Big Mouth, 1. kausi (2017) arvostelu

big mouth
Big Mouth

Big Mouth (2017-?) lupaa hyvää Netflixin jatkuvajuonisten alkuperäisanimaatioiden tasosta. Sanoinko hyvää? Tarkoitin hel-ve-tin hyvää. Sarja jatkaa samalla räävittömällä linjalla kuin upeat F is for Family ja Bojack Horseman.

Big Mouth kuvaa teini-ikäisten tyttöjen ja poikien vaiheita murrosiän kourissa. Jaksot kiertyvät ennen kaikkea nuorten heräävän seksuaalisuuden ympärille. ”Onneksi” sarjan nuoria on luotsaamassa seksuaalisuuden ja seksin ihmeellisiin saloihin kaksi hormonihirviötä, jotka eivät ujostele f-sanan käyttöä.

Nick ja Andrew ovat 13-vuotiaita pojankloppeja. Vaikka pojat ovat parhaita kaveruksia, on asioita, joista he eivät voi toisilleen puhua: Andrew on päässyt rannerallin makuun ja ottaa uudesta harrastuksestaan kaiken irti nautiskellen, mutta silti häpeillen. Tähän touhuun Andrew’ta kannustaa hormonihirviö Maurice, joka on suurimman osan ajasta kaikille paitsi Andrew’lle näkymätön.

Jotta touhu ei menisi liian fallosentriseksi, tutustutaan sarjassa myös tyttöjen näkökulmaan. Kaveriporukkaan niin ikään kuuluva Jesse saa riesakseen (tai avukseen, riippuen siitä kuinka asiaa haluaa tarkastella) naispuolisen hormonihirviön, joka sattuu sopivasti olemaan Mauricen vanha heila.

big mouth
Hormonihirviö Maurice opastaa Andrew’ta onanian saloihin.

Vaikka myös naisnäkökulma tuodaan sarjassa esille Jessen hahmon kautta, keskittyy sarja ensisijaisesti poikien ongelmiin. Tämä ei tee sarjasta yhtään vähemmän kiinnostavaa naiskatsojille: teinipoikien epätoivoisista ja kosteankiimaisista yrityksistä rauhoittaa ja tyydyttää omaa libidoaan saadaan revittyä valtavasti epäsopivia ja ehdottoman alatyylisiä sutkautuksia. Sarjan huumori on äärimmäisen ronskia, eikä se varmasti miellytä kaikkia. Se on kuitenkin suurimmaksi osaksi luonteeltaan suhteellisen lempeää verrattuna vaikkapa Family Guyn huumoriin, joka lipsuu paikoin aidon sadismin puolelle.

Big Mouthin alapäähuumori on kenties parhaimmillaan, kun kaverijengiin kuuluva Jay avautuu muille pojille omista runkkausmetodeistaan. Jay esittelee Andrew’lle ja Nickille (ja tietämättään myös Mauricelle, jota hän ei tosin näe tai kuule) tyynyä, jonka sisään hän kiiman iskiessä virittelee pari mikrossa lämmitettyä keittopussia ja penetroituu sitten tyynyn sisälle etupuolelle tekemästään pienestä aukosta. Myös tyynyn takapuolella on reikä, mutta sitä Jay käyttää kertomansa mukaan vain syntymäpäivinään. Todella jännäksi touhu menee siinä vaiheessa, kun panopuuna käytetty tyyny herääkin henkiin ja ilmoittaa Jaylle olevansa raskaana.

big mouth
Jay esittelee panotyynyään. Andrew ja Nick ihmettelevät.

Sarjassa käydään läpi teini-ikään kuuluvia ilmiöitä lähes yhtä systemaattisesti kuin peruskoulun seksuaalikasvatuksessa: kiusalliset hei-jarit, kosteat unet, kuukautiset, epävarmuus oman seksuaalisen suuntautumisen suhteen (a.k.a. ”olenko homo?”), porno. Poikien onanointi on esillä tavalla tai toisella käytännössä joka jaksossa, ja tyttöjen suhteen asia otetaan esille vain ohimennen. Mitäköhän tästä pitäisi ajatella? Onko naisen sooloseksi edelleen tabu, vai eikö sarjan tekijöiden huumorintaju ja/tai asiantuntemus yksinkertaisesti riitä läpänheittoon tästä aiheesta? Jaksoissa sivutaan myös seksuaalisuuden synkkiä puolia, kuten hyväksikäyttöä, pakottamista ja pornon liikakulutusta.

Big Mouth ei ole pelkkää teinikiimaa ja nyrkkipyykkihuumoria – siinä on myös ”älyllisempi”, nokkelampi taso. Tarkoitan tällä tapaa, jossa hahmot rikkovat silloin tällöin neljännen seinän esimerkiksi puhumalla suoraan kameralle tai viittaamalla siihen, että Netflixistähän tätä te tätä katsotte. Pidän tästä sarjan piirteestä aivan erityisesti, ja odotan, mihin suuntaan tätä elementtiä lähdetään tulevilla tuotantokausilla kehittelemään.

big mouth
Jesse löytää jalkojensa välistä ystävän.

Mahtava sarja, ei voi muuta sanoa! Pieni miinus siitä, että fokus on niin vahvasti nimenomaan poikien puberteetissa. Yleensä en katso aiheelliseksi marmattaa all-male-ilmiöstä, mutta nyt ollaan niin vahvasti sukupuolittuneen aihepiirin äärellä, että asiaan on vaikea olla kiinnittämättä huomiota. Uskon, että syy tähän on yksinkertainen: tyttöjen heräävää seksuaalisuutta on vaikeampi kuvata. Naisen seksuaalisuus näyttää olevan tuotantoyhtiöille ja käsikirjoittajille edelleen suuri kysymysmerkki.

Kiinnostavaa sinänsä on, että ne jaksot, joiden pääteema keskittyy tyttöjen heräävään seksuaalisuuteen, ovat naispuolisten käsikirjoittajien käsialaa. Ehkäpä tosiaan on niin, että tällaisissa asioissa sukupuolella onkin merkitystä: osataksesi tehdä huumoria nuoren naisen seksuaalisuudesta sinun on oltava nainen.

Sarjaa on toistaiseksi tehty vain yksi tuotantokausi, joka julkaistiin Netflixissä kokonaisuudessaan syyskuun 2017 lopussa. Onko tätä namia odotettavissa lisää, sitä en vielä tiedä. Sen verran lujaa mennään, että uskon sarjan saavan jatkoa.

*****

Mainokset

F is for Family, 1. tuotantokausi (2015) arvostelu

F is for Family (2015-)

F is for Family (Yhdysvallat 2015-) edustaa amerikkalaisyleisöjen keskuudessa suosittua perhesitcomien genreä. Sarjan slice of life -henki tuo mieleen Kukkulan kuninkaan, temperamenttinen isähahmo puolestaan Homer Simpsonin ja Perhe on pahin -sarjan Archie Bunkerin. Ja tässä vain sarjan läheisimmät sukulaiset – perhekomedioita on tehty vuosien varrella valtavat määrät. Silti F is for Family onnistuu tuomaan kuvioon uutta ja tuoretta makua.

Sarja keskittyy Murphyjen perheen keskiluokkaisen arjen kuvaamiseen 1970-luvulla. Isä Frank (Bill Burr) työskentelee lentokentällä matkatavaroiden käsittelyosaston keskitason esimiehenä. Äiti Sue (Laura Dern) hoitaa kotia ja toimii sivutoimisesti Plast-O-Ware-muovikippobrändin (joka on ilmiselvä irvikuva Tupperwaresta) konsulenttina. Lapsikatraan vanhin, lukioikäinen Kevin (Justin Long) kuluttaa aikaansa polttelemalla möyhyä ja kuuntelemalla maagista progerockia. Alakouluikäiset lapset Maureen ja Bill kolhivat toisiaan ja kinastelevat keskenään minkä ehtivät.

f is for family arvostelu
Koko perhe koolla: Kevin, Sue, Bill, Maureen ja Frank.

F is for Familyn kantava teema on Frankin harteille töissä ja kotona kasautuva paine, joka purkautuu jakso toisensa jälkeen huutamisena ja rähjäämisenä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että Frank ilmiselvästi pelkää omia lapsiaan ja kauhistuu aina, kun Sue jättää hänet pitämään yksin taloa pystyssä. Kasvattajana Frank on epäjohdonmukainen, äkkipikainen ja aggressiivinen. Huomaamattaan hän siirtää negatiivisia käyttäytymismalleja suoraan lapsilleen. Pahan kierre on valmis. Kukaan ei kuitenkaan näe hänen käytöksessään mitään outoa – kuvaahan sarja nimenomaan 70-lukua, jolloin perheroolit olivat varsin erilaiset kuin tänä päivänä.

Suen hahmon kautta on helppo havaita se muutos, joka perheenäitien ja muiden naisten asemassa on tapahtunut sitten 70-luvun. Sue on tunnollinen äiti ja rakastava vaimo, mutta kaipaa elämäänsä myös jotakin omaa – jotakin sellaista, mikä ei liity hänen perheeseensä tai rooliinsa äitinä. Tänä päivänä äitejä kannustetaan ”oman ajan ottamiseen” ja harrastuksiin – sen sijaan 70-luvun Sue ei saa ymmärrystä toiveilleen. Erityisesti Frankin on hyvin vaikea ymmärtää sitä, etteivät äidin ja vaimon roolit riitä Suelle.

f is for family arvostelu
Frank raivoaa puhelimeen – näky, joka toistuu sarjan ensimmäisen kauden mittaan useita kertoja.

F is for Familyn piirrosjälki on miellyttävää ja huolellista. 70-luvun värit ja kuosit saisivat puolestani näkyä visuaalisessa ilmeessä enemmänkin; tällä erityisesti sarjan hahmojen vaatteissa käytetään paljon kirkkaita, jopa neonväreihin taittavia sävyjä. Aika ajoin sarja läväyttää katsojan silmille hyvinkin graafista väkivaltaa tai seksiä. Koska sarja on muutoin tyyliltään hyvin siisti ja salonkikelpoinen esimerkiksi Simpsoneihin tai Family Guyhyn verrattuna, nämä elementit tulivat ainakin minulle suoranaisena shokkina. Hyvä näin; nämä graafisesti esitetyt, elämän rumat asiat luovat sarjaan pienen ja kutkuttavan vaaran tunnun.

F is for Familya olisi Netflixissä tarjolla jo toinenkin tuotantokausi. Hyvä juttu. Pidin sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta niin paljon, että odotukset toisen tuotantokauden suhteen ovat hyvin korkealla.

Yllätän itseni ja annan F is for Familylle näinkin hyvän tähtiluokituksen.

*****

 

Prinssi ja revyytyttö (1957) arvostelu ja ajatuksia elokuvien katselusta

Prinssi ja revyytyttö (1957)

Prinssi ja revyytyttö (The Prince and the Showgirl, Iso-Britannia/Yhdysvallat 1957) on romanttinen komedia, jossa tavallinen tanssijatar Elsie (Marilyn Monroe) sotkeutuu huomaamattaan Euroopan poliittisen tilanteen koukeroihin. Elokuvan nimessä mainittu prinssi ei tarkalleen ottaen ole prinssi, vaan Hänen Korkeutensa Karpatian sijaishallitsija Charles (Laurence Olivier). Vaikka Charlesilla on kaikki mitä ihminen voi maan päällä itselleen toivoa, on hän korkeassa asemassaan toivottoman yksinäinen.

Ennen kuin pohdin tarkemmin Prinssiä ja revyytyttöä, pari sanaa elokuvien katselusta. Yle Teema esitti kyseisen elokuvan jokin aika sitten Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Kyseinen ohjelmapaikka oli lukioikäisen Heinin suosikki: tutkin klassikkosarjassa esitettävät elokuvat aina tarkasti ja harkitsin tarkasti, mitkä kaikki minun kannattaisi katsoa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että oma varhainen elokuvasivistykseni lepää pitkälti juuri Kino Klassikon varassa.

Sittemmin suhteeni Kino Klassikkoon ja ylipäätään televisiossa esitettäviin elokuviin – tai oikeastaan ihan kaikkiin elokuviin – on muuttunut. Tarjontaa on niin valtavan paljon, etten jaksa innostua oikeastaan mistään. Etenkin vanhat, klassikkostatuksen saavuttaneet elokuvat eivät ole enää vuosiin jaksaneet kiinnostaa tai innostaa. Tämä näkyy selvästi myös Taikalyhdyn sisällössä: sinä aikana, kun olen kirjoittanut blogia, olen katsonut vain pari mykkäelokuvaa ja kourallisen mustavalkoelokuvia. Jopa lempiohjaajieni tekemien klassikoiden katselu tuntuu jotenkin raskaalta. Lisäksi elokuvien katselusta on hävinnyt spontaanius. En edes muista, milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa yksinkertaisesti avaamalla television: ”ai täältä tulee tämmönen, katsotaas”. Katson käytännössä kaikki elokuvat tallenteilta, en koskaan suorana.

Olen laiskistunut. Elokuvien katselusta on hävinnyt tietty ilo ja innostus, jota nuorempana tunsin elokuvia kohtaan – ja josta saan nykyään vain harvoin kiinni. Siksi Prinssi ja revyytyttö olikin poikkeuksellinen katselukokemus: katsoin sen tapojeni vastaisesti suorana, sunnuntai-iltana klo 18-20. Elokuvan jälkeen minulla oli hyvä ja iloinen olo. Mietin, että Kesäleski on sentään niin pätevä elokuva, että minun pitäisi katsoa se joka vuosi heinäkuun helteiden saapuessa. Mietin myös, milloin paneutuisin Jayne Mansfield -elokuviin; niiden läpikäymisessä on nyt ollut parin vuoden mittainen tauko.

prinssi ja revyytyttö marilyn laurence olivier
Revyytyttö Elsie tuo eloa sijaishallitsijan yksinäisiin iltoihin.

Kuten Taikalyhtyä pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut hyvän nipullisen Marilynin elämästä kertovia kirjoja. Siksi myös Prinssi ja revyytyttö -elokuvan tuotantohistoria on minulle hyvin tuttu. Olen toki nähnyt myös My Week with Marilyn -elokuvan, joka kertoo juuri tämän elokuvan tuotannon taustatapahtumista. Tiedän, kuinka raskas Marilynin työskentelytapa näihin aikoihin oli ja kuinka huonosti hän tuli elokuvan ohjaajana, tuottajana ja miespääosan esittäjänä toimineen Laurence Olivierin kanssa. Siksi väkisinkin näen nämä asiat elokuvassa. Minusta näyttää, että Olivier ei missään vaiheessa pysty peittämään omaa inhoaan ja ärtymystään vastanäyttelijäänsä – onneksi se kuitenkin tavallaan kuuluu tarinaan.

Prinssi ja revyytyttö olikin viimeinen Marilynin pääroolielokuva, jota en ollut nähnyt. Nyt kun olen nähnyt ns. kaiken, voin sanoa tämän: minun mielestäni Marilyn vain toistaa kultakautensa elokuvissa yhtä ja samaa roolia. Aina Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvasta Lemmenloukkuun asti Marilyn esittää huoletonta, söpöä ja aika ajoin hieman alkoholisoitunutta blondia, joka toilailee ja sitten livertelee aiheuttamansa ongelmat olemattomiin. Siis seitsemän vuotta yhtä ja samaa roolia. Tämä ei kuitenkaan ole moite Marilynia tai hänen yhteistyökumppaneitaan kohtaan; olen oppinut katselemaan Marilynin vuosien 1953-60 elokuvia ikään kuin kausaliteetin hylkäävänä elokuvasarjana, joka kertoo yhdestä ja samasta naishahmosta.

Prinssi ja revyytyttö tuo Marilynin söpön blondin hahmoon erään ulottuvuuden, jota en muista havainneeni muissa Marilynin elokuvissa. Elokuvan kruunajaiskohtauksessa Elsie istuu katedraalissa ja seuraa hiljaisena juhlallisuuksia, kunnes hänen huomionsa kääntyy katedraalin ikkunamaalauksiin. Täysin dialogiton kohtaus kestää useita minuutteja ja keskittyy ainoastaan kuvaamaan Elsien hämmennystä, jonka katedraalin suureellinen ilmiasu ja ilmapiiri aiheuttavat. – Kohtauksella ei tunnu olevan mitään loogista merkitystä osana elokuvan tarinaa. Sen sijaan se tuo mieleen Marilynin kertomuksen hänen nuorena näkemästään unesta, jossa hänen alaston vartalonsa yhdistyy pyhyyden kokemukseen:

I dreamed that I was standing up in church without any clothes on, and all the people there were lying at my feet on the floor of the church, and I walked naked, with a sense of freedom, over their prostrate forms, being careful not to step on anyone.

Prinssi ja revyytyttö marilyn
Kruunajaiskohtaus saa Marilynista esiin uuden puolen.

Tämä on kovin paljonpuhuvaa Marilynin tähtikuvan suhteen. Marilynissä hyvinkin primitiivinen sex appeal tosiaankin yhdistyy suorastaan ylimaalliseen karismaan. Juuri se nähdäkseni selittää, miksi hän on kohonnut Hollywoodin tähtien joukosta omaan ikoniseen asemaansa.

Prinssi ja revyytyttö on perinteisesti laskettu Marilynin heikoimpien elokuvien joukkoon – ja ihan aiheesta. Marilyn on parhaimmillaan komediennena, eikä Prinssi ja revyytyttö yksinkertaisesti anna hänelle tarpeeksi tilaa loistaa tässä roolissa. Prinssi ja revyytyttö ei kuitenkaan ole huono elokuva. Se on hauskempaa ja kiinnostavampaa katsottavaa kuin monet aikansa romanttiset komediat. Tähän elokuvaan tuskin tulee palattua – toisin kuin Marilynin tasokkaampiin elokuviin, jotka suorastaan vaativat uusintakatseluja.

Prinssi ja revyytyttö on alusta loppuun viaton ja kiltti elokuva. Erityisesti elokuvan alkupuolella mieleen johtuu kaikenlaisia ikäviä ajatuksia siitä, miten tapahtumakulku voisi mennä, jos elokuvan maailma olisi sellainen kuin oma maailmamme on. Kun Elsie kumoaa sijaishallitsijan kannustamana suuhunsa kolme vodkapaukkua ja pari lasia shampanjaa ja sammuu sitten Karpatian suurlähetystön lattialle, voisi lopputulos olla kevyesti krapulaisen aamuherätyksen sijaan date rape tai jotain vielä pahempaa.

prinssi ja revyytyttö marilyn
Elsie ei sylje lasiin.

Mitäs seuraavaksi? Marilynin uran alkupään sivuroolisuorituksia on yhä näkemättä: Leimahdus yössä, Asfalttiviidakko, Sadriinimysteerio… – Mutten ole järin motivoitunut katselemaan näitä pelkästään Marilynin vuoksi. Marilynin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat taisi, paradoksaalista kyllä, olla ensimmäinen näkemäni Marilynin pääroolielokuva. Tuolloin ajattelin, että ”katsellaan nyt tämä, jotta tulee nähtyä yksi Marilyn-elokuvakin”; kiinnostuin Marilynista näyttelijänä vasta vuonna 2013. Sopeutumattomien katselusta on nyt kulunut lähes 10 vuotta, joten ehkäpä olisi aika katsoa se uudestaan.

Prinssi ja revyytyttö ansaitsisi oikeasti ehkäpä kolme tähteä. Annan kuitenkin yhden ylimääräisen, koska katselukokemus oli muutoin jotenkin niin poikkeuksellisen innostava ja mukava.

*****