Bojack Horseman (2014–) arvostelu

bojack horseman
Bojack Horseman (2014–)

Tiedättekö, milloin elämä on parhaimmillaan? Silloin, kun hullaannut useiden tuotantokausien mittaiseen televisiosarjaan, jonka tekoa ei ole vielä lopetettu. Silloin elämällä on ainakin hetken aikaa Oikea Tarkoitus. Jokaiseen päivään on mukava herätä – joka ilta on mukavaa lähteä töitä kotiin, kun tiedät, että kotona sinua odottaa Netflixin lämmin lepatus.

Minun elämälläni oli hetken aikaa tarkoitus. Tuo tarkoitus oli Bojack Horseman, Netflixin animoitu alkuperäiskomedia. Ahmin sarjan neljä tuotantokautta alle kahdessa viikossa, enkä malta odottaa, että tätä namia saadaan lisää. (Jatkoa on luvassa näillä näkymin syksyllä 2018.)

Bojack Horseman on omituinen sarja. Sen lajityyppi on tummanpuhuva komedia, kohderyhmä suunnilleen samat aikuiset, jotka pitävät astetta roisimmista perhesitcomeista kuten Family Guy ja F is for Family. Sarjassa näkyy kuitenkin poikkeuksellisen syvä ymmärrys draamasta ja hahmojen kehityksestä. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä tummempia sävyjä  tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa.

Bojackilla ja Horsin’ Around -kollega Sarah Lynnillä on paljon yhteistä: menneisyys televisiossa ja vakava päihdeongelma.

Sarjan nimihahmo Bojack Horseman on parhaat päivänsä nähnyt televisiojulkkis, joka näytteli 90-luvulla suositussa Horsin’ Around -sitcomissa. Suursuosio nousi Bojackin hattuun ja työnsi tämän jyrkkään alamäkeen. Horsin’ Aroundin tuotannon lopettamisen jälkeen Bojackilla on vain luksuskotinsa Hollywoodin rinteillä, kroonistuva päihdeongelma ja joukko rikkoutuneita ihmissuhteita.

Sarjan alussa Bojack suunnittelee tekevänsä näyttävän paluun julkisuuteen omaelämäkertansa myötä. Elämäkerran kirjoittamisessa häntä auttavat agentti ja (ex-)rakastajatar Princess Carolyn ja haamukirjailija Diane Nguyen. Hoodeilla heiluvat myös Dianen poikaystävä ja Bojackin rakkain vihollinen Mr. Peanutbutter  ja hyväntahtoinen pummipoika Todd Chavez, joka majailee Bojackin sohvalla ja pitää tälle seuraa tämän synkimpinäkin hetkinä.

Näennäisesti sarja kertoo Hollywoodin (tai Hollywoon, kuten sitä aletaan sarjassa kutsu) ja koko viihdeteollisuuden pinnallisuudesta ja raadollisuudesta. Tosiasaissa hahmojen ongelmat eivät kuitenkaan liity viihdeteollisuuteen, vaan huonoon itsetuntoon ja elämän mittaan syntyneisiin henkisiin haavoihin. Mitä paremmin tutustumme Bojackiin ja kumppaneihin, sitä selvemmin näemme heidän itsetuhonsa ja surunsa. Käytännössä jokainen sarjan keskeisistä hahmoista on rikki (ehkäpä Mr. Peanutbutteria lukuun ottamatta), kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Kukin myös sinnittelee omaan tyyliinsä päivästä toiseen, jatkaa hengittämistä parhaansa mukaan, säröistä ja ruhjeista huolimatta.

Diane, teini-ikäinen poptähti Sextina Aquafina ja Princess Carolyn keskustelevat abortista.

Bojack on, kuten hänen Beatrice-äitinsäkin hänelle sanoo, ”syntynyt rikkinäisenä”. Kukapa tämän tietäisi paremmin kuin juuri Beatrice, joka on traumatisoinut ainoan lapsensa jatkuvalla painostuksella, väheksynnällä ja kritiikillä. Ensimmäisten kolmen tuotantokauden ajan näemme Beatricen yksinkertaisesti hirviönä, mutta neljännellä kaudella saamme tutustua yhden jakson hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Tämä on yksi sarjan parhaista jaksoista. Ymmärrämme, että Bojackin perhetaustassa piilee trauma, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, kehittyy, kasvaa ja muuttaa muotoaan. Bojackin traumat tulevat komeasti esille huumetrippikohtauksessa, jossa sivutaan Bojackin masennuksen ja riippuvuuksien monimutkaisia taustoja.

Ehkäpä kaikkein voimakkaimmin rikkinäisyyden teemat nousevat esille Bojackin ja haamukirjailija Dianen yhteentörmäyksissä. Myös Dianen varhaisimmat haavat ovat syntyneet lapsuudessa: hän ei saanut perheeltään arvostusta tai tukea, vaan pilkkaa ja hyljeksintää. Diane onnistuu kuitenkin pitämään paketin kasassa huomattavasti paremmin kuin Bojack, joskin myös hänen kohdallaan nuoruuden kokemukset näkyvät vaikeina ihmissuhteina ja kyvyttömyytenä onneen.

Bojack sanallistaa oman surunsa ja viallisuutensa tyhjentävästi ensimmäisellä tuotantokaudella:

You know, sometimes I think I was born with a leak, and any goodness I started with just slowly spilled out of me and now its all gone. And I’ll never get it back in me. It’s too late. Life is a series of closing doors, isn’t it?

bojack horseman
Toddin ja Mr. Peanutbutterin tempaukset tuovat sarjan synkimpiinkin jaksoihin kevyttä huumoria.

Murheen ja masennuksen vastapainona elokuvassa on upeaa, asiatonta ja räjähtävää huumoria. Se on pisteliästä ja tummanpuhuvaa, muttei tämän päivän mittapuulla erityisen ”törkeää” tai tulenarkaa. Huumoria johdetaan niin absurdeista tilanteista ja tapahtumista, oudoista hahmoista ja heidän välisistä suhteistaan (mitä pitäisi ajatella kissasta ja hiirestä, jotka ryhtyvät seurustelemaan?), menneille vuosikymmenille ominaisista ilmiöistä (”This is a song from the 80’s!”) ja siitä, että hahmot päästelevät suustaan asioita, joita ei oikeasti ”saisi” sanoa.

Yksi lempihahmoistani on Kevin aka Vincent Adultman. Ainoastaan Bojack näkee, ettei Vincent ole ”bisnestehtaalla” työskentelevä mies, vaan trenssiin pukeutunut poikakolmikko. Princess Carolyn, joka on Vincentin todelliselle luonteelle täysin sokea, alkaa seurustella tämän oudon ”miehen” kanssa. Luvassa on sotkua ja huutonaurua (tämän uskaltaa mielestäni katsoa ilman pelkoa spoilereista):

Katsoin Bojack Horsemania aluksi vain yhden jakson ja olin jättää koko homman siihen. Tälle sarjalle on kuitenkin annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

*****

Mainokset

Täällä taas (2015) arvostelu

Täällä taas Er ist wieder da
Täällä taas (2015)

Täällä taas (Er ist wieder da 2015) on saksalainen komediaelokuva Adolf Hitleristä. Kyllä, luitte oikein: saksalainen komediaelokuva Hitleristä. Eikä se edes ole mikään pienen piirin marginaalitekele, vaan kohtuullisella budjetilla toteutettu elokuvateatterielokuva, joka menestyi varsin hyvin Saksassa.

Kukapa olisi uskonut, että Saksa on valmis tällaiseen?

Vuosi 2014, Berliini. Hitler (Oliver Masucci) herää paikalta, jossa vuosikymmeniä aiemmin sijaitsi Führerbunkerin sisäänkäynti, ja ryhtyy selvittämään, mitä maailmassa on oikein tapahtunut sitten hänen kuolemansa. Satunnaiset vastaantulijat eivät ota häntä tosissaan, vaan luulevat häntä tavalliseksi kaduntallaajaksi, joka on jostain syystä pukeutunut Hitleriksi. Erinäisten hassujen sattumusten myötä hän päätyy esiintymään komediaohjelmassa, jonka yleisö luulee häntä koomikoksi. Yllättäen Hitleristä tulee mediailmiö: vuoden sketsihahmo ja valtava hitti.

Paitsi ettei hän ole mikään hahmo, vaan oma itsensä, ehta Hitler. Kukaan hänen ympärillään ei vain tätä usko.

taalla_taas_katu
2010-luvun Saksa ei ole Hitlerin mieleen.

Suuri osa elokuvan huumorista nojaa siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että maailma on muuttunut valtavasti sitten vuoden 1945. Leikittelin itse nuorempana paljonkin ajatuksella, kuinka nykyajan ilmiöitä ja elämäntyyliä olisi mahdollista selittää esimerkiksi 1800-luvulla eläneille ihmisille. Internet, media ja globalisaatio ovat ilmiöitä, joita jopa meidän 2010-luvun eläjien on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Ei siis ole ihme, että nämä ilmiöt eivät avaudu aivan noin vain elokuvan Hitlerille.

Täällä taas koostuu käsikirjoitetuista kohtauksista ja tositeeveemäisistä tilanteista, joissa Hitler haahuilee pitkin saksalaiskaupunkien katuja ja kohtaa ihka aitoja kadunmiehiä ja -naisia. On todella yllättävää, kuinka kevyesti saksalaiset suhtautuvat sotilasmantteliin pukeutuneeseen viiksiniekkaan. Hitlerille vilkutellaan ja naureskellaan, ja hänen kanssaan tullaan ottamaan selfieitä. Huh?  Muualla maailmassa Hitleristä ja natseista on väännettyävitsiä vuosikymmeniä, mutta että syvästi traumatisoituneessa Saksassakin suhtautuminen on jo näin mutkatonta?

taalla_taas_google
TV-aseman sihteerikkö opettaa Hitlerille Googlen saloja.

Täällä taas ei ole kiinnostunut poliittisista kysymyksistä. Hitlerin maailmankuvaan ja ideologiaan puututaan niin vähän kuin mahdollista; niiden sijaan keskitytään siihen, millainen on Hitlerin hahmon välitön ja spontaani vastaanotto tavallisten saksalaisten keskuudessa. Elokuvassa ei suoranaisesti kommentoida sitä, kuinka paljon nykypäivällä ja kansallissosialistien valtakaudella on yhteistä, tai sitä, voisiko Hitlerin kaltainen hahmo nousta valtaan tänä päivänä. Ihan hyvä näin. Välillä vaikuttaa siltä, että kansallissosialismista ei saa sanoa mitään pohtimatta samalla, voisiko se tapahtua uudelleen. Aihe on toki kiinnostava ja tärkeä, mutta muitakin näkökulmia tarvitaan.

Täällä taas on hauska, mutta hieman suttuinen ja kömpelö elokuva. Erityisesti sen loppuratkaisu on melkoinen hutilyönti. Ehkäpä käsikirjoituksen viimeistelyyn ja kameratekniikkaan olisi voinut investoida hieman enemmän. Plussaa Oliver Masuccin jämäkästä ja uskottavasta roolisuorituksesta.

*****

Schneider vs. Bax (2015) – Night Visions -torstain satoa, osa 1

schneider vs. bax poster
Schneider vs. Bax (2015)

Schneider vs. Bax (Hollanti 2015) kuulostaa juonisummauksen perusteella äärimmäisen tylsältä elokuvalta – ainakin niiden yleisöjen korvaan, jotka todennäköisesti saisivat siitä kaikkein eniten irti. Itse päädyin katsomaan elokuvaa Night Visions -festivaaleilla vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sen on ohjannut Alex van Warmerdam,  jonka nimi tunnetaan Suomessa valitettavan huonosti. Van Warmerdamin edellinen ohjaustyö Borgman nousee omalla ranking-listallani 2010-luvun parhaiden elokuvien joukkoon (uskallan sanoa näin, vaikka vuosikymmenestä on jäljellä vielä vajaa puolet). Borgman on omituinen yhdistelmä hanekemaista keskiluokan kritiikkiä, romanttisia painajaisnäkyjä ja pirskahtelevaa väkivaltaa. Kirjoitin taannoin Borgmanista Asema-blogiin.

Schneider vs. Bax jatkaa Borgmanin tavoin marginaalin ja valtavirran välisen joutomaan kartoittamista. Palkkatappaja Schneider (Tom Dewispelaere) saa syntymäpäivänään Mertensiltä (Gene Bervoets) toimeksiannon: Bax-niminen mies pitäisi hoitaa pois päiviltä mahdollisimman nopeasti. Hetken nikoteltuaan Schneider suostuu ja suuntaa kohti Baxin järvenrantamökkiä, joka sijaitsee kaukana sivistyksestä valtavien suoalueiden keskellä. Mertens ei kuitenkaan paljasta Schneiderille aivan koko kuviota.

Bax (jota näyttelee ohjaaja-käsikirjoittaja van Warmerdam itse) valmistautuu viettämään mukavaa päivää yhdessä aikuisen tyttärensä Francescan (Maria Kraakman) kanssa. Kohtaaminen tyttären kanssa alkaa ankeasti, kun vanhat perheen sisäiset jännitteet nousevat esille. Isän ja tyttären ankea laatuaika keskeytyy jo ennen Schneiderin saapumista, kun yllätysvierailulle pakkaa niin sukulaisia kuin (entisiä) naisystäviäkin. Pian rantamökissä on populaa ruuhkaksi asti.

Bax van Warmerdam
Kenenkään housut eivät säily tästä mylläkästä kuivina. Kuvassa kahlaa Bax.

Elokuvassa on kiinnostavaa se, kuinka tavanomaisia keskeiset henkilöhahmot päällisin puolin ovat – ja kuinka väkivaltaisesti ja häikäilemättömästi he silti toimivat. Bax ei olekaan pelkkä kirjailijanurasta haaveileva tylsimys, vaan pitkän linjan sekakäyttäjä ja hämärämies. Vielä voimakkaammin ulkokuoren ja todellisen elämäntavan välinen ero nousee esiin Schneiderin hahmon myötä: palkkatappaja pitelee toisessa kädessään kivääriä ja toisessa puhelinta, jonka kautta hän vakuuttelee vaimolleen ehtivänsä hyvin syntymäpäiväillalliselle. On vaikea uskoa, ettei vaimo näe puolisonsa palturin läpi – pikemminkin vaikuttaa siltä, ettei häntä kiinnosta, mitä mies elannokseen tekee. Pääasia on, että lapsilla on siistit vaatteet ja kaikille illallisvieraille riittää viiniä.

Samalla elokuvassa painottuu se, kuinka yhdentekevää päähenkilöiden – ja oikeastaan koko ihmiskunnan – elämä pohjimmiltaan on. Autioista järvenrantamaisemista tulee mieleen Terrence Malickin Veteen piirretty viiva: kaikesta väkivallasta ja pelosta huolimatta tuuli puhaltaa ja linnut laulavat. Maailmankaikkeus on inhimilliselle kärsimykselle välinpitämätön. Kaislikko aaltoilee Baxin kotipihalla hyvin samaan malliin kuin Malickin klassikkoelokuvassa, ja metsän siimeksestä löytyvä rauniotalo muistuttaa, ettei mikään ihmiskäden rakentama ole ikuista.

schneider vs. bax francesca
Francesca löytää metsän siimeksestä hylätyn talon.

Schneider vs. Baxista tekee hankalan elokuvan se, ettei siitä tiedä, onko se lintu vai kala. Night Visionsin ohjelmavihkosessa elokuvaa luonnehditaan mustaksi komediaksi. En keksi osuvampaa luonnehdintaa; elokuvassa on muutamia kohtauksia, joille me nauramme, vaikka olemme epävarmoja, saisiko tai pitäisikö niin tehdä. Toisaalta elokuvan nimittäminen komediaksi (edes mustaksi sellaiseksi) tuntuu liioittelulta – pikemminkin kyse on elokuvasta, jossa on jonkin verran komediallisia piirteitä.

Schneider vs. Bax ei ole rikoselokuva tai trilleri. Se ei ole kauhua tai draamaa. Se on vähän kaikkea ja samalla ei mitään. Lajityypin epämääräisyys ei tee Schneider vs. Baxista huonoa elokuvaa – mutta voi pojat, että se tekee elokuvan markkinoinnista vaikeaa. Markkinointiosasto onkin näköjään lyönyt hanskat tiskiin Schneider vs. Baxin kohdalla. Elokuvan promojuliste on ruma ja harrastelijamainen, eikä trailerista ole näköjään vaivauduttu tekemään englanniksi tekstitettyä versiota. Ei ihme, jos tämä elokuva ei tavoita yleisöään.

Ehkä van Warmerdam on luomassa elokuvillaan jotakin niin uutta ja erilaista, että me katsojat emme yksinkertaisesti vielä ymmärrä sen nerokkuutta. Toinen vaihtoehto on, ettei hän tiedä mitä tekee. Vaikea sanoa, mistä on kyse. Siitä kuitenkin olen varma, että raahaudun elokuvateatteriin joka kerta, kun van Warmerdam tekee jotain uutta.

Schneider vs. Baxista järjestetään Night Visionsin puitteissa vielä yksi näytös tänään perjantaina 15.4. klo 18.15 Andorrassa.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.