Merkitty (1984) – Paras Suomi-kauhu ikinä?

Painajainen (1988) & Merkitty (1984)
Painajainen (1988) & Merkitty (1984)

Jep, otsikko on suureellinen. Se ei silti ole liioitteleva, sillä voi pojat, nyt ollaan totisesti jännän äärellä!

Yksi Taikalyhdyn luetuimmista jutuista kautta aikain on Ismo Sajakorven vuonna 1988 esitettyä Painajainen-kauhusarjaa käsittelevä teksti. Kuten tuosta jutusta selviää, pidin ja pidän Painajaisesta tavattoman paljon, eikä Sajakorven Soittorasia-minisarjakaan ole yhtään hullumpi. Silti Painajainen-DVD:n kyljessä tullut televisioelokuva Merkitty (1984) sai odotella katsottavien pinossa omituisen pitkään. Nyt, lähes kahden vuoden jahkailun ja muhittelun jälkeen, sain elokuvan katsottua. Tähän olisi kannattanut tarttua aikaisemmin: Merkitty on ainakin omassa lajityypissään huomattavasti kiinnostavampi teos kuin kumpikaan Sajakorven sinänsä ansiokkaista minisarjoista. – Tiedoksi niille, jotka ovat neuroottisen herkkiä spoilereiden suhteen: vertaan tässä tekstissä Merkityn juonikulkua erääseen toiseen kauhuelokuvaan tavalla, joka paljastaa melko paljon Merkityn tarinasta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Merkityn tarina ei ole kovinkaan kiinnostava, vaan sen omintakeisuus ja vahvuus syntyvät ennen kaikkea kohtausten tunnelmasta ja näyttämöllepanosta. Siksipä en koe, että tämä teksti spoilaisi Merkittyä, enkä itse olisi pahastunut, jos olisin lukenut tämäntyyppisen tekstin ennen elokuvan ensikatselua. Poikkeuksellisen herkkänahkaiset tapaukset saattavat kuitenkin mieltää asian toisin. Luet siis lopputekstin omalla vastuullasi.

MERKITTY-silvo
Satu 22 vee.

Parikymppinen Satu Silvo esittää Irmaa, joka nähdään elokuvan avauskohtauksessa ottamassa osaa spiritistiseen istuntoon. Meedio huomauttaa, että yksi läsnä olevista on ”merkitty”, jolloin Irma säikähtää pahanpäiväisesti ja pyörtyy. Avauskohtauksen jälkeen käy ilmi, että Irma on entinen prostituoitu, joka on löytänyt itselleen miehen ja päättänyt jättää ilolinnun työt lopullisesti. Hänen ex-parittajansa (Esko Nikkari) ei kuitenkaan tahdo luopua ruokahampaastaan, vaan terottaa Irmalle, että nämä hommat lopetetaan vasta silloin, kun naama ja kroppa eivät enää asiakkaille kelpaa. Irman kantti murenee parittajan painostuksen alla, ja hän päätyy apteekin kautta sairaalan ensiapuun ja edelleen ruumishuoneelle.

Ensiapulääkäri Penttilän (Eero Melasniemi) suureksi ihmetykseksi Irma kuitenkin herää ja suuntaa ruumishuoneelta suoraan kotiinsa näennäisen hyvinvoivana. Kuolleista nousseen nuoren naisen tapaus on koko sairaalalle kiusallinen, joten Penttilä usutetaan mairittelemaan Irma jälkitutkimuksiin. Penttilän suureksi harmiksi Irma on kuitenkin poistunut kaupungista.

MERKKITTY-auto
Autokohtaus on kuin kopioitu Carnival of Soulsista.

Elokuvan tarina muistuttaa legendaarista Carnival of Souls -elokuvaa (Yhdysvallat 1962) hämmästyttävän paljon. Merkitty pitää sisällään sirkus- ja musiikkiaiheita lukuun ottamatta kaikki Carnival of Soulsin olennaiset elementit: kuoleman valtakunnan rajalla häilyvä nainen muuttaa kodistaan syrjäisemmälle paikkakunnalle ja yrittää paeta haudantakaisia harhanäkyjä. Yhtäläisyydet Merkityn ja Carnival of Soulsin välillä eivät ole mitään hienovaraisia viitteitä, vaan niin silmiinpistäviä ja suoria, että on vaikea kuvitella niiden olevan pelkkää sattumaa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole syyttää Sajakorpea kopioinnista. Vaikka Merkityn tarinarunko noudattelee Carnival of Soulsia melkein yksi yhteen, on sen kohtauksissa omaperäistä suomalaista kasarihenkeä hehkuvaa patinaa.

Sajakorvella on merkillinen taito valita ohjattavikseen tulevaisuuden suuria nimiä: Painajaisen Anna-Leena Härkönen ja Johanna Raunio, Merkityn Satu Silvo ja sivuroolissa vilahtava Hannele Lauri (jota tosin luulin ohikiitävän hetken ajan Laura Voutilaiseksi). Suuri osa Merkityn vetovoimasta liittyy juuri Silvon karismaan, ja on vaikea kuvitella, millainen elokuvasta olisi tullut, jos päärooliin olisi valittu joku toinen.

MERKITTY-hannele-lauri
Hannele 32 vee. Äänestä tunnistaa!

Merkityssä on samaa rosoisuutta ja huolittelemattomuutta kuin Painajaisessa. Elokuvan mieleenpainuvimmissa kohtauksissa on tahatonta komiikkaa, joka luultavasti saisi katsojan nauramaan, ellei kohtaus olisi samalla ihan oikeasti pelottava. Eero Melasniemen Beatles-tupee tuo mieleen Mauri Pekkarisen tekotukan, ja sairaalan ruumiinkärrääjän (kyllä, se on Matti Pellonpää) eeppinen triplahuuto jää jännästi kaikumaan päähän. Moni asia näyttää Merkityn tuotantoprosessissa jääneen sattuman varaan, mutta onnenkantamoinen on kolauttanut palikat niin hyvin kohdilleen, että lopputulos on todella vaikuttava.

Carnival of Soulsin lisäksi löydän Merkitylle toisenkin vertailukohdan, nimittäin Teuvo Tulion viimeiseksi ohjaukseksi jääneen Sensuelan (1972). Molempien elokuvien päähenkilöt joutuvat kokemaan yhtä sun toista ikävää oman sukupuolensa ja ulkonäkönsä vuoksi. Näiden elokuvien miehille ei tunnu kelpaavan mikään: ensin he tyrkyttävät naisilleen prostituoidun roolia, ja kun nainen siihen suostuu, tulee hänestä halpa ja likainen riepu, joka ei kelpaa kenellekään. Jos nainen säästelee tavaraansa, on hän ”tekosiveä perseenpyörittäjä”, kuten eräs mieshenkilö Irmaa Merkityssä luonnehtii. – Merkitty on Sensuelan tavoin pseudofeministisessä eetoksessaan korni ja karkea, mutta välttää pahimmat karikot, joihin Sensuela rysäytteli. Kokonaisuus on juuri niin tasapainoinen ja vaikuttava kuin naisiin kohdistettuja odotuksia kriittisesti tarkasteleva 1980-luvun suomalaiselokuva voi suinkin olla.

MERKITTY-alhaalta
Ei näin.

Suurin osa Merkityn rosoista kääntyy siis lopulta elokuvan eduksi. Ainoastaan kuvaukseen liittyvät omituisuudet häiritsevät ihan aidosti. Miksi ihmeessä Satu Silvon kauniita kasvoja kuvataan toistuvasti alaviistosta? Kamerakulma saisi jopa Victoria Beckhamin näyttämään porsaalta. Oudot kamerakulmavalinnat ovat näin komeassa paketissa kuitenkin pikkujuttu. Merkittyä parempaa suomalaista kauhuelokuvaa on tuskin olemassa, ja soisin, että se tunnettaisiin genren ystävien parissa laajemminkin.

*****

Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop

Mainokset

Zombie ja Kummitusjuna (1991)

zombie
Zombie ja Kummitusjuna (1991)

Kaikenlaista sitä menee ohi korvien. Jos olisin nähnyt Mika Kaurismäen ohjaaman Zombie ja Kummitusjuna -elokuvan (Suomi 1991) kymmenen vuotta sitten, olisin luultavasti pitänyt siitä valtavan paljon. Elokuva on hauska sekoitelma goottirock-tyyliä, lama-ajan Suomi-kuvaa ja rappioromantiikkaa. Olen valitettavasti huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän pidän kummankaan Kaurismäen elokuvista – ja minä alan olla jo aika vanha… Silti koin tämän elokuvan sympaattisena.

Zombie (Silu Seppälä) on parikymppinen elämäntapamuusikko, joka asuu vanhempiensa kellarissa, soittelee bassoa ja juo kaljaa. (Seppälä oli elokuvan kuvausten aikaan noin 35-vuotias ja myös sen näköinen. Asia ei kuitenkaan saa elokuvaa vaikuttamaan epäuskottavalta, sillä koko elokuvan maailma on sadunomainen ja vähän rempallaan. Siksi 35-vuotias Seppälä menee hyvin 18-vuotiaasta elämäntapaepäonnistujasta.) Suhde entiseen heilaan Marjoon (Marjo Leinonen) on päässyt väljähtämään, mistä Zombie voi syyttää lähinnä omaa passiivisuuttaan. Mistään ei meinaa tulla mitään. Zombie ei istu armeijan harmaisiin sen paremmin kuin duunarihommiinkaan. Päivä toisensa jälkeen täyttyy turhasta olemassaolosta, basson näppäilystä ja kalsarikänneistä.

ZOMBIE-z-harri
Epätodennäköiset ystävät: Zombie ja kantrimies Harri.

Siinä se pähkinänkuoressa on. Elokuvan käsikirjoitus voisi tasonsa ja kekseliäisyytensä puolesta olla yläasteen videokurssin hedelmä. Tarinaa on vain nimeksi, ja elokuvan kohtaukset täyttyvät toisiaan merkityksettöminä seuraavista tapahtumista. Zombie ei yksinkertaisesti pääse elämän imuun mukaan. Ei hän tosin juuri yritäkään, vaan sössii kaikki tilaisuudet, joita hänelle avokätisesti suodaan. Alkoholi on Zombielle ongelma alusta asti, ja mitä pidämmelle tarina etenee, sitä suuremmaksi tuo ongelma kasvaa.

Vaan se, minkä elokuva juonessa ja tarinassa häviää, se voittaa tyylissä ja ilmeessä. Voi olla, että elokuvan tekijät ovat aikoneet Zombiesta pikemminkin punkkaria, mutta itse näen hänessä ennen kaikkea kotikutoisen Batcave-gootin, jolla ei ole rahaa Sisters of Mercyn paitaan tai ankh-riipukseen. Goottikulttuuri kyllä levisi Suomeen jo 80-luvulla, mutta pysyi melko tiukasti marginaalissa aina 90-luvun loppuun asti. Zombie onkin suomalaisena elokuvahahmona melkoinen harvinaisuus.

ZOMBIE-gootit
Zombie löytää keikkabussista toisen ehdan Suomi-gootin.

Zombie on olemuksensa ja ulkoasunsa myötä herttainen hahmo, käytöksensä puolesta taas pelkkä vätys. Itse en osaa oikein kokea sympatiaa Zombieta kohtaan, sillä hän on itse syyllinen kaikkiin ongelmiinsa. En tosin ole aivan varma, onko tällainen vaikutelma ollut elokuvan tekijöiden tähtäimessä. Periaatteessa Mika Kaurismäen kaltaiset tekijät tuppaavat yleensä olemaan pienen ihmisen puolella suurta ja pahaa koneistoa/kapitalismia/maailmaa vastaan. Tästä elokuvasta vasemmistolainen eetos kuitenkin puuttuu, tai sitten olen sille jotenkin sokea. Ehkä tällä kertaa poliittiset teesit on päätetty jättää syrjään ja kuvata vaihteeksi yksilöä, joka on yksinkertaisesti kyvytön kantamaan vastuuta omasta itsestään.

Yleensä vasemmalle kallistuvia toimijoita leimaa ns. ulkoinen hallintakäsitys. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että syyt ja selitykset oman elämän onnistumisille ja epäonnistumisille löytyvät yksilön ulkopuolelta – valtiosta, kasvatuksesta, työnantajasta, markkinataloudesta, kohtalosta. Aki Kaurismäen Suomi-trilogian elokuvat ovat erinomaisia esimerkkejä tästä: näissä elokuvissa yksilö on riisuttu vastuusta käytännössä kokonaan. Pahaa maailmaa käy syyttämien kaikesta. (Juuri tämä on yksi syy sille, miksi en millään jaksa katsoa Akin elokuvia. Minusta tällainen ajattelutapa on epärealistinen ja masentava.) Poliittisesti oikealle sijoittuvat toimijat taas tuppaavat painottamaan sisäistä hallintakäsitystä – he pitävät yksilöä oman elämänsä ensisijaisena ohjaajana, sekä hyvässä että pahassa.

En osaa sanoa, kumpi näistä ajattelutavoista on lähempänä totuutta (riippuu varmaankin tilanteesta), mutta sen voin sanoa, että ulkoisesta hallintakäsityksestä ei ole mitään hyötyä. Se passivoi: en jaksa hakea töitä/nousta sohvalta/lukea tenttiin, kun ei se onnistuminen kuitenkaan ole minusta kiinni. Sen sijaan sisäisestä hallintakäsityksestä voi olla paljonkin apua – se kannustaa aktiivisuuteen. Voi sitten miettiä, kumpaa ajattelutapaa painottavat henkilöt todennäköisemmin menestyvät urallaan ja ylipäätään saavat elämässään jotain aikaiseksi.

ZOMBIE-marjo
Tyttöystävä Marjo yrittää saada Zombien päähän järkeä.

Tämän pitkän sivupolun kautta takaisin itse aiheeseen: Zombie ja kummitusjuna -elokuvan voi nähdä varoittavana esimerkkinä ulkoisen hallintakäsityksen vaaroista. Zombie ottaa kaiken annettuna eikä edes yritä vaikuttaa oman elämänsä juoksuun. Sen takia hänen nimensä onkin Zombie: hän on täysin passiivinen ja avuton. Hän ei silti ole hahmona vastenmielinen tai edes ärsyttävä, vaan kaikessa nössöydessään aika hellyttävä.

Surullista kyllä, Zombiella ja näyttelijä Silu Seppälällä on ilmeisesti paljon yhteistä. Hesari kirjoitti alkuvuodesta pienen jutun Seppälän nykytouhuista. Haastattelussa Seppälä kertoo, kuinka hän vietti 1980-luvulla aikaansa muusikkotovereiden kanssa Vanhan kuppilassa: ”Kenelläkään ei ollut yhtään rahaa, ei siis yhtään. Silti kaljaa juotiin aamusta iltaan.” Kuulostaa hirveältä – ihan samalta, kuin elokuvan Zombien arki… sillä erotuksella, että Zombie juo yksin. Myös muutamat muut Hesarin jutussa mainitut seikat vihjaavat analogioihin Seppälän ja Zombien elämien välillä, mutta jätetään niiden tarkempi käsittely spoilerivaaran vuoksi väliin.

ZOMBIE-maistuu
Zombielle maistuu kaljan lisäksi myös kirkas.

Onneksi elokuvasta löytyy myös huumoria. Zombin ystävä Harri (Marri Pellonpää) pyörittää Harry and the Mulefukkers -nimistä kantripumppua, jonka esiintymisillä on ehdoton huumoriarvo. Harrin hahmo ja Mulefukkers-bändi ovat hersyvän lempeitä karikatyyrejä kantrikliseistä. Zombien ja Harrin ystävyyttä ei tosin vaivauduta elokuvassa lainkaan taustoittamaan (miksi keski-ikää kolkutteleva kantrimuusikko tarjoaa ystävyyttään ja apuaan parikymppiselle goottipojalle?). Epäilenpä, että ensin on tullut idea Pellonpään tuunaamisesta jäyhäksi kantribändin nokkamieheksi ja vasta sitten loput elokuvan käsikirjoituksesta. Pellonpään hahmo on hauska, mutta kovin irrallinen olento tämän elokuvan tuhnuisessa maailmassa.

Kuriositeettina: elokuvassa kierrätetään muutamaan otteeseen Black Sabbathin Solitude-kappaletta. Kotimaisissa tuotannoissa kuulee näin mukavia lainoja kansainvälisesti menestyneestä rock-musiikista vain harvoin. (Meinasin kirjoittaa: melko mielikuvituksetonta cover-versiota Black Sabbathin Solitudesta, kunnes tajusin, että tämähän on se alkupeärinen. Ulverin cover samasta kappaleesta on niin muhkea, että Black Sabbathin esitys tuntuu sen rinnalla luirulta. Toisaalta juuri sen takia alkuperäinen versio sopii tähän elokuvaan niin hyvin.)

*****