Prinssi ja revyytyttö (1957) arvostelu ja ajatuksia elokuvien katselusta

Prinssi ja revyytyttö (1957)

Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1957) on romanttinen komedia, jossa tavallinen tanssijatar Elsie (Marilyn Monroe) sotkeutuu huomaamattaan Euroopan poliittisen tilanteen koukeroihin. Elokuvan nimessä mainittu prinssi ei tarkalleen ottaen ole prinssi, vaan Hänen Korkeutensa Karpatian sijaishallitsija Charles (Laurence Olivier). Vaikka Charlesilla on kaikki mitä ihminen voi maan päällä itselleen toivoa, on hän korkeassa asemassaan toivottoman yksinäinen.

Ennen kuin pohdin tarkemmin Prinssiä ja revyytyttöä, pari sanaa elokuvien katselusta. Yle Teema esitti kyseisen elokuvan jokin aika sitten Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Kyseinen ohjelmapaikka oli lukioikäisen Heinin suosikki: tutkin klassikkosarjassa esitettävät elokuvat aina tarkasti ja harkitsin tarkasti, mitkä kaikki minun kannattaisi katsoa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että oma varhainen elokuvasivistykseni lepää pitkälti juuri Kino Klassikon varassa.

Sittemmin suhteeni Kino Klassikkoon ja ylipäätään televisiossa esitettäviin elokuviin – tai oikeastaan ihan kaikkiin elokuviin – on muuttunut. Tarjontaa on niin valtavan paljon, etten jaksa innostua oikeastaan mistään. Etenkin vanhat, klassikkostatuksen saavuttaneet elokuvat eivät ole enää vuosiin jaksaneet kiinnostaa tai innostaa. Tämä näkyy selvästi myös Taikalyhdyn sisällössä: sinä aikana, kun olen kirjoittanut blogia, olen katsonut vain pari mykkäelokuvaa ja kourallisen mustavalkoelokuvia. Jopa lempiohjaajieni tekemien klassikoiden katselu tuntuu jotenkin raskaalta. Lisäksi elokuvien katselusta on hävinnyt spontaanius. En edes muista, milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa yksinkertaisesti avaamalla television: ”ai täältä tulee tämmönen, katsotaas”. Katson käytännössä kaikki elokuvat tallenteilta, en koskaan suorana.

Olen laiskistunut. Elokuvien katselusta on hävinnyt tietty ilo ja innostus, jota nuorempana tunsin elokuvia kohtaan – ja josta saan nykyään vain harvoin kiinni. Siksi Prinssi ja revyytyttö olikin poikkeuksellinen katselukokemus: katsoin sen tapojeni vastaisesti suorana, sunnuntai-iltana klo 18-20. Elokuvan jälkeen minulla oli hyvä ja iloinen olo. Mietin, että Kesäleski on sentään niin pätevä elokuva, että minun pitäisi katsoa se joka vuosi heinäkuun helteiden saapuessa. Mietin myös, milloin paneutuisin Jayne Mansfield -elokuviin; niiden läpikäymisessä on nyt ollut parin vuoden mittainen tauko.

prinssi ja revyytyttö marilyn laurence olivier
Revyytyttö Elsie tuo eloa sijaishallitsijan yksinäisiin iltoihin.

Kuten Taikalyhtyä pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut hyvän nipullisen Marilynin elämästä kertovia kirjoja. Siksi myös Prinssi ja revyytyttö -elokuvan tuotantohistoria on minulle hyvin tuttu. Olen toki nähnyt myös My Week with Marilyn -elokuvan, joka kertoo juuri tämän elokuvan tuotannon taustatapahtumista. Tiedän, kuinka raskas Marilynin työskentelytapa näihin aikoihin oli ja kuinka huonosti hän tuli elokuvan ohjaajana, tuottajana ja miespääosan esittäjänä toimineen Laurence Olivierin kanssa. Siksi väkisinkin näen nämä asiat elokuvassa. Minusta näyttää, että Olivier ei missään vaiheessa pysty peittämään omaa inhoaan ja ärtymystään vastanäyttelijäänsä – onneksi se kuitenkin tavallaan kuuluu tarinaan.

Prinssi ja revyytyttö olikin viimeinen Marilynin pääroolielokuva, jota en ollut nähnyt. Nyt kun olen nähnyt ns. kaiken, voin sanoa tämän: minun mielestäni Marilyn vain toistaa kultakautensa elokuvissa yhtä ja samaa roolia. Aina Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvasta Lemmenloukkuun asti Marilyn esittää huoletonta, söpöä ja aika ajoin hieman alkoholisoitunutta blondia, joka toilailee ja sitten livertelee aiheuttamansa ongelmat olemattomiin. Siis seitsemän vuotta yhtä ja samaa roolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite Marilynia tai hänen yhteistyökumppaneitaan kohtaan; olen oppinut katselemaan Marilynin vuosien 1953-60 elokuvia ikään kuin kausaliteetin hylkäävänä elokuvasarjana, joka kertoo yhdestä ja samasta naishahmosta.

Prinssi ja revyytyttö tuo Marilynin söpön blondin hahmoon erään ulottuvuuden, jota en muista havainneeni muissa Marilynin elokuvissa. Elokuvan kruunajaiskohtauksessa Elsie istuu katedraalissa ja seuraa hiljaisena juhlallisuuksia, kunnes hänen huomionsa kääntyy katedraalin ikkunamaalauksiin. Täysin dialogiton kohtaus kestää useita minuutteja ja keskittyy ainoastaan kuvaamaan Elsien hämmennystä, jonka katedraalin suureellinen ilmiasu ja ilmapiiri aiheuttavat. – Kohtauksella ei tunnu olevan mitään loogista merkitystä osana elokuvan tarinaa. Sen sijaan se tuo mieleen Marilynin kertomuksen hänen nuorena näkemästään unesta, jossa hänen alaston vartalonsa yhdistyy pyhyyden kokemukseen:

I dreamed that I was standing up in church without any clothes on, and all the people there were lying at my feet on the floor of the church, and I walked naked, with a sense of freedom, over their prostrate forms, being careful not to step on anyone.

Prinssi ja revyytyttö marilyn
Kruunajaiskohtaus saa Marilynista esiin uuden puolen.

Tämä on kovin paljonpuhuvaa Marilynin tähtikuvan suhteen. Marilynissä hyvinkin primitiivinen sex appeal tosiaankin yhdistyy suorastaan ylimaalliseen karismaan. Juuri se nähdäkseni selittää, miksi hän on kohonnut Hollywoodin tähtien joukosta omaan ikoniseen asemaansa.

Prinssi ja revyytyttö on perinteisesti laskettu Marilynin heikoimpien elokuvien joukkoon – ja ihan aiheesta. Marilyn on parhaimmillaan komediennena, eikä Prinssi ja revyytyttö yksinkertaisesti anna hänelle tarpeeksi tilaa loistaa tässä roolissa. Prinssi ja revyytyttö ei kuitenkaan ole huono elokuva. Se on hauskempaa ja kiinnostavampaa katsottavaa kuin monet aikansa romanttiset komediat. Tähän elokuvaan tuskin tulee palattua – toisin kuin Marilynin tasokkaampiin elokuviin, jotka suorastaan vaativat uusintakatseluja.

Prinssi ja revyytyttö on alusta loppuun viaton ja kiltti elokuva. Erityisesti elokuvan alkupuolella mieleen johtuu kaikenlaisia ikäviä ajatuksia siitä, miten tapahtumakulku voisi mennä, jos elokuvan maailma olisi sellainen kuin oma maailmamme on. Kun Elsie kumoaa sijaishallitsijan kannustamana suuhunsa kolme vodkapaukkua ja pari lasia shampanjaa ja sammuu sitten Karpatian suurlähetystön lattialle, voisi lopputulos olla kevyesti krapulaisen aamuherätyksen sijaan date rape tai jotain vielä pahempaa.

prinssi ja revyytyttö marilyn
Elsie ei sylje lasiin.

Mitäs seuraavaksi? Marilynin uran alkupään sivuroolisuorituksia on yhä näkemättä: Leimahdus yössä, Asfalttiviidakko, Sadriinimysteerio… – Mutten ole järin motivoitunut katselemaan näitä pelkästään Marilynin vuoksi. Marilynin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat taisi, paradoksaalista kyllä, olla ensimmäinen näkemäni Marilynin pääroolielokuva. Tuolloin ajattelin, että ”katsellaan nyt tämä, jotta tulee nähtyä yksi Marilyn-elokuvakin”; kiinnostuin Marilynista näyttelijänä vasta vuonna 2013. Sopeutumattomien katselusta on nyt kulunut lähes 10 vuotta, joten ehkäpä olisi aika katsoa se uudestaan.

Prinssi ja revyytyttö ansaitsisi oikeasti ehkäpä kolme tähteä. Annan kuitenkin yhden ylimääräisen, koska katselukokemus oli muutoin jotenkin niin poikkeuksellisen innostava ja mukava.

*****

Mainokset

Maurice Zolotow: Marilyn Monroen elämä (1960)

maurice zolotow marilyn monroe
Marilyn Monroen elämä (1960)

Maurice Zolotowin Marilyn Monroen elämä on Hollywood-elämäkertakirjallisuuden kiistaton klassikko. Zolotowin teoksen asema perustuu sille, että se oli ensimmäinen varsinainen Monroesta kirjoitettu elämäkerta ja ainoa, joka julkaistiin ennen Monroen kuolemaa. Toisin kuin kaikki muut Monroe-elämäkerrat, se ei pääty Monroen kuolemaan, vaan hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa eli Sopeutumattomien jälkilöylyihin.

Tähän päivään mennessä Marilyn-elämäkertoja on julkaistu valtava määrä. Mikä Zolotowin teoksen arvo sitten on kaikkien maailman Marilyn-teosten joukossa? Vastaus on yksinkertainen: Zolotowin Marilyn ei ole itsemurhaaja eikä nuorena nukkunut. Hän tarkastelee Marilynia aikalaisenaan, tähtenä, jonka ura on jo kääntynyt laskuun ja joka pitää edelleen sitkeästi kiinni maineen nurkasta.

Juuri Zolotow asetti ne askelmerkit, joiden mukaan Marilynin elämää on myöhemmin kuvattu, ja Marilynin myöhemmät elämäkerturit ovat seuranneet Zolotowin esimerkkiä uskollisesti. Perusasiat ovat uudemmissa elämäkerroissa samat kuin Zolotowin teoksessa, mutta painotukset ovat muuttuneet. Esimerkiksi Marilynin kurjaa lapsuutta ja epävakaata äitiä on käsitelty tuoreemmissa teoksissa huomattavasti enemmän. Marilynin kuoleman jälkeen hänestä on tullut traagisempi ja surullisempi hahmo. Puheet Marilynin älykkyydestä ja kirjaviisaudesta ovat pääosin myöhempää perua, samoin kertomukset hänen lääke- ja päihderiippuvuudestaan.

Zolotowin elämäkerta, kuten tietääkseni myös kaikki Marilynin kuoleman jälkeen julkaistut elämäkerrat, on epävirallinen (unauthorized) teos; toisin sanoen sen julkaisuun ei ole pyydetty Marilynin lupaa, eikä Marilyn ole osallistunut teoksen kirjoittamiseen. Hyvä näin: viralliset elämäkerrat tuppaavat keskittymään kohteensa bränditietoisuuden kasvattamiseen ja markkinointiin. Epävirallisilla elämäkerroilla on ”lupa” esittää kohteensa myös vähemmän mairittelevassa valossa.

Zolotow käsittelee Marilynia teoksessaan suopeasti, muttei kritiikittä. Itse asiassa Zolotowin teoksessa kuvataan Marilynin löyhää työskentelymoraalia raadollisemmin kuin yhdessäkään toisessa lukemassani Marilyn-teoksessa. Hän tuo auliisti esille, kuinka vaikeaa Marilynin kanssa oli työskennellä ja kuinka Marilyn myöhästeli niin kuvauksista kuin muistakin tilaisuuksista. Marilynin patologisesta myöhästelystä on sittemmin tullut erittäin keskeinen osa hänen henkilökuvaansa.

Eräässä asiassa Zolotow onnistuu kenties paremmin kuin kukaan muu Marilynin elämäkertureista (ainakin paremmin kuin kukaan niistä, joiden teoksia olen itse lukenut): hän kuvaa Marilynin työskentelyä yksityiskohtaisesti ja elävästi. Zolotowin Marilyn on kuin höyryjuna, joka lähtee liikkeelle hitaasti ja vaivalloisesti – ja kun se kerran pääsee vauhtiin, ei sitä pysäytä mikään. Myös Marilynin työskentely alkoi aina kankeasti, ja hänen ensimmäiset ottonsa olivat usein surkeita. Lämmittelyn jälkeen hän alkoi kuitenkin loistaa, ja parhaimmillaan hän oli kuvauspäivän loppupuolella, kun vastanäyttelijät ja koko muu tiimi oli jo väsähtänyt.

Zolotow ottaa Marilynin tarinan kertojana verrattain suuria vapauksia. Hänen kerronnassaan on romaanimainen ote: hän kuvaa tilanteita äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja esittää kirjan sivuilla dialogeja sanasta sanaan. Kyse on tietekin tulkinnasta; Zolotowin indikatiivissa esitettyjen kuvausten kontekstina on esipuheessa esitetty vastuuvapauslauseke: ”En ole keksinyt [tässä kirjassa esitettyjä dialogeja, toimintakohtauksia ja kuvauksia]. Ne perustuvat niihin osallistuneiden ihmisten haastatteluihin ja julkaistuun aineistoon.” On erikoinen ja mielestäni kyseenalainen ratkaisu muovata tällainen haastatteluihin perustuva materiaali romaanimaisten kohtausten muotoon. Kenties romaaneille ominaisen kerrontatyylin sekoittaminen elämäkertaan kuuluu laajemminkin tuon ajan kirjallisuuteen?

Marilyn Monroen elämän suomenkielinen käännös taitaa olla nykyään jo osa katoavaa kirjallista kerrostumaa. Ilmeisesti suomennoksesta on otettu vain yksi painos, vuonna 1964. Pari vuotta Marilynin kuoleman (joka tapahtui vuonna 1962) jälkeen markkinoilla oli jo melkoinen määrä hänen elämäänsä käsitteleviä teoksia, eikä Zolotowin teoksen uusintapainokselle ilmeisesti ollut enää 60-luvun puolivälin jälkeen kysyntää.  – Itse löysin Marilyn Monroen elämän kirjaston varastohyllystä nuhjaantuneena ja rääkättynä. Valokuvaliitteestä puuttui ilmeisesti monta sivua. Noin huonokuntoista nidettä tuskin säilytetään enää montaa vuotta kirjaston varastossa. (Sinänsä kiva nähdä, että Marilynin elämäkerralle on riittänyt vuosien saatossa lukijoita; nykyään elämäkertateoksia tai oikeastaan mitään muitakaan kirjoja ei lainata ja lueta noin rupiseen kuntoon asti.)

Menettääkö suomalainen lukijakunta mitään, kun Marilyn Monroen elämän suomennos hiljalleen katoaa maan päältä? Kannattaako nykylukijan tarttua Zolotowin Marilyn-elämäkertaan? Riippuu lukijasta. Todelliselle Marilyn-entusiastille teos on pakollinen luettava – se kertoo paljon siitä, millaisena hahmona Marilynin aikaiset näkivät hänet. Suomennos on kuitenkin auttamatta vanhentunut. Tekstissä vilisee käännösvirheitä tai vanhentuneita ilmaisuja, kuten pakinoitsija (kun tarkoitetaan kolumnistia tai toimittajaa), seks-kone (!!!), probleema ja musical. Puutteistaan huolimatta Zolotowin teoksella on myös kiistattomia ansioita, ja soisin, että se vielä jonain päivänä tarjottaisiin uusille lukijoille nykyaikaisena, huoliteltuna käännöksenä. Vanhasta käännöksestä ei ole tässä vaiheessa mitään järkeä ottaa uusintapainosta.

En kuitenkaan suosittele aloittamaan Marilynin elämään tutustumista Zolotowin kirjalla, sillä Marilynista on kirjoitettu paljon kattavampia ja tasokkaampiakin elämäkertoja. Kehotan aloittamaan mieluummin esimerkiksi Anthony Summersin Jumalatar – Marilyn Monroe -teoksesta tai Joyce Carol Oatesin upeasta Blondi-tiiliskiviromaanista. Myös Norman Mailerin Marilyn: A Biography on kelpo teos tähän tarkoitukseen.

Maurice Zolotow: Marilyn Monroen elämä (Marilyn Monroe, 1960, suom. 1964)
Lukuhaasterasti: 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.).
Mistä peräisin: kirjastosta.

Starry Eyes (2014) – Salatieteillä tähtitaivaalle

STARRY EYES
Starry Eyes (2014)

Käsittelin viime viikolla blogissa Strange Colour of Your Body’s Tearsia, jota Night Visions esitti kaksi vuotta sitten. Jatketaan vielä tällä ja seuraavalla viikolla Night Visions -leffojen parissa. Kyse ei ole mistään ennalta suunnitellusta NV-sarjatulesta, vaan onnekkaasta sattumasta. Syksy saapuu, illat pimenevät ja Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtuma lähestyy. Ohjelmistoa ei näköjään ole vielä julkistettu, mutta sen voin jo sanoa, että tämän syksyn jäätelöaiheinen promokuva on varmaankin koko festarin tähänastisen historian hienoin.

Starry Eyes (Yhdysvallat/Belgia 2014) pyörähti Night Visionsissa vuosi sitten syksyllä. Elokuva kertoo Sarahista (Alex Essoe), joka harrastaa intohimoisesti näyttelemistä. Päivät kuluvat tarjoilijana Hooters-tyylisessä ravintolassa, jonka omistaja vaatii työntekijöitä pukeutumaan asiakkaiden iloksi tiukkoihin leggingseihin ja napapaitaan. Koe-esiintymisten herättämä toivo antaa voimia Sarahin arkeen. Valitettavasti amatöörinäyttelijöitä on tarjolla kaikenlaisiin tuotantoihin jonoksi asti, ja Sarah jää kerta toisensa jälkeen ilman roolia.

Sarah on sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän on ujo ja arka, mutta samalla janoaa huomiota ja haluaa päästä esiintymään. Ujoudestaan huolimatta hän on onnistunut ujuttautumaan osaksi pientä nuorten aikuisten kaveripiiriä. Suurin osa kavereista suhtautuu Sarahiin välinpitämättömästi; ainoastaan kämppis Tracy (Amanda Fuller) ja elokuvaohjaajan uraa suunnitteleva Danny (Noah Segan) välittävät aidosti Sarahin kuulumisista.

STARRY-EYES-tukka
Sarahilla on keinonsa käsitellä negatiivisia tunteita.

Kaveriporukkaan kuuluuva Erin (Fabienne Therese) on niin ikään kiinnostunut näyttelemisestä. Erin on näyttelijäkokelaana tyystin toista maata kuin Sarah: hän on itsevarma, äänekäs ja röyhkeä. Omaa habitustaan kohentaakseen hän laskee julmaa leikkiä Sarahin kustannuksella. Erin ei ehkä halua tietoisesti loukata Sarahia, mutta tulee käytöksellään masentaneeksi tämän perin pohjin. Noidankehä on valmis. Sarahin itsetunto on ilmeisesti lapsuusvuosina jäänyt vaille tarvittavia tukikeppejä, jolloin hänestä on kasvanut arka ja huomionkipeä. Erin näkee Sarahissa helpon uhrin, mikä saa Sarahin omanarvontunnon vieläkin pahemmille säröille.

Kun Sarah sitten saa kutsun The Silver Scream -nimisen kauhuelokuvan koe-esiintymiseen, tunnelma kohoaa kattoon. Koe-esiintyminen ei kuitenkaan suju aivan niin hyvin kuin Sarah on toivonut. Hän pyrkii käsittelemään pettymyksensä vahingoittamalla itseään ja repii studion vessassa päästään tukoittain hiuksia. Yllättävää kyllä, Sarahin itkuraivari herättää castingista vastaavien henkilöiden mielenkiinnon, ja Sarah pyydetään jatkokierrokselle. Studiota näyttää kiinnostavan Sarahissa juuri hänen heiveröisyytensä, itsetuhoisuutensa ja huono itsetuntonsa.

Elokuvateollisuus nähdään Starry Eyesissa valtavana salaliittona, joka houkuttelee satimeensa nuoria tyttöjä muovatakseen näistä omiin tarpeisiinsa soveltuvia välikappaleita. Optimaalisia uhreja ovat ne nuoret naiset, joissa yhdistyvät äärimmäinen kunnianhimo ja heikko itsetunto – siis juuri ne piirteet, jotka ovat Sarahille kaikkein leimallisimpia. The Silver Screamia tuottava Astraeus Pictures testaa tyttöjen soveltuvuutta ja motivaatiota muun muassa selvittämällä, ovatko he uraansa edistääkseen valmiita luopumaan fyysisestä koskemattomuudestaan. Näpelöitäväksi antautuminen todistaa, että tyttö on halukas uhraamaan kaikkensa menestyäkseen. Tämä tuo mieleen vanhan kunnon Faust-myytin: Sarah suhtautuu näyttelemiseen liian kunnianhimoisesti ja tulee sitten, tavallaan, myyneeksi sielunsa.

STARRY-EYES-tuottaja
Astraeus Picturesin tuottaja on pelmahtanut suoraan 40-luvulta.

Tuottajien ja näyttelijättärien yhteisillä vällypuuhilla on ilmeisesti ainakin jonkinlaista historiallista pohjaa. Esimerkiksi Marilyn Monroen puhutaan päässeen Hollywoodiin tuottajien makuuhuoneiden kautta. Vaikka huhu ei Marilynin kohdalla pitäisi paikkaansa, lienee totta, että jotkut tuottajat ovat pyytäneet nuorilta, kunnianhimoisilta näyttelijättäriltä lihallisia palveluksia – ja yhtä lailla voidaan olettaa, että jotkut ovat näihin pyyntöihin suostuneet. Marilyn totesi joskus: ”If I’d observed all the rules I’d never have got anywhere.” Tiellä tähtiin kaikki keinot ovat sallittuja.

The Silver Screamin castingista vastaava nainen ohjeistaa Sarahia: ”If you can’t fully let yourself go, how can you ever transform into something else?” Voisi luulla, että toiseksi muuttumisella viitataan prosessiin, jossa näyttelijä sisäistää uuden roolin. Sarah ei kuitenkaan selviä näin vähällä: pelkkä näytteleminen ei riitä, vaan Sarahin on todellakin luovuttava omasta minuudestaan. Samalla Starry Eyesia voi pitää kuvauksena niistä haasteista, joita jokainen näyttelijä työssään kohtaa. Näyttelijän työ todellakin vaatii eräänlaista välinpitämättömyyttä oman persoonan suhteen. Muistelen jonkun suomalaisen näyttelijättären (kyseessä taisi olla Seela Sella) todenneen, että näyttelijä ei saa koskaan miettiä sitä, miltä hän näyttää. Jokaisen näyttelijän on uskallettava olla epätäydellinen  ja ruma.

STARRY-EYES-zombie
Näyttelijän on opittava hyväksymään itsensä, tuijotti peilistä sitten millainen olento tahansa.

Starry Eyesia markkinoidaan ennen kaikkea kauhuelokuvana, mutta itse pidän sitä lähinnä kauhuksi naamioituna psykologisena draamana. Sarahin henkilöhahmo on tavattoman taitavasti rakennettu ja kaikessa omituisuudessaan yllättävän samastuttava. Alex Essoe suoriutuu roolistaan erinomaisesti – hänen kolhohko olemuksensa tuo paikoin mieleen Nymphomaniacin Stacy Martinin.

Elokuvassa vilahtelee salatieteisiin liittyvää symboliikkaa, joka tuntuu viime vuosina yleistyneen kauhuelokuvissa valtavasti (tai sitten kiinnitän siihen nykyään herkemmin huomiota). Osa Astraeus Picturesin työntekijöistä kantaa kaulallaan tai ihossaan erikoista pentagrammivariaatiota. Firman logo esittää puolitettua unikursaalista heksagrammia, jonka tunnetuin (muttei suinkaan ainoa) käyttöyhteys lienee Aleister Crowleyn kehittämä thelema. Myös Sarahin asuvalinnoissa voi nähdä symboliikkaa: aluksi hän pukeutuu viattomaan valkoiseen, sen jälkeen muutoksesta, puhdistumisesta ja uudistumisesta kielivään punaiseen ja lopulta mustaan, joka assosioidaan kuolemaan. Lisäksi elokuvassa luimii joukko huppupäisiä hiippareita, joiden liikkeet viittaavat satanistiseen tai vähintäänkin okkulttiseen salaseuraan elokuvateollisuuden takana.

STARRY-EYES-musta
Sarahin ideaali-itse. Huomatkaa pentagrammiriipus.

Osa symboliikasta tuntuu päälleliimatulta ja väkinäisen trendikkäältä. Pentagrammeja näkee nuorten kaulaketjuissa jo enemmän kuin rippiristejä – se on siis jo vahvasti valtavirtainen symboli. Ilmeisesti unikursaalisesta heksagrammista on tulossa jonkinlainen ”uusi pentagrammi”: jännän ja coolin näköinen merkki, jonka merkityksestä useimmilla sen kantajista ei ole kovinkaan selkeää käsitystä. Mitä kauhuelokuviin tulee, symbolien käytössä ja salaseuraviittauksissa on oma kyllä sisäinen logiikkansa, joka toistuu elokuvasta toiseen. Lopulta tämä tuntuu johtavan lähinnä symbolien merkitysten tyhjenemiseen. Niistä tulee pelkkiä mielivaltaisia kuvioita ilman merkitystä, printtejä Gina Tricotin paitoihin.

Starry Eyesissa salatieteiden suuntaan osoitteleva kuvasto ei kuitenkaan ole niin pinnallista kuin nykykauhuelokuvissa yleensä. Erityisesti tähtisymboli avautuu elokuvassa moneen suuntaan. Sen ilmeisin merkitys liittyy tietenkin näyttelijöihin tähtinä. Tähti on aina jotakin ihmisestä irrallista – eräänlainen epäinhimillinen kuori, joka peittää näyttelijän todellisen persoonan alleen tai jopa tuhoaa sen. Elokuvan nimi, ”tähtisilmä”, viittaa viattomuuteen ja söpöyteen. Pentagrammissa ja heksagrammissa sama tähti vääristyy pahaksi ja rumaksi. Myös tuotantoyhtiön nimi, Astraeus Pictures, viittaa tähtiin – Astreaeus eli Astraios on kreikkalainen tähtitieteen jumala. Kaipa tähdessä voi nähdä viittauksen myös Luciferiin eli Kointähteen (no, tämä oli ehkä hieman kaukaa haettua).

STARRY-EYES-logo
Unikursaalinen heksarammi on uusi pentagrammi.

Night Visionsin pitkäaikainen yhteistyökumppani VLMedia julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n kotimaan markkinoille, mikä on tietenkin hyvä juttu. Harmillista kuitenkin on, että julkaisun suomenkielinen tekstityksen tasossa ei ole kehumista. Tekstityksestä bongaa pahoja käännösvirheitä, ei-niin-sujuvia lauserakenteita ja typoja. Näitä näkee tosin nykyään missä tahansa: tekstitysten taso on laskenut viime vuosina melkoisesti melkein yhtiössä kuin yhtiössä.

Starry Eyes on kiinnostava kuvaus huonosta itsetunnosta kärsivän naisen henkisestä ahdingosta. Jos kauhuelementit olisi kytketty tarinaan harkitummin, voisi elokuvalle antaa yhden staran lisää.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.