Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)
My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista..

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillän, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut kova paikka – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voidaan hyvällä syyllä spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut edes aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa ratkottavinaan – muiden ongelmien pohtimiselle ei juuri jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi joka ikinen päivä ja rankasti – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi luullakseni pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää ohjaava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta – ja joiden rikokset jäivätkin tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan sen syvällisemmin Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin kynänjälki on kyllä huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on nähdäkseni vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Eihän se oikeasti näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve.

Tämä ei nähdäkseni tee lainkaan oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta.

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

Mainokset

Hannibal, 3. tuotantokausi (2015) arvostelu

Hannibal, 3. tuotantokausi (20015)
Hannibal, 3. kausi (2015)

Hannibalin kolmas tuotantokausi (Yhdysvallat 2015) jäi minulla myöhäiselle, vaikka pidin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti. – Siltä varalta, että asia ei jollekulle ole itsestäänselvyys: tätä tekstiä ei välttämättä kannata lukea, mikäli haluaa ehdottomasti välttyä sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen liittyviltä spoilereilta.

Kolmannen tuotantokauden alku jättää paljon toivomisen varaa. Hannibal (Mads Mikkelsen) ja Bedelia Du Maurier (Gillian Anderson) ovat omaksuneet valeidentiteetit ja piilottelevat Firenzessä FBI:ltä. Tai näin tekee ainakin Hannibal – mitä Bedelia tekee ja miksi, se ei minulle aivan aukene, eikä sen kai tarvitsekaan. Samaan aikaan toisaalla Will Graham (Hugh Dancy) keräilee itseään toisen tuotantokauden mytäkän jäljiltä ja päättää etsiä Hannibalin käsiinsä. Will ei kuitenkaan löydä Hannibalia, vaan Hannibalin lapsuudentuttavan Chiyoh’n (Tao Okatomo), joka tarjoaa Willille uusia näkökulmia Hannibalin persoonaan ja elämään.

HANNIBAL -- Season: 3 -- Caroline Dhavernas as Alana Bloom, Laurence Fishburne as Jack Crawford, Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier, Hugh Dancy as Will Graham, Tao Okamoto as Chiyoh
Nää Hannibalin season cast -promokuvat ovat vaan upeita.

Kauden alkupuoli on suoraan sanottuna melko pitkästyttävää katseltavaa. Hannibalin ja Bedelian vetelä joutilaisuus Firenzessä ei yksinkertaisesti sytytä. Heti kauden alusta lähtien on kuitenkin selvää, että asetelma on muuttunut ratkaisevasti sitten kahden ensimmäisen tuotantokauden: henkilöhahmot eivät ole enää ”todellisia ihmisiä”, jotka elävät ja vaikuttavat jossakin kuvitellussa maailmassa tai tilassa, vaan pikemminkin eräänlaisia energioita, jotka kietoutuvat yhteen ja reagoivat keskenään kuin epävakaat kemialliset aineet. Kauden tapahtumat eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia, eikä katsojan oleteta mieltävän näkemäänsä loogiseksi kausaaliketjuksi.

En ole varma, kumpaa inhoan enemmän: Bedelia Du Maurieria vai Gillian Andersonia. Aloitetaan Bedeliasta: hän on yläluokkainen, todellisesta elämästä vieraantunut ja linnunluinen hienohelma, jonka jokainen ele ja sana kertoo itseriittoisesta ja ylimielisestä mielenlaadusta. Ja se, että häntä esittää Gillian Anderson, joka vain toistaa samaa roolia tuotannosta toiseen… Huh. Bedelian hahmo on kuitenkin sarjan kokonaisuudessa tarpeellinen. Koska Hannibalissa ei nähdä Clarice Starlingia ja koska Amanda Bloomin (Caroline Dhavernas) kanssa kävi kuten kävi, on Hannibalille täytynyt keksiä jostakin uusi heila.

HANNIBAL -- "Dolce" Episode 306 -- Pictured: Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier -- (Photo by: Ian Watson/NBC)
Liian löysää mun makuuni: Bedelia Du Maurier.

Tuotantokauden jälkipuoliskolla mukaan astuu hahmo, jota olen odottanut sarjan ensimmäisistä jaksoista lähtien: Francis Dolarhyde (Richard Armitage; jep, se sama kaveri joka esittää Peter Jacksonin Hobitti-elokuvissa Thorin Tammikilpeä), joka kantaa selässään valtavaa Punaista lohikäärmettä. Dolarhyde oli minulle lukioikäisenä todella tärkeä hahmo, ja sen vuoksi suhtaudun sen elokuvallisiin tulkintoihin erityisellä mielenkiinnolla. – Hannibalin versio Dolarhydestä on omalla tavallaan erittäin kiinnostava ja onnistunut. Toisin kuin Punainen lohikäärme -romaanissa ja vuoden 2002 elokuvassa, Hannibal-sarjassa ei käsitellä juuri lainkaan Dolarhyden lapsuutta tai syitä, joiden vuoksi Lohikäärme on iskenyt kyntensä juuri häneen. Kai oletuksena on, että me katsojat tiedämme nämä asiat joka tapauksessa. Ja niinhän me tiedämmekin.

Hannibal ei luultavasti ole kovin kiinnostavaa katsottavaa sellaiselle, joka ei ole tutustunut Hannibalin ja kumppaneiden hahmoihin aiempien filmatisointien tai Thomas Harrisin romaanien kautta. Toisin kuin monet adaptaatiot, se ei tyydy ”kuvittamaan” alkuperäisteoksia, vaan ottaa niistä ainoastaan peruselementit ja muussaa sitten niistä mieleisensä aterian. Kirjoista on kelpuutettu mukaan ainoastaan hahmojen rungot, tietyt tapahtumakulut ja pieni pätkä dialogia sieltä täältä. Juuri tällaista raikasta, uutta luovaa adaptaatiota katselisin mieluusti paljon enemmänkin.

HANNIBAL -- "...and the Beast from the Sea" Episode 311 -- Pictured: Richard Armitage as Francis Dolarhyde -- (Photo by: Sophie Giraud/NBC)
Francis Dolarhyden elämä ei ole helppoa.

Hyvän sarjan tunnistaa mielestäni siitä, että kun se päättyy, sen katsominen tekee mieli aloittaa alusta. Niin kävi nyt: mieleni tekee kovasti palata vuoteen 2013, jolloin Hannibal vaikutti vielä suhteellisen yksinkertaiselta detektiivisarjalta. Kontrasti sarjan ensimmäisten ja viimeisten jaksojen välillä on valtava.

Kun Hannibal-sarjaa nyt tarkastelee kokonaisuutena, se näyttäytyy huomattavasti tasokkaampana ja eheämpänä kokonaisuutena kuin mikään sen yksittäisistä tuotantokausista. Paradoksaalista kyllä, Hannibalin yksikään kausi ei ole täydellinen; kukin yksittäinen tuotantokausi ansaitsee mielestäni arvosteluasteikolla sen nelisen tähteä. Yhdessä kaikki kolme kautta muodostavat kuitenkin viiden tähden arvoisen paketin.

HANNIBAL -- "The Great Red Dragon" Episode 308 -- Pictured: (l-r) Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Caroline Dhavernas as Alana Bloom -- (Photo by: Brooke Palmer/NBC)
Alana Bloom muuttuu vanhetessaan vahvemmaksi ja tyylikkäämmäksi.

Hannibalin visuaalinen tyyli on äärimmäisen omaleimainen, tyylikäs ja tunnistettava. High speed -kameralla kuvatut kohtaukset, viininpunaisena tulvana virtaava laskimoveri, äärimmäisen tiukat rajaukset ja erikoislähikuvat (jotka tuovat mieleen Valion ja Fazerin leipomoiden tv-mainokset)…. – Nämä elementit ovat niin vahvoja ja ne toistuvat sarjassa niin usein, että kolmoskauden alkupuolelle tultaessa Hannibal alkaa jo vaikuttaa parodialta itsestään.

Sarjan kehittäjä Bryan Fuller suunnitteli sarjan kestävän seitsemän kautta; mukana oli tarkoitus olla hahmoja ja tarinamateriaalia myös Uhrilampaista. Ajatus tällaisesta pitkästä sarjasta Clarice Starlingeineen ja Buffalo Billeineen on äärimmäisen kiehtova – mutta olisiko tämä tarina kenties sittenkin kompastunut omaan erikoisuuteensa liian aikaisin? Veikkaan, että päätös lopettaa kolmanteen tuotantokauteen – olosuhteiden pakosta tai ei – oli viisas.

Ja huh: kolmoskauden loppukohtausta parempaa päätöstä en olisi tälle saagalle keksinyt.

*****

Enter the Void: Director’s Cut (2009) – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****