The Haunting of the Hill House (2018) arvostelu

the haunting of hill house arvostelu
The Haunting of Hill House (2018)

The Haunting of the Hill House (2018) on yhden kauden mittainen kauhudraama perheestä, joka muuttaa aaveiden asuttamaan kartanoon. Sitä on kuvattu muun muassa vuoden 2018 pelottavimmaksi sarjaksi, Netflixin pelottavimmaksi sarjaksi ja jopa kaikkien aikojen pelottavimmaksi sarjaksi. En kiistä: nyt ollaan oikeasti jännän äärellä.

Vuonna 1992 Hugh ja Olivia Crain ostavat Hill Houseksi kutsutun, iäkkään ja arvokkaan kartanon. Pariskunta suunnittelee remontoivana talon ja myyvänsä sen sitten kovalla voitolla. Korjaustyöt ottavat aikansa, joten Crainit muuttavat Hill Houseen remontin ajaksi viiden lapsensa kanssa. Pian Crainit huomaavat, etteivät ole talossa yksin – joku koputtelee huoneiden seiniin, kuiskii huoneissa ja kävelee pitkillä käytävillä. Yöt käyvät yhä levottomammiksi, kunnes eräänä yönä homma karkaa kunnolla käsistä ja Hugh pakenee talosta perheen lapset mukanaan. Olivia-äidin kylmenevä ruumis löydetään talon kirjastosta.

the haunting of the hill house arvostelu
Olivia tulee yhdeksi Hill Housen kanssa.

Vajaat 30 vuotta myöhemmin Crainit ovat hajaantuneet kukin tahoilleen. Äidin kuolema on jättänyt kaikkiin jälkensä – toisiin syvemmin kuin toisiin. Lapsista vanhimmat eli Steven, Shirley ja Theodora menestyvät työelämässä ja pyörittävät arkeaan sujuvasti. Perheen kuopuksilla ei mene yhtä hyvin: kroonisesti masentunut Nellie ja heroiiniriippuvainen Luke ryömivät elämässään eteenpäin miten taitavat. Ajoittain eteenpäin käyvä liike hidastuu, toisinaan se pysähtyy kokonaan.

Ja silloin se iskee jälleen: uusi perhetragedia saattaa Crainit saman katon alle ensimmäistä kertaa sitten Olivian kuoleman. Sarja sitoo kaksi aikalinjaa yhteen vuorottelemalla tasapainoisesti menneisyyden ja ”nykyhetken” välillä. Molemmat aikalinjat kiertävät samojen kysymysten ympärillä: Mitä Hill Housessa oikein tapahtuu? Miksi ja miten Olivia kuoli? Kummitteleeko talossa oikeasti, vai näkikö Olivia harhoja?

Surun viisi vaihetta

Sarjan alkupuolisko on omistettu perheen lapsille, jotka esitellään katsojalle vanhimmasta nuorimpaan kukin omassa jaksossaan. Katsojat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Crainin sisarukset vaikuttavat edustavan surutyön viittä vaihetta, jotka tunnetaan myös Kübler-Rossin mallina.

Avausjakso kuvaa perheen esikoista eli Steveniä, joka edustaa ensimmäistä vaihetta eli kieltämistä. Steven kirjoittaa työkseen bestsellereitä tosielämän kummitustaloista ja yliluonnollisista kokemuksista. Hän ei kuitenkaan usko yliluonnolliseen, vaan huijaa lukijoitaan siekailematta väittäessään kertomuksiaan tositarinoiksi. Steven on kuvannut lapsuudenkokemuksiaan Hill Housessa ensimmäisessä menestysteoksessaan, jonka nimi on sattuvasti The Haunting of the Hill House.

haunting-of-hill-house-arvostelu
Steven ei millään haluaisi uskoa kummituksiin.

Stevenin vanhin sisko Shirley ei hyväksy sitä, kuinka Steven on monetisoinut perheen tragedian. Suruprosessin toista vaihetta eli vihaa ruumiillistava Shirley on kireä kuin farkkujen vyötärönauha kotopuolessa vietetyn joululoman jälkeen. Hän prosessoi edelleen lapsuutensa outoja kokemuksia ja on niin fiksoitunut kuolemaan, että on valinnut hautausurakoitsijan ammatin.

Samalla hän pyrkii toistamaan omassa perheessään malleja, joita hän on perinyt lapsuudenkodistaan: hautausurakoitsijan koti on melkein yhtä iso ja pelottava kuin Hill House (ja jopa oudolla tavalla kytköksissä siihen, kuten sarjan kuudes jakso osoittaa). Hän pyrkii myös nousemaan äitinsä tilalle sisarustensa johtajaksi – uudeksi äidiksi perheelle, joka asuu suuressa, kauniissa kodissa.

the haunting of the hill house arvostelu
Theo ja Shirley pelästyvät yön ääniä. Hugh-isä rauhoittelee.

Sisaruksista kolmas, Theodora, on erikoinen tapaus. Hänen pitäisi edustaa sarjassa surun kolmatta vaihetta eli kaupantekoa, mutta minun on vaikea nähdä, kuinka tämä muka hänen käytöksessään ilmenee. Theo on perinyt äidiltään psyykkisen herkkyyden: koskettaessaan paljain käsin toista ihmistä hän aistii tämän ajatukset ja tunteet. Theo kykyään päivätyössään lastenpsykiatrina – hän ymmärtää lapsia pelkästään kättelemällä näitä.

Vastapainona psyykkiselle ja ammatilliselle herkkyydelleen Theo on sosiaalisesti kalsea. Kyse ei ole siitä, etteikö Theo osaisi pitää hauskaa: hän juo, juhlii ja saattelee vuoteeseensa kauniita nuoria naisia. Hänellä ei kuitenkaan ole kykyä eikä mielenkiintoa ylläpitää ystävyyssuhteita – romanttisista suhteista puhumattakaan.

the haunting of hill house arvostelu
Päivisin Hill House on oikeastaan ihan mukava maalaiskartano. Kuvassa leikkivät salaperäinen ystävätär ja Luke.

Sisaruskatraan toiseksi nuorimmassa eli Lukessa ruumiillistuu surutyön neljäs vaihe eli masennus. Tämä ei pahemmin tulkintaa vaadi: Luke on narkomaani ja hylkiö, joka on varastanut omalta perheeltään ja pettänyt näiden luottamuksen lukemattomia kertoja. Kokemukset Hill Housessa ovat vaikuttaneet Lukeen voimakkaammin kuin vanhempiin sisaruksiin, ja kartanon aaveet seuraavat häntä edelleen.

Lukea näyttelevä Oliver Jackson-Cohen osaa työnsä, mutta on ulkomuotonsa vuoksi roolissaan suhteellisen epäuskottava. Luke on ollut täyspäiväinen narkomaani kymmenisen vuotta, ja ainoat merkit douppaamisesta ovat kampaamaton tukka ja tummahkot silmänaluset? Juuh.

the haunting of the hill house arvostelu
Linkkuniskanainen ja Nellie

Sisaruksista nuorin on Luken kaksoissisko Eleanor eli tuttujen kesken Nellie, joka on traumatisoitunut kokemuksistaan Hill Housessa vähintään yhtä voimakkaasti kuin Luke. Nellie herää Hill Housessa usein linkkuniskanaiseksi (bent-neck lady) nimittämänsä aaveen läsnäoloon.

Myöhemmin Nellien kokemukset diagnosoidaan unihalvaukseksi. Myös muut osat hänen psyykestään medikalisoidaan. Hänet leimataan masentuneeksi, maaniseksi ja hysteeriseksi – häntä terapoidaan, lääkitään ja paapotaan. Aina kun Nellie tekee jotain outoa, muut sisarukset kohauttavat olkapäitään ja toteavat, että siskolla taitaa olla taas uusi terapeutti.

Kaikki palautuu kuolemanpelkoon

The Haunting of the Hill Housen hahmojen perustrauma on siis Olivia-äidin kuolema. Kaikki sarjassa joko johtaa tai palautuu Olivian tapaturmaiseen kuolemaan. Eikä tässä vielä kaikki: Olivia ei suinkaan ole ainoa keskeinen hahmo, joka kuolee sarjan aikana ja jonka menetystä muut joutuvat prosessoimaan. Onko läheisen kuolema siis The Haunting of the Hill Housen keskeisin teema?

Sanoisin, että ei.

Ne, jotka ovat kiinnittäneet huomiota yhteneväisyyksiin sarjan hahmojen ja surun viiden vaiheen välillä, yleensä unohtavat, että Kübler-Ross kehitti teoriansa kuvaamaan kuolemansairaiden kokemuksia. Kyse ei siis ole mistä tahansa surutyöstä, vaan oman lähestyvän kuoleman hyväksymisestä. Oikeastaan ”surun viisi vaihetta” on pahasti harhaanjohtava ja puutteellinen nimitys – pikemminkin pitäisi puhua oman kuolevaisuuden hyväksymisen viidestä vaiheesta.

Kuolema kantaa sarjan jaksosta toiseen.

Onko analogioiden etsiskely Kübler-Rossin teorian ja The Haunting of Hill Housen välillä sitten ajanhukkaa?

Sanoisin, että ei.

Sarjan keskeisin teema ei ole läheisen kuoleman hyväksyminen, vaan pikemminkin oman kuolevaisuuden hyväksyminen. Äidin menetyksen aiheuttama trauma onkin vain portti suurempaan traumaan – turvattomuuden tunteeseen ja edelleen kuolemanpelkoon. Kaikki Hill Housen kauhu pohjautuu pelkoon oman itseyden menettämisestä – kuolemasta.

Punainen ovi suojaa Hill Housen salaisuuksia.

Steven ei kiellä äitinsä kuolemaa, vaan oman kuolemansa: hän keskittyy maalliseen menestykseen ja torjuu ajatuksen yliluonnollisesta, joka tukisi ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä.

Luke ei ole masentunut äitinsä kuoleman johdosta, vaan oman elämänsä lyhyyden vuoksi: mitä järkeä edes yrittää rakentaa itselleen tasapainoista arkea, kun elämä kuitenkin joskus päättyy?

Shirley ei ole vihainen äitinsä kuoleman, vaan oman kuolevaisuutensa johdosta: hän ei riitä, hän ei kykene, hän ei jaksa tehdä ja ylläpitää kaikkea, mitä hän itseltään vaatii, vaan tietää sortuvansa taakkansa alle ja hajoavansa samaksi tuhkaksi, joksi murtuvat lopulta kaikki hänen hopeatarjottimella palsamoimansa ruumiit.

Kun äiti rakastaa liikaa

Nellien, Olivian, Luken ja osittain myös Steven hahmot nostavat mielenterveyden häiriöt etualalle. Lähes koko sarjan ajan ilmassa leijuu kysymys siitä, onko Olivia ”hullu”, ja jos on, onko hänen hulluutensa periytyvää laatua. Oikeastaan kaikki Olivian lapset tunnistavat psyykessään varjopuolia. Kaikkein pisimmälle tätä ajatusta seuraa Steven, joka on täysin vakuuttunut äitinsä ja omansa perimänsä mädännäisyydestä.

Vai olisiko kyse sittenkin kasvatuksen luomista persoonan varjoista ja aaveista? Kenties Nellie ja Luke eivät ole synnynnäisesti hulluja, vaan rikkinäisiä sen vuoksi, mitä he Hill Housessa kokivat?

the haunting of the hill house arvostelu
Olivia näkee olemattomia.

Kun Olivia ja Hugh tuovat koko perheensä Hill Houseen, he tietämättään altistavat omat lapsensa suurelle vaaralle. Kumpikaan ei tahdo satuttaa lapsiaan, päinvastoin. Olivian suojelunhalu ilmenee kuitenkin tavalla, joka on vahingollinen lapsille – etenkin Nellielle ja Lukelle. Turvallisesta sylistä tuleekin puristava ja lopulta suorastaan murskaava.

The Haunting of Hill House on tarina myös ylisuojelevasta vanhemmasta, jollaisia on maailma täynnä: omaa lastaan voi suojella pahalta maailmalta niin paljon, että se sattuu.

The Haunting of Hill House ei kiirehdi

The Haunting of the Hill House on parhaimmillaan silloin, kun se hidastaa tahtia ja malttaa keskittyä yhteen asiaan hieman pidempään. Nykyaikaisille (kauhu)elokuville ominainen, tiheä leikkaustahti on omiaan tekemään kohtauksista hektisiä ja teräviä – myös silloin, kun kohtaus selvästi hyötyisi verkkaisemmasta ja maalailevammasta lähestymistavasta. Sarjan Two Storms -jakso on osoitus siitä, että joskus kannattaa keskittyä yhteen asiaan hieman pidempään. Noin tunnin mittainen jakso on kuvattu vain muutamalla pitkällä otoksella. Montako niitä tarkalleen on? Viisi? Kuusi? Joka tapauksessa todella vähän.

Jakson alussa pohdin, onko kyse vain teknisestä kikkailusta – halusta näyttää, että ”hei, me osataan tehdä tällainen”. Kun kamera kuitekin panoroi yhdessä otoksessa sarjan nykyhetkestä ja Shirleyn hautaustoimistosta vuoteen 1992 ja Hill Housen eteisaulaan, oli pakko myöntää, että jakso ei ole pelkkää teknistä brassailua, vaan siinä on syvempää ajatusta. On vaikea sanoa, kuinka superpitkät otokset, joissa siirrytään menneeseen aikaan, on toteutettu – voi olla, että viimeistelyyn on tarvittu hieman studiomagiaa. Ihan sama minulle. En halua tietää.

Dudley on pieni sivuhahmo, joka saa kuitenkin tilaisuuden loistaa.

Sarjassa on myös pari ihastuttavaa, pitkänpuoleista monologia, jotka taistelevat nopeatahtisen elokuvakerronnan trendiä vastaan. Monologien sisältö olisi voitu esittää myös takaumina, mutta sarjan tekijät ovat valinneet toisin – ja hyvä niin. Hill Housen talonmies Dudley on sarjassa mitätön sivuhahmo, joka saa kuitenkin tilaisuuden loistaa kertoessaan Huhg’lle oman perheensä kokemuksista kartanossa ja sen lähialueilla. Dudley käy läpi raskaita asioita: menetyksiä, kuolemaa, orastavaa hulluutta. Ylisanoja ei tarvita: tuska ja pelko pilkahtelevat pieninä väläyksinä Dudleyn uurteisilla kasvoilla.

Theo valitsee mieluummin kauhun kuin loputtoman tyhjyyden.

Toisen sarjan upeista monologeista lausuu Theo, jonka välit Shirleyn kanssa ovat kiristyneet. Theo on tähän asti ollut hillitty ja viileä – nainen, joka rationalisoi elämässään kaiken. Koko elämänsä hän on pyrkinyt sterilisoimaan oman tunne-elämänsä. Kun hän sitten kohtaa tilanteen, jossa hän menettää kykynsä tuntea mitään, hän joutuu paniikkiin. Mikä tahansa – häpeä, kauhu, suru, epätoivo – on parempi kuin täydellinen tunteiden tyhjiö – ja tuo tyhjiö saa hänen suojamuurinsa murentumaan. Kaiken tämän Theo antaa vyöryä siskonsa eteen yhtenä upeana myräkkänä.

Nelliellä on sarjan viimeisessä jaksossa pitkä monologi. Se jää kuitenkin pliisuksi ja kökköisen mahtipontiseksi. En osaa sanoa, onko ongelma monologin tekstissä vai näyttelijänsuorituksessa – todennäköisesti hieman molemmissa.

Hill House on elegia menneille vuosikymmenille

The Haunting of the Hill House on visuaalisesti näyttävä ja kunnianhimoinen sarja. Erityisesti takaumajaksojen tummasävyinen, viktoriaanista tyyliä huokuva näyttämöllepano on toteutettu kustannuksia ja työtunteja säästämättä. Vain harvoista kohtauksista voisi arvata, että sarja sijoittuu 90-luvulle – pikemminkin lavastus ja puvustus tuntuvat viittaavat johonkin täsmentämättömään, kauempana menneisyydessä piilevään aikaan.

Itse Hill House on lavastajien mestariteos: tomuinen, synkkä ja romanttinen. Se hehkuu menneiden vuosikymmenien henkeä ja tarjoaa oivan näyttämön kuolleiden henkien järjestämälle tragedialle. Talon tunnelma on öisin varjoisa ja kammottava, mutta päivisin lempeä ja nostalgisen lämmin – kuin tunnista toiseen jatkuva, aurinkoinen sunnuntaipäivä. Hill House on elegia menneiden vuosikymmenten hengelle ja poljennolle, jossa kiire ei hallinnut elämää, vaan niin lapsilla kuin vanhemmillakin oli aikaa näpertää ja peherrellä.

the haunting of hill house arvostelu
Kuistin valo kutsuu Crainin sisaruksia kotiin.

Tunnelmaltaan The Haunting of the Hill House on nykyaikaiseksi kauhusarjaksi erittäin onnistunut. Ja kun sanon erittäin onnistunut, tarkoitan oikeasti, että helvetin pelottava. Erityisesti sarjan ensimmäiset jaksot, joissa tutustumme linkkuniskanaiseen ja hattuaan etsivään mieheen, ovat ihan hirveitä. Myös kohtaukset, joissa nojataan täysin näkymättömyyden estetiikkaan, toimivat hyvin – tästä kiitos ennen kaikkea taitavalle äänisuunnittelulle ja näyttelijäntyölle.

Ehdoton suosikkini sarjan pelottelukohtauksista on kuvaus Luken ja hattupäisen miehen ensikohtaamisesta – tämän uskaltaa mielestäni katsoa, vaikka välttelisi spoilereita. Paikallaan on myös mainita, että Hill Housen huoneet ja käytävät suorastaan kuplivat ”piilotettuja” aaveita, joita voi huvikseen bongailla pitkin sarjaa. Vakuutan, että tukka nousee pystyyn aina, kun piilotetun örmelön sattuu bongaamaan kuvaruudulta.

the haunting of the hill house arvostelu
Kukas sieltä kurkistaa?

Shirley Jackson ja The Haunting -elokuvat

The Haunting of Hill House perustuu löyhästi Shirley Jacksonin samannimiseen, vuonna 1959 julkaistuun romaaniin, jota ei tietääkseni ole suomennettu. En ole lukenut romaania, mutta ymmärtääkseni sarjan käsikirjoituksessa on otettu erittäin suuria vapauksia tarinan, henkilöhahmojen ja kerronnan suhteen. Jackson on yksi niistä (kauhu)klassikkokirjailijoista, joiden tuotantoa en ole häpeäkseni lukenut – ehkäpä nyt olisi lukea kokeeksi ainakin yksi hänen teoksensa. – Tietääkseni alkuteoksessa ei ole Shirley-nimistä hahmoa. Veikkaanpa, että vanhin siskoista on nimetty alkuteoksen kirjoittajan mukaan.

The Haunting of the Hill Housesta on tehty kaksi tunnettua elokuvasovitusta, The Haunting (1963) ja remake The Haunting (1999). Kumpaakaan en ole nähnyt – ensiksi mainittu on kuulemani mukaan hyvä, viimeksi mainittu ei. Pelkästään elokuvien trailerit tsekkaamalla olen huomaavinani, että The Haunting of the Hill House nostelee pienillä viittauksilla hattuaan molemmille elokuville. – Remaken  mainoskampanja liikkuvine enkelipatsaineen teki muuten 10-vuotiaaseen minuun lähtemättömän vaikutuksen 90-luvun lopulla. Nyt elokuvan markkinointimateriaalit näyttävät lähinnä hupaisilta.

The Haunting of the Hill House on katsottavissa Netflixistä.

****

Mainokset