Whiplash (2014) arvostelu – Rakkaudesta kauneuteen

whiplash
Whiplash (2014)

Tosiaan: minunhan piti olla katsomatta elokuvia, jotka eivät herätä minussa välitöntä mielenkiintoa. Päätin olla katsomatta American Sniperia, jonka luulin tukehtuvan pömpöösiin jenkkipatriotismiinsa. Katsoin silti ja pidin siitä valtavasti. Päätin olla katsomatta Whiplashia (Yhdysvallat 2014), jonka luulin keskittyvän jazz-kikkailuun ja josta en siis varmasti tajuaisi mitään. Katsoin silti (kiitos suosituksista sinne kaistan toiseen päähän) ja pidin siitäkin valtavasti.

(Elokuvan julisteesta sen sijaan en pidä. Miten mielikuvitukseton täytyy markkinointihenkilön olla, että hän päättää täyttää julisteen arvosteluista riivityillä kehuilla, joiden fonttikoko ei ole koskaan sopiva? Osa tekstistä on niin pientä pränttiä, ettei sen lukemisesta ole toivoakaan, osa taas peittyy Miles Tellerin ja rumpusetin taakse. Tämä on karmein elokuvajuliste, jonka olen pitkään aikaan nähnyt.)

Whiplash kertoo jazzista ja musiikista vain pinnallisesti. Sen todellinen ydin on oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa, joka ei aina ole aivan yksioikoinen. 19-vuotias rumpalinalku Andrew (Teller) pääsee opiskelemaan arvostettuun Shaffer-konservatorioon. Musiikki on Andrew’lle kaikki kaikessa, ja opinnot Shafferissa ovat tärkeä askel kohti suurten unelmien toteutumista. Kilpailu koulun sisällä on kovaa, ja vain parhaat huolitaan suurta arvostusta nauttivan Terence Fletcherin (J. K. Simmons) studioyhtyeeseen. Yllättäen Andrew saa kutsun yhtyeen harjoituksiin ja huomaa pian olevansa bändin kakkosrumpali.

WHIPLASH-fletcher-andrew
Fletcherin (vas.) ja Andrew’n kohtaamiset sujuvat toisinaan ihan rauhallisesti.

Fletcherin ohjauksessa soittaminen on kuitenkin raskasta. Fletcher ojentaa oppilaitaan milloin mistäkin (teko)syystä. Kun rumpali laahaa tai puhallinsoittaja ei pysy nuotissa, saa hän kuulla Fletcheriltä ”sabotoivansa bändin soittoa”. Kyse ei ole ystävälliseen sävyyn esitetystä, rakentavasta palautteesta, vaan nöyryytyksestä. Aina uuden muusikon liittyessä yhtyeen kokoonpanoon hän saa tulikasteen, jossa hänen taitonsa moititaan maan rakoon. Eikä tässä vielä kaikki: Fletcher kaivaa esille oppilaiden henkilökohtaiset kipupisteet ja käyttää sitten niitä ohjattiensa musertamiseen.

Fletcherin käytös oppilaitaan kohtaan tuo mieleen Jouko Turkan opetusmetodit. Sekä Turkalle että Fletcherille on ominaista se, että opiskelijoiden mielenterveys järkkyy – mutta ovatko tulokset sitten sen arvoisia? Sekä Turkka että Fletcher jakavat mielipiteitä: ovat ne, jotka pitävät heidän toimintatapojaan suoranaisina ihmisoikeusloukkauksina ja ne, jotka hyväksyvät toiminnan hiljaa. Ja sitten ovat ne muutamat, jotka suhtautuvat näihin autoritäärisiin opettajahahmoihin ihaillen. (Periaatteessa kaikkien suomalaisten kulttuuriharrastajien ja alan työntekijöiden pitäisi kai muodostaa jonkinlainen, mielellään vastustava mielipide Turkkaa ja hänen metodeitaan kohtaan. Sanottakoon nyt, että minulta sellaista ei löydy. En ole perehtynyt Turkan metodeihin yleistietoa ja muutamaa asenteellisesti kirjoitettua lehtijuttua enempää. Miksi muodostaisin mielipiteitä asiasta, johon ei ole perehtynyt? Tätä ajattelutapaa pyrin soveltamaan elämään mahdollisimman laajasti… aina silloin, kun muistan.)

WHIPLASH-veri
Pienet naarmut eivät menoa haittaa, kun bändin kilpailumenestys on vaakalaudalla.

Katsoja alkaa yllättäen ymmärtää Fletcheriä, kun tämä avautuu motiiveistaan Andrew’lle: ”There are no two words in the English language more harmful than ’good job’.” Piti Fletcherin toimintaa vilpittömänä haluna auttaa oppilaat parhaaseen mahdolliseen suoritukseen tai ilmentymänä egoistisesta valtafetisismistä, on pakko myöntää, että hän on periaatteessa oikeassa. Itsekin opetushommia tehneenä voin kertoa, että opettajan on parasta poistaa ilmaisukavalkadistaan lopullisesti sanapari ”ihan hyvä”. ”Ihan hyvä” ei auta opiskelijaa mihinkään. ”Ihan hyvä” kertoo, a) että opiskelijan suoritus on keskivertotasoa ja b) että on ihan ok olla keskiverto. Että voi tyytyä siihen mitä on. Ettei oikeastaan edes tarvitse pyrkiä parempaan. Että näin on ihan hyvä. Että oikeastaan opiskelu voidaan lopettaa. Kuin huomaamattaan opettaja mitätöi kahdella sanalla oman merkityksensä.

WHIPLASH-nyrkki
Ja miten tämä mahtaa liittyä rumpujen soittoon…? Se selviää kyllä.

Juuri tämä tekee Whiplashista ovelan elokuvan: katsoja ei tiedä, mitä Fletcheristä pitäisi ajatella. Onko hän pelkkä natsi opettajaksi vai vilpitön ja hyväntahtoinen pedagogi, joka vain tulee välillä kannustaneeksi kasvattejaan turhan rajuin ottein? Millaiselle polulle Fletcher oikeastaan yrittää Andrew’ta johdatella? Haluaako hän loppuun asti kannustaa nuorta rumpalilupausta kohti parasta mahdollista suoritusta, vai onko kyse pelkästä kidutuksesta kidutuksen vuoksi? Se, että katsoja jätetään ihmettelemään Fletcherin päämääriä ja motiiveja, nostaa elokuvan Oscar-luokkaan.

WHIPLASH-bandi
Musiikkikohtaukset ovat komeaa kuultavaa.

Jopa kaltaiseni jazz-idiootti alkaa helposti pitää Whiplashin myötä ainakin sen nimikappaleesta ja Caravanista. Erityisesti studiobändin harjoituskohtaukset ovat upeita. Yhtye toimii kuin kone: sulavasti ja virheettömästi, jokainen liike, jokainen sävel liittyy suurempaan kokonaisuuteen.

*****

Whiplash DVD @ Discshop
Whiplash BD @ Discshop
Whiplash VOD @ Discshop
Whiplash VOD HD @ Discshop

Mainokset