Twin Peaks (2017) arvostelu

Twin Peaks (2017)

Twin Peaks on ainutlaatuinen osa 1990-luvun televisiohistoriaa – ja nyt myös 2010-luvun. Kuka olisi uskonut Laura Palmerin vuonna 1991 lausumaan ennustukseen siitä, että 25 vuoden kuluttua rätisee jälleen? En minä ainakaan. Olin skeptinen erityisesti sarjan rahoituksen suhteen – voisiko David Lynch todella saada projektinsa taakse tarpeeksi dollareita? Lynch meinasi vetäytyä projektista liian pieneksi katsomansa budjetin vuoksi, mutta jostain järjestyikin lisärahoitusta. Tai jotain. Kuka näistä tietää? Pääasia, että uusi sarja meni tuotantoon.

Uusi Twin Peaks on hämmentävän uskollinen alkuperäiselle sarjalle. Vanhan toisinnosta ei silti ole kyse: nyt sukellellaan samassa lammikossa kuin 90-luvun alussa, mutta sen syvemmässä ja synkemmässä poukamassa.

90-luvun Twin Peaksin viehätysvoima perustui arjen ja mystiikan yhdistämiselle. Pienessä amerikkalaiskaupungissa elettiin tuiki tavallista arkea, kunnes jokin mursi hauraan rauhan ja jätti jälkeensä muoviin kääräistyn ja sinertävän Laura Palmerin. Vaikka pikkukaupunki ei koskaan palannut tragedian jälkeen täysin entiselleen, elämä asettui pian raiteilleen: teinit ja vähän vanhemmatkin ihastuivat toisiinsa, Double-R-Dinerin kahvipannu porisi lounasaikaan ja saha puski ulos siisteiksi laudoiksi siivutettua puutavaraa.

Lauran kuoleman myötä Twin Peaksin todellisuuteen repesi railo, josta maailmankaikkeuden kauhu ja tyhjyys tuijottavat suoraan amerikkalaiseen arkeen – ja silti tuo arki pyöri edelleen suhteellisen samanlaisena kuin aina ennenkin.

Twin Peaks 2017
Agentti Dale Cooper saa äänettömiä neuvoja silmättömältä naiselta. This makes sense.

Tuon railon vuoksi 2010-luvun Twin Peaksista on tullut kolkko paikka. Alkuperäisen sarjan henkilöhahmot ovat saaneet lapsia, jotka voivat kukin tahoillaan pahoin: Shellyn ja Bobbyn tytär Becky kiskoo kokaiinia nokkaansa syrjäytyneen Steven-poikaystävänsä kanssa, Audreyn poika Richard on sotkeutunut paikallisen huumeliigan pyöritykseen. Myös Lucyn ja Andyn poika Wally vaikuttaa jotenkin kajahtaneelta. Mikä Twin Peaksin nuoria oikein vaivaa? Aivan kuin heidän syntymänsä aikoihin kaupunkiin olisi pullahtanut ydinlaskeuma, joka on vaikuttanut koko sakin aivokemiaan kohtalokkaasti.

Tämä teoria osuu paljon lähemmäs totuutta kuin äkkiseltään uskoisi. Laura Palmerin kuoleman ja Dale Cooperin katoamisen jälkeen metsässä ammottava Mustan killan sisäänkäynti on saastuttanut koko kaupungin. Siinä missä alkuperäisen sarjan arkisissa kohtaamisissa oli lämpöä ja rakkautta, on tämän päivän Twin Peaks kuin pystyyn kuollut metsä, jonka aavemainen hiljaisuus halkeaa vain harvoin jonkin reitiltään eksyneen satakielen lauluun.

Twin Peaks 2017
Double-R Diner on entisensä.

Ensimmäisissä jaksoissa meille muistutetaan, mitä tapahtui alkuperäisen sarjan viimeisessä jaksossa: Dale Cooper jäi jumiin Mustaan kiltaan, ja hänen riivattu kaksoisolentonsa pakeni hänen sijastaan fyysiseen maailmaan. Uusien jaksojen alussa Cooper on edelleen jumissa Mustan killan luuppimaailmassa pahantahtoisen doppelgängerin rellestäessä ympäri Yhdysvaltoja. Mutta odottakaas: Coopereita onkin kahden sijaan kolme! Tämä selviää, kun tapaamme Dougie Jonesin – pöhöttyneen uhkapeliriippuvaisen perheenisän, joka muistuttaa erehdyttävästi Cooperia.

Ollaan Lynchille rakkaan motiivin äärellä: henkilöhahmot kahdentuvat, jakaantuvat, monistuvat ja haarautuvat. Yksi näyttelijä saattaa edustaa useita eri hahmoja, ja toisaalta yhden hahmon sisällä saattaa asustaa monenlaisia entiteettejä. Tämähän on tuttua jo aiemmilta kausilta – esimerkiksi kysymykseen siitä, kuka murhasi Laura Palmerin, ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä samassa kehossa eleli ainakin kaksi sielua ja tahtoa.

Twin Peaks 2017
Pahan Cooperin kasvot ovat kuin kiveä ja iirikset mustiksi palaneet.

Sarjassa nähdään sekä doppelgängereitä, klassisia kaksoisolentoja, joista toinen on alkuperäinen ja ”hyvä”, toinen taas vääristynyt, riivattu ja ”paha”. Niiden lisäksi on olemassa tulpaksi nimitettyjä olentoja: tyhjyyttään kaikuvia, ihmismuotoisia Xerox-kopioita. Kyle MacLachlan on saanut esitettäväkseen kaikki kolme olentotyyppiä: alkuperäisen ”hyvän” Cooperin, BOBin riivaaman ”pahan” Cooperin ja Dougie Jones -tulpan, joka ei tiedä, missä ja miten päin pitäisi olla. Ei helppo duuni MacLachlanille – hän selviytyy rooleistaan erinomaisesti.

Eikä tässä vielä kaikki: osa hahmoista edustaa vieläkin selkeämmin universumin suuria voimia. Kun Laura Palmer irrottaa Mustassa killassa kasvonsa ja antaa Dale Cooperin katsoa sisimpäänsä, näkee Cooper pelkkää puhdasta valoa. Kun Sarah Palmer hieman myöhemmin tekee saman, hänen kasvojensa takana irvistää hyytävä pimeys. Palmerin naiset eivät ole tavallisia ihmisiä, joita outo kohtalo riepottelee, vaan valon ja pimeyden enkeleitä.

Twin Peaks 2017
Hyvä Cooper ottaa haltuun paikkaa, jonka Dougie Jones -tulpa on hänelle valmistellut. Dougien vaimo Janey-E ihmettelee vieressä.

1990-luvun alun Twin Peaks -teoksissa Laura Palmer nähtiin teinityttönä, jonka pumpulielämän takaa paljastui likaisia, kummallisia yksityiskohtia. Hän oli paitsi uhri, myös kiinnostunut asioista, joita hänen ikäisensä nuoren naisen ei ”pitäisi” olla kiinnostunut.  Hän hakeutui vaarallisten miesten seuraan, käytti kovia huumeita ja lähetteli itsestään vihjailevia valokuvia tuhman lehden senssipalstalle. (Olen aina pitänyt tätä piirrettä Lauran hahmossa ongelmallisena: Lauran synkillä mielihyvän lähteillä ikään kuin esitetään, että ainakin osa hänen kokemistaan rikoksista olivat jossain määrin hänen omaa syytään, mikä puolestaan laimentaa itse tekijöiden syyllisyyttä. ”Mitäs lähti sellaisten miesten matkaan.”)

Nyt Laurasta tulee kuitenkin jotain enemmän kuin väkivaltaiseen seksiin ja kokaiiniin mieltynyt teinityttö – suuremman voiman edustaja, lähes pyhimys. En ole varma, mitä mieltä tästä pitäisi olla. Vanha Laura Palmer on niin vahvasti lihaa ja verta, niin vahvasti maallisten hyveidensä ja paheidensa riepoteltavana, että hänen uutta asemaansa jonkinlaisena esoteerisena agenttina on vaikea ottaa tosissaan. Lynch on kehitellyt ajatustaan Lauran hahmosta hieman liian kauas alkuperäisestä.

Twin Peaks 2017
Laura Palmer vai pelkkä kuvajainen? Mustassa Killassa tapahtuu.

Mytologia sikseen – puhutaan hetki draamasta, kerronnasta ja tarinasta. Sarja lähtee käyntiin kuolettavan hitaasti, ja etenkin sielustaan otteen menettäneen Dale Cooperin toilailujen seuraaminen on sarjan alkupuolella todella turhauttavaa. Sarjan alkupään tapahtumat ovat kuin langanpätkiä, jotka alkavat ja päättyvät antamatta katsojalle mitään tarinan kannalta relevanttia tietoa. Tämä on sinänsä tyypillistä Twin Peaksia: jo alkuperäisessä sarjassa katsojan kustannuksella pilailtiin jatkuvasti ”vääriä vihjeitä” antamalla. Tälläkin kertaa katsoja pohti alkuun, onko Twin Peaksin pikkukaupungin triviaaleilla iloilla ja suruilla jokin syvempi merkitys – ja lopulta joutuu myöntämään, että ei, ei tosiaankaan ole. Tällainen tyhjäkäynti on turhauttavaa silloin, kun siitä ei irtoa syvempää esteettistä arvoa.

Jakso jaksolta sarja zoomaa yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes kahdeksannessa jaksossa tarinan raamit tulevat näkyviin. Ne, jotka jaksavat sarjan verkkaista sekoiluvaihetta tarpeeksi pitkään, saavat siis kärsivällisyydestään palkkion. Saamme tietää, että se, mitä Twin Peaksissa tapahtui vuonna 1989, on vain yksittäinen heijastuma valtavasta tapahtumakulusta, joka sai alkunsa Trinityn ydinräjähdyksessä vuonna 1945 (siitä samasta, johon pohjautuu Twin Peaksiakin upeamman Carnivàle-sarjan backstory).

Sarja muuttuu viimeisten jaksojen aikana yhä mielenkiintoisemmaksi. En usko, että sen kaikille osasille on mahdollista löytää sellaista luentaa, jolla olisi tukeva jalansija itse sarjan tapahtumissa ja piirteissä. Äärettömän moni seikka jää tulkinnanvaraiseksi.

Twin Peaks 2017
Kasinon ihanien puputyttöjen aivopesu on onnistunut erinomaisesti.

Eräs elementti, johon en osannut kiinnittää sarjan ensimmäisissä tuotantokausissa huomiota, liittyy mielenhallintaan, johon kytkeytyviä viittauksia uudessa sarjassa on runsaasti. Tähän suuntaan ojentuvat ennen kaikkea Dougien/Cooperin perässä juoksevien kasinorikollisten puputytöt, jotka eivät missään vaiheessa ole kunnolla läsnä tässä todellisuudessa. Myös Audrey Hornen mielentila askarruttaa. Miksi ennen niin toimeliaasta ja päättäväisestä naisesta on kasvanut sekava, voimaton hupsu, joka alistuu friikahtavan aviomiehensä käsikassaraksi? Mitä kummaa tapahtuu sen jälkeen, kun Audrey ummistaa silmänsä tanssiessaan Road Housessa? Audrey ei selvästi hallitse omaa elämäänsä – mutta kuka sitä sitten hallitsee?

Twin Peaks 2017
Audrey tanssii yhtä kauniisti kuin 25 vuotta sitten.

Lynch on perinteisesti hyvin tarkka teostensa musiikkivalinnoista. Uuden vuosituhannen Twin Peaksissa käytetään samoja Angelo Badalamentin aaltoilevia ambient-hittejä, jota tulivat tutuiksi alkuperäisessä sarjassa. Lisäksi (lähes) jokainen jakso päättyy Road Housessa järjestettyyn musiikkiesitykseen. Lynch on varmasti panostanut kovasti bändi- ja biisivalintoihin – ja silti minulla on tästä kimarasta vain vähän hyvää sanottavaa. Ainoat lohkaisut, jotka saavat varauksettomat suosionosoitukseni, ovat The Cactus Blossomsin rautalankaisen nostalginen Mississippi sekä aina vain upeammaksi kylpsyvän Rebekah del Rion No Stars.

Eddie Vedderin ja Nine Inch Nailsin yllätysesiintymiset ovat sinänsä hauskaa katseltavaa. Täysiä hutilyöntejä löytyykin sitten enemmän. James Marshallin esittämä Just You and I on aivan yhtä kiusaannuttavaa ininää kuin 90-luvun alussa. Pahinta sarjan musiikkivalinnoissa ovat kuitenkin Chromaticsin aneemiset Julee Cruise -imitaatiot, joita, paradoksaalista kyllä, edes Julee Cruise itse ei pysty pelastamaan.

Kun Twin Peaksia alettiin tehdä vuonna 1990, oli Lynchillä tilillään vain neljä feature-elokuvaa: surrealistinen outoiluelokuva Eraserhead, suhteellisen perinteinen elämäkertaelokuva Elefanttimies, surullinen scifi-floppi Dyyni ja väkivaltaisen upea Blue Velvet (jonka Dorothy-hahmoa olen muistellut ja makustellut viimeisen vuoden aikana valtavan paljon). Lynch ei ollut käsite – hänestä tuli sellainen Twin Peaksin myötä.

Twin Peaks 2017
Äijä ite: Lynch palaa rooliinsa agentti Gordon Colena. Kuvassa mukana FBI:n namunen Tammy ”what’s-her-last-name”.

Kun uuden Twin Peaksin jaksojen esituotanto käynnistyi reilu 20 vuotta myöhemmin, oli Lynchillä harteillaan raskas taakka. Hänestä oli tullut brändi. Häneltä odotettiin tietyntyyppistä tuotantoa – jotain lynchmäistä. Alkuperäisen Twin Peaksin illanpaahteisen pumpulitunnelmoinnin toistaminen sellaisenaan ei olisi vastannut näihin odotuksiin. Uudelta Lynchiltä odotetaan seksiä, makaaberia, pimeyttä ja juonta, joka rikkoo lineaarisen kerronnan traditiot.

Ja juuri näitä asioita Lynch meille antoi. Lynch tuntee brändinsä ja tietää, mitä häneltä odotetaan ja halutaan. Sattumanvaraisesti operoivan luovan nerouden vai liikemiesvaiston aikaansaannoksia? Mene ja tiedä.

En pysty antamaan tähtiä.

Mainokset

The Fountain (2006) – Lähes täydellinen elokuva

THE FOUNTAIN poster
The Fountain (2006)

Maailmassa saisi olla enemmän The Fountainin (Yhdysvallat/Kanada 2006) kaltaisia elokuvia. The Fountain voisi olla lähes täydellinen elokuva – siis siinä mielessä, jossa minä miellän täydellisen elokuvan. Se on visuaalisesti kaunis, emotionaalisesti vetoava, sisällöltään rikas ja kerronnallisesti haastava, jopa kokeellinen. Joissakin kohdin se kuitenkin eksyy polultaan.

Kerronnallinen haastavuus ja kokeilevuus syntyvät ennen kaikkea juonen monikerroksisuudesta. Hugh Jackman esittää elokuvassa kolmea eri henkilöhahmoa, jotka ovat saman ydinpersoonan ilmentymiä olemassaolon eri tasoilla (jos tällaista jokseenkin kulunutta ilmaisua sopii käyttää). Elokuvan perustarinassa Jackman on lääketieteen tutkija Tom, jonka vaimo Izzi (Rachel Weisz) on sairastunut syöpään. Tom on löytämäisillään lääkkeen, jolla syöpä voidaan nitistää, ja taistelee nyt aikaa vastaan.

THE-FOUNTAIN-puu
Ikuisen elämän avain löytyy viidakon uumenista.

Samat käänteet toistuvat elokuvan sisäkkäistarinassa, joka tuodaan esille Izzin työstämän romaanikäsikirjoituksen kautta. Käsikirjoituksessa konkistadori Tomas (Jackman) lupaa inkvisition ahdistamalle kuningatar Isabelille (Weisz) suojelevansa tätä ja Espanjan kruunua. Kuningatar lähettää konkistadorinsa uuden mantereen uumeniin etsimään ikuisen elämän avainta, jonka avulla uhka voidaan kukistaa. Kuulostaa tarinana köykäiseltä, mutta Aronofsky on saanut kohtauksiin sellaista ihmeen ja magian auraa, ettei katsoja tule juuri kyseenalaistaneeksi tapahtumien uskottavuutta.

Elokuvan päätarinassa uhattuna on siis Izzin henki, sisäkkäiskertomuksessa taas kuningatar Isabelin ja Espanjan kruunun koskemattomuus. Molempiin uhkiin etsitään vastusta samalta suunnalta: jossakin Etelä-Amerikan viidakoissa kasvavasta puusta, joka rinnastuu Raamatun hyvän ja pahan tiedon puuhun. Puun kaarnan syöminen merkitsee sekä lääkäri-Tomille että konkistadori-Tomasille paluuta takaisin kadotettuun paratiisiin, ikuisen elämän lähteelle.

THE-FOUNTAIN-tomas
Konkistadori-Tomas pitää lupauksensa.

Siltaa konkistadori-Tomasin ja lääkäri-Tomin välillä rakentaa nimettömässä avaruudessa leijuva, muusta maailmasta täysin eristäytynyt Tommy, joka yrittää pitää kuihtuvaa hyvän ja pahan tiedon puuta elossa. Tommy on eräänlainen karsittu versio Jackmanin muista henkilöhahmoista: hänet on riisuttu realistista kontekstia myöten kaikesta yksilöllisestä. Jäljelle on jää vain halu vaalia ikuisen elämän (luuloteltua) lähdettä.

THE-FOUNTAIN-kuningatar
Kuningatar Isobelin puvun kuviot muistuttavat puun juuria: puu ja kuningatar lienevät yhtä.

The Fountain kuuluu elokuviin, jotka jakavat yleisön voimakkaasti kahtia: elokuvasta koko pitää mahdottoman paljon, tai sitten siitä ei pidä ollenkaan. Sitä on kritisoitu imelyydestä, erilaisten uskonnollisten kuvastojen mielivaltaisesta sekoittamisesta ja kerronnan sekavuudesta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vaikkapa tällaista: Kyynikko näkee imelyyttä hiekkalaatikossakin, eikä kerrontaa ole vaikea seurata, jos vain malttaa keskittyä elokuvaan. Myöskään eri uskonnoille ominaisen taruston ja kuvaston yhdistämisessä ei ole mitään uutta, enkä osaa nähdä tätä kritiikkiä kuin pinnallisiin muotosekkoihin ripustautumisena.

Sen kuitenkin myönnän, että etenkin elokuvan loppua kohden kuvaston muovinen new age -henki vesittää kokonaistehoja pahasti. Osa loppupuolen kohtauksista näyttää halpojen psykebileiden lapsellisilta seinävisuaaleilta. Pointti olisi mennyt perille paljon tyylikkäämmin hieman vähemmällä alleviivauksella.

THE-FOUNTAIN-lootus
Ei näin jooko.

Aronofsky on ihana ohjaaja juuri sen vuoksi, että hän on ennakkoluulottomasti kiinnostunut erilaisista henkisyyden suuntauksista ja tavoista hahmottaa maailmaa. Hän ei saarnaa, paatostele tai nosta yhtä ajattelutapaa toista paremmaksi (tosin en tiedä, voisiko Noahia pitää jonkinlaisena raamatunuskon puolustuspuheenvuorona). Sen sijaan hän lainaa erilaisista tarinaperinteistä ja antaa materiaalinsa hengittää.

On tulkintakysymys, onko The Fountainin sanoma ristiriidassa siteeraamiensa uskonnollisten dogmien kanssa. Minun mielestäni ei.

*****

Escape from Tomorrow (2013) – Disney vinksallaan

EFT
Escape from Tomorrow (2013)

Meiltä entisiltä eurooppalaisilta lapsilta, siis nykyisiltä eurooppalaisilta aikuisilta, taitaa puuttua tietty avainkokemus, jonka suuri osa nykyisistä amerikkalaisista aikuisista on lapsuudessaan käynyt läpi. Tarkoitan nyt vierailuja Disney-brändin ympärille kehiteltyihin teemapuistoihin, joita löytyy tällä hetkellä Yhdysvalloista kaksi, Aasiasta kolme – ja, okei, Euroopasta yksi. Kyse on nimenomaan leimallisen amerikkalaisesta elämyksestä. Suomestakin löytyy huvipuistoja, mutta Disney-puistot ovat jotain aivan muuta: yhden massiivisen brändin varaan rakennettuja elämyskokonaisuuksia, joissa kussakin riittää koluttavaa päiväkausiksi. Muumimaailma, Linnanmäki ja Särkänniemi ovat Disney-puistojen rinnalla pahaisia pikkukyliä. Siksi eurooppalainen saati suomalainen yleisö ei voine ainakaan emotionaalisella tasolla täysin ymmärtää pohjakokemusta ja kontekstia, joiden varaan Escape from Tomorrow (Yhdysvallat 2013) on rakennettu.

Jo parin viikon ajan blogissa on viihdytty Night Visionsin Suomeen tuomien elokuvien parissa (klik, klik). Myös Escape from Tomorrow kuului vuosi sitten syksyllä Night Visionsin ohjelmistoon. Tässä vaiheessa alkaa varmaankin valjeta, millainen elokuva Escape from Tomorrow on: Disneyn ja Night Visionsin brändit ovat periaatteessa vallan kaukana toisistaan, joten kyse täytyy olla jonkinlaisesta ironisesta tai parodisesta väännöksestä.

Ja niin onkin. Escape from Tomorrow on musta komedia Disney-puistojen fasadien kätketystä puolesta. Disneyn kaltaiset brändit suhtautuvat itseensä yleensä huumorintajuttomasti, joten elokuva on ollut pakko toteuttaa sissitekniikalla, siis kuvauslupia kyselemättä. Koska tuiki tavalliset puistokävijät kuvaavat puistoissa joka tapauksessa runsaasti, ei kuluttajakäyttöön suunnatulla, pienikokoisella kuvauskalustolla työskennellyt tiimi herättänyt sen kummempaa huomiota. Ne kohtaukset, joita ei tapahtumien eksentrisen luonteen vuoksi ole voitu kuvata paikan päällä, on toteutettu green screenin avulla. – Jos katsoja ei ole tietoinen näistä tuotannollisista seikoista, voi kokonaisuus tuntua huolimattomalta ja tökeröltä. Siksi on ymmärrettävää ja myös tärkeää, että tuotantoprosessin olosuhteita korostetaan elokuvan markkinoinnissa.

EFT-rata
Laatuaikaa vuoristoradassa: Jim ja Elliot.

Jim (Roy Abramsohn) ja Elena White (Elena Schuber) ovat saapuneet kahden lapsensa kanssa Disney-puistoista suurimpaan eli Walt Disney Worldiin. Perheen mukavaksi yhteiseksi ajaksi tarkoitettu reissu saa yllättäviä käänteitä, kun Jimin kokemusmaailma kääntyy oudolle mutkalle. Jimin kokemuksiin kiteytyy varmasti jotain olennaista siitä, millaisia elämyksiä vuosittaiset huvipuistoreissut ovat pienten lasten vanhemmille. Kärsivällisyys joutuu koetukselle pitkissä jonoissa, ylihinnoiteltua apetta myyvissä ruokakojuissa ja sinne tänne säntäilevän ihmispaljouden keskellä.

Jim on samanaikaisesti samastuttava ja inhottava hahmo. On helppo ymmärtää hänen ahdistustaan: vaimo nitkuttaa ja nalkuttaa, lapset oksentelevat, riuhtovat sinne tänne ja valittavat milloin nälkäänsä, milloin pahaa oloaan. Jim pyrkii kohentamaan mielialaansa lepuuttamalla silmiään kahdessa ranskaa solkkavassa teinitytössä, joihin perhe törmää moneen otteeseen eri puolilla puistoa. Hänen välinpitämättömyytensä lapsia kohtaan on samanaikaisesti sekä ymmärrettävää että vastenmielistä.

Teinityttöjen perään pullisteleva libido ja huutavat lapset eivät kuitenkaan ole Jimin ainoa ongelma, sillä pian hän alkaa nähdä puistossa ahdistavia näkyjä. Koska elokuvan kerronta on tiukasti sidottu Jimin näkökulman, ei katsoja voi aina olla varma, mitkä seikat voi kuitata Jimin harhaisella todellisuuskäsityksellä, mikä puolestaan kuuluu elokuvan maailman objektiiviseen todellisuuteen.

EFT-monster
Puisto täyttyy oudoista kasvoista.

Jimin silmille avautuu Disney-puiston pimeä puoli. Osa puiston laitteista on hengenvaarallisia, ja aina silloin tällöin joku menettää kirjaimellisesti päänsä. Disney-prinsessoiksi pukeutuneet työntekijät ovatkin lukusprostituoituja, joiden palveluita myydään aasialaisille liikemiehille. Osa puiston asiakkaista käyttäytyy hyvin omituisesti. Disney-kohteiden charmi piilee juuri todellisuuden ja fantasian yhdistelmässä – mutta kuten kaikilla elämän ilmiöillä, myös fantasialla on yöpuolensa. Prinsessan hommista eläköitynyt nainen osuu oikeaan todetessaan, ettei ”aina voi olla iloinen, se on mahdotonta”.

EFT-prinsessat
Prinsessoja vai prostituoituja? Saha ja Elliot yhteiskuvassa puiston rekvisiitan kanssa.

Koska kuvausolosuhteet ovat olleet haasteelliset, koska elokuvan perusidea on vahva ja yksinkertainen ja koska elokuvalla on mittaa vain puolitoista tuntia, voisi olettaa, että käsikirjoitus olisi pidetty melko simppelinä. Sellainen se onkin ensimmäisen tunnin ajan. Kun tuo tunti kilahtaa täyteen, meininki kuitenkin muuttuu ja katsoja joutuu arvioimaan uudelleen kaiken aiemmin elokuvassa näkemänsä. Viimeisen puolen tunnin aikana tarina lipsuu sen verran villiksi, että ainakin itse menetin otteen kerrontaan. Joskus tällainen hullutteleva kerrontatyyli voi olla hyvä asia (esimerkkinä vaikkapa David Lynchin Eraserhead, johon Escape from Tomorrow’ta on ahkerasti verrattu). Escape from Tomorrow’n kohdalla kokonaisuus lipsahtaa kuitenkin liiaksi tarkoitushakuisen hämmentelyn ja sekoilun puolelle. Se ei tee elokuvasta huonoa, mutta ikävä kyllä syö jonkin verran sen vaikuttavuutta.

EFT-noita
Jim hieroo tuttavuutta.

Elokuvaa käsittelevän Wikipedia-artikkelin juoniselostuksessa kuvataan Jimin menneisyydestä kertovia takaumia. Itse katsoin elokuvan VLMedian julkaisemalta DVD:ltä, jossa näitä takaumia ei ole lainkaan. Ilmeisesti elokuvasta on olemassa kaksi erilaista leikkausta: alkuperäinen teatterileikkaus, jota ei kenties ole esitetty missään muualla kuin Sundance-festivaaleilla, ja tuoreempi leikkaus, josta flashbackit on jätetty pois. Miksi ihmeessä? Puuttuvia takaumia on ihmetelty Wikipedia-artikkelin keskustelusivulla, mutta mitään sen luotettavampaa tietolähdettä en aiheesta löytänyt. Mikäli elokuvasta on tosiaan olemassa pidempi versio, haluaisin kovasti nähdä myös sen. Jos takaumien sisältö on sellainen, millaiseksi se Wikipedia-artikkelissa kuvataan, on niillä elokuvan tulkinnan kannalta äärimmäisen suuri merkitys.

Escape from Tomorrow on tuotannollisen omalaatuisuutensa vuoksi kiinnostava elokuva. Jos sen käsikirjoitus olisi tehty viimeisen puolen tunnin osalta vielä harkitummin, voisi siinä olla klassikkoainesta. Nyt se joutuu luultavasti tyytymään sopivasti kajahtaneen kulttielokuvan asemaan, mikä ei ole huono saavutus sekään.

Yhden tärkeän ajatuksen elokuva herätti: minun pitäisi oikeasti katsoa lisää Disneyn elokuvia. Elokuvaharrastajaksi olen nähnyt niitä naurettavan vähän, varmaankin yhden käden sormilla laskettavan määrän.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.