The Salvation (2014) – Ruipale länkkäriksi

the salvation juliste
The Salvation (2014)

Aina välillä silmiin osuu elokuvia, joissa on lyöty yhteen ainakin näennäisesti huonosti yhteensopivia piirteitä. Vai mitä sanotte vuonna 2014 ensi-iltaan tulleesta, tanskalaisesta lännenelokuvasta? Lännenelokuvien tuotanto tyssäsi aika tehokkaasti, kun genren kultakausi oli ohi, eikä pohjoiseurooppalaisia genren edustajia löydy montaa. The Salvation (Tanska/Iso-Britannia/Etelä-Afrikka 2014) on tässä mielessä epätyypillinen tapaus – ja samalla vähän liiankin perinteinen länkkäri. Elokuvan on ohjannut Kristian Levring, joka tunnetaan yhtenä Dogme95-manifestin neljästä allekirjoittajasta.

Jon (Mad Mikkelsen) on tanskalainen sotilas, joka on purjehtinut Atlantin yli uuteen maailmaan etsimään parempaa elantoa veljensä Peterin (Michael Persbrandt) kanssa. Vuonna 1871 Jonin vaimo ja 10-vuotias poika seuraavat Jonia Amerikkaan. Perhe saa kuitenkin Amerikassa karmean vastaanoton: kaksi rikollista hyökkää heidän kimppuunsa, ja vain Jon selviää rytäkästä hengissä. Klassisen vigilante-tarinan ainekset on saatu nätisti kasaan alle 20 minuutissa.

The Salvation Perhe
Jonin perheonni ei kauaa jatku.

The Salvationin tapahtumat tuovat mieleen läheisesti toisen Dogma-miehen eli Thomas Vinterbergin tuoreehkon ohjauksen eli Jahdin. Näiden elokuvien jännite syntyy siitä, että Mikkelsenin hahmoa mätetään alusta lähtien armotta turpaan, mikä herättää katsojissa voimakkaan kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä enemmän Mikkelsenin hahmo vastustelee, sitä lujempaa häntä lyödään. Kuten elokuvan nimikin vihjaa, lopussa katsojalle myönnetään jonkinlainen sovitus, mutta kerran kylmenneitä kalmoja ei koskaan saada virkoamaan. Sama peruskaava istuu The Salvationin 1800-luvun villiin länteen yhtä lailla kuin Jahdin 2010-luvun Tanskaan.

The Salvationissa on periaatteessa kaikki kohdillaan. Etelä-Afrikassa kuvatut ulkokohtaukset ovat visuaalisesti komeita. Aivan erityisesti pidin hauskasti värimääritellyistä yökohtauksista, joissa välttämättömyydestä on tehty hyvä. Niukassa valossa on hankala kuvata järkevän näköistä kuvamateriaalia, ja jälkikäteen tehty värimäärittely tekee kuvan usein luonnottoman näköiseksi. The Salvationin yökohtaukset ovat kalseissa väreissään korostetun keinotekoisen näköisiä. Ratkaisu on paitsi budjettiystävällinen, myös tyylikäs.

The Salvation Eva Green
Eva Greenin esittämä Prinsessa on kiinnostava hahmo, joka lupaa paljon mutta jää lopulta pelkäksi ruipaleeksi. Vasemmalla antagonisti Delarue.

Kokonaisuus jää kuitenkin valitettavan persoonattomaksi. The Salvation on ties kuinka mones toisinto samasta länkkärimuotista, johon soviteltuja elokuvia teatterit olivat 70-luvulla täynnä. Se on kaunis, tyylikäs ja mukaansatempaava. Se ei kuitenkaan erotu muiden lännenelokuvien joukosta mitenkään. Kyse ei ole genretietoisuudesta ja -uskollisuudesta hyvässä mielessä, vaan mielikuvituksen puutteesta.

Elokuvan näyttelijäkaarti on upea: Mikkelsen, Persbrant, Eva Green, Jonathan Pryce. On kiinnostavaa seurata ennen kaikkea Mikkelsenin ja Greenin tähtikuvien kehittymistä. Mikkelsen castataan kerta toisensa jälkeen traagisiin rooleihin, joihin liittyy yleensä raakaa epäoikeudenmukaisuutta. Greenille puolestaan näyttelee usein traumatisoituneita naisia, joista elämä on tehnyt kovia, jopa aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Voin suositella The Salvationia kaikille vigilante-elokuvien ja länkkäreiden vannoutuneille ystäville – en juuri muille.

*****

The Salvation DVD @ Discshop
The Salvation BD @ Discshop

Mainokset

Preerian laki (1961) – Peckinpahin pelinavaus

Ensin ylläpidollinen huomio: päätin kohentaa blogin navigointimahdollisuuksia ja askartelin tänne sivun, jossa on listattuna kaikki blogin elokuva-arvostelut aakkosjärjestyksessä. Se löytyy tuolta yläpalkista Arvostelut aakkosjärjestyksessä -linkin takaa. Ja tämän ilmoituksen kylkeen vähän off-topicia: sivua koostaessani hämmästyin, kuinka tekstejä onkin ehtinyt tässä reilun yhdeksän kuukauden aikana kertyä. Blogiin kirjoittaessaan sitä uppoutuu ehkä liiankin voimakkaasti kulloinkin käsillä olevaan aiheeseen, jolloin jo olemassa oleva tekstimassa jotenkin unohtuu. Julkaisutahti oli viime vuonna keskimäärin sellaiset kaksi tekstiä per viikko, mutta tänä vuonna rytmi taitaa vähän hidastua.

Preerian laki (1961)
Preerian laki (1961)

Sitten päivän aiheeseen. Suomen talvessa aletaan hiljalleen siirtyä ensilumen ihastuksesta kylmän viiman aiheuttamaan ketutukseen. Ja mihinkäs pakkasta olisi parempi paeta kuin länkkärien kuumaan ja tomuiseen maailmaan?

Olen ilmeisesti katsonut Preerian lain (The Deadly Companions, Yhdysvallat 1961) lyhyen Peckinpah-villitykseni aikoihin eli luultavasti vuonna 2010. Tuolloin katsoin kaikki ohjaajan elokuvat, jotka sain käsiini nopeasti ja helposti, eli aika tarkalleen puolet miehen tuotannosta. Elin  aikaa, jolloin ehdin ja jaksoin vielä ahmia valtavia määriä saman tekijän elokuvia putkeen. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on paras tapa tutustua keneen tahansa elokuvantekijään: kahlaamalla läpi yli kymmenen saman tyypin elokuvaa peräkanaa alkaa taatusti erottaa, mikä kyseiselle tekijälle on ominaista ja mikä ei. Tämä johtaa tietenkin yleensä valtavaan ähkyyn kyseessä olevan tekijän elokuvien suhteen. Peckinpahiakaan en ole katsonut mainitun maratonin jälkeen kuin yhden elokuvan. Verinen viikonloppu (The Osterman Weekend, Yhdysvallat 1983) oli pakko katsoa ihan sen kunniaksi, että elokuvasta saatiin viimein kotimainen DVD-julkaisu – kiitos vaan, Future Film.

Future Filmiä täytyy kiittää myös Peckinpahin debyyttielokuvan DVD-levityksestä. Koska edeltävä Peckinpah-kokemukseni liittyy nimenomaan hänen viimeiseen elokuvaansa, tulee miehen urakehitys aika hauskalla tavalla esille debyyttifeaturea katsellessa. Yleisesti ottaen täytyy sanoa, että pidän Peckinpahin myöhäistuotantoa huomattavasti kiinnostavampana kuin näitä 60-luvun elokuvia. Myöhempi tuotanto on älyllisempää ja tarkkanäköisempää. Silti (minun mielestäni) hänen paras elokuvansa sijoittuu aika tarkalleen uran puoliväliin: Olkikoiria (The Straw Dogs, Yhdysvallat 1971) hän ei tainnut koskaan ylittää. Sanon tämän pienellä varauksella, sillä miehen tuotannosta on edelleen näkemättä sen verran monta elokuvaa, että niiden laskemiseen tarvitaan sormia kahdesta kädestä.

PREERIAN-LAKI-yellowleg
Antagonisti Yellowlegin mutru.

Preerian laki on juuri sellainen elokuva, jolla Peckinpahin voi myöhempien elokuvien perusteella kuvitella aloittaneen ohjaajanuransa. Tarinan keskiössä on Yellowleg (Brian Keith), joka suunnittelee kumppaniensa Billy Keplingerin (Steve Cochran) ja Turkin (Chill Wills) kanssa pankkiryöstöä. Kolmikko on kuitenkin heti alusta lähtien sen verran kinaisa, ettei ryöstöstä tahdo tulla mitään. Kun Yellowleg tulee vahingossa ampuneeksi ventovieraan pikkupojan, päättää hän auttaa pojan äitiä Kitiä (Maureen O’Hara) hautaamaan pojan ruumiin. Alkaa pitkä ja riitaisa hautajaissaattue autiomaan yli kohti apassien alueella sijaitsevaa Siringoa.

PREERIAN-LAKI-billy-turk
Preerian remujengi: Billy ja Turk.

En tiedä, onko Billy Keplingerillä virallisesti mitään tekemistä Billy the Kidin kanssa. Yhdennäköisyys on kuitenkin selvä. Hän on elokuvan arvaamaton veijari ja naisiin menevä aseniekka. Yellowleg on huomattavasti hillitympi, arvoituksellisempi ja tasapainoisempi hahmo. Miesten välillä vallitsee jatkuva kiista auktoriteetista ja joukon johtajuudesta, mikä on sinänsä koomista – eihän miehillä oikeastaan ole muita johdettavia kuin toisensa ja sekavia puhua, ruokkoamaton Turk, joka seuraisi vaikka arokettua, mikäli sen päähän vain painettaisiin armeijahenkinen hattu.

Elokuvan keskeiseksi kehityskaareksi nousee Kitin ja Yellowlegin suhde. Yellowleg pyrkii hyvittämään hutilaukauksensa Kitille, joka puolestaan ei ole mainittavan kiitollinen autettava. Silloin tällöin sivutaan Yellowlegin menneisyyden traumaa, johon elokuvan toinen keskeinen kehityslinja liittyy. Loppupuolella nämä linjat – Kitin ja Yellowlegin suhde ja Yellowlegin trauman käsittely – yhtyvät varsin harmoniseksi kerronnalliseksi sumpuksi. Pekinpahin (todellinen tai luuloteltu) naisviha ei vielä tässä elokuvassa ole päässyt kunnolla loimuun, ja Kitin hahmo kuuluu Peckinpahin naishahmoista eittämättä positiivisimpiin.

Kit ja juniorin ruumis.
Kit ja edesmennyt Junior.

Preerian laki on huomattavasti valoisampi ja elämänuskoisempi kuin monet Peckinpahin myöhemmistä länkkäreistä. Lopussa tietenkin ammuskellaan, mutta lopputulos on paljon armollisempi kuin esimerkiksi Villissä joukossa (The Wild Bunch, Yhdysvallat 1969). Sinänsä Preerian laki edustaa vielä melko perinteistä länkkäriperinnettä toisin kuin Peckinpahin myöhemmät lopunajan myllytykset. Debyytiksi Preerian laki on hyvinkin tasapainoinen kokonaisuus – ehkä vähän liiankin: kokonaisvaikutelma jää turhan hajuttomaksi ja mauttomaksi ainakin, jos elokuvaa peilaa Peckinpahin muuta tuotantoa vasten.

*****

Discshop DVD

Lainsuojaton (1943) ja Jane Russellin kaula-aukko

Länkkäreitä tulee katsottua nykyään aika harvoin. Yle Teema (tai Yle TV2?) näytti jokin aika sitten Sam Peckinpahin elokuvan Pat Garrett ja Billy the Kid (Pat Garrett and Billy the Kid, Yhdysvallat 1973), ja monesti onkin jo ollut sillä hilkulla, etten ole sitä katsonut. Olen kuitenkin edelleen, neljä vuotta Villin joukon (The Wild Bunch, Yhdysvallat 1969) katsomisen jälkeen, eräänlaisessa Peckinpah-länkkäri-ähkyssä, joten toinen Billy the Kid -aiheinen elokuva kirmasi Pekinpahin ohi. Ja ai hitto: DVD-pinossa odottelee lisäksi Peckinpahin Preerian laki (The Deadly Companions, Yhdysvallat 1961).

LAINSUOJATON julkka
Lainsuojaton (1943)

Tuo toinen Billy the Kid -elokuva on Howard Hughesin Lainsuojaton (The Outlaw, Yhdysvallat 1943). Billy the Kidin ja Pat Garrettin välinen kahinointi jää elokuvassa sivurooliin, sillä keskiössä on tällä kertaa nainen, Jane Russellin esittämä Rio MacDonald. Lainsuojaton teki Russellista tähden, ja oikeastaan paras syy koko elokuvan katsomiseen on se, että Russellin upeista kasvoista ja komeasta rintavarustuksesta otetaan irti kaikki mahdollinen.

Elokuvan markkinointikuvastossa Rio esitetään ase kädessä ja huulet mutrulla. Luodaan mielikuvaa vaarallisesta femme fatalesta, joka tulee ja ampuu, ellei saa haluamaansa. Nostalgiaa ja heinälatoromantiikkaa tihkuvat kuvat antavat olettaa, että Rio on tuo elokuvan nimessäkin mainittu lainsuojaton.

Mutta ei, väärin menee. Elokuvan alkupuolella varttuneempi voro Doc Holliday (Walter Huston) yhdistää voimansa nuorin asesankarin, Billy the Kidin (Jack Buetel) kanssa. Paikallinen seriffi Pat Garrett (Thomas Mitchell) heristelee sormeaan, muttei tee oikein mitään. Kun Billy törmää Docin heilaan Rioon, alkaa lempi kyteä nuorten välillä.

LAINSUOJATON-billy-doc
Billy the Kid ja Doc.

Julisteiden perusteella voisi luulla, että Rio pompottaa ukkoja minkä ehtii. Elokuvan todellisuus on kuitenkin toinen. Rio nähdään alistettuna ja onnettomana heittopussina, jota ukot kohtelevat aika ajoin todella julmasti. Heinäladossa hänet nähdään elokuvan aikana tasan kerran. Kyseisessä kohtauksessa hänellä ei ole asetta, ja lisäksi hän päätyy syntyneessä kahinassa pahasti alakynteen. Huulten mutrusta ei näy jälkeäkään.

LAINSUOJATON-ihana-rio
Mutta on se sitten kaunis.

Tarina kertoo, että Hughes suunnitteli Russelille jonkinlaiset erikoiset rintaliivit, joissa kummankin rinnan alle kuului jämäkkä terästanko. Tangon oli tarkoitus kohottaa Russellin povea entisestään, mutta koska hökötys oli järjettömän epämukava, ei Russell omien sanojensa mukaan käyttänyt sitä, vaikka ohjaajalle muuta väittikin. Sen sijaan päätähdellä oli – näin hän väitti – yllään aivan tavalliset rintaliivit. Ne ilmeisesti riittivät, sillä elokuvassa ei tule kiinnittäneeksi huomiota juuri mihinkään muuhun kuin Russelin ryntäisiin ja kasvoihin. Ja hei, tämä on tutkitusti sukupuolesta ja seksuaalisesta orientaatiosta riippumaton asia.

Russellin tisseistä repesi tietenkin ensi-illan tienoilla iso itku, elettiinhän vasta vuotta 1943. Ohjaaja Hughes suostui leikkaamaan elokuvasta Production Code Administrationin vaatimuksesta noin puoli minuuttia Russellin rintamusta. Tässä vaiheessa yhtiö, jonka oli ollut tarkoitus huolehtia elokuvan levityksestä, perääntyi. Hughes alkoi taitavana mediapelurina lietsoa moraalipaniikkia elokuvan tienoilta, mikä johtikin valtaviin protesteihin – ja sai aikaan juuri sopivasti äläkkää, että elokuva saatiin teattereihin. Esitykset pyörivät huiman viikon verran, minkä jälkeen raina vedettiin kolmeksi vuodeksi pois teattereista. Laajemmalle esityskierrokselle Lainsuojaton pääsi vasta vuonna 1946.

Hieman ihmettelen, kuinka edes tuolloin elokuva on läpäissyt PCA:n tarkastuksen, niin antaumuksella Russellin figuuria esitellään.

LAINSUOJATON-bondage
Tähän tapaan.

Tirkistelynhimo menee kunnolla yli vasta kohtauksessa, jossa elokuvan keskeiset hahmot ratsastavat pakoon vihamielisiä intiaaneja (kuinka omaperäistä…). Kohtauksessa kuvataan useita kertoja nimenomaan Russellin ratsastusta suoraan edestä päin. Muutoin otokset ovat laajoja yleisotoksia koko ratsastavasta poppoosta. Russellin kuvaamiselle ei löydy mitään kerronnallista perustetta – kyse on pelkistä tisseistä.

LAINSUOJATON-rio-ratsailla
Rio ratsailla.

Jos jaksaa katsoa melkein kaksituntisen elokuvan Jane Russellin kasvojen ja rintamuksen takia, suosittelen Lainsuojatonta lämpimästi. Melkein tekisi mieleni liittää elokuvaan eksploitaatio-tägi. Juonellisesti elokuva on kömpelö ja pyörittelee western-kliseitä eestaas, mutta suoraan sanoen sama pätee minun kokemukseni mukaan valtaosaan länkkäreistä. Näyttelijäntyö on paikoin kankeaa, ja musiikissa sekä leikkauksessa on havaittavissa hienoista mickeymousing-efektiä.

*****