Minimalism (2015) arvostelu ja taas vähän KonMarista

Minimalism 2015 dokumentti
Minimalism (2015)

Minimalism: A Documentary About the Important Things (Yhdysvallat 2015) on dokumentti länsimaisesta, tavaran kyllästämästä elämäntavasta ja ihmisistä, jotka ovat hylänneet tämän elämäntavan. Dokumentti keskittyy kahden minimalistisen elämäntavan valinneen kaveruksen, Ryan Nicodemuksen ja Joshua Fields Millburnin ajatuksiin ja kiertuematkaan ympräri Amerikkaa. Nicodemus ja Milburn ovat kirjoittaneet valinnoistaan ja elämäntavastaan Everything That Remains -kirjan ja kiertävät dokumentin mittaan promotoimassa teostaan ja puhumassa minimalistisesta elämäntavasta.

Dokumentissa on vahvasti kapitalismikriittinen perusvire. Ihmisten tarve ostaa jatkuvasti enemmän, hienompaa, kalliimpaa ja parempaa nähdään dokumentissa pakonomaisena oman statuksen kiillotuksena ja epätoivoisena yrityksenä täyttää omaa sisäistä tyhjyyttä. Perusajatus on se, että yritämme jatkuvalla ostamisella tehdä elämästämme onnellista ja hyvää, vaikka tosiasiassa onni ja laadukas elämä eivät ole riippuvaisia tavaroista.

Milburnin ja Nicodemuksen ajatuksissa on paljon samaa kuin japanilaisen Marie Kondon luomassa KonMari-metodissa. Molemmissa ajatussuuntauksissa kehotetaan kyseenalaistamaan jokaisen esineen tarpeellisuus ja järjestämään elämä siten, että arki pyörii mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä. Näin elämästä tulee kevyempää ja yksinkertaisempaa.

Ryan ja Joshua, minimalismin airueet.

KonMari-skenessä ollaan yleisesti ottaen tarkkoja siitä, että KonMaria ja minimalismia ei samasteta toisiinsa. Minimalismi nähdään ainakin KonMari-piireissä elämäntapana, jossa pyritään omistamaan mahdollisimman vähän esineitä. KonMari puolestaan nähdään ajatukseksi siitä, että säilytetään ainoastaan ne esineet, jotka tuottavat iloa.

Nämä lähestymistavat ovat näennäisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta käytännössä niiden välillä on suuri ero. Esimerkiksi laajaa kirjastoa tai kenkäkokoelmaa tulisesti rakastava ihminen saa Marie Kondolta synninpäästön – kunhan kokoelman jokainen esine tuottaa iloa. Minimalistiseen elämäntapaan tämä ei mahdu. Tavaroiden vähäinen määrä nähdään itseisarvona.

Tai näin ainakin luulin ennen kuin katsoin Minimalism-dokumentin. Nyt en enää ole lainkaan varma, mitä minimalismi oikein on. Ajoittain dokumentissa minimalismi samastetaan tavaroiden vähäiseen määrään, toisinaan taas siihen, että vain tärkeät ja iloa tuottavat esineet säilytetään. Kumpi sitten on minimalismin ydin? Tämä jää dokumentin myötä epäselväksi. Olen hämilläni.

Minimalism-dokumentissa esitellään Life Edited -koteja.

Dokumentissa olisi ehkäpä voinut tuoda voimakkaammin esille sitä, että kukin toteuttaa minimalismia omalla tavallaan. Dokumentissa haastatellaan kaveria, joka on karsinut oman omaisuutensa 51 esineeseen ja viettää kiertolaiselämää: hänellä ei ole pysyvää kotia, vaan hän vaihtaa kaupunkia ja jopa maata sen mukaan miltä tuntuu. Kahteen laukkuun mahtuvaa omaisuutta on helppo kantaa muutoissa mukana.  Mahtavaa, että hän on löytänyt itselleen sopivan elämäntyylin – mutta ehkäpä dokumentissa olisi voinut painottaa, ettei tämä elämäntyyli ole mikään minimalismin ultimaattinen ihanne ja tavoiteltava päätepiste. Jokainen saa(nee?) karsia tavaramäärän juuri itselleen sopivaksi.

Ylipäätään dokumentista jää vahvasti se vaikutelma, että sen todellinen tarkoitus ei ole käsitellä monipuolisesti minimalismia ilmiönä, vaan pikemminkin markkinoida Nicodemuksen ja Milburnin brändiä ja kirjaa. Tämä on vahvasti ristiriidassa elokuvan kapitalismi- ja mainoskriittiseen eetokseen nähden. Jos dokumentissa olisi kerrottu, että Nicodemuksen ja Milburnin kirjasta syntyvät tulovirrat ohjataan vaikkapa hyväntekeväisyyteen, olisi tilanne ratkaisevasti toisenlainen. Nyt vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen: ensin kritisoidaan yhtiöiden markkinointiviestintää, kapitalistista järjestelmää ja kuluttajien yrityksiä kasvattaa omaa tulotasoaan – ja sen jälkeen seurataan kirkkain silmin, kuinka kaksi kaveria brändäävät taitavasti omaa versiotaan minimalismista – ja tekevät brändillään rahaa.

Näinkin voi asua.

Mietin dokumentin myötä jälleen kerran omaa suhdettani materiaan. Vaikka KonMarin ja oman maritusprosessin myötä asiaa on tullut pohdittua paljon, löysin Minimalism-dokumentin myötä jälleen uusia näkökulmia asiaan. KonMarin fokus on selvästi olemassa olevien tavaroiden käsittelyssä ja karsimisessa. Minimalism-dokumentissa taas painotetaan sitä, kuinka ja miksi tavarat alun perin asuntoon tulevat. Huomasin, että dokumentissa kuvattu pakonomainen ostaminen on aina ollut minulle vierasta. En ole vaivautunut koskaan toteuttamaan Project 333 -haastetta, koska taidan elää jatkuvasti sen sääntöjen mukaan. Olen suorastaan laiska ostosten tekijä, ja olen aina harkinnut kaikkia hankintojani huolellisesti. Siksi ollen KonMarin omaksuminen on käynyt minulle helpommin kuin monelle muulle, ja Minimalism-dokumentissa kuvattu pakkomielteinen ostotarve tuntui hyvin vieraalta.

Dokumetissa jätettiin käsittelemättä täysin asia, joka aiheutaa KonMari-skenessä jatkuvaa keskustelua: kuinka hankkiutua eroon tavarasta, joille ei voi itse enää tarjota kotia? Kysymys on vaikea. Moni liittää sekä minimalistiseen elämäntapaan että KonMariin ekologisia ja eettisiä ihanteita. Kuinka ne toteutuvat, jos käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin? Ihmisillä on nurkissaan valtava määrä tavaraa, joille jollakulla periaatteessa saattaa olla käyttöä: vanhoista lakanoista voi tehdä matonkuteita ja VHS-kasettien nauhoista askarella jotakin hauskaa. Vanhat petivaatteet kelpaavat varmaankin löytöeläinkotiin. Mutta kuinka löytää se yksi miljoonasta, joka näitä turhiksi käyneitä, pääasiallisen käyttöarvona menettäneitä esineitä todella tarvitsee? Ja kuinka kuljettaa tavarat vastaanottajalle, jos omaa autoa ei ole? Miten paljon ihmisen täytyy nähdä vaivaa voidakseen hankkiutua tavarasta eroon ”eettisesti”, ja missä vaiheessa tavaran saa hyvällä omallatunnolla heittää roskikseen?

Dokumentissa haastatellaan Project 333:n luojaa Courtney Carveria.

Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Tosiasia on, että jos kotoa löytyy satoja poistettavia esineitä, ei kukaan jaksa ruveta myymään niitä erikseen kirpputorilla – puhumattakaan VHS-nauhoista ja vanhoista Kuukausiliitteistä, joiden kysyntä on äärimmäisen marginaalista. Juuri tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus muodostuu usein marituksen tai minimalistisen elämäntavan aloittamisen esteeksi. Tämä on minimalismin ”pimeä puoli”, jota mielestäni olisi pitänyt myös käsitellä dokumentissa.

Kaikkiaan dokumentti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan omaan makuuni liian yksioikoinen. Dokumentissa esitetään ongelma – liika tavara ja yleinen länsimaisen elämäntavan tyhjyys – ja siihen ratkaisu – minimalismi. Simple as that. Tiedättekö, mikä minulle tulee tästä mieleen? Ostos-TV. Puuttui vain, että dokumentin lopussa olisi kehotettu katsojaa tilaamaan Nicodeumuksen ja Milburnin uusin kirja tai hintavat liput heidän seuraavaan esiintymiseensä. Minimalism ei ole dokumentti, se on myynninedistämistä.

*****

Mainokset

KonMari ja Saatana

Taikalyhdyn viime syksy oli vähän hassu. Se alkoi synkissä merkeissä (Loputon Gehennan liekki, Pirunkehto, Peukku katsoo yötä), mutta pian painopiste siirtyi marttamaisempiin aiheisiin (KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika, KonMari – Iloa säkenöivä järjestys). Kaikkien näiden tekstien myötä blogi on saanut jonkin verran lisää lukijoita. Minua naurattaa, kun mietin, miten hämmentävältä Taikalyhdyn aihekombinaatio mahtaa uudesta lukijasta vaikuttaa.

Näistä aihepiireistä nousee esille ristiriita, joka vaatii mielestäni tarkempaa käsittelyä. Kuten kaikki KonMariin tavalla tai toisella tutustuneet jo tietävät, KonMarin perusidea perustuu asioiden valitsemiseen ilon perusteella: Jos jokin esine, ajatus tai ihminen herättää sinussa iloa, säilytä se elämässäsi. Jos ei, luovu siitä.

Sen sijaan black metal ja monet muut pitkäaikaisemmat mielenkiinnonkohteeni perustuvat lähes päinvastaiseen ajattelutapaan: tarkoituksena on nimenomaan hylätä ne asiat, jotka ovat ”kivoja” ja helppoja, ja keskittyä siihen, mikä on vaikeaa, haastavaa ja kiellettyä. Kun nyt black metalista tuli puhe, voidaan tämä ajatusnippu kiteyttää suhteellisen kompaktisti Saatanan hahmoon. Siteeraan itseäni:

Saatanan kasvojen taakse kätkeytyy monia merkityksiä; itse näen niiden yksinkertaisimmillaan merkitsevän asioita, jotka ovat vaikeita, vastenmielisiä, haastavia, vieraita tai pelottavia.

Suomenkielisen Saatana-sanan juuret löytyvät hepreankielisestä Satan’el-sanasta joka merkitsee vastustajaa. Kiinnostavaa, eikö vain? Olen kuullut Saatanaa luonnehdittavan myös opettajaksi. Nämä merkitykset – vastustaja ja opettaja – ovat varsin lähellä toisiaan; Saatana on jotakin, joka asettuu tiellemme poikkiteloin, tekee heikkoutemme meille näkyviksi ja näin ollen auttaa meitä kukistamaan ne – siis opettaa meitä. (On selvää, että Saatanan aspektit, ulottuvuudet ja symboliarvo eivät rajoitu tähän. Jätän kuitenkin tällä erää tämän sinänsä erittäin kiinnostavan ja monitahoisen aiheen tarkemman pohdinnan toisille foorumeille.)

Ja miten tämä liittyy KonMariin? Ei mitenkään, ja siinä se ongelma juuri onkin.

Pyrin järjestämään sekä kotiani että elämääni painottamalla iloa; asiat, jotka eivät tuota minulle iloa, saavat mennä. Toisaalta ajattelen, että mikäli keskitymme ainoastaan niihin asioihin, jotka ovat meille tuttuja ja helppoja, emme opi mitään. Oppiminen ja ymmärryksen laajentaminen edellyttävät aina omalta mukavuusalueelta poistumista – eikä se yleensä ole iloinen asia. Oppiminen on vastustamista, taistelua. Se uuvuttaa.

Kuinka nämä kaksi periaatetta – elämän järjestäminen ilon kautta ja jatkuva, mutta uuvuttava pyrkimys kukistaa omat heikkoudet – voidaan sovittaa yhteen?

Helposti.

Kaikilla meistä on rajallinen voima vastustaa ja taistella. Toisilla tuota voimaa on enemmän, toisilla vähemmän; kaikilla sen määrä on kuitenkin rajallinen. Osa hukkaa tuon energian pelkkään arjen kaaoksesta selviytymiseen. Silloin jäljelle ei jää saumaa kehittyä tai oppia uutta. Elämä on haaste itsessään ja jatkuvaa selviytymistä päivästä toiseen.

Onneksi jokainen meistä voi valita toisin. Kun koti, mieli ja elämä järjestetään ilon kautta, syntyy työskentelyareena, jonka puitteissa haasteisiin on helppo tarttua. Voimavarat eivät kulu ei-iloatuottavien ihmisten, ajatusten tai esineiden keskellä rimpuiluun, vaan ne säästyvät mielekkäälle tekemiselle, itsensä haastamiselle ja uuden oppimiselle. Omat varjot on helppoa pitää aisoissa, kun elämä ei rutista alleen.

KonMarin ja Saatanan edustamat ideologiat ja periaatteet eivät siis ole millään tavoin ristiriidassa keskenään; pikemminkin ne tukevat toisiaan.

Iloa ja voimaa uuteen vuoteen 2017!

Marie Kondo: KonMari – Iloa säkenöivä järjestys (2012)

marie-kondo-iloa-sakenoiva-jarjestys
KonMari – Iloa säkenöivä järjestys (2012)

Marie Kondon KonMari – Iloa säkenöivä järjestys ilmestyy tiettävästi ensi viikolla suomeksi. Luin kirjan englanninkielisen painoksen hieman ennen suomennoksen ilmestymistä, ja tämä juttu on kirjoitettu tuon lukukokemuksen pohjalta. Otsikoin tämän tekstin kuitenkin suomenkielisen painoksen mukaan; näin juttuni luultavasti tavoittaa kaikkein parhaiten ne suomalaiset lukijat, jotka ovat kirjasta kiinnostuneita.

Heti alkuun sananen Kondon teosten suomennoksista. Pohdin blogissa jokin aika sitten sitä, kuinka Kondon ensimmäinen opaskirja eli Siivouksen elämänmullistava taika ei itse asiassa käsittele siivoamista, vaan järjestämistä. Kondon esikoiskirjan kohdalla voidaan puhua jopa käännösvirheestä: ilmeisesti tidying oli suomennettu järjestään siivoamiseksi, ei järjestämiseksi. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka asia on ratkaistu Iloa säkenöivän järjestyksen suomennoksessa. Tämän teoksen sisällössä siivoamisen ja järjestämisen välille tehdään heti ensimmäisessä luvussa selvä ero: Järjestäminen on toimintaa, jossa ihminen haastaa itsensä. Siivoaminen on toimintaa, jossa ihminen haastaa kaaokseen pyrkivän luonnon.

Siivoamisesta kukaan ei pääse lopullisesti eroon, mutta järjestämisen voi halutessaan tehdä vain kerran elämässä – mikäli sen vain tekee kunnolla.

Kuten Siivouksen elämänmullistava taika, myös Iloa säkenöivä järjestys on kannesta kanteen silkkaa neroutta. Sain Iloa säkenöivästä järjestyksestä jopa enemmän irti kuin Kondon debyytistä, sillä tämän teoksen lähestymistapa on käytännönläheisempi. Myös sillä, että luin Iloa säkenöivän järjestyksen englanniksi ja Siivouksen elämänmullistavan taian suomeksi, voi olla vaikutusta asiaan. Iloa säkenöivä järjestys avautui minulle englanninkielisenä versiona todella hyvin. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärsin, että Siivouksen elämänmullistavan taian suomenkielinen käännös ei todellakaan ole kovin laadukas ja että myös se olisi varmaankin kannattanut lukea englanniksi.

Iloa säkenöivän järjestyksen lukija opastetaan havainnollisten piirrosten myötä pystyviikkauksen saloihin, ja hänelle esitetään runsaasti konkreettisia säilytysratkaisuja. Vaikka metodin perusidea (”valitse säilytettäviksi vain ne esineet, jotka tuottavat sinulle iloa”) on äärimmäisen yksinkertainen, ei tuon periaatteen toteuttaminen käytännössä onnistunut ainakaan minulta ilman kuivaharjoittelua ja käytännön esimerkkejä.

Kun luin Siivouksen elämänmullistavaa taikaa, minua häiritsi KonMarin kategorisoinnin suurpiirteisyys. Tavarat jaoteltiin vain viiteen luokkaan: vaatteet, paperit, kirjat, komono eli sekalaiset esineet ja tavarat, joilla on erityistä tunnearvoa. Tosiasiassa varmaankin melkein kenen tahansa kodin tavarat koostuvat suurelta osin komonosta, johon kuuluvat esimerkiksi liinavaatteet, työkalut, astiat, harrastusvälineet, musiikki- ja elokuvatallenteet, koriste-esineet ja muut sisustustavarat, työkalut – ja niin edelleen. Komono-luokka käsiteltiin Siivouksen elämänmullistavassa taiassa moninaisuuteensa nähden mielestäni turhan nopeasti. Iloa säkenöivässä järjestyksessä Kondo onneksi purkaa komono-kategorian selkeisiin alaluokkiin. Itse pääsinkin kyseisen luokan maritukseen kunnolla kiinni vasta Iloa säkenöivän järjestyksen luettuani.

Kun vanhoja tavaroita peilailee jatkuvasti ilon kautta, alkaa ilon tavoittelu korostua myös uusissa hankinnoissa. Myönnän, että olen maritusprosessini myötä ostanut joitakin (hyvin harvoja) uusia esineitä. Olen huomannut, että saisin ruuanlaitosta aika paljon enemmän irti, jos paistinpannussani olisi kansi. Siispä kävelin kauppaan ja ostin pannuun sopivan kannen. Aloin myös pohtia makuuhuoneemme omituista verhoviritelmää: ikkunoihimme oli kiinnitetty kahden verhokerroksen lisäksi pari aluslakanoita, jotta huoneen saa pimeäksi myös keskellä päivää. Ratkaisu oli periaatteessa toimiva, mutta vähän omituisen näköinen ja hankala. Nyt ikkunassa on upouudet pimennysverhot. Silmä lepää, eikä paksu verhomassa enää vedä huonekasveja ikkunalaudalta lattialle.

Olen tähän asti ajatellut omistavani melko paljon täysin käyttökelpoisia vaatteita. Käydessäni komerojani läpi törmäsin kuitenkin lukemattomiin siisteihin ja käyttökelpoisiin vaatekappaleisiin, jotka eivät istu minulle tai joissa koen oloni muuten vain epämukavaksi. Laitoin tällaiset vaatteet nyt surutta kiertoon – onhan aivan typerää pakottaa itsensä käyttämään tai säilyttämään vaatteita, joissa olo ei ole mukava.

Pistettyäni ei-iloatuottavat vaatteet kiertoon huomasin, että aktiivisessa käytössä oleva vaatekavalkadini onkin tosiasiassa aika suppea ja että minun kannattaisi ihan oikeasti käydä vaateostoksilla. Aikaisemmin koin vaatteita ostaessani eräänlaista syyllisyyttä: ”Tässä mä vaan ostan lisää vaatteita, vaikka kaappi on täynnä tekstiiliä”. Nyt ostan erittäin harkitusti ja hyvillä mielin: ”Mulla ei ole enää kuin yhdet ehjät talvisukkahousut, joten nämä tulevat oikeasti tarpeeseen.”

Uusien tavaroiden hankkiminen marituksen myötä ei ole vain omia kotkotuksiani, vaan kyseessä on selvästi laajempi ilmiö. Olen törmännyt Facebookin KonMari-ryhmissä moniin keskusteluihin, joissa harkitaan uuden, iloa tuottavan esineen tai esinekokonaisuuden hankkimista vanhojen, ei-iloatuottavien esineiden tilalle. Usein tämä vaikuttaa liittyvän astioihin: monien astiakaapit ovat täyttyneet sekalaisista kuppi- ja kippoarmeijoista, jotka eivät loppupeleissä tuota iloa. Tilalle saatetaan ostaa hintava, mutta tarkasti valittu ja oman maun mukainen astiasto, joka varmasti tuottaa iloa. Vanhoja astioita ei heitetä menemään, vaan ne lahjoitetaan esimeriksi Konttiin.

Turhan tavaran kiertoonlaittamista katsotaan kuitenkin ”skenen ulkopuolella” usein nenänvartta pitkin, ja KonMaria on kritisoitu hyvin toimeentulevan keskiluokan ”harrastukseksi”. Taustalla on ajatus siitä, että vain hyvin toimeentulevalla on varaa laittaa käyttökelpoista tavaraa eteenpäin.  Itse ajattelen kuitenkin niin, että omat nurkkansa saa ahdettua täyteen rumaa ja turhaa tavaraa myös lähes olemattomilla tuloilla. Kirpputorit ja halpahallit ovat täynnä puoli-ilmaista roinaa. Oikeastaan juuri pienituloisille turhan roinan kerääminen voi olla paljon suurempi ongelma kuin (ylemmälle) keskiluokalle: esineitä kertyy kaappeihin, koska ”mä voin tarvita tätä joskus ja sitten harmittaisi, jos tätä ei olisi ja joutuisin ostamaan vastaavan esineen”.

Onko tavaran karsimisessa siis jotakin väärää? Onko KonMari-innostus vain uusi oire länsimaisen kulutusyhteiskunnan yltäkylläisyydestä? Aikaisemmin olisin pitänyt tällaista toimintatapaa tuhlaavaisena, mutta olen sittemmin tullut toisiin ajatuksiin. Oman kodin täyttäminen ei-iloatuottavilla esineillä on tuhlaamista sekin: tavaravuoden keskellä rimpuillessa omaa aikaa ja energiaa menee hukkaan. Elämä on aivan liian lyhyt käytettäväksi ei-iloatuottavien esineiden keskellä.

KonMarissa onkin ennen kaikkea kyse paitsi ilosta, myös kiitollisuudesta ja kunnioituksesta. On epäkunnioittavaa runtata kaapit täyteen tavaraa, jota ei koskaan käytetä. Sen sijaan tavaran arvon mukaista on myydä tai lahjoittaa se eteenpäin, mikäli se ei tuota itselle iloa. Turhan tavaran säilöminen ahtaissa komeroissa ei ole yhtään sen ekologisempaa tai taloudellisempaa kuin tavarasta luopuminen. Kun lahjoitat tai myyt eteenpäin vaikkapa käyttämättömäksi jääneen astiaston, saa joku muu tuon astiaston käyttöönsä ilmaiseksi tai pikkurahalla ja säästää pitkän pennin. Kaikki voittavat.

Tiedän, että asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kotimme ovat täynnä enemmän tai vähemmän kulahtaneita esineitä, joille on vaikea löytää uutta, rakastavaa kotia. Maritusprosessin myötä moni poistaa kotoaan nimenomaan vaatteita, joten asiaa on mielekästä peilata juuri vaatteiden kierrätyksen kautta. Trashionista Outi Les Pyy kirjoittaa blogissaan vaatteiden kierrätyksestä:

Olen ollut töissä muutamia päiviä Fidan lajittelukeskuksessa ja siksi tiedän ihan omakohtaisesta kokemuksesta, että tällä hetkellä suurin osa Fidalle lahjoitetuista tekstiileistä ja asusteista on myyntiin kelpaamatonta. 15% on aivan roskaa ja 40% ns. kakkoslaatua (liian kulunutta, likaista, rikki, nyppyistä jne.). Vain 15% jatkaa matkaansa Lähetystorien rekeille. Musta se on kamalaa. Jengi ostaa huonolaatuista roskaa kaupasta ja sitten vaan dumppaa ne kierrätysorganisaatioitten harteille et hoitakaa te. Ei hyvä. — — UFF ja FIDA eivät voi myydä kovin viallisia tuotteita kaupoissaan, sillä heidänkin on ajateltava mitä asiakkaat haluavat sieltä ostaa. Aina silloin tällöin kuulen jonkun kommentoivan sitä että kirppareilla on likaista ja sotkuista. Mieleni tekisi joka kerta kommentoida takaisin että “Niin onkin. Arvaa miksi? Koska me olemme sinne roudanneet kaikki paskat.”

Verkon KonMari-yhteisöissä on keskusteltu viime aikoina kierrättämisen mielekkyydestä. Esillä on kaksi toisistaan voimakkaasti eroavaa näkemystä. Toisen näkemyksen mukaan ”toisen roska on toisen aarre” – että tavaralle kuin tavaralle löytyy ottaja, kunhan se on ehjä. Toisen ”ääripään” edustajat taas ajattelevat, että kun tavara ei itsellekään kelpaa, miksi se kelpaisi kellekään muulle. Totuus löytyynee näiden ääripäiden välistä.

Kaikelle ehjälle, periaatteessa käyttökelpoiselle tavaralle ei tosiaan löydy tänä päivänä ottajaa ja käyttäjää. Kierrätyskeskusten varastot ovat täynnä lastulevyhuonekaluja, orpoastioita ja halpojen vaatekauppojen vähän nukkaantuneita riepuja. Tällaisen tavaran ostajakunta on hyvin pieni. Tarjontaa on liikaa, kysyntää ei juuri ollenkaan. Asia erikseen on ns. ykköslaadun käyetty tavara: aito antiikki, vintage, Birkin-laukut, vanhat Muumimukit, kokonaiset hyvin säilyneet astiastot ja niin edelleen. Tällaisen tavaran suhteen kysyntä ja tarjonta ovat hyvin tasapainossa.

Oikeastaan meidän kannattaisi lakata ajattelemasta ja puhumasta käytetystä tavarasta yhtenäisenä tavaramassana. Syytä olisi nähdä käytetyssä tavarassa erilaisia laatukategorioita: on bulkkikamaa, jossa ajan hammas jo näkyy ja jolle on hyvin vaikea löytää ottajaa, ja sitten on oikeasti laadukasta, käytettynäkin hyvin arvokasta tavaraa. Näille kategorioille on aivan eri myyntikanavat ja eri ostajaryhmät. Hyväkuntoinen, laadukas tavara menee hyvin kaupaksi käytettynäkin, mutta bulkki liimaantuu kierrätyskeskusten ja kirppareiden hyllyille. Siksi oikea loppusijoituspaikka bulkille onkin usein energiajäte, ei kirpputori.

Mutta kaikki tämä on toissijaista. KonMarissa tärkeää ei ole esineistä luopuminen vaan oikeasti tärkeiden, ihanien ja iloa tuottavien esineiden säilyttäminen – ehkä myös löytäminen. Tavaroiden karsiminen ja kierrättäminen on vain metodin ensimmäinen askel. Kun se on tehty, ei bulkkia enää osteta. On luonnollista, että nimenomaan tavaroista luopuminen on saanut mediassa kaikkein eniten huomiota – onhan se tärkeä osa prosessia. Moni on kuitenkin erehtynyt luulemaan, että KonMari on pelkkää luopumista. Sitä se ei ole, päin vastoin: se on oikeiden esineiden valitsemista ja vaalimista.

Marie Kondo: Iloa säkenöivä järjestys (Spark Joy: An Illustrated Master Class on the Art of Organizing and Tidying Up, 2012, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Madie Kondo: Iloa säkenöivä järjestys @ Adlibris