Mullan alla (Six Feet Under 2001–2005) arvostelu

Mullan alla
Mullan alla (2001–2005)

Mullan alla (Six Feet Under, 2001–2005) on mustan komedian sävyillä ryyditetty draamasarja, joka kertoo hautaustoimistoa pyörittävästä Fisherin perheestä. Sarjan ydinteemat liittyvät kuolemaan, suruun ja ihmisen katoavaisuuteen: Kuinka elää tietoisena omasta kuolevaisuudestaan? Tulisiko meidän jähmettyä kauhusta vai päinvastoin ottaa elämästämme kaikki ilo irti? Kuinka löytää merkitystä ja mielekkyyttä lyhyen maallisen elämän aikana? Kuinka elää onnellisena se pieni hetki, jonka saamme maan päällä viettää?

Sarjan ensimmäisessä jaksossa perheen isä Nathaniel vanhempi menehtyy auto-onnettomuudessa. Millaista ironiaa: hautausurakoitsija ajaa ruumisauton suoraan bussin alle sytyttäessään savuketta keskellä suurta risteystä. Tupakka tappaa! Isä on kuolemansa jälkeen vahvasti läsnä perheenjäsentensä muistoissa ja kuvitelmissa, ja on siis varhaisesta kuolemastaan huolimatta mukana kaikilla viidellä tuotantokaudella.

Nathaniel vanhempaa suremaan jäävät perheen esikoinen, tuhlaajapoika Nate (Peter Krause), ylihuolehtivainen äiti Ruth (Frances Conroy), homoseksuaalisuuttaan piilotteleva David (Michael C. Hall) ja kapinallinen iltatähti Claire (Lauren Ambrose). Aluksi perhe tuo mieleen kaikessa karikatyyrimaisuudessaan Addamsin perheen, mutta kun hahmoihin tutustu paremmin, paljastuu heistä kukin hyvin inhimilliseksi.

Mullan alla
Mullan alla alkaa perheen isän kuolemasta. Hautajaisissa koolla David, Claire, Ruth ja Nate.

Ydinperheen hahmoista minulle rakkaimmaksi nousi jo ensimmäisen tuotantokauden aikana David, joka on pyörittänyt isänsä kanssa hautaustoimiston arkea jo yli kymmenen vuoden ajan. Alun perin Davidilla on ollut muita urasuunnitelmia, mutta hän on lopulta päättänyt jatkaa isänsä jalanjäljissä hautausurakoitsijana. David ei ole sinut seksuaalisuutensa kanssa eikä siksi ole rohjennut puhua perheelleen avoimesti homoudestaan. Seksuaalivähemmistöjen kohtaamat ennakkoluulot ja sisäiset paineet tulevat hienosti esille hänen hahmossaan. Hän ei kuitenkaan kutistu karikatyyrimaiseksi homoksi, vaan osoittautuu erittäin täyteläiseksi ja hyvällä tavalla monimutkaiseksi hahmoksi.

Mullan alla
Tukka siistiksi ja kravatti ojennukseen: hautausurakoitsijaveljekset David ja Nate.

Perheen esikoinen Nate matkustaa Seattlesta Los Angelesiin tapaamaan perhettään ja kuin vahingossa asettuu takaisin lapsuutensa maisemiin. Hän on päättänyt vakaasti, ettei osallistu millään tavalla perheensä yritystoimintaan, mutta isänsä kuoleman jälkeen ajautuu työskentelemään hautaustoimistossa ja huomaa lopulta pitävänsä työstään.

Henkilökohtaisesti en oppinut pitämään Natesta. Hän on liian tavallinen, hajuton ja mauton. Hän ei ole kiinnostava. Mitä pidempään seurasin Naten naissotkuja, sitä vähemmän hänestä pidin. Natelle naiset ja parisuhteet ovat vain välineitä tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi ja kokea elämässä jännitystä. Kun parisuhde muuttuu haasteelliseksi, Nate hyppää seuraavaan vuoteeseen.

Sen sijaan Naten tyttöystävää Brendaa rakastin heti alusta lähtien. Brenda on sarjan alussa salaperäinen hahmo, ja pelkäsin, että hän menettää särmänsä sitä mukaa kun hänen menneisyydestään saadaan tietää enemmän. Olin väärässä: kun Brendan tarina alkaa kiertyä auki, hänestä tulee yhä kiinnostavampi ja jännittävämpi. Brenda tekee sarjan mittaan paljon huonoja valintoja ja satuttaa ihmisiä ympärillään, erityisesti Natea. Silti olen valmis antamaan hänelle anteeksi ja rakastamaan häntä kerta toisensa jälkeen, sillä ymmärrän, että hänen elämänkokemuksensa ovat rikkoneet häntä pahasti. (Vihaan kaikkia muita naisia, joiden kanssa Nate riiustelee sarjan aikana. En tiedä, miksi. Oikeasti Brendan ei pitäisi kuluttaa aikaansa Naten kaltaiseen tylsimykseen.)

Mullan alla
Brendalla ja Natella on ”kiva”, ”toimiva” ”parisuhde”.

Ruth on koko elämänsä ajan elänyt miestään ja lapsiaan varten. Kun Nathaniel vanhempi kuolee sarjan alussa ja nuorinkin hänen lapsistaan alkaa aikuistua, jää Ruth tyhjän päälle. Hänen on yllättäen opittava kuuntelemaan itseään ja keksittävä, mitä hän tahtoo elämällään tehdä. Ruth on taipuvainen ylihuolehtivaisuuteen ja kanaemomaiseen neuroottisuuteen, mutta pian hänestä paljastuu myös villi ja spontaani puoli. Erityisesti leskirouvan rakkauselämässä todistetaan sarjan tuotantokausien aikana lukuisia kiinnostavia käänteitä.

Claire elää sarjan alussa vaikeaa elämänvaihetta. Oikeastaan voisi sanoa, että hän elää sitä koko sarjan ajan: ensimmäisten tuotantokausien aikana hän opiskelee high schoolissa ja siirtyy sen jälkeen collegeen. Hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja hapuilee yrittäessään rakentaa identiteettiään. Välillä Clairen yritykset löytää omaa paikkaansa ja tehdä olemassaolosta mielekästä lipsuvat suoranaiseen raivoon ja itsetuhoon. Silti Clairen keskenkasvuisuus ei ärsytä. Hän osaa kipuilla tyylikkäästi.

Mullan alla
Elämä kuljettaa Clairen kartan ulkopuolelle.

Jokainen sarjan hahmoista etsii tavallaan tasapainoa ja onnea. Kun se löytyy, on se vain väliaikaista. Eräs sarjan hienoimmista lausahduksista liittyy juuri onneen. Sen tosin lausuu hahmo, jota inhosin alusta loppuun asti, ja se saa erään päähenkilöistä luotsaamaan oman elämänsä suoraan karikkoon, mutta hieno ajatus se on silti:

Well, I know if you think life’s a vending machine, where you put in virtue and get out happiness, then you’re probably gonna be disappointed.

Onni puolestaan kytkeytyy toisiin ihmisiin: puolisoon, parisuhteisiin, perheeseen. Sarjan hahmoista kukaan ei ole onnellinen yksin. Lopulta yksinäisyys suorastaan pakottaa osan hahmoista sitoutumaan sellaisiin ihmisiin, joihin sitoutuminen ei ole heille hyväksi. Parempaakaan ei ole tarjolla, ja kun suhteeseen on kerran investoitu, ei tehtyjä sijoituksia haluta heittää hukkaan.

Aivan sarjan lopussa Brenda käy maanisdepressiivisen Billy-veljensä kanssa upean keskustelun yksinäisyydestä ja vanhenemisesta:

Brenda: “I used to think that I’d have more people in my life as time went on.”
Billy: “Mh, it doesn’t work that way.”
Brenda: “I’m starting to realize that.”
Billy: “It’s almost like as we get older, the number of people that completely get us shrinks.”
Brenda: “Right. Until we become so honed by our experiences… and time and…”
Billy: “Nobody else understands.”

En ole varma, ovatko Brenda ja Billy oikeassa, mutta kun katson ympärilleni, tämä kaava näyttää todella pitävän kutinsa. Ihmisten sosiaalinen piiri näyttää lähes poikkeuksetta kutistuvan iän myötä. Vanhusten yksinäisyys on ongelma, josta on puhuttu jo vuosia. Miksi vanhukset eivät sitten voi viettää aikaa keskenään, jos he kerran ovat kaikki niin pirun yksinäisiä? Koska toista ihmistä, jota erilaiset kokemukset ovat hioneet ja kolhineet vuosikymmenten ajan, on käytännössä mahdoton ymmärtää. Vanhuus tarkoittaa vääjäämätöntä yksinäisyyttä.

Mullan alla
Ruth ja David osallistuvat vielä yksiin hautajaisiin.

Vaikka sarjan keskeisimmät teemat kytkeytyvät kuolemaan, on myös seksi erittäin keskeisessä osassa sarjan tarinoissa. Seksi ja kuolema – mikä ikiaikainen yhdistelmä! Joku toinen voisi sanoa, että kyse on seksin sijaan romantiikasta tai parisuhteista – että kaikki sarjan hahmot etsivät rakkautta. Niin kai etsivätkin, mutta oikeastaan juuri seksi aiheuttaa hahmoille eniten päänvaivaa: David on umpisolmussa oman homoseksuaalisuutensa edessä. Claire ei tunne omaa kehoaan eikä oikein tiedä, mitä seksiltä odottaa, joten hän tulee kokeilleeksi vähän kaikkea. Ruthista kuoriutuu pienen alku-ujoiden jälkeen oikea aistillisuuden asiantuntija, joka on huolissaan siitä, saavatko hänen lapsensa tarpeeksi seksiä. Brendalle seksistä muodostuu suoranainen pakkomielle.

Mullan alla tulee niin lähelle, että sen hahmot alkavat tuntua omilta perheenjäseniltä. Katsoin sarjan kaikki viisi tuotantokautta putkeen ja harmittelin alusta lähtien, etten nähnyt niitä tuoreeltaan yli kymmenen vuotta sitten. En voi edes kuvitella, kuinka hienoa olisi ollut ”elää” ja kasvaa viisi vuotta Fisherien kanssa. No such luck, mutta hyvä näinkin.

Mitä sitten seuraavaksi katsoisi. Olisiko nyt toisen eeppisen Michael J. Hall -sarjan vuoro?

*****

Mainokset

Bojack Horseman (2014–) arvostelu

bojack horseman
Bojack Horseman (2014–)

Tiedättekö, milloin elämä on parhaimmillaan? Silloin, kun hullaannut useiden tuotantokausien mittaiseen televisiosarjaan, jonka tekoa ei ole vielä lopetettu. Silloin elämällä on ainakin hetken aikaa Oikea Tarkoitus. Jokaiseen päivään on mukava herätä – joka ilta on mukavaa lähteä töitä kotiin, kun tiedät, että kotona sinua odottaa Netflixin lämmin lepatus.

Minun elämälläni oli hetken aikaa tarkoitus. Tuo tarkoitus oli Bojack Horseman, Netflixin animoitu alkuperäiskomedia. Ahmin sarjan neljä tuotantokautta alle kahdessa viikossa, enkä malta odottaa, että tätä namia saadaan lisää. (Jatkoa on luvassa näillä näkymin syksyllä 2018.)

Bojack Horseman on omituinen sarja. Sen lajityyppi on tummanpuhuva komedia, kohderyhmä suunnilleen samat aikuiset, jotka pitävät astetta roisimmista perhesitcomeista kuten Family Guy ja F is for Family. Sarjassa näkyy kuitenkin poikkeuksellisen syvä ymmärrys draamasta ja hahmojen kehityksestä. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä tummempia sävyjä  tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa.

Bojackilla ja Horsin’ Around -kollega Sarah Lynnillä on paljon yhteistä: menneisyys televisiossa ja vakava päihdeongelma.

Sarjan nimihahmo Bojack Horseman on parhaat päivänsä nähnyt televisiojulkkis, joka näytteli 90-luvulla suositussa Horsin’ Around -sitcomissa. Suursuosio nousi Bojackin hattuun ja työnsi tämän jyrkkään alamäkeen. Horsin’ Aroundin tuotannon lopettamisen jälkeen Bojackilla on vain luksuskotinsa Hollywoodin rinteillä, kroonistuva päihdeongelma ja joukko rikkoutuneita ihmissuhteita.

Sarjan alussa Bojack suunnittelee tekevänsä näyttävän paluun julkisuuteen omaelämäkertansa myötä. Elämäkerran kirjoittamisessa häntä auttavat agentti ja (ex-)rakastajatar Princess Carolyn ja haamukirjailija Diane Nguyen. Hoodeilla heiluvat myös Dianen poikaystävä ja Bojackin rakkain vihollinen Mr. Peanutbutter  ja hyväntahtoinen pummipoika Todd Chavez, joka majailee Bojackin sohvalla ja pitää tälle seuraa tämän synkimpinäkin hetkinä.

Näennäisesti sarja kertoo Hollywoodin (tai Hollywoon, kuten sitä aletaan sarjassa kutsu) ja koko viihdeteollisuuden pinnallisuudesta ja raadollisuudesta. Tosiasaissa hahmojen ongelmat eivät kuitenkaan liity viihdeteollisuuteen, vaan huonoon itsetuntoon ja elämän mittaan syntyneisiin henkisiin haavoihin. Mitä paremmin tutustumme Bojackiin ja kumppaneihin, sitä selvemmin näemme heidän itsetuhonsa ja surunsa. Käytännössä jokainen sarjan keskeisistä hahmoista on rikki (ehkäpä Mr. Peanutbutteria lukuun ottamatta), kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kukin myös sinnittelee omaan tyyliinsä päivästä toiseen, jatkaa hengittämistä parhaansa mukaan, säröistä ja ruhjeista huolimatta.

Diane, teini-ikäinen poptähti Sextina Aquafina ja Princess Carolyn keskustelevat abortista.

Bojack on, kuten hänen Beatrice-äitinsäkin hänelle sanoo, ”syntynyt rikkinäisenä”. Kukapa tämän tietäisi paremmin kuin juuri Beatrice, joka on traumatisoinut ainoan lapsensa jatkuvalla painostuksella, väheksynnällä ja kritiikillä. Ensimmäisten kolmen tuotantokauden ajan näemme Beatricen yksinkertaisesti hirviönä, mutta neljännellä kaudella saamme tutustua yhden jakson hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Tämä on yksi sarjan parhaista jaksoista. Ymmärrämme, että Bojackin perhetaustassa piilee trauma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kehittyy, kasvaa ja muuttaa muotoaan. Bojackin traumat tulevat komeasti esille huumetrippikohtauksessa, jossa sivutaan Bojackin masennuksen ja riippuvuuksien monimutkaisia taustoja.

Ehkäpä kaikkein voimakkaimmin rikkinäisyyden teemat nousevat esille Bojackin ja haamukirjailija Dianen yhteentörmäyksissä. Myös Dianen varhaisimmat haavat ovat syntyneet lapsuudessa: hän ei saanut perheeltään arvostusta tai tukea, vaan pilkkaa ja hyljeksintää. Diane onnistuu kuitenkin pitämään paketin kasassa huomattavasti paremmin kuin Bojack, joskin myös hänen kohdallaan nuoruuden kokemukset näkyvät vaikeina ihmissuhteina ja kyvyttömyytenä onneen.

Bojack sanallistaa oman surunsa ja viallisuutensa tyhjentävästi ensimmäisellä tuotantokaudella:

You know, sometimes I think I was born with a leak, and any goodness I started with just slowly spilled out of me and now its all gone. And I’ll never get it back in me. It’s too late. Life is a series of closing doors, isn’t it?

bojack horseman
Toddin ja Mr. Peanutbutterin tempaukset tuovat sarjan synkimpiinkin jaksoihin kevyttä huumoria.

Murheen ja masennuksen vastapainona elokuvassa on upeaa, asiatonta ja räjähtävää huumoria. Se on pisteliästä ja tummanpuhuvaa, muttei tämän päivän mittapuulla erityisen ”törkeää” tai tulenarkaa. Huumoria johdetaan niin absurdeista tilanteista ja tapahtumista, oudoista hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan (mitä pitäisi ajatella kissasta ja hiirestä, jotka ryhtyvät seurustelemaan?), menneille vuosikymmenille ominaisista ilmiöistä (”This is a song from the 80’s!”) ja siitä, että hahmot päästelevät suustaan asioita, joita ei oikeasti ”saisi” sanoa.

Yksi lempihahmoistani on Kevin aka Vincent Adultman. Ainoastaan Bojack näkee, ettei Vincent ole ”bisnestehtaalla” työskentelevä mies, vaan trenssiin pukeutunut poikakolmikko. Princess Carolyn, joka on Vincentin todelliselle luonteelle täysin sokea, alkaa seurustella tämän oudon ”miehen” kanssa. Luvassa on sotkua ja huutonaurua (tämän uskaltaa mielestäni katsoa ilman pelkoa spoilereista):

Katsoin Bojack Horsemania aluksi vain yhden jakson ja olin jättää koko homman siihen. Tälle sarjalle on kuitenkin annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

*****

Täällä taas (2015) arvostelu

Täällä taas Er ist wieder da
Täällä taas (2015)

Täällä taas (Er ist wieder da 2015) on saksalainen komediaelokuva Adolf Hitleristä. Kyllä, luitte oikein: saksalainen komediaelokuva Hitleristä. Eikä se edes ole mikään pienen piirin marginaalitekele, vaan kohtuullisella budjetilla toteutettu elokuvateatterielokuva, joka menestyi varsin hyvin Saksassa.

Kukapa olisi uskonut, että Saksa on valmis tällaiseen?

Vuosi 2014, Berliini. Hitler (Oliver Masucci) herää paikalta, jossa vuosikymmeniä aiemmin sijaitsi Führerbunkerin sisäänkäynti, ja ryhtyy selvittämään, mitä maailmassa on oikein tapahtunut sitten hänen kuolemansa. Satunnaiset vastaantulijat eivät ota häntä tosissaan, vaan luulevat häntä tavalliseksi kaduntallaajaksi, joka on jostain syystä pukeutunut Hitleriksi. Erinäisten hassujen sattumusten myötä hän päätyy esiintymään komediaohjelmassa, jonka yleisö luulee häntä koomikoksi. Yllättäen Hitleristä tulee mediailmiö: vuoden sketsihahmo ja valtava hitti.

Paitsi ettei hän ole mikään hahmo, vaan oma itsensä, ehta Hitler. Kukaan hänen ympärillään ei vain tätä usko.

taalla_taas_katu
2010-luvun Saksa ei ole Hitlerin mieleen.

Suuri osa elokuvan huumorista nojaa siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että maailma on muuttunut valtavasti sitten vuoden 1945. Leikittelin itse nuorempana paljonkin ajatuksella, kuinka nykyajan ilmiöitä ja elämäntyyliä olisi mahdollista selittää esimerkiksi 1800-luvulla eläneille ihmisille. Internet, media ja globalisaatio ovat ilmiöitä, joita jopa meidän 2010-luvun eläjien on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Ei siis ole ihme, että nämä ilmiöt eivät avaudu aivan noin vain elokuvan Hitlerille.

Täällä taas koostuu käsikirjoitetuista kohtauksista ja tositeeveemäisistä tilanteista, joissa Hitler haahuilee pitkin saksalaiskaupunkien katuja ja kohtaa ihka aitoja kadunmiehiä ja -naisia. On todella yllättävää, kuinka kevyesti saksalaiset suhtautuvat sotilasmantteliin pukeutuneeseen viiksiniekkaan. Hitlerille vilkutellaan ja naureskellaan, ja hänen kanssaan tullaan ottamaan selfieitä. Huh?  Muualla maailmassa Hitleristä ja natseista on väännettyävitsiä vuosikymmeniä, mutta että syvästi traumatisoituneessa Saksassakin suhtautuminen on jo näin mutkatonta?

taalla_taas_google
TV-aseman sihteerikkö opettaa Hitlerille Googlen saloja.

Täällä taas ei ole kiinnostunut poliittisista kysymyksistä. Hitlerin maailmankuvaan ja ideologiaan puututaan niin vähän kuin mahdollista; niiden sijaan keskitytään siihen, millainen on Hitlerin hahmon välitön ja spontaani vastaanotto tavallisten saksalaisten keskuudessa. Elokuvassa ei suoranaisesti kommentoida sitä, kuinka paljon nykypäivällä ja kansallissosialistien valtakaudella on yhteistä, tai sitä, voisiko Hitlerin kaltainen hahmo nousta valtaan tänä päivänä. Ihan hyvä näin. Välillä vaikuttaa siltä, että kansallissosialismista ei saa sanoa mitään pohtimatta samalla, voisiko se tapahtua uudelleen. Aihe on toki kiinnostava ja tärkeä, mutta muitakin näkökulmia tarvitaan.

Täällä taas on hauska, mutta hieman suttuinen ja kömpelö elokuva. Erityisesti sen loppuratkaisu on melkoinen hutilyönti. Ehkäpä käsikirjoituksen viimeistelyyn ja kameratekniikkaan olisi voinut investoida hieman enemmän. Plussaa Oliver Masuccin jämäkästä ja uskottavasta roolisuorituksesta.

*****