Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu
Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david
Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****

Mainokset

Starry Eyes (2014) – Salatieteillä tähtitaivaalle

STARRY EYES
Starry Eyes (2014)

Käsittelin viime viikolla blogissa Strange Colour of Your Body’s Tearsia, jota Night Visions esitti kaksi vuotta sitten. Jatketaan vielä tällä ja seuraavalla viikolla Night Visions -leffojen parissa. Kyse ei ole mistään ennalta suunnitellusta NV-sarjatulesta, vaan onnekkaasta sattumasta. Syksy saapuu, illat pimenevät ja Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtuma lähestyy. Ohjelmistoa ei näköjään ole vielä julkistettu, mutta sen voin jo sanoa, että tämän syksyn jäätelöaiheinen promokuva on varmaankin koko festarin tähänastisen historian hienoin.

Starry Eyes (Yhdysvallat/Belgia 2014) pyörähti Night Visionsissa vuosi sitten syksyllä. Elokuva kertoo Sarahista (Alex Essoe), joka harrastaa intohimoisesti näyttelemistä. Päivät kuluvat tarjoilijana Hooters-tyylisessä ravintolassa, jonka omistaja vaatii työntekijöitä pukeutumaan asiakkaiden iloksi tiukkoihin leggingseihin ja napapaitaan. Koe-esiintymisten herättämä toivo antaa voimia Sarahin arkeen. Valitettavasti amatöörinäyttelijöitä on tarjolla kaikenlaisiin tuotantoihin jonoksi asti, ja Sarah jää kerta toisensa jälkeen ilman roolia.

Sarah on sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän on ujo ja arka, mutta samalla janoaa huomiota ja haluaa päästä esiintymään. Ujoudestaan huolimatta hän on onnistunut ujuttautumaan osaksi pientä nuorten aikuisten kaveripiiriä. Suurin osa kavereista suhtautuu Sarahiin välinpitämättömästi; ainoastaan kämppis Tracy (Amanda Fuller) ja elokuvaohjaajan uraa suunnitteleva Danny (Noah Segan) välittävät aidosti Sarahin kuulumisista.

STARRY-EYES-tukka
Sarahilla on keinonsa käsitellä negatiivisia tunteita.

Kaveriporukkaan kuuluuva Erin (Fabienne Therese) on niin ikään kiinnostunut näyttelemisestä. Erin on näyttelijäkokelaana tyystin toista maata kuin Sarah: hän on itsevarma, äänekäs ja röyhkeä. Omaa habitustaan kohentaakseen hän laskee julmaa leikkiä Sarahin kustannuksella. Erin ei ehkä halua tietoisesti loukata Sarahia, mutta tulee käytöksellään masentaneeksi tämän perin pohjin. Noidankehä on valmis. Sarahin itsetunto on ilmeisesti lapsuusvuosina jäänyt vaille tarvittavia tukikeppejä, jolloin hänestä on kasvanut arka ja huomionkipeä. Erin näkee Sarahissa helpon uhrin, mikä saa Sarahin omanarvontunnon vieläkin pahemmille säröille.

Kun Sarah sitten saa kutsun The Silver Scream -nimisen kauhuelokuvan koe-esiintymiseen, tunnelma kohoaa kattoon. Koe-esiintyminen ei kuitenkaan suju aivan niin hyvin kuin Sarah on toivonut. Hän pyrkii käsittelemään pettymyksensä vahingoittamalla itseään ja repii studion vessassa päästään tukoittain hiuksia. Yllättävää kyllä, Sarahin itkuraivari herättää castingista vastaavien henkilöiden mielenkiinnon, ja Sarah pyydetään jatkokierrokselle. Studiota näyttää kiinnostavan Sarahissa juuri hänen heiveröisyytensä, itsetuhoisuutensa ja huono itsetuntonsa.

Elokuvateollisuus nähdään Starry Eyesissa valtavana salaliittona, joka houkuttelee satimeensa nuoria tyttöjä muovatakseen näistä omiin tarpeisiinsa soveltuvia välikappaleita. Optimaalisia uhreja ovat ne nuoret naiset, joissa yhdistyvät äärimmäinen kunnianhimo ja heikko itsetunto – siis juuri ne piirteet, jotka ovat Sarahille kaikkein leimallisimpia. The Silver Screamia tuottava Astraeus Pictures testaa tyttöjen soveltuvuutta ja motivaatiota muun muassa selvittämällä, ovatko he uraansa edistääkseen valmiita luopumaan fyysisestä koskemattomuudestaan. Näpelöitäväksi antautuminen todistaa, että tyttö on halukas uhraamaan kaikkensa menestyäkseen. Tämä tuo mieleen vanhan kunnon Faust-myytin: Sarah suhtautuu näyttelemiseen liian kunnianhimoisesti ja tulee sitten, tavallaan, myyneeksi sielunsa.

STARRY-EYES-tuottaja
Astraeus Picturesin tuottaja on pelmahtanut suoraan 40-luvulta.

Tuottajien ja näyttelijättärien yhteisillä vällypuuhilla on ilmeisesti ainakin jonkinlaista historiallista pohjaa. Esimerkiksi Marilyn Monroen puhutaan päässeen Hollywoodiin tuottajien makuuhuoneiden kautta. Vaikka huhu ei Marilynin kohdalla pitäisi paikkaansa, lienee totta, että jotkut tuottajat ovat pyytäneet nuorilta, kunnianhimoisilta näyttelijättäriltä lihallisia palveluksia – ja yhtä lailla voidaan olettaa, että jotkut ovat näihin pyyntöihin suostuneet. Marilyn totesi joskus: ”If I’d observed all the rules I’d never have got anywhere.” Tiellä tähtiin kaikki keinot ovat sallittuja.

The Silver Screamin castingista vastaava nainen ohjeistaa Sarahia: ”If you can’t fully let yourself go, how can you ever transform into something else?” Voisi luulla, että toiseksi muuttumisella viitataan prosessiin, jossa näyttelijä sisäistää uuden roolin. Sarah ei kuitenkaan selviä näin vähällä: pelkkä näytteleminen ei riitä, vaan Sarahin on todellakin luovuttava omasta minuudestaan. Samalla Starry Eyesia voi pitää kuvauksena niistä haasteista, joita jokainen näyttelijä työssään kohtaa. Näyttelijän työ todellakin vaatii eräänlaista välinpitämättömyyttä oman persoonan suhteen. Muistelen jonkun suomalaisen näyttelijättären (kyseessä taisi olla Seela Sella) todenneen, että näyttelijä ei saa koskaan miettiä sitä, miltä hän näyttää. Jokaisen näyttelijän on uskallettava olla epätäydellinen  ja ruma.

STARRY-EYES-zombie
Näyttelijän on opittava hyväksymään itsensä, tuijotti peilistä sitten millainen olento tahansa.

Starry Eyesia markkinoidaan ennen kaikkea kauhuelokuvana, mutta itse pidän sitä lähinnä kauhuksi naamioituna psykologisena draamana. Sarahin henkilöhahmo on tavattoman taitavasti rakennettu ja kaikessa omituisuudessaan yllättävän samastuttava. Alex Essoe suoriutuu roolistaan erinomaisesti – hänen kolhohko olemuksensa tuo paikoin mieleen Nymphomaniacin Stacy Martinin.

Elokuvassa vilahtelee salatieteisiin liittyvää symboliikkaa, joka tuntuu viime vuosina yleistyneen kauhuelokuvissa valtavasti (tai sitten kiinnitän siihen nykyään herkemmin huomiota). Osa Astraeus Picturesin työntekijöistä kantaa kaulallaan tai ihossaan erikoista pentagrammivariaatiota. Firman logo esittää puolitettua unikursaalista heksagrammia, jonka tunnetuin (muttei suinkaan ainoa) käyttöyhteys lienee Aleister Crowleyn kehittämä thelema. Myös Sarahin asuvalinnoissa voi nähdä symboliikkaa: aluksi hän pukeutuu viattomaan valkoiseen, sen jälkeen muutoksesta, puhdistumisesta ja uudistumisesta kielivään punaiseen ja lopulta mustaan, joka assosioidaan kuolemaan. Lisäksi elokuvassa luimii joukko huppupäisiä hiippareita, joiden liikkeet viittaavat satanistiseen tai vähintäänkin okkulttiseen salaseuraan elokuvateollisuuden takana.

STARRY-EYES-musta
Sarahin ideaali-itse. Huomatkaa pentagrammiriipus.

Osa symboliikasta tuntuu päälleliimatulta ja väkinäisen trendikkäältä. Pentagrammeja näkee nuorten kaulaketjuissa jo enemmän kuin rippiristejä – se on siis jo vahvasti valtavirtainen symboli. Ilmeisesti unikursaalisesta heksagrammista on tulossa jonkinlainen ”uusi pentagrammi”: jännän ja coolin näköinen merkki, jonka merkityksestä useimmilla sen kantajista ei ole kovinkaan selkeää käsitystä. Mitä kauhuelokuviin tulee, symbolien käytössä ja salaseuraviittauksissa on oma kyllä sisäinen logiikkansa, joka toistuu elokuvasta toiseen. Lopulta tämä tuntuu johtavan lähinnä symbolien merkitysten tyhjenemiseen. Niistä tulee pelkkiä mielivaltaisia kuvioita ilman merkitystä, printtejä Gina Tricotin paitoihin.

Starry Eyesissa salatieteiden suuntaan osoitteleva kuvasto ei kuitenkaan ole niin pinnallista kuin nykykauhuelokuvissa yleensä. Erityisesti tähtisymboli avautuu elokuvassa moneen suuntaan. Sen ilmeisin merkitys liittyy tietenkin näyttelijöihin tähtinä. Tähti on aina jotakin ihmisestä irrallista – eräänlainen epäinhimillinen kuori, joka peittää näyttelijän todellisen persoonan alleen tai jopa tuhoaa sen. Elokuvan nimi, ”tähtisilmä”, viittaa viattomuuteen ja söpöyteen. Pentagrammissa ja heksagrammissa sama tähti vääristyy pahaksi ja rumaksi. Myös tuotantoyhtiön nimi, Astraeus Pictures, viittaa tähtiin – Astreaeus eli Astraios on kreikkalainen tähtitieteen jumala. Kaipa tähdessä voi nähdä viittauksen myös Luciferiin eli Kointähteen (no, tämä oli ehkä hieman kaukaa haettua).

STARRY-EYES-logo
Unikursaalinen heksarammi on uusi pentagrammi.

Night Visionsin pitkäaikainen yhteistyökumppani VLMedia julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n kotimaan markkinoille, mikä on tietenkin hyvä juttu. Harmillista kuitenkin on, että julkaisun suomenkielinen tekstityksen tasossa ei ole kehumista. Tekstityksestä bongaa pahoja käännösvirheitä, ei-niin-sujuvia lauserakenteita ja typoja. Näitä näkee tosin nykyään missä tahansa: tekstitysten taso on laskenut viime vuosina melkoisesti melkein yhtiössä kuin yhtiössä.

Starry Eyes on kiinnostava kuvaus huonosta itsetunnosta kärsivän naisen henkisestä ahdingosta. Jos kauhuelementit olisi kytketty tarinaan harkitummin, voisi elokuvalle antaa yhden staran lisää.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.

Vangitut (2013) – Mielen takova voima

VANGITUT julkka
Vangitut (2013)

Menneenä keväänä katselin Denis Villeneuven Enemyn (2013), joka oli niin hyvä, etten voinut olla kiinnostumatta miehen muustakin tuotannosta. Tähän hätään sain käsiini ainoastaan elokuvat Vangitut (Yhdysvallat 2013) ja Incendies (Kanada/Ranska 2010), muita ei taida Suomen tallennemarkkinoilla olla tarjolla. Ensimmäisenä katseluun pääsi Vangitut, jota onkin jännä verrata Enemyyn. Näitä kahta elokuvaa yhdistää Villeneuven lisäksi päänäyttelijä Jake Gyllenhaal. Lisäksi molempia elokuvia on soviteltu lähinnä trillerin lajityyppiin. Silti kyse on hyvin erilaisista elokuvista. Enemyssä pieni on kaunista: hahmoja ja lokaatioita on todella vähän. Vangittujen tapahtumakulku taas on tyystin toisenlainen – pitkä, pirstaleinen ja uuvuttava.

Vangituilla on mittaa lähes kaksi ja puoli tuntia. En etenkään ilta-aikaan jaksa enää katsella näin pitkiä elokuvia yhteen putkeen, joten päätin katsoa elokuvasta ensimmäisen puoliskon illalla ja jatkaa toisen puoliskon parissa seuraavana päivänä. Toisin kävi: vaikka meinasin nukahtaa, oli Vangitut pakko katsoa yhdellä rykäisyllä. Ensimmäisen tunnin aikana tapahtumista ehditään kieputtaa niin hurja möykky, ettei katselua yksinkertaisesti voinut jättää seuraavaan päivään.

VANGITUT-alex-loki
Loki (oik.) tietää, kuinka tottelemattomia nuoria miehiä kuulustellaan. Kuulusteltavana Alex (vas.).

Keller (Hugh Jackman) ja Grace Dover (Maria Bello) lähtevät lapsineen viettämään kiitospäivää naapuriensa Franklin (Terrence Howard) ja Nancy Birchin (Viola Davis) luokse. Kesken mukavan illanvieton Doverien ja Birchien kahdeksanvuotiaat tyttäret katoavat jäljettömiin. Virkavalta saapuu paikalle, ja käynnistyy massiivinen etsintä, jota johtaa poliisietsivä Loki (Gyllenhaal). Ainoa johtolanka on Birchien talon lähistöllä nähty asuntoauto, jonka omistajaksi osoittautuu henkisesti jälkeenjäänyt Alex Jones (Paul Dano). Alex pidätetään, mutta todisteiden puutteessa syytettä ei voida nostaa.

Keller edustaa ihmistyyppiä, joka on epäluuloisen perusluonteensa vuoksi tottunut hoitamaan asiat itse. Hän kokoaa kellariinsa muona- ja tarvikevarastoa maailmanloppua odotellen ja opettaa poikaansa metsästämään silmälläpitäen sitä hetkeä, kun tölkkimuona loppuu. Ei siis ole vaikea arvata, mitä Keller tekee, kun Loki nostaa kätensä pystyyn Alexin suhteen. Katsoja ei tässä vaiheessa voi muodostaa mitään kovinkaan selkeää mielipidettä Alexin syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Keller puolestaan ei voi sietää ajatusta siitä, että hänen tyttäreensä kohdistetut rikokset jäävät rankaisematta. Siksi uskoo hän fanaattisesti Alexin syyllisyyteen – ja myös toimii sen mukaan. Oman tyttärensä menetystä sureva Franklin seuraa Kellerin touhuja vastentahtoisesti vierestä.

VANGITUT-keller
Suoran toiminnan miehiä: Kellerille ei sanota ”ei”.

Keller tulee silmittömässä raivossaan luoneeksi melkoisen paradoksin. Kellerin vihan laukaisee mielikuva siitä, että hänen omalle tyttärelleen tehdään pahaa. Niinpä hän pyrkii löytämään tyttärensä tekemällä samaa, mitä hän kuvittelee tyttärensä sieppaajan tekevän: pahoinpitelemällä ja laiminlyömällä avutonta ihmistä, joka on henkisesti pelkkä lapsi. Hirviötä metsästäessään Keller muuttuu itse hirviöksi. Kellerin raivoa ja tuskaa on helppo ymmärtää. Silti hänen toimensa ovat äärimmäisiä ja mahdottomia hyväksyä. Itse huomasin jopa toivovani, ettei Keller koskaan saa tytärtään takaisin: ihminen, joka on valmis tällaisiin tekoihin, ei ansaitse lapsen ihailua ja rakkautta.

Samaan aikaan toisaalla Loki kartoittaa muita tutkintalinjoja. Alkuun eri epäillyillä ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, mutta hiljalleen yllättäviä yhteyksiä löytyykin.

Elokuvaa on markkinoitu paljolti kuvilla, joissa Kellerin ja Lokin kasvot on asetettu ikään kuin vastakkain, mikä kuvaa hyvin näiden hahmojen persoonallisuuksia ja asemia elokuvan tapahtumakulussa. Kun Keller riehuu spastisesti tunnekuohunsa vallassa, lähestyy Loki tapausta systemaattisesti ja rationaalisesti. Keller on kunnon family man, kun taas Lokilla ei näytä olevan lainkaan perhettä tai ystäviä. Keller on henkeen ja vereen kristitty: hän turvautuu toimissaan usein rukouksen voimaan, ja auton peruutuspeilissä killuu puinen risti. Päälle päätteeksi hän on ammatiltaan puuseppä… Lokin uskonnollinen vakaumus ei tule aivan suoraan ilmi, mutta tiettyjä viitteitä siihen kyllä löytyy. Hänen nimensä viittaa skandinaavisessa mytologiassa (ja myös Marvelin Thor-sarjakuvissa ja -elokuvissa) esiintyvään Loki-jumaluuteen.

Loki-jumaluutta on hieman hankala kuvailla sellaiselle, jolle tämä ei ole ennalta lainkaan tuttu. Hän muistuttaa monessa suhteessa C. G. Jungin kuvailemaa Narrin arkkityyppiä, ja onpa hänessä selkeitä yhtäläisyyksiä myös kristillisen mytologian Luciferiin. Lokille – ja niin ikään myös Narrille – ominaisia piirteitä ovat terävä äly, nokkeluus, kapinahenki ja tarve rikkoa totunnaisia kaavoja. Myös Vangittujen Loki kulkee omia polkujaan. Hän ei perusta tiimityöskentelystä, vaan tahtoo tehdä asiat omalla tavallaan ja mielellään soolona.

VANGITUT-kadet
Lokilla on kädet täynnä tavaraa.

Kiinnostava elementti Lokin henkilöhahmossa ovat tietyt symbolit, joita hän kantaa. Hänen sormessaan vilahtelee sormus, johon on kuvattuna vapaamuurarijärjestön suorakulma ja harppi. Hänen sormiinsa on tatuoitu planeettojen symboleita ja kaulaansa kahdeksansakarainen tähti. En nyt käy tarkemmin ruotimaan, mitä tämä symboliröykkiö oikein tarkoittaa. Sen verran se kuitenkin Lokista kertoo, että hän on itse valinnut oman maailmankatsomuksellisen asemansa eikä pelkää asettua poikkiteloin valtavirtaan nähden. Kellerin kristillisyys puolestaan tuntuu olevan perittyä ja ulkoapäin annettua: siihen kuuluvat tietyt ulkoiset rituaalit, eikä juuri muuta.

Kiinnostava vastakohtaisuus löytyy myös siitä, mikä motivoi Kelleriä ja Lokia toimintaan. Keller etsii kadonnutta tyttöä apinan raivolla, koska kyse on hänen tyttärestään. Loki puolestaan toimii siksi, että se on hänen tehtävänsä. Loki edustaa järjestäytynyttä ja byrokraattista yhteiskuntaa, joka pitää – ainakin periaatteessa – jokaista lasta yhtä tärkeänä. Keller taas tuntuu jumittuneen jonkinlaiseen heimoajatteluun, jossa lapsi nähdään tärkeänä, koska tämä edustaa hänen omaa vertaan. Keller tekee kaikesta henkilökohtaista ja toimii äärimmäisen subjektiivisen öyhön vallassa – Loki puolestaan pitää omat tunteensa sopivan etäisyyden päässä tapahtumista eikä päästä niitä valloilleen – ei ainakaan kovin usein.

VANGITUT-silma
Elokuvassa nähdään monenlaisia vankeja – tässä niistä yksi.

Vangitut on upea elokuva ensimmäiset kaksi tuntia. Ote kuitenkin lipsuu loppua kohden, kun langanpäät alkavat hapuillen löytää toisiaan. Tietenkin on hyvä, että kaikki elokuvan elementit saavat selityksensä ja kovin hajanaisesta kokonaisuudesta saadaan kuin saadaankin tiukka ja selkeä paketti – mutta se juoniratkaisu, jonka avulla tämä tehdään, ei mielestäni yksinkertaisesti ole vähääkään uskottava.

Lisäksi on myönnettävä, että elokuvan juonessa on kautta linjan hienoisia epäloogisuuksia. Jäin esimerkiksi epäilemään, annetaanko Pennsylvaniassa (johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat) todellakin poliisille näin laajat oikeudet. Loki kävelee usein muina miehinä ihmisten, jotka eivät ole edes virallisesti epäiltyjä, koteihin ja käy tonkimaan laatikoita. Etsintälupia ei kysellä eikä esitellä. Loki käväisee luvattomalla vierailulla myös Doverien tontilla, jonne hänellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään asiaa. – Myös siihen, millaiseksi Alexin henkinen tila ja luonne kuvataan, suhtaudun itse aika skeptisesti. Mutta liikaan realisminkaipuuseen ei katsojan kannata hirttäytyä – ainakaan, jos haluaa nauttia elokuvasta.

VANGITUT-talot
Poliisietsivät pääsee näkemään yhtä sun toista ihmisten kodeissa – senkus avaa oven ja marssii sisään.

Elokuvan ”vangittuja” eivät ole pelkästään siepatut työt, vaan… no, melkein kaikki elokuvan henkilöhahmot. Lasten sieppaukseen liittyvät tapahtumat ovat luonteeltaan niin häiritseviä, että ne jättävät pysyvän jäljen lähes jokaiseen, joka joutuu näiden tapahtumien kanssa tekemisiin. Kyse ei ole mistään pienistä arvista tai kolhuista, vaan toimintaa rajoittavista ja koko elämän sävyn ja suunnan määrittävistä (henkisistä) vammoista. Elokuvan tapahtumien mittakaava ja lamaannuttava voima ei jätä ketään asianomaisista entiselleen: elämä ehkä jatkuu, mutta muistot takovat kahleita jalkoihin ja kaltereita ikkunoihin.

Vangittujen julisteessakin näkyvä labyrintin kartta nousee elokuvan tapahtumasarjassa esille vasta puolenvälin jälkeen. Tavallaan on harmi, ettei sitä hyödynnetä visuaalisena elementtinä enempää – ja toisaalta olen tekijöiden ratkaisuun tyytyväinen. Se, millainen labyrintti on tosiasiassa luonteeltaan, jätetään elokuvassa katsojan tulkinnan varaan – ja katsojan mielikuvitus luultavasti kehittelee paljon hirviömäisempiä skenaarioita kuin käsikirjoittajat olisivat koskaan voineet keksiä.

Vangitut voisi olla parempi elokuva kuin se on. Tällaisenaankin se on 2010-luvun trillereiden parhaimmistoa.

*****

Vangitut DVD @ Discshop
Vangitut BD @ Discshop