Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016) Tero Ikäheimonen
Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina on teos, jolle on olemassa selvä kysyntä. BM-ympyröissä on odoteltu ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan, että joku ottaisi kirjoittaakseen haastatteluihin pohjautuvan historiikin kotimaisesta black metalista. Ja nyt se on tehty.

Pari vuotta kestäneen haastattelu-urakan ja selvitystyön tuloksena syntyi 500-sivuinen kirja, jossa kotimaisen black metalin kehityskulkua käsitellään kronologisesti. Lähestymistapa on hyvin bändikeskeinen: suurin osa teoksen alaluvuista keskittyy kertomaan tietyn bändin synnystä ja historiasta. Puheenvuoro annetaan tekijöille itselleen – ei levyarvostelijoille, keikkajärjestäjille, julkaisijoille, levittäjille, faneille tai ”asiantuntijoille”. Lähestymistapa tuo mieleen BM-skenessä keskeiset zine-lehdet, jossa tekijät pääsevät kertomaan musiikistaan ja ajatuksistaan ilman toimittajan tekemää, suuntaan tai toiseen asenteellista ”suodatusta” tai kommentaaria.

Teoksen kirjoittaja Tero Ikäheimonen tulkitsee ja summaa haastateltaviensa tekemän musiikin vaikutuksia ja merkitystä asiantuntevasti, mutta hillitysti. Hän ei kommentoi haasteltaviensa sanomisia tai tekemisiä, ainoastaan silloin tällöin korostaa tuon tai tämän julkaisun merkitystä. Silloinkaan hän ei tuo esille omia mielipiteitään, vaan pikemminkin ilmaisee, millainen on tietyn julkaisun tai yhtyeen yleisesti tunnustettu asema. Tekstistä näkee, että kirjoittaja on perehtynyt henkilökohtaisesti black metaliin pitkän kaavan kautta, mutta siihen se sitten jääkin; sen enempää Ikäheimosen henkilökohtaiset preferenssit eivät pintaan pääse. Pidän tätä erinomaisena asiana.

Teos lähestyy siis aihettaan yksittäisten bändien kautta – kulkusuunta on yksittäisestä kohti yleistä. Toisinkin asiaa olisi voitu tarkastella: painottaa suuria linjoja, aiheita, teemoja ja muita toistuvia elementtejä ja jättää niiden yksilölliset ilmentymät – bändit ja levyt – toissijaiseen asemaan. Tällainen lähestymistapa kuitenkin tuntuu edellyttävän sitä, että joku puhdistaa ensin pöydän kronologisesti etenevällä historiikilla. Ja sitä Pirunkehto nimenomaan on: historiikki. Se ei ole kommentaari, tulkinta, tutkielma tai esseekokoelma. Sen sijaan se on tiukka selonteko siitä, kuinka suomalainen black metal on syntynyt ja kasvanut.

Suomalaisia black metal -bändejä on aikojen saatossa ollut olemassa satoja. Ei ole helppoa poimia niiden joukosta sopivaa kourallista, joka loisi kattavan läpileikkauksen genren täkäläiseen historiaan. Teoksessa kerrotaan kokonaisen luvun verran seuraavista yhtyeistä: Beherit, Impaled Nazaerene, Barathrum, Archgoat, Azazel, Diaboli, Darkwoods My Betrothed, Horna, Vornat, Thy Serpent, Urn, Black Dawn, …And Oceans, Musta Surma, Algazanth, Azaghal, Warloghe, Behexen, Clandestine Blaze, Satanic Warmaster, Ride for Revenge, Goatmoon, IC Rex, Charnel Winds, Cosmic Church ja Saturnian Mist.

Pari bändiä lienee otettu kirjaan lähinnä ulkomusiikillisten ansioiden vuoksi; on vaikea uskoa, että esimerkiksi Diabolia tai Vornatia olisi kelpuutettu mukaan pelkästään musiikillisten saavutusten pohjalta. Tätä ei tule kuitenkaan tulkita moitteena bändivalintoja kohtaan. Black metalissa ei ole koskaan ollut kyse pelkästään musiikista.

Jokaisella bändivalinnalla on takanaan vankat perusteet, joskin olisin itse valmis jättämään ainakin pari kirjaan valituista yhtyeistä rannalle. Jäin kaipaamaan kirjasta lähinnä yhtä bändiä: on sääli, että tamperelaiselle Baptismille ei ole kirjoitettu omaa lukuaan. Lisäksi en täysin ymmärrä, miksi Barathrumille on suotu ainoastaan zinemäinen ”pikkuluku” siinä missä monet paljon (minun mielestäni!) vähäpätöisemmät bändit ovat saaneet osakseen ”kokonaisen” luvun.

Barathrumin haastattelu on tavallaan yksi kirjan kiinnostavimmista – ei vähiten Demonos Sovan jännittävän persoonan vuoksi. Vaikka Sovan touhut näyttäytyvät tänä päivänä usein melkoiselta sekoilulta, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että kaiken sen hulluuden alla tuikkii keskimääräistä terävämpi älyn liekki. Sovan pehmeämpi ja rauhallisempi puoli tulee jännästi esiin hänen kertoessaan Teemu ”Somnium” Raimorannan kuolemasta:

2003 oli epätoivon vuosi. Teemu kuoli silloin äänestyspäivänä maaliskuussa. Järkytyin ihan vitusti. Olin muksun kanssa lähdössä äänestämään, kun Teemun exä soitti mulle, että Teemu on kuollut. Muksun kurahaalarit jäivät tyhjänä käteen.

Viimeinen virke on melkein runoutta.

Barathrum-luku ei suinkaan ollut ainoa, joka yllätti teoksessa positiivisesti. Muun muassa hämeenlinnalaista Behexeniä käsittelevä luku ja erityisesti sen ideologiaa ja aatetta käsittelevät osat ovat todella kiinnostavia. Hassua kyllä, Behexen-luku tuntuu käyvän tahatonta dialogia edellisen eli Warloghea käsittelevän luvun kanssa.

Warloghen Eorl Torht Tyrannusin näkemykset edustavat vanhakantaisen elitististä uskoa vahvojen (poikkeus?)yksilöiden ja ”heikkojen” vastakkainasetteluun. Behexenin Torogin näkemykset ovat paljon kypsempiä ja sallivampia: maailmaa ei nähdä mustavalkoisesti heikkoihin ja vahvoihin, positiivisiin ja negatiivisiin asioihin jakautuneena, vaan silmät ovat avautuneet myös harmaan sävyille. Katsotaanpa…

Torog:

Uskonnollisuus on monille sanana negatiivinen. Ärsyyntymisen sijaan siihen tulisi suhtautua ymmärryksellä ja miettiä, mitä kaikkea tuo sana pitää sisällään tai tarkoittaa ylipäätään. — — [Jotkut ovat] pesseet savet silmistään ja näkevät näiden ihmisten luomien maskien ja savuverhojen taakse, jonne kätkeytyy hyvin vanhaa esoteerista tietoa ja viisautta.

Eorl Torht Tyrannus:

Kaikenlainen uskonto orjuuttaa mielen.

Torog:

Uppiniskainen kaiken uskonnon kiroaminen ei tee kenestäkään valveutunutta älykköä, vaan se on silkkaa ajattelemattomuutta. Uskonto on hyvin henkilökohtaista tuntemista ja melkein mikä tahansa voi sisältää uskonnollisia piirteitä ja tuntemuksia.

Eorl Torht Tyrannus:

Henkisesti heikot, päämäärättömästi harhailevat ihmiset muodostavat maatuessaan maaperän, josta vahva ihminen ponnistaa. — — Satanismi tuhoaa heikon mielen ja käyttää sitä hyväkseen.

Nyt joku roti tähän touhuun! Onneksi Torog saa rintamatoverin yllättävästä suunnasta eli Clandestine Blazen Mikko Aspasta, jota haastatellaan omassa luvussaan:

Nuorempana pelkkä uskonnollisuus itsessään tuntui kirosanalta, nyttemmin uskonnollisuus tai aatteellisuus on mielekkäämpi kuin moni muu lähestymistapa. Alkuvaiheessa oli paljon enemmän angstista uskonnonvastaisuutta ja individualismia — —.

Torog:

[Uskon], että — — henkinen potentiaali ja koodi on kätkettynä ihmiseen, mutta joidenkin kohdalla sen edessä on niin paljon aineellista ja hengetöntä kuonaa, että sen löytäminen on, ellei mahdotonta, niin ainakin liian kovan työn ja ponnistelun takana. Henkisten kykyjen kehittämiselle ja henkimaailman ymmärtämiselle tulisi antaa aikaa.

Aspa:

Tietty yksilön korostaminen, mikä nuoruudessa on tyypillistä, alkaa tietyssä vaiheessa näyttää jopa heikkoudelta – tai typeryydeltä nyt vähintään.

Torog:

[H]uomaamatta ateismi on ottanut kristinuskon paikan.

Yleisesti ottaen teosta lukiessa oli ilo huomata, kuinka monen (entisen) black metal -individualistin katse on vuosien mittaan vihdoin irronnut omasta navasta ja kääntynyt kohti, no… hieman tärkeämpiä asioita.

Individualismin ohella myös black metalin suhde kansallissosialismiin herättää haastatelluissa ristiriitaisia näkemyksiä. Archgoatin Ritual Butcherer käärii koko aihepiirin napakkaan pakettiin:

Minulle black metal on musiikkia, jossa lauletaan Paholaisesta, Saatanasta, pahuudesta. Yhtäkkiä siihen on sotkettu politiikkaa. Käytettiin termiä black metal, mutta siitä puuttui kuitenkin se ”black”. Yhä tänä päivänä kutsun nsbm:ää ”non satanic black metaliksi”. Satanismi uskontona on yhden miehen ja hänen jumalansa välinen pyhä asia. Politiikka on massa-asia. Miten nämä voi pistää yhteen?

Mitäpä tähän lisäämään?

No jos nyt jotain kuitenkin.

Satanic Warmaster -yhtyeen Werwolf kommentoi aihetta näin:

Mitä järkeä sanoa, että ”minä olen oman maailmani jumala ja teen itsestäni mitä haluan”, kun voit huutaa ”sieg heil” – ja silloin oikeasti kaikki katsovat juuri sinua? Olet niin korkealla pöntöllä puhumassa, ettei mitään rajaa.

— — Ihmisille on opetettu, ettei se [Saatana] ole totta. Mutta kun Saatana näyttäytyy maailmassa jollain konkreettisella tavalla, niin totta kai se tuntuu oikeasti pahalta. — — Rasismillahan tämän asian kanssa ei ole mitään tekemistä.

Black metalin ja kansallissosialismin välinen yhteys on hankala ja monisäikeinen aihe. Jos tuota yhteyttä todella kuitenkin haluaa ymmärtää, on Werwolfin sanat syytä lukea tarkkaan. (Näin siitä huolimatta, että ylläolevan sitaatin perusteella voi saada sen käsityksen, että Satanic Warmasterin natsimöykässä on kyse pelkästä huomion herättämisestä. Ehkä näin onkin Satanic Warmasterin kohdalla — en osaa sanoa.)

Saatanan kasvojen taakse kätkeytyy monia merkityksiä; itse näen niiden yksinkertaisimmillaan merkitsevän asioita, jotka ovat vaikeita, vastenmielisiä, haastavia, vieraita tai pelottavia. Koska Saatana ei sekulaarin maailman mielestä ole pitkään aikaan ollut pelottava, on se pitkälti menettänyt merkityksensä massojen silmissä. Kansallissosialismi on niitä harvoja asioita, joita me sekulaarit 2010-luvun eläjät pelkäämme ja inhoamme. Juuri näihin asioihin meidän tulisi kääntää katseemme, jotta oppisimme itsestämme. Siksi kansallissosialismi onkin läsnä monien yhtyeiden kuvastossa symbolina, ei ideologiana. (NSBM-bändit ovat sitten luku erikseen; ei mennä nyt siihen.)

Otetaan vielä toinen pointti Werwolfilta:

Aika vähän nämä [satanismiin liittyvät] asiat ovat nykyään ilmassa, ja hyvin vähän niistä joutuu kenenkään kanssa keskustelemaan. Nyt puhun aiheesta ensimmäisen kerran varmaan viiteen kuuteen vuoteen.

Siksi onkin hyvä, että Ikäheimonen ottaa sitkeästi satanismin ja Saatanan puheeksi niin monissa haastatteluissa. Nykyaikaisen black metalin ehkäpä suurin ongelma on juuri se, että Saatanasta ei puhuta juuri lainkaan. Sen sijaan siitä lauletaan paljon, mutta se ei riitä. On selvää, että Saatana edustaa eri henkilöille hyvin erilaisia, jopa täysin päinvastaisia asioita ja arvoja. Tätä erimielisyyttä ja polyfoniaa ei pitäisi vaientaa, vaan päin vastoin pitää jatkuvasti huolta siitä, että symbolin eri merkityksistä ollaan tietoisia. Muutoin black metalin temaattisesta keskuksesta muodostuu eräänlainen semanttinen musta aukko, jonka merkitys on täysin mielivaltainen – ja siten tyhjä. Kuinka sellaisella musiikkigenrellä, joka pyörii vuosi toisensa jälkeen täysin tyhjän symbolin ympärillä, voisi olla mitään sanottavaa?

Black metal on äärimmäisen yksilökeskeinen, individualistista ajattelua (ainakin näennäisesti) ihannoiva alakulttuuri, jossa ei vältytä ylilyönneiltä. On luonnollista, että genre vetää puoleensa (myös) sellaisia yksilöitä, joilla on vääristynyt käsitys omasta vaikutusvallastaan ja merkityksestään. Silloin tällöin yksilökeskeisyys kärjistyy suoranaiseksi itsekeskeisyydeksi ja omahyväisyydeksi.

Pirunkehdossa puhevalta on annettu bändien nokkamiehille – ja vain heille. Kuten aiemmin totesin, lähestymistapa tuo mieleen enemmän zinet kuin perinteiset tietokirjat: haastateltujen kertomukset otetaan vastaan sellaisenaan, eikä niitä kyseenalaisteta tai kritisoida. En sano että tässä lähestymistavassa olisi jotain vikaa. Sen sijaan painotan, että Pirunkehdon lukijan on syytä säilyttää lukemaansa kohtaan tietty kriittinen asenne. Ei ole kirjoittajan vika, jos joku haastatelluista käyttää hänelle suodun palstatilan oman häntänsä nostamiseen.

Teoksen kieliasu yllätti positiivisesti: Ikäheimonen on taitava ja huolellinen sanankäyttäjä. Paikoin teksti lipsahtaa omaan makuuni turhan kuvalliseksi, ja kielikuvat alkavat syödä toistensa tehoja; toisaalta tällainen tyyli sopii aihepiiriin. Kirjan alkupuolelta en bongannut yhtäkään kirjoitusvirhettä, mutta kun puolimatkan krouvi oli ohitettu, alkoi lyöntivirheitä tulla. Niiden määrä pysyi kuitenkin maltillisena. Ainoa varsinainen kielioppivirhe, jonka kirjasta bongasin, on kaksoispassiivi. Myös relatiivipronominien viittaussuhteet ovat ajoittain hakusessa. – Ja tässä ne kielelliseen ilmaisuun liittyvät ongelmat ovatkin; niitä mahtuu tähän 500-sivuiseen kirjaan naurettavan vähän. Helvetin hyvää työtä.

Pirunkehto on panotuotteena painotuotteena jämäkkä ja kaunis. Vesa-Antti Puumalaisen piirtämä kansikuva ja Taneli Jarvan tekemä Pirunkehto-logo ilmentävät jämäkästi teoksen henkeä. (Kansikuvan asettelu, värimaailma ja käärmeaihe tuovat muuten mieleeni viime vuonna ilmestyneen Valonkantajat-teoksen kannen. Kyse on kuitenkin varmasti pelkästä sattumasta.) Sisäsivut jättävät visuaalisessa mielessä enemmän toivomisen varaa. Levynkannet ja promokuvat eivät pääse oikeuksiinsa, sillä ne on painettu mustavalkoisina bulkkipaperille. Syy mustavalkoisuudelle lienee hyvin yksinkertainen ja ymmärrettävä: budjetti.

Teoksen lyhyiden ”välilukujen” taitto tuo mieleen vanhojen hyvien aikojen zinet. Taitossa on muutoinkin tiettyä zinemäisyyttä – mikä ei periaatteessa ole ollenkaan huono asia. Viimeisen päälle huolitellut kannet antavat kuitenkin odottaa muuta: kun kirja näyttää päällepäin siltä, että se voisi olla Liken tai vaikkapa Viidennen Askeleen (…) julkaisema, odottaisi samaa viimeisen päälle huoliteltua ilmettä myös sisäsivuilta.

Taikalyhtyä pidempään lukeneet tietävät hyvin, mitä mieltä olen siitä, että valtavirtamedioissa käsitellään black metalia. Kun Pirunkehdon kaltainen teos julkaistaan, on selvää, ettei sitä markkinoida pelkälle marginaaliyleisölle; jotta touhusta jää käteen jotain muutakin kuin laskuja, painomustetahroja ja tekijäkappaleita, on opusta levitettävä myös skenen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa plussat ovat kuitenkin suuremmat kuin miinukset; jos teoksen levittäminen valtavirtaan on se hinta, joka tällaisen teoksen ilmestymisestä joudutaan maksamaan, so be it.

Koska Pirunkehtoa tulevat (ikävä kyllä) lukemaan ja arvioimaan myös sellaiset toimittajat ja arvostelijat, jotka eivät tiedä aihepiiristä (juuri) mitään, annan heille pienen vinkin: Älkää käyttäkö sanaa pingviini, kun viittaatte black metalin puitteissa vaikuttaviin henkilöihin. Pyyhkikää sanavarastostanne myös sanat bläkkis ja bläky. Nämä ilmaisut ovat hieman samanlaisia kuin n-sana: vaikka ilmauksella ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, sitä ei kannata päästää suustaan, ellei halua vaikuttaa idiootilta.

Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina julkaistaan huomenna perjantaina 16.9.2016. Julkaisua juhlistetaan samana päivänä Bar Loosessa klo 18 alkaen.

Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metalin tarina (2016)
Lukuhaasterasti: 45. Suomalaisesta miehestä (no, pikemminkin miehistä…) kertova kirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale julkaisijalta.

Mainokset

Loputon Gehennan liekki (2011) – Black metalia hipstereille

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI distro
Loputon Gehennan liekki (2012)

Suomalaisen black metalin historiaa sivuavan Pirunkehto-kirjan julkaisuun on enää pari viikkoa. Koska teos käsittelee samaa aihetta kuin parin vuoden takainen Loputon Gehennan liekki -dokumentti (Suomi 2011), päätin katsoa dokkarin muistin virkistykseksi – taas. En yleensä jaksa kelata samoja elokuvia uudestaan ja uudestaan, mutta Loputtoman Gehennan liekin olen nähnyt jo aika monta kertaa. Se on niin lyhyt ja keveä, ettei sen katsominen vaadi sen ihmeempää orientaatiota. Lisäksi se on hiton hauska.

Black metalilla on kahdet kasvot. Toiset ovat vakavat ja tiukkaotsaiset, toiset nousuhiprakkaisen hilpeät. Loputon Gehennan liekki keskittyy kuvaamaan jälkimmäisiä – ja juuri tässä suhteessa se eroaa useimmista muista black metal -dokumenteista. On mahtavaa, että black metalia kuvataan kerrankin ilman turhaa tanotusta ja poseerausta; vaikka erinäisten 90-luvulla ja 2000-luvun alussa tehtyjen BM-dokumenttien ansioita ei voi täysin kiistää, ovat niistä monet luonteeltaan kiusallisen mystifioivia ja teennäisiä.

Dokumentissa haastatellaan suomalaisen black metalin merkkihenkilöitä. Mukana on lähinnä bändien edustajia (Beherit, Azazel, Clandestine Blaze, Barathrum, Enochian Crescent, Goatmoon, Horna, Satanic Warmaster, Stormheit, Azaghal…), mutta myös musiikin julkaisun, jakelun ja levyarvostelujen parissa häärääviä tekijöitä. Haastateltavien joukkoon on otettu myös Johannes Nefastos, jonka perustama okkulttinen Azazelin Tähti -seura elää enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä suomalaisen black metal -alakulttuurin kanssa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-satanachia
Lord Satanachia ei sievistele.

Kukin haastatelluista luo haastatteluhetkiin täysi omanlaisensa perusfiiliksen. Barathrumin Demonos Sova, Azazelin Lord Satanachia ja Azaghalin ex-rumpali Kalma ovat päättäneet antautua haastateltaviksi sopivasti tukevassa humalassa. Nefastoksen, Stormheitin, Enochian Crescentin jäsenten ja Beheritin Nuclear Holocauston sopivan vakavamieliset ja ”järkevät” haastattelut tuovat kossurevittelylle mukavaa vastapainoa. On vaikea kuvitella, että kyse olisi hrkiten etsitystä tasapainosta; palikat vaikuttavat loksahtaneen nätisti kohdilleen puhtaan sattuman myötä.

Saatanallisuus on se peruslähtökohta, toteaa Hammer of Haten (nyttemmin jo entinen) omistaja ja puuhamies Molestor Kadotus. Nimenomaan Saatana tekee black metalista black metalia; kun Saatana unohtuu, ei kyse ole enää black metalista. Suurin osa haastatelluista näkyy kallistuvan sille kannalle, että black metalin perusta on ideologinen tai aatteellinen, ei musiikillinen. Stormheit (jonka musiikkia olen itse pitänyt aina pikemminkin folk- kuin black metalina) tosin kertoo omana kantanaan, ettei black metalin tarvitse olla luonteeltaan saatanallista; myös kansalliset aiheet kelpaavat.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-stormheit
Stormheit kertoo legendaarisen Carelian Pagan Madness -kiertueen vaiheista.

Saatanallisuus hyväksytään siis kaiken perustaksi – mutta mitä se saatanallisuus sitten on? Tähän dokumentti edes yritä antaa kunnon vastausta. Goatmoonin BlackGoatille Saatana merkitsee ”ultimaattista pahaa”. BlackGoatia ja Neutron Hammerin Kaosbringeriä (jonka puheenvuoro on valitettavasti leikattu niin silpuksi, etten ole täysin varma, mistä hän puhuu) lukuun ottamatta kukaan ei pääse dokumentissa kertomaan, mitä se Saatana oikein tarkoittaa.

Jos kaikki haastatellut heitettäisiin samaan huoneeseen keskustelemaan siitä, mikä Saatana on, olisi tuloksena todennäköisesti pitkä ja ehkä vähän verinenkin tukkanuottastelu. Saatana, mitä ikinä se tarkoittaakin, on kenties ”se peruslähtökohta”. Mitä tämä kullekin black metal -individualistille käytännössä tarkoittaa, on tyystin toinen asia.

Juuri siksi Saatana ei itsessään riitä black metalin perustaksi; tietyt musiikilliset elementit ovat vähintään yhtä merkittävä lajityypin määrittäjä. I rest my case. (Tiedän olevani mielipiteineni aika yksin.)

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI goatmoon
Goatmoonin BlackGoatille Saatana on ”ultimaattinen paha”.

Dokumentissa uskonnollisuus ja okkultismi nähdään selvästi toisistaan erillisinä elementteinä. Uskonto on laimeaa, pilaantunutta ja kaavamaista – jotakin, mitä pitää vastustaa ehdottomasti, ja onhan se nyt vaan niin kivaa, kun kirkot palaa. Sen sijaan okkultismi nähdään kiinnostavana ja tavoiteltavana. Näitä näkökantoja ei perustella sen ihmeemmin; kun nuoresta (tai vähän vanhemmastakin) miehestä tältä tuntuu, onhan sen näin oltava. – Asian voisi nähdä myös toisin. Olen nykyään taipuvainen ajattelemaan, että okkultismi ja uskonto ovat kuin järki ja tunne: kaksi erilaista lähestymistapaa samaan asiaan. Toinen ei ole toista huonompi. Katsellessani eri maailmanuskontojen nykyaikaisia ilmentymiä tosin ymmärrän ja osittain jopa jaan black metalin syvän inhon uskonnollisuuden ja erityisesti kristillisyyden eri muotoja kohtaan.

Vahva uskonnonvastaisuus ei estä BM-jannuja haikailemasta vanhojen pohjoisten pakanauskontojen perään. Kukaan ei näytä muistavan, että uskontojahan ne nekin ovat. Olisi kiinnostavaa kuulla uskontoa henkeen ja vereen vastustavien kavereiden spekulaatiota siitä, millainen tämän päivän Suomi olisi, jos sitä ei koskaan olisi alistettu kristillisen kirkon valtaan. Olisivatko pakanauskontojen pyhätöt kuihtuneet samanlaisiksi kaikukammioksi kuin evankelisluterilaiset kirkot? Kenties tämän päivän kapinalliset teinit keskittyisivätkin turmelemaan niiden symboleita?

En yritä sanoa, että black metalin uskonnonvastaisuus (tai sen myönteisyys pakanauskontoja kohtaan) olisi huono asia. Yritän sanoa, että kannattaisi kenties kuluttaa hieman enemmän aikaa ja energiaa sen määrittelyyn, mitä oikeastaan vastustetaan ja mitä tällä vastustamisella halutaan saavuttaa. ”Tehdään ensin ja mietitään sitten” -mentaliteetilla touhusta tulee pelkkää sohimista ja sähläystä. Siinä sivussa saattaa toki syntyä vino pino hyviä levyjä, mikä ei sinänsä ole yhtään hullumpi saavutus. Tässä oikeastaan on black metal pähkinänkuoressa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-nuclear-holocausto
Beheritin Nuclear Holocausto on paneutui black metal -touhujen jälkeen tiibetinbuddhalaisuuteen.

Saatana ei suinkaan ole ainoa asia, jonka suhteen dokumentissa ei saavuteta yhteisymmärrystä: myös politiikka ja sen rooli black metalissa kirvoittaa haastatelluissa mielipiteitä laidasta toiseen. Etenkin ne haastatellut, jotka soittavat NSBM:ia tai juontavat siitä avoimesti vaikutteita, pitävät itsestään selvänä, että black metal on aina luonteeltaan poliittista.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Johannes Nefastos ei varsinaisesti ota kantaa siihen, mikä on politiikan rooli black metalissa, vaan tyytyy toteamaan, ettei polittinen lähestymistapa ole erityisen kannattava silloin, kun maailma halutaan nähdä sellaisena kuin se todella on. Demonos Sovan ainoa järkevä kommentti koko dokumentissa käsittelee politiikkaa: ”Peräänkuuluttasin, että ei sotkettas politiikkaa tähän”. Politiikkaa käsittelevä osio on leikattu erityisen hauskasti: dokumenttiin on valittu limittäin täysin päinvastaisia kantoja edustavia puheenvuoroja.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-sova
Sova on hyvä jutuniskijä, mutta siihen hänen saavutuksensa dokumentissa jäävätkin.

Dokumentin häiritsevin piirre on se, ettei yhteenkään aiheeseen paneuduta kunnolla. Suomalaisen black metalin sielunmaisema kirmataan läpi hirvittävällä vauhdilla. Sama tiivis tahti on black metalille ominainen piirre; analyyttisyys tai kyky syventyä asioihin eivät ole koskaan kuuluneet black metalin hyveisiin. Dokumentti on siis tässä(kin) mielessä ottanut aiheensa piirteitä omaan muotoonsa. Silti se, että aihepiiri kuin aihepiiri ohitetaan pintaraapaisulla, ärsyttää. On helppoa olla idiootti, kun mitään aihetta ei tarvitse pohtia viittä minuuttia pidempään. Dokumentti päästää sekä haastateltavansa että katsojansa harvinaisen helpolla.

Eräs aiheista, joihin olisin toivonut syvällisempää katsausta, liittyy bändien ”epäoikeudenmukaiseen” vastaanottoon. Aihetta sivutaan lyhyesti Azaghaliin keskittyvässä osiossa. Black metal rakentuu ehdottomalle elitismille ja voimakkaille, spontaaneille reaktioille – ja sitten – oho! Voissaaaatana! – sen piirissä havaitaan syrjintää ja vihaa! (On tosin sanottava, että Azaghalin kaverit näyttävät itse suhtautuvan siihen ”syrjintään”, joka on heidän osakseen koitunut, erittäin tyynesti ja asiallisesti.)

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-molestor-kadotus
Molestor Kadotus ei hyväksy syrjintää.

Azaghalin tilanteeseen en ota kantaa, bändi kun ei ole koskaan herättänyt minussa mitään sen ihmeempiä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Silti on jokseenkin huvittavaa, että black metalia käsittelevässä dokumentissa puhutaan ihan oikeasti syrjinnästä. – Ehkäpä Molestor Kadotuksen aiheeseen liittyvä kommentti vaikuttaisi vähemmän kummalliselta, jos se olisi leikattu toisenlaiseen asiayhteyteen. Nyt en kuitenkaan voi olla ripustautumatta asiaan.

Kaikki eivät tykkää kaikesta tai kaikista. Toiset kutsuvat sitä mauksi, toiset syrjinnäksi. Kuten Hornan Shatraug dokumentissa toteaa, BM-bändejä on tätä nykyä jopa liikaa, ja markkinoilla on myös melkoiset määrät bulkkikamaa. Keskinkertaisilla julkaisuilla ei kukaan erotu massasta – ei vaikka kuinka haaveilisi skenekeisarin statuksesta.

Onneksi myös niille, joilta musiikin kirjoittaminen tai sen soittaminen ei luonnistu, löytyy black metalin piirissä tekemistä. Tässä mielessä black metal on suorastaan poikkeuksellisen ”tasa-arvoinen” alakulttuuri: aina voi kirjoitella arvosteluita, järjestää keikkoja tai perustaa distron. Ilman heitä, jotka pyörittävät pyyteettömästi alakulttuurin ”tukitoimintoja”, olisi black metal kuollut jo ajat sitten.

En ole varma, kenelle Loputon Gehennan liekki on tehty. Luulen, että dokumentin puuhamies, Ride for Revenge -mies Sami Kettunen ei tiedä itsekään. Dokumentti pyöri taannoin Nigh Visions -kulttielokuvafestivaaleilla ja sen jälkeen maakuntien indie-teattereissa. Se siis saavutti verrattain laajan yleisön. Massojen kiinnostus elokuvaa kohtaan johtunee ensisijaisesti onnistuneesta markkinoinnista dokumentin trailerista ja rennonhilpeästä lähestymistavasta.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI mainstream
Loputon Gehennan liekki, ns. mainstream-versio

Teatterikierroksen jälkeen elokuvasta tehtiin kolme erilaista DVD-versiota: ns. distroversio, kotimainen ”mainstream-versio” ja ruotsalainen julkaisu. Näiden julkaisujen olemassaolo kielii vahvasti siitä, että dokumenttia ei ole ainakaan levitysvaiheessa suunnattu pelkästään alakulttuurin sisäisille yleisöille.

ETERNAL FLAME OF GEHENNA
Loputon Gehennan liekki, Ruotsi-versio. Tämä on kenties kamalin DVD-kansi, jonka olen koskaan nähnyt.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on ongelma. Mitä vähemmän black metalista puhutaan muulle maailmalle, sitä parempi. Kun Hesari, Yle, Aamulehti tai Ylioppilaslehti kirjoittaa jotakin black metalista, voi odottaa, että monikaan fakta ei tekstissä ole kohdillaan (poikkeuksena Hesarin Jussi Ahlrothin kirjoittamat jutut; Ahlroth osoittanut ymmärtävänsä aiheesta enemmän kuin Suomen suurmedioiden muut toimittajat yhteensä). Lisäksi julkisuus herättää aina lähinnä vääränlaisten ihmisten mielenkiintoa. Ne, joissa ”loputon Gehennan liekki” elää, löytävät kyllä black metalin pariin tavalla tai toisella – siihen ei julkisuutta tarvita.

Asia tulee ehkä parhaiten ilmi Enochian Crescentin kitaristi Victorin mietteiden kautta:

Se että sä oot tuolla valtavirran rajamailla ja tuot sanomaa julki, se tarkoittaa että sulla on niitä nuoria uusia käännynnäisiä, jotka pystyisivät kyseenalaistamaan sen totuuden, jota valtiovalta ja yleinen normisto sulle pumppaa. Sen tähden on melkeinpä velvollisuus tuoda julki sitä sanomaa. — Se on kivisempi tie, kuin se että pysyisit undergroundissa. [– J]os sä oot suljetussa piirissä, kaikki tuntee sut ja teet uuden julkaisun toisensa perään, niin jeejee, hyvä meininki. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mitään, etkä joudu haastetuksi millään tavalla. Mutta sitten kun sä meet sinne [valtavirran rajalle], niin sut haastetaan paitsi omien joukosta, myös sieltä valtavirrasta.

Jaa että oikein nuoria käännynnäisiä… Tässä heijastuu vahvasti se kuolemanpelko, joka elää valitettavan vahvana alakulttuurin joukossa. Muissa dokumentin ulostuloissa tyydytään yksikertaisesti kommentoimaan rauhoittelevaan sävyyn, ettei tämä homma mihinkään ole kuolemassa, ei tässä ole mitään hätää. Kyllä ne nuoret jossain vaiheessa alkaa keikoilla käydä… Nuorta verta on saatu kuitenkin odotella jo liian kauan. Huomaan olevani edelleen keikalla kuin keikalla joukon nuorimmasta päästä, ja minä käyn pian jo neljättäkymmentä.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI enochian crescent
Enochian Crescentin kohdeyleisöä ovat (olivat) ”nuoret käännynnäiset”.

Azaghalin Kalman kommentti (joka on valitettavasti jätetty dokumentin ekstroihin) kiteyttää asiasta jotain olennaista:

Se menee koko ajan vaan vittu alaspäin. Just sen takia siitä tulee massamusiikkia.

En osaa sanoa mitään siitä, onko black metal tänä päivänä huonompaa vai parempaa kuin ”joskus ennen”. Sen sijaan jaan Kalman käsityksen siitä, että black metalin massaistuminen ei ole toivottava ilmiö. Kun suunnaksi otetaan valtavirta, ovat kompromissit ja ideoiden laimentuminen väistämättömiä lieveilmiöitä. Samalla ilmiön piiriin astuu sellaisia ihmisiä, joiden olisi parempi kuluttaa elämäänsä ja energiaansa johonkin aivan muuhun.

Siksi black metalia ei pitäisi markkinoida.

Siksi Loputonta Gehennan liekkiä ei pitäisi esittää muille kuin niiille, jotka jo valmiiksi tuntevat aiheen.

Siksi minun ei pitäisi kirjoittaa tätä tekstiä.

Toisaalta, mitä väliä enää? Ehkä minun kannattaisi vihdoin vähän löysätä nutturaa. Pari viikkoa sitten pallottelimme tuttavaporukassa erään keikkatapahtuman yhteydessä ajatusta siitä, mistä black metalille löytyisi uutta yleisöä. Keskustelussa heräsi leikkimielinen ajatus: Flow Festivalin kannattaisi ehdottomasti buukata Azazel ensi kesän lineupiin. Kun ideaa oli heitelty tovi läpällä, tajusin, että se on itse asiassa aivan järkevä ja täysin toteutuskelpoinen. Loputtoman Gehennan liekin myötä (ansiosta? syystä? – riippuu miten asiaa katsoo) Azazelista on tullut ilmiö hipsterien keskuudessa. Jos bändi tykkää heittää keikkaa ja hipsterit kuunnella, mikäs siinä sitten, antaa mennä. Paketti on valmis. Sota on muutosta ja ilman muutosta ei oo mitään järkee enää jatkaa mihinkään. Jos muutos vie kohti tällaista tulevaisuutta, onko järkevää yrittää kääntää sen suuntaa?

Jatketaan Pirunkehdon parissa sitten kun saan opuksen näppeihini ja luetuksi.

*****

 

David de Sola: Alice in Chains – The Untold Story (2015)

alice in chains the untold story
Alice in Chains: The Untold Story (2015)

David de Sola: Alice in Chains: The Untold Story (2015)
Lukuhaasterasti: 44. Kirjassa joku kuolee.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Luin viime kevään aikana pari rock-elämäkertaa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjan ja Guns N’ Roses -historiikki Watch You Bleedin. GN’R-kirjan jälkeen huomasin pohtivani, olisiko Alice in Chainsista tarjolla jonkinlaista opusta. Sain selville, että Alice in Chainsista on kirjoitettu vain yksi (kunnollinen) historiikki, ja sekin ilmestyi vasta viime vuonna. Aika erikoista ottaen huomioon, kuinka merkittävästä yhtyeestä on kyse.

Aloin kuunnella Alice in Chainsia joskus vuosituhannen vaiheessa, kun intensiivisin Guns N’ Roses -kauteni oli jo lopuillaan. En ole koskaan suhtautunut bändiin erityisen intohimoisesti: Alice in Chains on ollut minulle luotettava ja perusvarma alternativebändi, jolla nyt vain sattuu olemaan hiton hyviä biisejä. Tutustuin bändiin jokseenkin takaperoisesti kitaristi Jerry Cantrellin sooloprojektien myötä. Ehkä juuri tämän vuoksi Alice in Chains on ollut minulle nimenomaan Jerry Cantrell -bändi. En kokenut bändin laulajan eli vuonna 2002 heroiiniriippuvaisena kuolleen Layne Staleyn hahmoa tai kohtaloa järin kiinnostaviksi; The Untold Storyn näkökulmani tosin muuttui ainakin jossain määrin.

De Sola mainitsee teoksen alussa kirjoittaneensa The Untold Storyn sen vuoksi, ettei kukaan muukaan ollut kirjoittanut historiikkia Alice in Chainsista. De Solan lähtökohdat ovat siis olleet sangen vaatimattomat – ja silti lopputulos on komea. En viittaa tällä kirjan varsinaiseen asiasisältöön – joka sekin on sinällään erittäin kiinnostavaa –, vaan de Solan tarinankerrontataitoon. De Sola ihan oikeasti osaa tämän homman. Ei uskoisi, että The Untold Story on hänen ensimmäinen kirjansa – toivottavasti se ei jää viimeiseksi!

De Sola keskittyy kuvauksessaan ensisijaisesti Staleyn hahmoon. Ilmeisesti bändikirjoissa on pakko noudattaa aina samaa kaavaa: yhden jäsenen elämää seurataan varhaislapsuudesta siihen vaiheeseen asti, kun bändi alkaa muotoutua. Muiden jäsenten elämänvaiheet esitellään lyhyellä summauksella. Lopputeoksessa kuvataan jäsenten yhteisiä vaiheita antaen kuitenkin tämän tietyn jäsenen edesottamuksille hieman enemmän painoarvoa.

Tämä on kirjallisessa mielessä hyvä kaava, mutta en ole varma, kuinka hyvin se palvelee totuudellisuutta. Olen aina elänyt siinä uskossa, että Cantrell määritti Alice in Chainsin musiikillista olemusta paljon enemmän kuin Staley, ja tässä mielessä keskushahmoksi olisi yhtä hyvin voitu valita Cantrell. Hän ei kuitenkaan ole yhtä värikäs esiintyjä tai jännittävä persoona kuin Staley. Lisäksi hän on edelleen elossa. Kuolleesta muusikosta on helpompi rakentaa taiteilijamyyttiä kuin elossa olevasta. – En sano, että de Solan painotusvalinta on huono – sanon vain, että se on ehkä turhankin perinteinen ja helppo tapa ratkaista asia.

De Sola onnistuu tekemään pienistäkin asioista kiinnostavia ja merkityksellisiä. Esimerkiksi pitkä sepustus treenikämppiä vuokraavan Music Bankin synnystä tai tuhosta voisi helposti tuntua täysin Alice in Chainsin tarinan kannalta irrelevantilta ja pitkäveteiseltä elementiltä. De Sola kuitenkin kytkee Music Bankin tarinan kiinteäksi osaksi Alice in Chainsin historiaa. Samalla hän tulee kertoneeksi valtavasti siitä 1980-luvun lopun Seattlelle ominaisesta, ankeasta paahteesta, joka synnytti grungen.

The Untold Storyn vahvuus on kerronnallisen otteen lisäksi perinpohjaisessa taustatyössä. De Sola luettelee nimeltä teoksen liitteessä noin 70–80 henkilöä, joita hän on haastatellut kirjaansa varten vähintään kerran. Näiden lisäksi hän kertoo haastatelleensa henkilöitä, jotka eivät halunneet nimeään mainittavan kirjassa. Teoksessa on lähes 40 sivua loppuviitteitä ja huolella koostettu hakemisto. Bibliografialla on mittaa vain viisi sivua, mikä on näin perinpohjaiseen teokseen suhteellisen vähän. Tämä kuitenkin kertoo siitä, miten merkittävä rooli haastatteluilla de Solan teoksessa on ja kuinka suppeasti grungen historiasta on tähän mennessä kirjoitettu.

Alice in Chainsin historia on raavittu kasaan pienistä muistosirpaleista vuosien, jopa vuosikymmenten takaa. Kerronnan keskiössä on lähes jatkuvasti Staley; Cantrell jää lukijalle huomattavasti etäisemmäksi hahmoksi, muista bändin jäsenistä eli Sean Kinneysta, Mike Starrista ja Mike Inezistä puhumattakaan. Ajoittain Laneyn pitkäaikainen on-off-tyttöystävä Demri Lara Parrott saa osakseen enemmän huomiota kuin bändin jäsenet. Ratkaisua on vaikea kritisoida, sillä Parrott vaikutti voimakkaasti Staleyhyn ja epäsuorasti myös Alice in Chainsin uraan. Lisäksi Parrott on hahmona paljon kiinnostavampi ja karismaattisempi kuin kukaan Alice in Chainsin jäsenistä (Staleyta lukuun ottamatta). Pikaisella googletuksella selviää, että Parrottille on muodostunut oma fanikuntansa, vaikka hän ei lyhyen elämänsä aikana tehnyt mitään merkittävää. Romeo ja Julia, John ja Yoko, Kurt ja Courtney, Layne ja Demri – kaikki edustavat samaa kovan onnen rakastavaisten arkkityyppiä.

The Untold Story on paitsi tarina Alice in Chainsista, myös erinomainen kertomus heroiinin vaaroista. Teoksessa kuvataan ansiokkaasti, kuinka elinvoimaisia Staley ja Parrott 90-luvun alussa olivat, ja juuri siksi heidän kohtalonsa tuntuu niin surkealta. De Sola ei sorru mässäilemään graafisilla yksityiskohdilla, vaan tyytyy kuvaamana sopivan etäisyyden takaa Staleyn ja Parrottin elämää, jonka heroiini tuhosi.

Vasta de Solan teoksen myötä ymmärsin, kuinka yksin ja hiljaisesti Staley eli viimeiset vuotensa. Vuonna 1996 Staley esiintyi Alice in Chainsin kanssa viimeistä kertaa. Vain pari kuukautta myöhemmin Parrott menehtyi huumeiden aiheuttamaan tulehdustilaan. Parrottin kuoleman jälkeen Staley alkoi eristäytyä ulkomaailmasta ja keskittyä yhä voimakkaammin täyspäiväiseen douppaamiseen. Samoihin aikoihin Staleyn hampaat alkoivat irrota yksi kerrallaan. Toisin kuin olin aiemmin huolimattomuuttani ajatellut, Staley ei menehtynyt ”melkein heti” klassisen Alice in Chains -kokoonpanon viimeiseksi studioalbumiksi jääneen selftitled-albumin julkaisun jälkeen; hän eli noin kuusi vuotta lähes täysin eristäytyneenä vanhoista muusikkokavereista ja oikeastaan myös muusta ulkomaailmasta.

Kuuden vuoden yksinäisyys – millaista Staleyn elämä on mahtanut niiden aikana olla? Ilmeisesti Staley vietti päivänsä kotosalla doupaten, pelaten videopelejä ja rapsutellen kissaansa. De Solalla on ollut vaikea ongelma ratkaistavanaan: ketä haastatella Staleyn viimeisestä vuosista, kun hän ei tavannut ihmisiä kuin satunnaisesti eikä juuri poistunut asunnostaan? Hän on kuitenkin ottanut tekemistään haastatteluista kaiken irti ja pystyy tarjoamaan lähdemateriaalin niukkuuden huomioonottaen hämmästyttävän hyvän kuvan Staleyn viimeisistä vaiheista.

Teoksen ohkaiseen kuvaliitteeseen on sisällytetty muutama Staleyn valokuva vuodelta 1998. Näm kuvat on otettu Staleyn viimeisestä äänityssessiosta Alice in Chainsin kanssa. (Katkelma, jossa de Sola kuvaa kyseistä sessiota, julkaistiin taannoin Guitar Worldin verkkosivuilla; suosittelen lämpimästi lukemaan.) Toinen näistä kuvista on nähtävillä täällä, toinen täällä. Kuvista käy ilmi, kuinka dramaattisesti Staleyn fyysinen kunto heikkeni hänen viimeisinä vuosinaan. Hän ei näytä itseltään. En voi olla pohtimatta, kuinka pahalta hän mahtoi näyttää neljä vuotta myöhemmin aivan ennen kuolemaansa.

Staley kuoli yksin kotonaan 5. helmikuuta 2002. Samana päivänä tuli kuluneeksi tasan kahdeksan vuotta erään toisen seattlelaisen heroiiniriippuvaisen muusikon kuolemasta. Koska oli täysin normaalia, ettei Staley antanut viikkoihin kuulla itsestään, hänen ruumiinsa löydettiin vasta kahden viikon kuluttua. Hänen ruumiinsa painoi alle 40 kiloa, ja hän oli menettänyt lähes kaikki hampaansa.

The Untold Storya voi ilman muuta moittia sen huumekeskeisyydestä. Teoksessa keskitytään ennen kaikkea niihin henkilöihin, joille päihteet muodostuivat ongelmaksi: Staleyhyn, Mike Starriin ja Lara Demri Parrotiin. De Sola mainitsee, että myös Cantrell on käynyt läpi omat taistelunsa päihteiden kanssa, mutta ei täsmennä, mitä Cantrell käytti, milloin ja kuinka paljon. Aiheesta ei löydy luotettavaa tietoa myöskään netistä. Ilmeisesti Cantrell itse on päättänyt puhua avoimesti raittiudestaan, mutta vaieta visusti siitä, millaisia aineita hän tuli 90-luvun tuoksinassa käyttäneeksi.

Alice in Chains vetäytyi epäviralliselle tauolle vuonna 1996 Staleyn rapistuvan terveydentilan vuoksi. Vuonna 2005 Cantrell kasasi bändin uudelleen hyväntekeväisyyskonserttia varten. Uuden kokoonpanon vastaanotto oli niin suopea, että projektia päätettiin jatkaa. Vuonna 2009 ilmestyi Alice in Chainsin neljäs studioalbumi Black Gives Way to Blue ja vuonna 2013 edelleen The Devil Put the Dinosaurs Here.

Staleyn kuolemanjälkeiset vaiheet ja kahden viimeisen studioalbumin synty kuitataan kirjassa varsin nopeasti. Ilmeisesti bändin tuoreemmat edesottamukset eivät yksinkertaisesti ole olleet niin tapahtumarikkaita, että niistä kannattaisi kertoa pidemmälti. Uskoohan sen: joukko keski-ikäisiä, raivoraittiita rokkareita tekee siistejä studiolevyjä, kiertää isoilla festareilla ja nukahtaa pian keikan loputtua Hilton-hotellin lakanoiden väliin – ei kuulosta kovin jännittävältä. Alice in Chainsin post-Staley-albumit ovat hyviä levyjä, mutta niistä puuttuu se elinvoima, joka teki bändin 90-luvun julkaisuista niin ainutlaatuisia. Tuskin myöskään tarinat näiden albumien takana olisivat ovat kiinnostavia.

Tarvitseeko tätä enää sanoa? The Untold Story on yksi parhaista koskaan lukemistani elämäkertakirjoista. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita 90-luvun alun rock-musiikista.

Alice in Chains: The Untold Story (sidottu) @ Adlibris
Alice in Chains: The Untold Story (audio) @ Adlibris