Whiplash (2014) – Rakkaudesta kauneuteen

whiplash
Whiplash (2014)

Tosiaan: minunhan piti olla katsomatta elokuvia, jotka eivät herätä minussa välitöntä mielenkiintoa. Päätin olla katsomatta American Sniperia, jonka luulin tukehtuvan pömpöösiin jenkkipatriotismiinsa. Katsoin silti ja pidin siitä valtavasti. Päätin olla katsomatta Whiplashia (Yhdysvallat 2014), jonka luulin keskittyvän jazz-kikkailuun ja josta en siis varmasti tajuaisi mitään. Katsoin silti (kiitos suosituksista sinne kaistan toiseen päähän) ja pidin siitäkin valtavasti.

(Elokuvan julisteesta sen sijaan en pidä. Miten mielikuvitukseton täytyy markkinointihenkilön olla, että hän päättää täyttää julisteen arvosteluista riivityillä kehuilla, joiden fonttikoko ei ole koskaan sopiva? Osa tekstistä on niin pientä pränttiä, ettei sen lukemisesta ole toivoakaan, osa taas peittyy Miles Tellerin ja rumpusetin taakse. Tämä on karmein elokuvajuliste, jonka olen pitkään aikaan nähnyt.)

Whiplash kertoo jazzista ja musiikista vain pinnallisesti. Sen todellinen ydin on oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa, joka ei aina ole aivan yksioikoinen. 19-vuotias rumpalinalku Andrew (Teller) pääsee opiskelemaan arvostettuun Shaffer-konservatorioon. Musiikki on Andrew’lle kaikki kaikessa, ja opinnot Shafferissa ovat tärkeä askel kohti suurten unelmien toteutumista. Kilpailu koulun sisällä on kovaa, ja vain parhaat huolitaan suurta arvostusta nauttivan Terence Fletcherin (J. K. Simmons) studioyhtyeeseen. Yllättäen Andrew saa kutsun yhtyeen harjoituksiin ja huomaa pian olevansa bändin kakkosrumpali.

WHIPLASH-fletcher-andrew
Fletcherin (vas.) ja Andrew’n kohtaamiset sujuvat toisinaan ihan rauhallisesti.

Fletcherin ohjauksessa soittaminen on kuitenkin raskasta. Fletcher ojentaa oppilaitaan milloin mistäkin (teko)syystä. Kun rumpali laahaa tai puhallinsoittaja ei pysy nuotissa, saa hän kuulla Fletcheriltä ”sabotoivansa bändin soittoa”. Kyse ei ole ystävälliseen sävyyn esitetystä, rakentavasta palautteesta, vaan nöyryytyksestä. Aina uuden muusikon liittyessä yhtyeen kokoonpanoon hän saa tulikasteen, jossa hänen taitonsa moititaan maan rakoon. Eikä tässä vielä kaikki: Fletcher kaivaa esille oppilaiden henkilökohtaiset kipupisteet ja käyttää sitten niitä ohjattiensa musertamiseen.

Fletcherin käytös oppilaitaan kohtaan tuo mieleen Jouko Turkan opetusmetodit. Sekä Turkalle että Fletcherille on ominaista se, että opiskelijoiden mielenterveys järkkyy – mutta ovatko tulokset sitten sen arvoisia? Sekä Turkka että Fletcher jakavat mielipiteitä: ovat ne, jotka pitävät heidän toimintatapojaan suoranaisina ihmisoikeusloukkauksina ja ne, jotka hyväksyvät toiminnan hiljaa. Ja sitten ovat ne muutamat, jotka suhtautuvat näihin autoritäärisiin opettajahahmoihin ihaillen. (Periaatteessa kaikkien suomalaisten kulttuuriharrastajien ja alan työntekijöiden pitäisi kai muodostaa jonkinlainen, mielellään vastustava mielipide Turkkaa ja hänen metodeitaan kohtaan. Sanottakoon nyt, että minulta sellaista ei löydy. En ole perehtynyt Turkan metodeihin yleistietoa ja muutamaa asenteellisesti kirjoitettua lehtijuttua enempää. Miksi muodostaisin mielipiteitä asiasta, johon ei ole perehtynyt? Tätä ajattelutapaa pyrin soveltamaan elämään mahdollisimman laajasti… aina silloin, kun muistan.)

WHIPLASH-veri
Pienet naarmut eivät menoa haittaa, kun bändin kilpailumenestys on vaakalaudalla.

Katsoja alkaa yllättäen ymmärtää Fletcheriä, kun tämä avautuu motiiveistaan Andrew’lle: ”There are no two words in the English language more harmful than ’good job’.” Piti Fletcherin toimintaa vilpittömänä haluna auttaa oppilaat parhaaseen mahdolliseen suoritukseen tai ilmentymänä egoistisesta valtafetisismistä, on pakko myöntää, että hän on periaatteessa oikeassa. Itsekin opetushommia tehneenä voin kertoa, että opettajan on parasta poistaa ilmaisukavalkadistaan lopullisesti sanapari ”ihan hyvä”. ”Ihan hyvä” ei auta opiskelijaa mihinkään. ”Ihan hyvä” kertoo, a) että opiskelijan suoritus on keskivertotasoa ja b) että on ihan ok olla keskiverto. Että voi tyytyä siihen mitä on. Ettei oikeastaan edes tarvitse pyrkiä parempaan. Että näin on ihan hyvä. Että oikeastaan opiskelu voidaan lopettaa. Kuin huomaamattaan opettaja mitätöi kahdella sanalla oman merkityksensä.

WHIPLASH-nyrkki
Ja miten tämä mahtaa liittyä rumpujen soittoon…? Se selviää kyllä.

Juuri tämä tekee Whiplashista ovelan elokuvan: katsoja ei tiedä, mitä Fletcheristä pitäisi ajatella. Onko hän pelkkä natsi opettajaksi vai vilpitön ja hyväntahtoinen pedagogi, joka vain tulee välillä kannustaneeksi kasvattejaan turhan rajuin ottein? Millaiselle polulle Fletcher oikeastaan yrittää Andrew’ta johdatella? Haluaako hän loppuun asti kannustaa nuorta rumpalilupausta kohti parasta mahdollista suoritusta, vai onko kyse pelkästä kidutuksesta kidutuksen vuoksi? Se, että katsoja jätetään ihmettelemään Fletcherin päämääriä ja motiiveja, nostaa elokuvan Oscar-luokkaan.

WHIPLASH-bandi
Musiikkikohtaukset ovat komeaa kuultavaa.

Jopa kaltaiseni jazz-idiootti alkaa helposti pitää Whiplashin myötä ainakin sen nimikappaleesta ja Caravanista. Erityisesti studiobändin harjoituskohtaukset ovat upeita. Yhtye toimii kuin kone: sulavasti ja virheettömästi, jokainen liike, jokainen sävel liittyy suurempaan kokonaisuuteen.

*****

Whiplash DVD @ Discshop
Whiplash BD @ Discshop
Whiplash VOD @ Discshop
Whiplash VOD HD @ Discshop

Mainokset

The Doors (1991) – Hillittömänä riehuva id

Kevään toiseksi viimeinen Kirjastokino lähestyy: huomenna ke 29.4. klo 17.30 Lahden pääkirjaston auditoriossa katsellaan eräs Oliver Stonen elokuva. Sopimusteknisistä syistä en voi mainita elokuvan nimeä tässä – sen saa selville hakemalla pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysymällä vaikka minulta sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista & kirjoittajasta -sivulta).

THE DOORS
The Doors (1991)

Stone on ohjaaja, joka tykkää tarttua suuriin aiheisiin. Hänen elokuviensa aiheiksi ovat päässeet suurmiehet ja poliitikot (Alexander, JFK – avoin tapaus, Nixon, W. …) ja tärkeät historialliset tapahtumat (Platoon – nuoret sotilaat, World Trade Center, Salvador…). Pieni ei ole kaunista, tuntuu Stone yrittävän aihevalinnoillaan viestiä. Massiivinen ilmiö on myös Stonen The Doors -elokuvan (Yhdysvallat 1991) aiheena.

Oikeastaan The Doors on tälle elokuvalle hieman harhaanjohtava nimi. Elokuvan fokuksessa on nimittäin Jim Morrison – muut bändin jäsenet jäävät elokuvassa auttamatta statisteiksi. The Doors alkaa lyhyellä kohtauksella Morrisonin lapsuudesta ja loppuu Morrisonin kuolemaan, joten on elokuvan nimivalintaa on vähän vaikea perustella – muutoin kuin kaupallisista syistä. – No, mitäs näistä vikisemään. Kunhan viilaan pilkkua.

Itse kun en ole koskaan ollut mikään The Doors -fani, avasi elokuva minulle aivan uuden tason Morrisonin henkilöhahmosta. Olen mieltänyt Morrisonin ennen kaikkea rock-muusikoksi, jonka elämän kolhut ajoivat alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. No, Morrison kyllä vietti railakasta elämää, sitä ei käy kieltäminen. Hän kuitenkin oli paitsi raikulipoika, myös – ja tämä oli minulle uutta – aidosti kiinnostunut kirjallisuushistoriasta ja runoudesta. Siksi tuntuukin hassulta, että The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarek on kritisoinut Stonen elokuvaa kovin sanoin: elokuva keskittyy hänen mielestään liiaksi Morrisonin viskinkatkuiseen sekoiluun ja jättää hänen taiteilijapersoonansa lapsipuolen asemaan. Olen eri mieltä: Morrisonin taiteilijaidentiteetti ja laaja lukeneisuus pääsevät elokuvassa mielestäni hyvin esille. Elokuvakerronnan kannalta pämppäys ja riehuminen nyt vaan sattuvat olemaan kiinnostavampia elementtejä kuin hiljainen runopoikailu. Suurille yleisöille suunnatuissa elokuvissa täytyy tapahtua aika paljon, jotta katsojat eivät pitkästy.

THE-DOORS-lavalla-01
Nuori bändi lavalla. Etualalla nuori ja rietas id, takavasemmalla siveä superego.

Pidän elokuvan käsikirjoituksessa erityisesti Jim Morrisonin (Val Kilmer) ja Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan) hahmojen välisestä vastakkainasettelusta. Morrison on The Doorsin sykkivä sydän ja – jos otetaan käyttöön Freudin termistö – hillittömänä riehuva id, Manzarek puolestaan selväpäinen järki ja armelias superego. Vaikea sanoa, onko miesten välillä tosielämässä vallinnut tällaista jännitettä, mutta mitäs sitten? The Doors on elokuvaa eikä elämää, ja tullakseen elokuvaksi on elämää dramatisoitava. – MacLachlan on Manzarekin rooliin outo valinta. Tavallaan olen sitä mieltä, ettei MacLachlan istu Manzarekin rooliin lainkaan, mutta silti hänen työskentelyään on mukava seurata. (Vaalea peruukki ei muuten sovi hänelle.)

THE-DOORS-kyle-maclachlan
Vai onko joku toista mieltä?

Okei: jopa minä, joka en tiedä The Doorsista mitään, tunnistan elokuvasta muutamia kohtauksia, joissa käsikirjoittajan voidaan huomata ottaneen aika suuriakin vapauksia. Faktapohjaisuudesta nillittämisen sijaan elokuvaa kannattaa mielestäni katsoa ennen kaikkea eräänlaisena tutkielmana Morrisonin henkilöhahmosta. Siinä The Doors onnistuu mielestäni erinomaisesti, vaikken välttämättä olekaan oikea henkilö arvioimaan tätä.  Tällaisen elokuvan onnistuminen riippuu varsin pitkälti näyttelijävalinnasta, ja nyt siinä on osuttu nappiin: Val Kilmer on omaksunut Morrisonin elkeet todella hyvin. Eipä uskoisi, kun Kilmeriä katsoo sellaisena kuin hän nykyään on.

Jos Kilmerin roolisuoritus on onnistunut, sitä ovat myös konserttien joukkokohtaukset. Erityisesti viimeinen elokuvassa nähtävä konserttikohtaus on kaikessa kaoottisuudessaan upea. Tosielämässä kaaosta on aika helppo saada aikaan, mutta yritäpä luoda kameran eteen kontrolloitu sekasorto, jossa ketään ei oikeasti satu ja joka näyttää siltä uskottavalta filmillä. Ei ihan helppo juttu.

THE-DOORS-lavalla-02
Kaaos hallinnassa: Morrison lavalla.

Elokuva aiheutti ilmestyessään jonkinlaista närkästystä paitsi päihde- ja sekoilukeskeisyytensä, myös runsaahkojen alastonkohtausten vuoksi. Eräs asia ei ole muuttunut sitten The Doorsin tähtiaikojen: paheksuttavaa löytyy aina. Käykääpä katsomatta IMDb:n Parents Guide for The Doors -sivua. ”There is one sex scene that involves A LOT of thrusting, and a lot of moaning.” ”Tons of sexual dialogue. Very strong.” ”[T]here is a lot of female genitalia.” ”Very strong language. Nonstop swearing through out –.” ”This movie is VERY sexual and should not be viewed by anyone under the age 17/18.” Tätä lukiessa en voi kuin ihmetellä, olenko katsonut saman elokuvan kuin ohjeistuksen kirjoittaja(t). ”A lot of female genitalia” – tällä kai tarkoitetaan niitä paria karvapöheikköä, jotka vilahtavat elokuvassa ohimennen? ”Nonstop swearing”? Olenko itse niin paha suustani, etten enää edes tunnista kirosanoja kirosanoiksi? Mitä tuohon loppulauseeseen tulee, Suomessahan elokuvaa levitettiin alkuaan K14-ikärajalla. (Sittemmin kuvaohjelmien ikärajoja koskeva lainsäädäntö on muuttunut pariin otteeseen, ja K14-ikäraja on sulautunut nykyiseen K16-ikärajaan. Se on jo aika lähellä R-ikärajaa, jonka puitteissa elokuvaa levitetään rapakon toisella puolen.) Tämä kertoo siis varmaankin enemmän siitä, miten erilaisia asioita Euroopassa ja Yhdysvalloissa pidetään tabuina. Jenkeissä melko alhaistenkin ikärajojen elokuvissa saa hakata ihmisiä melkein miten tykkää, mutta annas, kun paljas tissi tai pylly vähän vilahtaa – se on heti R-luokitus tai jopa NG-17.

THE-DOORS-pamela
Morrisonin muusa: Pamela Courson (Meg Ryan).

Itse arvostan The Doorsia ennen kaikkea ajankuvana ja tulkintana Jim Morrisonin henkilöhahmosta. Kannattaa katsoa, piti The Doorsin musiikista eli ei.

*****

Discshop Blu-ray

Blues Brothers (1980) – Pullanaama ja Nick Cave

Blues Brothers (1980)

Näin Blues Brothersin (The Blues Brothers, Yhdysvallat 1980) ensi kertaa melko nuorena, ehkä jopa nuorempana kuin nykyinen ikäraja (K12) sallisi. Vaikka muistikuvat itse elokuvasta ovat olleet hatarat, olen jo kauan tuntenut hienoista vastenmielisyyttä sen konseptia kohtaan. Elokuvaa ei tarvinnut katsoa toistamiseen pitkään ennen kuin tajusin, mistä tämä johtuu: toinen elokuvan keskushahmoista, Jake Blues (John Belushi), on ärsyttävä. Sen sijaan toista hahmoa, Elwoodia (Dan Aykroyd) pidän varsin sympaattisena.

Tämä on sinänsä vähän outoa, sillä Elwood ja Jake ovat ainakin näennäisesti hyvin samanlaisia. He ovat omituisia, vähäpuheisia tyyppejä, jotka pukeutuvat identtisesti eivätkä käytännössä koskaan riisu mustia lasejaan. Hahmoissa on kuitenkin keskeinen ero. Koppava ja itseriittoinen Jake kiukuttelee kuin uhmaikäinen. Lisäksi Jakea näyttelevän John Belushin pullataikinamainen naama ja laiskapulskea olemus suorastaan säteilevät vetelää ylimielisyyttä. (Onneksi Belushin pärstä on melkein koko elokuvan ajan kätketty mustien lasien taa.) Elwood sen sijaan on mitä miellyttävin olento. Hän muistuttaa hatun ja lasien kanssa erehdyttävästi Nick Cavea.

BB-kantri
Music business, good business.

Blues Brothersia saa katsoa aika pitkälle, ennen kuin alkaa saada otetta siitä, minkä genren elokuvasta on kyse, ja siitä, kuinka elokuvaa pitäisi katsoa. Kyseessä on varsin omalakinen komedia, jonka huumori pohjautuu tilanteiden ja hahmojen outouteen ja ajoittain suoranaiseen järjettömyyteen. Jake ja Elwood hankkiutuvat mitä absurdeimpiin tilanteisiin ja käyttäytyvät itsekin aika kummallisilla tavoilla. Perusjuoni on hatara: Jake ja Elwood lupaavat orpokodin johtajattarelle maksaa kiinteistön verorästit ja näin turvata laitoksen toiminnan. Ja mikäpä olisi parempi keino tienata äkkiä paljon rahaa kuin vanhan The Blues Brothers -bändin kokoaminen ja keikan heittäminen?

Elokuvan omaperäisyys piilee omituisen, epätodennäköisen ja absurdin huumorin lisäksi musiikissa. Pikkurooleihin on saatu niinkin isoja nimiä, että kaltaiseni bluesidioottikin heidät tuntee: James Brown, Aretha Franklin, James Lee Hooker, Ray Charles. Eritoten Franklinin soolonumero on mahtipontinen. Myös The Blues Brothersin keikat ovat hauskaa katsottavaa ennen kaikkea Aykroydin mahtavien tanssiliikkeiden vuoksi.

BB-franklin
Aretha Franklin osaa kyllä laulaa, mutta näyttelijän tai tanssijan lahjoja hänelle ei ole juuri suotu.

Kiinnostavaa elokuvassa on myös sen visuaalinen ilme. Etenkin kohtaus, jossa kaverukset käyvät tapaamassa orpokodin johtajatarta, on vaikuttava. Päästäkseen johtajattaren puheille on bluesveljien kiivettävä omituisen oranssinsävyisen porrashuoneen ylätasanteelle, jossa odottelee jättimäinen, kömpelösti veistetty krusifiksi. Valitut kuvakulmat ja huoneen omituinen väri luovat kohtaukseen kuumeisen ja voimakkaan vaikutelman. Toinen visuaalisesti mieleenpainuva kohtaus on lopun kolarointikahjoilu, jossa veljeksiä vainoavat natsit (joo’o…) pääsevät autollaan lyhyelle ilmalennolle.

BB-portaat
Tämä taitaa olla koko elokuvan vaikuttavin otos. Tekisi melkein mieli nostaa arvosanaa yhdellä tähdellä pelkästään tämän takia.

Blues Brothers on omituinen kasa toisistaan melko irtonaisia kohtauksia ja musiikkinumeroita. Jos oikein pinnistelen, voin osittain ymmärtää osittain, miksi elokuva nauttii niin suurta kulttisuosiota. Jos arvioisin elokuvaa puhtaasti subjektiivisesta näkövinkkelistä, saattaisi tähtiä olla vähemmän.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / DVD (Augmented Edition)