsultti Jedburg (Ray Winstone) ja Emman ylin esimies Jack Bennett (Danny Huston) – eivät tyyty suoraviivaiseen keskinäisten ristiriitojensa selvittelyyn, vaan keskustelevat yllättäen myös siitä, miltä nyt tuntuu. Rikoselokuville tyypilliseen tapaan nämä henkilöt kohtaavat järkyttäviä, suorastaan traumaattisia tilanteita. Yleensä rikoselokuvissa kuitenkin lennetään kriisistä kriisiin noin vain, ilman samastuttavia ja eläviä viitteitä siihen, että nyt muuten sattui. Tässä suhteessa Pimeyden ytimessä on kiinnostava poikkeus. Ilmaisu pysyy kuitenkin hillittynä, ja ylitunteellisuuden vaikutelmat vältetään komeasti.

Eräs elokuvan lempikohtauksiani: Jadburdgh ja Craven juttelevat seesteisinä aamupäivän tunteina puistossa.

Olen varma, että tämä tarina esiintyy paremmin edukseen minisarjassa. Erityisesti Jedburgin (sinänsä hyvin kiehtovan ja kiinnostavan) hahmon esittely ja käsittely jää puolivillaiseksi. Hänen rooliaan Bennettin ja Cravenin ”välissä” on vaikea hahmottaa, enkä ymmärrä lainkaan hänen ratkaisuaan elokuvan lopussa.

Pimeyden ytimessä oli Mel Gibsonin ensimmäinen elokuvatyö sitten vuoden 2006 ja ensimmäinen elokuva, jossa hän näytteli, sitten vuoden 2004. En ole Mel Gibsonin elokuvien suuri ihailija – pikemminkin päinvastoin – mutta kieltämättä pidin hänen roolisuorituksestaan tässä elokuvassa.

Pimeyden ytimessä tuskin on rikoselokuvan tuleva klassikko. Pikemminkin se on perusvahvaa rikoselokuvaa ja kevyttä lauantai-illan katsottavaa.

*****

Virginia PS4 (2016) – Arvostelu

virginia-2016 peli
Virginia (2016)

Virginia (2016) on erinomainen pienen mittakaavan videopeli, joka vaikuttaa päällepäin masentavan tylsältä. Pelaajalta vaaditaan valtavasti luottoa Viriginiasta lausuttuihin ylistyspuheisiin, sillä pelin traileri tai summittaiset juonikuvaukset eivät voi tehdä sille oikeutta. Pelin viehätysvoima on luonteeltaan niin ambivalenttia, ettei se yksinkertaisesti suostu nousemaan esiin markkinointimateriaalista. Se on sääli – pelkään, että tämän vuoksi moni skippaa Virginian. Vähältä piti, etten itsekin tehnyt niin.

Virginian pelaaja saa ohjattavakseen FBI-agentti Anne Tarverin hahmon. Pelin alussa Anne pätevöityy agentin tehtävään ja saa tutkittavakseen kaksi keissiä. Teini-ikäinen poika on kadonnut jäljettömiin virginialaisessa Kingdomin pikkukaupungissa. Annen tehtävä on selvittää yhdessä työparinsa Maria Halperinin kanssa, mitä pojalle on tapahtunut. Samalla Annen on kuitenkin pidettävä silmällä Mariaa, jonka toimien selvittelemiseksi FBI:n ylemmät tahot ovat käynnistäneet sisäisen tutkimuksen.

virginia-2016-rituaali
Viattoman kuoren alta paljastuu verinen ja synkkä ydin.

Mitä pidemmälle pelin juoni etenee, sitä pirstaleisemmaksi ja häiriintyneemmäksi sen maailma muuttuu. FBI paljastuu organisaatioksi, jossa vallitsee julma sääntö: syö tai tule syödyksi. Eteenpäin pääsee vain häikäilemättömällä kyynärpäätaktiikalla. Ja mikä pahinta, FBI:n johdossa olevat voimat vaikuttavat olevan perimmäiseltä luonteeltaan vähintäänkin epäilyttäviä. Saattaa jopa olla, että FBI:n toimihenkilöt ovat yhdessä muiden valtaapitävien kanssa sekaantuneet virginialaisen teinipojan katoamiseen. Annen on valittava, liittyykö hän vallassa oleviin voimiin vai asettuuko hän niitä vastaan.

Virginian ilmaisua leimaa ennen kaikkea sen dialogittomuus. Kyllä, luitte oikein: pelissä ei ole sanaakaan dialogia. Pelaajalle viestitään erilaisissa dokumenteissa, kylteissä ja julisteissa näkyvillä teksteillä, joten täysin kielettömästä pelistä ei ole kyse. Dialogin puute aiheuttaa käytännössä sen, että pelaaja joutuu jatkuvasti tulkitsemaan pieniä eleitä ja vihjeitä saadakseen selville, mitä Virginian maailmassa on meneillään.

virginia-2016-baari
Virginian hahmot huojuvat Badalamenti-pastissien tahtiin.

Virginiaa on verrattu arvosteluissa ahkerasti Twin Peaksiin, ja pelin tekijät ovat avoimesti myöntäneet sarjan olleen suuri innoittaja pelin kehityksessä. Yhteydet Virginian ja Twin Peaksin välillä ovat suorastaan puuduttavan ilmeisiä: on kadonnut teini, outoja unikohtauksia, sisätiloissa tötöileviä, isoja nisäkkäitä, FBI-agentteja ja humiseva pimeys, joka liihottaa jossain kaiken yläpuolella. Myös sarjan musiikki muistuttaa häiritsevässä määrin Angelo Badalamentin Twin Peaks -soundtrackia. Suurimmassa osassa pelaajista Virginian ja Twin Peaksin yhtäläisyydet näyttävät herättävän ennen kaikkea ihastusta. Itse näen asian hieman toisin: minusta tässä lipsutaan suoraselkäisestä kunnianosoituksesta ja inspiroitumisesta jo liikaa matkimisen puolelle.

Virginia tuo mieleeni myös toisen, hieman tuoreemman televisiosarjan. True Detectiven molemmat kaudet (yy kaa) vihjailevat samasta julmasta salaliitosta,  joka häilyy Virginian maailman rakenteissa. Kaikkiin perinteisiin organisaatioihin tunkeutuneet miehet – niin, siis nimenomaan miehet – sopivat keskinäisestä tuesta ja huolehtivat siitä, että omia ei loukata. Mikä Annen (tai Laura Palmerin, tai Antigone Bezzeridesin, tai…) rooli tässä kaikessa on tai voisi olla, se jää pitkälti pelaajan tulkinnan varaan.

vrignia-2016-risti
Virginian kuvakerronta on harkittua ja vähäeleistä.

Virginiasta voi löytää monia teemoja. Omassa pelikokemuksessani ylitse muiden nousi yksi teema: uhraus. Annelle tarjotaan tilauisuus nousta hierarkiassa nimenomaan uhrausten kautta – hänen on uhrattava oman menestyksensä eteen työtovereitaan ja tavallaan myös itsensä ja omat periaatteensa. Pelin molemmat toistuvat eläinhahmot – biisoni ja punainen lintu – liittyvät omassa tulkinnassani juuri tähän teemaan.

Virginia on lyhyt peli: sen pelaa läpi parissa tunnissa. Sen tarina avautuu kuitenkin huonosti ensimmäisellä pelikerralla. Itse olen pelannut Virginian läpi kahdesti, ja luulenpa, että palaan sen pariin vielä uudestaan.