Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (1971) arvostelu

Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)
Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)

Mustan myllyn mestari (Krabat, engl. The Satanic Mill) on nuortenkirja, ja silti se yhä vain kiinnostaa, vaikka käyn pian neljättäkymmentäni. Romaani kertoo 1600-luvulla Saksassa (”Saksassa”) eläneestä Krabatista ja hänen kokemuksistaan salatieteisiin keskittyvän koulun  eli Mustan myllyn oppilaana. Se on estetiikaltaan ja aiheeltaan synkkä, ja kirjaa lukiessani pohdin taas kerran, onko tämä liian rankkaa kamaa nuorille lukijoille. Ei kai sitten. Ehkäpä tämä teos on Noidan käsikirjan tavoin joillekin lukijoille portti kauhukirjallisuuden ja muun synkemmän taiteen saralle.

Varhaisteini-ikäinen orpopoika Krabat alkaa nähdä toistuvasti unta, jossa salaperäinen ääni kehottaa häntä matkaamaan Schwarzkollmin mustaan myllyyn. Aluksi Krabat ei välitä oudosta unesta, mutta kun se toistuu, hän päättää matkustaa myllylle. Kun hän saapuu perille, hänet ottaa vastaan kalpea, yksisilmäinen mestari, joka tarjoaa Krabatille oppipojan paikkaa. Krabat suostuu ja liittyy myllyn muiden oppipoikien joukkoon.

Pian Krabatille käy ilmi, että oppipojan tehtäviin ja opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin arkisia myllyn töitä. Kaikki 12 oppipoikaa saavat myllyn perustehtävien lisäksi oppia salatieteissä. Myllyn ympärillä leijuu salaperäinen ja pelottava aura. Se muuttuu entistäkin mustemmaksi, kun myllylle saapuu ”herra Serkku”, joka tuo jauhatettavaksi säkkikaupalla – ei suinkaan jyviä, vaan ihmisten luita ja hampaita.

Mustan myllyn elämä on eristäytynyttä ja yksinäistä. Läheisten kylien asukkaat karttavat myllyä, eikä yksikään talonpoika tai isäntä käy sillä jauhattamassa jyviään. Mistä ihmeestä sitten tulevat jyvät, joita oppipojat jauhavat joka päivä hiki päässä, ja minne valmiit jauhot menevät – sitä ei teoksessa kerrota.

Jokaisessa käänteessä mestari vaatii oppipojiltaan uskollisuutta ja ehdotonta alistumista. Toisaalta myös mestari joutuu alistumaan ”Serkulle”, joka taitaa olla itse paholainen. – Mustan myllyn mestarissa musta magia ei siis näyttäydy sellaisena vapaana omien tavoitteiden toteuttamisena, jollaisena se usein hieman, eh, toisenlaisissa kirjoissa kuvataan.

Myllyn vuosi noudattelee säännönmukaista kiertoa. ”Serkku” ilmaantuu säännöllisin väliajoin myllylle jauhattamaan luita. Joka pääsiäinen oppipojat viettävät yönsä paikalla, jolla joku on kuollut väkivaltaisesti. Myös jouluun ja uuteenvuoteen liittyvät tietyt tarkkaan säännellyt rituaalit. Jokaisen vuoden lopussa oppipoikien määrä vähenee yhdellä – ja jokaisen vuoden alussa saapuu uusi kokelas täydentämään oppipoikien lukumäärän kahteentoista.

Kiehtovinta Mustan myllyn mestarissa on maailma, jonka kerronta maalailee lukijan mieleen. Myllyn maailmassa vallitsevat vahvat kontrastit: musta ja valkoinen, varjo ja valo, paha ja hyvä. Ilmassa leijaileva jauho saa oppipoikien ja mestarin ihon hehkumaan valkoisena. Kontrastien kirkkaammat alueet saavat kuitenkin vain vähän tilaa myllyn upottavien varjojen keskellä.

Mustan myllyn mestarin keskeisin teema on valta. Oppipojille tarjotaan magian oppituntien myötä mahdollisuutta saavuttaa valtaa ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin nähden. Magian avulla he selviytyvät raskaista myllyn töistä vähemmällä ponnistelulla – Mind over Matter. Toisaalta magiassa edistyminen vaatii jatkuvaa alistumista. Kukaan oppipojista ei ole tosiasiassa oman itsensä herra, vaan joutuu vannomaan jatkuvasti uskollisuuttaan mestarille.

Äkkiseltään mieleeni ei tule toista lapsille tai nuorille suunnattua teosta, jossa käytettäisiin näin vahvasti magian ja satanismin suuntaan ojentavaa kuvastoa. Juuri tämä herätti oman kiinnostukseni lapsena, ja varmaankin samasta syystä olen tullut lukeneeksi kirjan kannesta kanteen vuosien varrella ainakin kolme kertaa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (Krabat, 1971)
Lukuhaasterasti: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Mainokset

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)
My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista..

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillän, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut kova paikka – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voidaan hyvällä syyllä spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut edes aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa ratkottavinaan – muiden ongelmien pohtimiselle ei juuri jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi joka ikinen päivä ja rankasti – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi luullakseni pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää ohjaava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta – ja joiden rikokset jäivätkin tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan sen syvällisemmin Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin kynänjälki on kyllä huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on nähdäkseni vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Eihän se oikeasti näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve.

Tämä ei nähdäkseni tee lainkaan oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta.

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002) arvostelu

heroes & traitors arvostelu
Heroes & Traitors (2002)

Heroes & Traitors on kolmen tekijän multimediateos. Pakettiin kuuluu James Bravewolfin novellikokoelma, neoklasaribändi The Days of the Trumpet Callin albumi ja joukko David Deinert’n kuvateoksia. Teoksen kirjallisella osalla on mittaa vain nelisenkymmentä sivua.

Ostin kirjasen aikanaan The Days of the Trumpet Callin levyn vuoksi; kyseisen bändin katolishenkinen tsemppimusa oli lukioikäiselle Heinille erittäin tärkeää ja inspiroivaa. Pidän edelleen bändin musiikista, vaikka sitä tuleekin nykyään kuuneltua kovin harvoin. Siinä kiehtoo erityisesti sen jylhyys ja abstraktisuus: mikään ei kiteydy muotoihin, kaikki on vapaata, kevyttä ja sanatonta.

Luin Bravewolfin novellit läpi pian opuksen ostettuani eli reilu kymmenen vuotta sitten. Lukukokemus ei jäänyt mitenkään ihmeellisenä mieleen, enkä oikein saanut tolkkua, mitä kirjailija yrittää novelleillaan sanoa. Toinen lukukierros ei juuri tehnyt asiaa helpommin ymmärrettäväksi.

Teos käsittää yksitoista lyhyttä novellia, jotka keskittyvät kolmeen maailmaan. On 1800-luvun lopun Amerikka, toisen maailmansodan lopun partaalla huojuva Saksa ja 2000-luvun alun Bulgaria. Näiden lisäksi mukana on muutama novelli, joiden tapahtuma-aika ja konteksti jäävät epäselviksi. Yhdistävä teema kaikissa novelleissa ovat ihanteet, velvollisuudet ja uskollisuus. Kussakin novellissa lukija kohtaa ihmisiä, jotka joko elävät omien ja isiensä ihanteiden mukaisesti – tai hylkäävät ne heikkouttaan, pelkuruuttaan tai itsekkyyttään.

Teoksen sankareita, heroes, ovat saksalainen sotilas, joka ei anna periksi toivottomassakaan tilanteessa, pieni poika, joka päättää kostaa isänsä kuoleman, Julie-tyttö, joka uhraa oman henkensä pelastaakseen pienen pojan, nuori saksalainen äiti, bulgarialainen tyttö, joka tekee siveyslupauksen sekä nimettömäksi jäävät minäkertoja, joka päättää vastustaa maailmassa leviävää rappiota viimeiseen asti. Pettureita, traitors, puolestaan ovat apassisoturi, joka pettää heimonsa, epäinhimillisiä ihmiskokeita tekevä lääkäri ja naistutkimuksen professori, joka saarnaa oppilailleen avioliiton orjuuttavasta luonteesta. Lisäksi kirjassa tavataan Broken Foot -niminen apassi, jonka asemasta sankareiden ja pettureiden akselilla en aivan päässyt perille. Hän kyllä toimii vilpittömästi omiensa hyväksi, mutta hänen toimintatapansa ovat niin julmia, että häntä on vaikea pitää sankarina.

Monia novelleja leimaa kiehtova kohtalokkuuden tuntu. Aivan kuin henkilöhahmoilla – erityisesti tekstien sankareilla – ei olisi vapaata tahtoa lainkaan, kuin heidän tekonsa määrittyisivät eräänlaisena verenperintönä ja väistämättömänä kohtalona. Petturit puolestaan hylkäävät kohtalonsa ja velvoitteensa. He eivät osaa arvostaa sitä tehtävää, joka heidän osakseen on annettu.

Oma suosikkini novelleista on ”San Torga”. Se kertoo apassisoturista, joka liittyy eurooppalaisiin ja kääntyy omaa heimoaan ja kansaansa vastaan. Omatunto alkaa kuitenkin soimata San Torgaa, jolloin hän aloittaa pitkän ja hiljaisen katumusharjoituksen. San Torga ei voi katumuksellaan auttaa kansaansa tai saada tehtyä tekemättömäksi. Kieltämällä itseltään koko maailman hän voi kuitenkin saavuttaa eräänlaisen oikeuden elää petoksensa jälkeen. – San Torga tuo mieleen Gary Gilmoren ja hänestä kertovan, Norman Mailerin kirjoittaman Pyövelin laulu -romaanin. Koko elämänsä ajan Gilmore oli hylkiö ja moraaliton pikkurikollinen. Kun hän kuitenkin päätti vaatia kuolemaa rangaistukseksi rikoksistaan, hän muuttui: hän saavutti sellaista arvokkuutta, jota hän ei olisi ilman tekemiään henkirikoksia luultavasti koskaan saavuttanut. Sama pätee San Torgaan, joka langettaa vapaaehtoisesti itselleen rangaistuksen petturuudestaan.

”The Promise of God”- novellissa on ihastuttavaa runollisuutta. Novellin minäkertoja on saksalainen sotilas, mutta hänen maailmankuvansa vaikuttaa oudosti irralliselta ajan saksalaisesta eetoksesta: minäkertoja puhuu Jumalasta ja hänen antamastaan voimasta ja oikeutuksesta – siitä huolimatta, että saksalaisille korostettiin noihin aikoihin pikemminkin uskollisuutta kansalle ja verenperinnölle. Muistattehan: kansallissosialismi ei ollut erityisen kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä. Tämä ei toki estä yksittäistä sotilasta olemasta uskonnollinen – ongelma onkin siinä, että tästä sotilaasta leivotaan novellissa koko Saksan kansan symbolia.

Miten vain, novelli loppuu tavattoman kauniisti:

For love is an exchange of great energy that heals.
For love is the Promise of God made real.

These are my last thoughts as I die.
And these are my first thoughts as I am reborn.

Inhokkini teoksen teksteistä on Bulgaria’s Daughter -novelli, jossa paheksutaan nykyaikaisen maailman vapaata seksuaalisuutta ja ylistetään tökerösti pidättyvyyden ihanteita. Novellissa on erityisen arveluttavaa se, kuinka se lyö yhteet pidättyvyyden ja ”puhtaan” slaavilaisuuden. Ne naiset, jotka eivät pidä piirakkaansa visusti piilossa, ”pettävät slaavilaisen luonteensa” ja ”menettävät kosketuksen sieluunsa”. Sen sijaan siveyttään vaalivat tytöt nousevat palkinnoksi puhtaudestaan eräänlaiseen uskonnolliseen hurmokseen ja taistelevat sen vallassa maailmalaajuista, rappiota levittävää salaliittoa vastaan. – Huomionarvoista on, että novellissa puhutaan nimenomaan naisten ja tyttöjen pidättyvyydestä. Nuorukaisten poikuudella ei ilmeisesti ole yhtä suurta merkitystä bulgarialaisten kansallisen eheyden ja puhtauden kannalta. Että näin.

Kokoelman kohden novellien maailma menee entistäkin sekavammaksi. Erityisesti Young German Mother muistuttaa kaikessa kiiltokuvamaisuudessaan ehtaa natsipropagandaa. Kuitenkin kokoelman viimeinen varsinainen novelli, The Masters of Decay, kerää koko potin. Novellin nimihahmo, ”rappion valtias”, on iäkäs naistutkimuksen professori, joka tahtoo tapattaa miesvainajansa avuttoman koiran.

In fifteen minutes she will lead a seminar to teach young women that marriage is slavery, and that intellect is the only true God.

Juuh, elikkäs.

Tämäntyyppisiin stereotypioihin törmää nykypäivänä tolkun ihmisten keskustelupalstoilla – mutta että novellikokoelmassa vuodelta 2002? Bravewolf on tosiaan ollut aikaansa edellä. – Rappeutunutta mädättäjänaistutkijaa vastaan nousee kapinoimaan nuori mies, joka kokee mielessään muuttuvansa aika ajoin sudeksi. Ei tarvitse olla nero huomatakseen, että susiaiheen ja kirjoittajan Bravewolf-pseudonyymin välillä saattaa olla jokin yhteys.

Heroes & Traitorsin ideologinen tausta on hyvin erikoinen. Teos viestii, että oman itsen unohtaminen ja konkreettinen uhrautuminen jonkin suuremman hyväksi on suotavaa ja ihannoitavaa. Uhrauksesta palkitaan: saksalainen sotilas syntyy uudelleen, isänsä kuolemaa kostava poika saa rauhan sielulleen, siveyttään vaaliva bulgarialaistyttö nostetaan idealisoituun ja ikoniseen asemaan oman kansansa pelastajana ja puhtauden vaalijana. Sinänsä ajatus uhrautumisesta ja siitä seuraavasta palkinnosta ei häiritse. Taustalla on kuitenkin myös muita konservatiivisia ihanteita: ahdasmielisiä näkemyksiä ”puhtaudesta” ja naisen asemasta sekä lapsellista änkyränationalismia.

Heroes & Traitors ärsyttää minua sen verran voimakkaasti, etten yksinkertaisesti halua enää pitää nidettä hyllyssäni. The Days of the Trumpet Call maistuu yhä, mutta nämä biisit on ripattu levyltä tietokoneelle jo yli kymmenen vuotta sitten. Itse asiassa Heroes & Traitors on The Days of the Trumpet Callin kehnoin täyspitkä; pidän sekä I saw no Temple in the Citystä että Purificationista paljon enemmän.

James Bravewolf: Heroes & Traitors (2002)
Lukuhaasterasti: 41. Kirjan kannessa on eläin.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.