Varjot menneisyydestä (1947) – Hiton hyvää noiria

VARJOT MENNEISYYDEST poster
Varjot menneisyydestä (1947)

Yle Teeman Jacques Tourneur -putki päättyi pari viikkoa sitten Varjot menneisyydestä -elokuvaan (Out of the Past, Yhdysvallat 1947). Toisin kuin sarjan muut kolme elokuvaa (Kissaihmiset, Yö voodoo-saarella ja Paholaisen palvelija), Varjot menneisyydestä ei ole protokauhua, vaan puhdasverinen noir. Toteutuksesta huomaa, että Tourneur ei ole noiria ohjatessaan kaikkein omimmillaan, mutta ehkä hyvä näin. Varjot menneisyydestä ei toista lajityypin kaavoja orjallisesti, vaan tuo genreen jotain oikeasti uutta.

Jeff Bailey (Robert Mitchum) on muuttanut piskuiseen pikkukaupunkiin ja pistänyt pystyyn huoltoaseman. Jostain huoltsikan kulmilta on löytynyt hyvän perheen tyttö Ann (Viriginia Huston), jota Jeff on hyvää vauhtia viemässä alttarille. Pian kaupunkiin kuitenkin ilmestyy Jeffin vanha tuttava, joka tahtoo selvittää muutamia auki jääneitä asioita. Jeffin on pakko avautua nuorikolleen aiemmasta urastaan yksityisetsivänä ja toimeksiannosta, joka käänsi hänen elämänsä suunnan. Menneitä vuosia käydään läpi pitkässä takaumassa.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ jane greer robert mitchum
Greer ja Mitchum elokuvan promokuvassa. Tässä kiteytyy koko noir-genren sielu.

Takaumassa nähdään, kuinka Jeff saa alamaailman merkkimiehenä tunnetulta Whitiltä (Kirk Douglas) tehtäväkseen jäljittää Whitin (entinen) naisystävä Kathie (Jane Greer). Jeff löytääkin naisen suhteellisen helposti – ja rakastuu tähän. Toimeksianto jää täyttämättä, ja pupulaispari pakenee mustasukkaista Whitiä. Pari ei kuitenkaan voi pakoilla rikollispomoa ikuisesti.

Elokuvan viehätysvoima liittyy kahteen vastakohtapariin. Jeff ja huoltoasemalla työskentelevä, kuuromykkä nuorukainen (jolle ei ole suotu edes nimeä) edustavat kahta ääripäätä: Jeff on aktiivinen, aloitteellinen ja vikkelä liikkeissään, nuorukainen taas hiljainen, passiivinen ja toimissaan vakaa ja luotettava. Vaikka kuuromykkä poika esiintyy vain muutamassa kohtauksessa, on hän selvästi yksi elokuvan mielenkiintoisimpia hahmoja. Elokuvassa ei selitetä, miksi Jeff on palkannut huoltoasemalleen kuuromykän apupojan – aivan kuin kyse ei olisikaan mistään todellisesta henkilöhahmosta, vaan Jeffin oman psyyken osasesta.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ kid ann
Huoltoaseman hiljainen nuorukainen ja kiltti tyttö Ann.

Toisen vastakohtaparin muodostavat elokuvan naispäähenkilöt. Ann on uskollinen, hyväntahtoinen ja maanläheinen, Kathie taas diivamainen, ovela ja etäinen. Aluksi Ann vaikuttaa suhteellisen pitkäveteiseltä ja yksinkertaiselta hahmolta, Kathie puolestaan kompleksiselta ja kiinnostavalta. Osat kuitenkin vaihtuvat päikseen elokuvan mittaan: Kathien femme fatale -hahmo puretaan elokuvan mittaan aika tarkalleen osasiinsa, eikä hänessä ole elokuvan loppuun mennessä enää mitään kiinnostavaa. Hän on mikä on eikä muuksi muutu. Sen sijaan Annin hahmoa leimaa loppuun asti tietty salaperäisyys. Mikä saa hänet suhtautumaan Jeffiin niin ymmärtäväisesti ja anteeksiantavasti? Annin hahmossa on jotakin käsittämätöntä ja kaunista.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ whit jeff
Douglas ja Mitchum ovat lemppareitani oman sukupolvensa miesnäyttelijöistä. Kiva nähdä heidät kerrankin samassa elokuvassa.

Robert Mitchumin ja Kirk Douglasin näyttelijäntyötä on ilo katsella – kiva nähdä näitä miehiä elokuvassa pitkästä aikaa! Myös kuuromykkää nuorukaista näyttelevä Dickie Moore tekee työnsä hyvin.

En ole paneutunut noir-elokuviin erityisen syvällisesti, mutta tunnen lajityyppiä silti tarpeeksi hyvin tunnistaakseni erinomaisen noirin silloin kuin sellaisen näen – ja Varjot menneisyydestä totisesti on sellainen. Tällä kertaa en ole mielipiteineni yksin: esimerkiksi Robert Egbert luonnehtii elokuvaa ”yhdeksi parhaista film noireista”.

Varjot menneisyydestä on katsottavissa Yle Areenassa vielä parin viikon ajan.

*****

Mainokset

Paholaisen palvelija (1957) – Möröt piiloon

PAHOLAISEN PALVELIJA poster
Paholaisen palvelija (1957)

Yle Teema esitti toissa sunnuntaina Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija -elokuvan (Night of the Demon, Iso-Britannia 1957). Kyseessä oli elokuvan ensimmäinen esitys Suomen televisiossa. Olen halunut katsoa elokuvan jo vuosia, mutta mahdollisuudet sen näkemiseen olevat olleet käytännössä olemattomat. Iso käsi siis Teemalle tästä kulttuuriteosta!

Elokuva kertoo parapsykologian tutkija John Holdenista (Dana Andrews), joka pyrkii yhdessä kollegansa professori Harringtonin kanssa paljastamaan muuan tohtori Julian Karswellin (Niall MacGinnis) osuuden satanistisen kultin toiminnassa. Harrington menehtyy kuitenkin yllättäen kummallisissa olosuhteissa, ja Holden joutuu jatkamaan tutkimustyötään yksin – tai ainakin melkein: edesmenneen professorin sukulaistyttö Joanna Harrington (Peggy Cummins) ilmaantuu pian hänen avukseen.

PAHOLAISEN PALVELIJA holden harrington
Holden ja Joanna Harrington tonkivat edesmenneen tutkijan muistiinpanoja.

Holdenin maailmankuva on ehdottoman tieteellinen ja materialistinen. Hän pitää Karswellia huijarina, jonka maine maagikkona perustuu tyhjänpäiväisiin silmänkääntötemppuihin. Kun Holden kuitenkin paneutuu Karswellin toiminaan syvemmin, selviää hänelle asioita, jotka eivät käy yksiin hänen maailmankuvansa kanssa. Silti hän kieltäytyy sitkeästi uskomasta Karswellin maagisiin kykyihin.

Toisin kuin tämän ajanjakson ilmaisullisesti vähänkin kunnianhimoisemmat kauhuelokuvat yleensä, Paholaisen palvelija paljastaa kursailematta katsojien silmille keskushenkilöitä jahtaavan, yliluonnollisen mörön. Tulidemoni nähdään ensimmäistä kertaa aivan elokuvan alussa, ja sitä päästään ihmettelemään myöhemminkin pariin otteeseen elokuvan mittaan. Niin ohjaaja, käsikirjoittaja kuin pääosan esittäjäkin vastustivat ehdottomasti demonin näyttämistä katsojille, mutta tuottaja runnoi tahtonsa läpi ja sai havittelemansa muovailuvahamörön.

Vaikka tulidemoni on kai ollut aikalaiskatsojien silmissä eri jännä ilmestys, näyttää se tänä päivänä lähinnä naurettavalta. Mieleen tulee kysymys: näyttävätkö tämän päivän hienot erikoistehosteet yhtä typeriltä 2070-luvulla? Millaisista tehosteita aika ajaa ohi, millaisista ei? Eiväthän suinkaan kaikki vanhojen elokuvien tehosteet näytä tänä päivänä idioottimaisilta.

PAHOLAISEN PALVELIJA stonehenge
Holden käy Stonehengellä selvittelemässä riimujen salaisuuksia.

Elokuvassa sotketaan surutta keskenään riimutraditiota, Stonehengen mystiikkaa ja jonkinlaista saatananpalvonnan ja noituuden epäpäpyhää yhdistelmää. Mukaan on ängetty myös yksi spiritistinen istunto. Yleensä tällaiset epäsuhtaiset kokoelmat toisiinsa liittymättömiä, parapsykologisia aiheita tekevät elokuvasta kuin elokuvasta sekavan ja hölmön. Paholaisen palvelija on kuitenkin poikkeus: vaikka riimujen, Stonehengen ja keskiaikaisen noituuden yhdistelmä on mielivaltainen, on se laitettu sen verran nättiin pakettiin, että sen kyllä sulattaa.

PAHOLAISEN PALVELIJA karswell
Karswell tuo pellemaskissaan mieleen John Wayne Gacyn.

Paholaisen palvelijan näyttelijäntyötä on ilo katsella. Oma suosikkini on satanistinoita Niall MacGinnis, jonka pellemaski tuo mieleen John Wayne Gacyn (aikana, jolloin Gacy ei ollut vielä aktivoitunut väkivaltarikollisena). Peggy Cumminsissa on samaa pehmoista hempeyttä kuin Marilynissa. Liam Redmond tekee pienen, mutta sitäkin eläväisemmän roolin tutkija O’Brienina.

Paholaisen palvelijaa ei valitettavasti saatu Areenaan, mutta Tourneurin kaksi muuta elokuvaa, Kissaihmiset (josta kirjoitin blogiin aiemmin) ja Yö voodoo-saarella, ovat edelleen katsottavissa. Teema jatkaa Tourneur-sarjaa vielä yhdellä elokuvalla: viime sunnuntaina nähtiin Varjot menneisyydestä. Sitä en ole vielä katsonut.

*****

Kissaihmiset (1942) – Peto naiseksi

Cat-People-Poster
Kissaihmiset (1942)

Yle Teema esittää tämän kesän aikana neljä Jacques Tourneurin elokuvaa sunnuntaisin klo 18 Kino Klassikko -esityssarjassa. Kaksi elokuvista on jo esitetty ja ne ovat edelleen katsottavissa Yle Areenassa, kaksi on vielä esittämättä. Osan elokuvista olen jo nähnyt, osan olen pitkään halunnut nähdä. Ajattelin katsoa elokuvista ainakin suurimman osan ja kirjoittaa niistä myös blogiin.

Sarjan avasi kauhuklassikko Kissaihmiset (Cat People, Yhdysvallat 1942). Olen nähnyt elokuvan kerran aikaisimminkin joskus 2000-luvun alussa niihin aikoihin, kun ”opiskelin” elokuvataiteen klassikkoteoksia. Elokuvaan on tarttunut pieni ripaus nostalgiaa.

Päähenkilö Oliver (Kent Smith) kohtaa nuoren serbialaisnaisen, Irenan (Simone Simon). Oliver ja Irena ihastuvat toisiinsa nopeasti ja kihlautuvat. Irenassa on kuitenkin alusta lähtien jotakin omituista. Hän kertoo Oliverille tarinoita kotikylänsä noidista ja serbialaisesta legendasta, jonka mukaan tietyt naiset voivat muuttaa muotoaan kissapedoiksi. Vaikka ajatukset kissaihmisistä selvästi horjuttavat Irenan mielenrauhaa, Oliver viittaa tarinoille kintaalla ja kehottaa nuorikkoaan olla pohtimatta moisia. Tilannetta ei paranna ainakaan se, että Oliver avautuu sydänkäpysensä mielenterveysongelmista työtoverilleen Alicelle (Jane Randolph).

KISSAIHMISIA irena
Irene piipahtaa kuuppalääkärin vastaanotolla.

Kuten moni muukin Tourneurin elokuvista, Kissaihmiset on kiinnostunut ihmispsyyken pimeän puolen liikkeistä. Irena tahtoo elää tasapainoista elämää ja kohdella kanssaihmisiään hyvin, mutta jokin hänen sisimmässään tekee hänet pelokkaaksi, onnettomaksi ja jopa vaaralliseksi. Irenaan liittyvä mysteeri ja vaaran tuntu myös kiehtovat Oliveria. Mutta kuten usein käy, ne asiat, jotka ihmisessä aluksi kiinnostavat, muuttuvat pian rasitteiksi: onnellista ja mukavaa elänyt mies huomaa ensimäistä kertaa elämässään olevansa onneton – Irinan ongelmien vuoksi.

Kissaihmiset tuo etäisesti mieleen Alfred Hitchcockin Linnut. Molemmissa elokuvissa jokin tiedostamaton osa naispäähenkilön psyykestä vaikuttaa kytkeytyvän eläimiin. Linnuissa Melanien ja lintujen välinen yhteys ei ole aivan yhtä ilmeinen, mutta silti selvästi havaittavissa. Naisella nähdään olevan uhkaava ja salaperäinen suhde luontoon. Tuo uhka liittyy naisen tunteellisuuteen ja ennen kaikkea romanttisiin suhteisiin.

KISSAIHMISIA-varjo
Valon ja varjon estetiikka on keskeinen osa Kissaihmisten visuaalista ilmettä.

Vaikka Kissaihmisten tarina on sinällään kiinnostava, on sen käsikirjoitus kaukana virheettömästä. Oliverin, Irenan ja Alicen välille kehittyvä suhdesäleikkö on tökerö ja keinotekoinen. Mukana on muutamia epäuskottavia ja huonosti pohjustettuja kohtauksia. Elokuvalla on mittaa vain 72 minuuttia – jo varttitunti huolellisempaa kehittelyä olisi luultavasti tuonut tarinan paremmin oikeuksiinsa.

Käsikirjoituksen ja rytmin pienistä puutteista huolimatta elokuva on vaikuttava. Toisin kuin nykyaikainen kauhu, Kissaihmiset nojaa efektien ja väkivallan sijaan psykologiaan. Simone Simonin roolityö pelokkaana, uhkaavana ja hieman lapsenomaisena Irenana on todella onnistunut. Jane Randolph Alicena ja Kent Smith Oliverina ovat 40-luvulle ominaiseen tyyliin hieman kankeampia.

KISSAIHMISIA
Mustat kissaeläimet tekevät kuvaajien työstä hankalaa.

Kissaihmiset on kuvattu tavattoman kauniisti. Verkkainen ja viipyilevä leikkaustahti tuo mukavaa vaihtelua omaan katselmistooni, joka koostuu nykyään valitettavan suuressa määrin 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Erityisesti Simone Simonin nukkemaisista kasvoista otetaan kaikki ilo irti – lyön vaikka vetoa, että tietyissä kohtauksissa on käytetty klassista voita linssiin -kikkaa. Mustat kissapedot ovat asettaneet mustavalkofilmille kuvattaessa haasteita, mutta mitäs pienistä.

Kissaihmiset on katsottavissa Yle Areenassa 5.7.2016 asti. Viime sunnuntaina Teema esitti toisen Touneurin elokuvan nimeltään Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, Yhdysvallat 1943 – pakollista katsottavaa ainakin kaikille Roky Erickson -faneille!), sekin on katsottavissa Areenassa kuukauden päivät. Taidan itse tällä kertaa skipata zombisaaren, en nimittäin erityisemmin pidä elokuvasta (vaikka sen klassikkoasema on toki kiistaton) eikä viimeisestä katselukerrasta ole kulunut montaa vuotta.

Jos Tourneurin elokuvat kiinnostavat, kannattaa tämän viikon sunnuntaina olla ruudun ääressä: Paholaisen palvelija (Night of the Demon, Iso-Britannia 1957) esitetään Teemalla ensi sunnuntaina 19.6. klo 18. Toisin kuin muut Tourneur-elokuvat, Paholaisen palvelija ei ole tulossa Areenaan.

*****