Sinister 2 (2015) arvostelu

Sinister 2 (2015)

Sinister 2 (Yhdysvallat 2015) kuuluu niihin kauhuelokuvajatkoihin, jotka on yksinkertaisesti pakko katsoa, vaikka jo etukäteen tietää, että ei kannattaisi. Vuonna 2012 ensi-iltaan tullut Sinister oli parasta kauhua vuosikausiin – eikä vähiten sen upean, Ulver-painotteisen ääniraidan takia. Silence Teaches You How to Sing, parasta ikinä! Olen edelleen sitä mieltä, että Sinisterin avauskohtaus on silkan nerouden tuotos. Mitä ihmettä tapahtuu? Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä tuolta puusta oikein putosi? Ja niin edelleen.

Myös Sinister 2:n ääniraidalla kuullaan muutama sekunti Ulveria. Valitettavasti se ei tätä elokuvaa pelasta.

Jo Sinisterissä tavattu anonyymi apulaisseriffi (James Ransone) palaa rooliinsa epävarmana lainvartijana. Oswaltin perhe on kylmennyt ja kuopattu jo aikaa sitten. Ransone ei malta olla työntämättä nenäänsä asiaan, vaan alkaa (vastoin omaa parastaan) seurata niitä jälkiä, joita Oswalt onnistui kartoittamaan jo varsin pitkälle. Hän hoksaa surmatekoja yhdistävän kaavan ja yrittää nitistää perheitä vaanivan Bughuulin tuhopolttamalla mörön ”saastuttamia” taloja.

sinister 2
Yksinhuoltajaäiti Courneyn ja anonyymin apulaisseriffin välillä käydään vispilänkauppaa.

Vain yksi talo on vielä polttamatta. Harmi vain, että väkivaltaista miestään pakoileva Courtney (Shannon Sossamon) on ehtinyt jo asettua taloon kahden poikansa Dylanin (Robert Daniel Sloan) ja Zachin (Dartanian Sloan) kanssa. Dylan onkin jo ehtinyt tutustua talon kellarissa olevaan laatikkoon, joka sisältää pelottavia snuffifilmejä murhattujen perheiden viimeisistä hetkistä.

Kuten Sinisterin kohdalla, myös Sinister II:n parasta antia ovat juuri nämä pienet, äärimmäisen väkivaltaiset lyhytelokuvat. Niiden teho ei ole yhtä voimakas kuin ensimmäisessä elokuvassa, jossa mysteeri siitä, mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu ja miksi, toi filmipätkiin oman viehätyksensä. Jatko-osassa murhapätkistä on tullut yhä raaempia – välillä väkivalta lipsuu jo splatter-tyyliin korniksi.

sinister 2
Dylanin painajaiset muuttuvat vähä vähältä tosiksi.

James Ransone on kaikessa surumielisyydessään mahdottoman suloinen; eiköhän jokainen naiskatsoja kelpuuttaisi tällaisen nappisilmäisen teddykarhun unilelukseen. Shannyn Sossamonin näyttelijäntyöskentelyssä ei niin ikään ole ihmeempää valittamista. Lapsipääosia näyttelevät Sloanin veljekset (kaksoset?) hoitavat työnsä hyvin. Mutta pahus, että elokuvan muut lapsinäyttelijät ovatkin kehnoja – apaattisia, eleettömiä ja flegmaattisia. Mistä tällaisia pökkelöitä on oikein löydetty? Elokuvan kauhukohtaukset ovat kauheita lähinnä näyttelijäntyön tason kannalta.

Slipknotahtava Bughuul-monsteri ei pelota enää ketään. Elokuvan viimeinen kohtaus on halvin aikoihin näkemäni yritys pedata sijaa jälleen yhdelle huonolle jatko-osalle.

Tähän elokuvaan ei kannata tuhlata aikaansa tai rahojaan.

*****

Sinister 2 DVD @ Discshop

Mainokset

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (1895/2014) arvostelu

Keltainen kuningas
Keltainen kuningas (1895)

Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -novellikokoelma koki uuden tulemisen vuonna 2014 True Detective -sarjan ensimmäisen kauden myötä. Kuten moni muukin, menin ja ostin kirjan englanninkielisen laitoksen saman tien True Detectiven innoittamana. Myöhemmin saman vuonna teoksesta ilmestyi suomenkielinen käännös. Tänä vuonna luin sekä alkukielisen kokoelman että suomennoksen.

Teos koostuu kymmenestä novellista, joista neljä ensimmäistä sijoittuvat jonnekin Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin kirjallisten linjojen välimaastoon. Viimeiset neljä puolestaan ovat varsin perinteisiä kertomuksia taiteilijanelämästä, rakkaudesta ja aikuistumisesta. Kokoelman kaksi keskimmäistä novellia ovat kummajaisia, joita on hankala sijoittaa genrekentällä minnekään.

Laitetaas tähän väliin hieman musiikkia. Fraasi ”where black stars hang” toistuu teoksessa muutamaan kertaan. On vaikea kuvitella, että Lustmordin The Place Where the Black Stars Hang -klassikkoalbumin nimen yhtäläisyys tähän fraasiin olisi sattumaa. Hiton hyvä levy, ei voi muuta sanoa. (Ja ei – tätä ei käännetä suomeksi muotoon ”missä mustat starat hengailee”).

Neljää kauhunovellia yhdistää mystinen Keltainen kuningas -näytelmä, jonka huhutaan tekevän lukijoistaan mielipuolia. Näytelmä on kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä: novellien hahmot himoitsevat tuota vaarallista, monissa maissa kiellettyä teosta, vaikka tietävät sen sivuilla piilevästä vaarasta. Chambers tekee viisaasti jättäessään näytelmän täsmällisen sisällön paljastamatta: tuntematon kauhistuttaa paljon enemmän kuin mikään kuvitelavissa oleva. Saamme kyllä tietää muutamia yksityiskohtia näytelmän sisällöstä, mutta kokonaiskuvaa emme voi muodostaa.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Maineiden paikkaaja” (”Repairer of Reputations”) on kerronnallisesti ehkäpä kokoelman kiinnostavin. Novellin minäkertoja on erinomainen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Nuori minäkertoja Hildred on kolauttanut päänsä hevosen selästä pudotessaan ja joutunut tämän seurauksena viettämään aikaa mielisairaalassa. Hildred visioi vallankaappausta, jonka takana ovat kosmiset voimat ja jonka hän on valmis toimeenpanemaan teoksen nimihahmon eli ”maineiden paikkaajana” toimivan herra Wilden avulla. Juuri kertojan epäluotettavuuden vuoksi novelli aukeni minulle alkukielellä melko huonosti, ja suomennos selvensi monia epäselviksi jääneitä kysymyksiä.

Teoksen toinen kertomus, ”Naamio” (”The Mask”) kertoo kahdesta nuoresta taiteilijasta ja naisesta, joita he molemmat rakastavat. Toinen heistä keksii keinon jähmettää eläviä kasveja ja eläimiä patsaiksi. Asetelma tuo vahvasti mieleen Poen ”The Oval Portrait” -novellin, jossa niin ikään käsitellään taiteen, elämän ja kuoleman välistä kolmiyhteyttä. ”Naamio” on neljästä kauhunovellista vähiten ”kauhumainen”; osaltaan se muistuttaa huomattavasti kokoelman loppupään taiteilijanovelleja.

Myös ”Lohikäärmeen pihalla” (”In The Court of the Dragon”) tuo mieleen Poen novellit, erityisesti ”The Man in the Crowd” -kertomuksen. Myös tämän novellin minäkertojana on nuori mies, joka on pahaksi onnekseen tutustunut Keltainen kuningas -näytelmään. Hän tulee etsimään turvaa ja mielenrauhaa jumalanpalveluksesta, jossa hän kuitenkin kohtaa demonisen olennon. Tämä olento alkaa seurata ja vainota minäkertojaa ympäri Pariisia. Novelli on taskukokoinen helmi – kompakti ja tasapainoinen. Pidän aivan erityisesti novellin päätösvirkkeestä, joka hehkuu kosmista kauhua:

Sitten vajosin syvyyksiin ja kuulin Keltaisen Kuninkaan kuiskaavan sielulleni: ”Kuinka kauhistuttavaa onkaan vaipua elämän jumalan käsivarsille!”

”Keltainen merkki” -novelli on tämän novellikokoelman huipentuma ja ”pääkertomus”. Kuten ”Naamio”, myös tämä novelli keskittyy nuoren taiteilijan ja hänen rakastettunsa suhteen kehittymiseen – ja heidän luhistumiseensa sitä mukaa, kun ne tutustuvat Keltainen kuningas -näytelmään. ”Keltainen merkki” on oma suosikkini kokoelman teksteistä. Se on myös teoksen ”lovecraftilaisin” ja pelottavin teksti. Mukana on myös aavistus makaaberista, väkivaltaan ja mädännäisyyteen nojaavasta kauhukuvastosta, josta muissa novelleissa (ehkäpä ”Maineiden korjajaa” lukuun ottamatta) pysytellään erossa.

Teoksen puolimatkaa merkkaa kaksi kokoelman outolintua: scifin ja fantasian suuntaan taittava ”Demoiselle d’Ys” sekä runomainen ”Profeetan paratiisi”. Viimeksi mainitusta en saanut mitään otetta, joten ei enempää kommentteja siitä. ”Demoiselle d’Ys” puolestaan on kaunis ja melankolinen tarina nuorukaisesta, joka hukkaa itsensä vieraaseen maisemaan ja kohtaa siellä rakkautensa. Myös tämä novelli tuo vahvasti mieleen Poen ”boy meets girl and then she dies” -novellit – niinkin vahvasti, että olisin voinut uskoa tämän tekstin kokonaan Poen kirjoittamaksi.

Ja sitten ovat teoksen katunovellit, joista kukin kuvaa Pariisin Latinalaiskortteliin asettuneiden, nuorten amerikkalaistaiteilijoiden yhteisöä: ”Neljän tuulen katu”, ”Ensimmäisen ammuksen katu”, ”Niittyjen neidon katu” ja ”Rue Barrée” (eli suomeksi ”suljettu katu”). En pysty kommentoimaan näitä novelleja erikseen – niin samankaltaisia ne keskenään ovat. Nuori amerikkalainen taiteilija asettuu latinalaiskortteliin ja rakastuu ranskattareen – vain huomatakseen, että hänen rakkautensa tiellä on este. Sen jälkeen este poistuu, tai sitten ei. Sama kaava kaikissa.

En sano että nämä novellit olisivat huonoja, mutta kieltämättä koin lievää pitkästymistä niitä lukiessani. Oikeastaan juuri näiden novellien vuoksi päätin lukea teoksen myös suomeksi – oliko minulta jäänyt englanninkielisissä teksteissä jotakin tärkeää ymmärtämättä, vai miksi neljä viimeistä tarinaa tuntuivat niin kovin… yhdentekeviltä? Ei ollut. Nämä novellit ovat yksinkertaisesti tylsiä, luki niitä millä kielellä tahansa.

King in yellow
King in Yellow; englanninkielisen laitoksen kansi

Sananen lukemistani laitoksista: Englanninkielinen nide on kenties rumin koskaan näkemäni kirja. Kannen maalaus on niin tökerö ja amatöörimäinen, että silmiin koskee. Sisäsivujen taitossa en näe kuitenkaan ongelmaa. Suomenkielisen laitoksen kansi on kyllä näyttävä, mutta ei mielestäni sovi Chambersin kauhutarinoiden henkeen – tämän kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja on jonkinlainen Alien– ja The Mummy -elokuvasarjojen sekasikiö.

Kumpaankaan laitokseen ei ole vaivauduttu kirjoittamaan varsinaista johdantoa tai esipuhetta, mitä pidän erittäin vakavana puutteena. Erityisen ikävää tämä on suomenkielisessä laitoksessa – Chambers kun ei ole suomalaisille lukijoille järin tuttu, joten johdanto olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen. Takakannessa sentään valotetaan hieman Chambersin kirjailijahahmoa ja sitä, mistä hänet tänä päivänä tunnetaan.

Englanninkielisessä teoksessa on kyllä ”johdantona” H. P. Lovecraftin kirjoittama, kahden kappaleen mittainen luonnehdinta Chambersin tuotannosta. Tämä ”johdanto” on irrotettu Lovecraftin vuonna 1927 julkaistusta Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -teoksesta, eikä se siis erityisesti auta lukijaa hahmottamaan Chambersin merkitystä tai perintöä tämän päivän näkövinkkelistä. Myös takakanteen on painettu Lovecraftin tekstiä. Kyllä on tämän laitoksen toimittajaa laiskottanut!

Chambersia verrataan ja rinnastetaan nykyään ennen kaikkea Lovecraftiin – kaipa lähinnä siksi, että Lovecraft imi vaikutteita Chambersilta ja lainasi osia tämän kehittämästä tarinastosta omaan Cthulhu-mythokseensa. Chambersin novellit muistuttavat kuitenkin mielestäni selvästi enemmän Poen kertomuksia kuin Lovecraftin tuotantoa. Tämä ei sinänsä häiritse minua, itsehän pidän Poen tarinoista yli kaiken. Lovecraftia ja lonkeroita odottaville lukijoille Chambersin novellit saattavat kuitenkin tuottaa pettymyksen.

Robert W. Chambers: King in Yellow (1895)
Lukuhaasterasti: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (King in Yellow, 1895, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.
Mistä peräisin: Kirjastosta.
Keltainen kuningas @ Adlibris

 

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (1971) arvostelu

Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)
Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)

Mustan myllyn mestari (Krabat, engl. The Satanic Mill) on nuortenkirja, ja silti se yhä vain kiinnostaa, vaikka käyn pian neljättäkymmentäni. Romaani kertoo 1600-luvulla Saksassa (”Saksassa”) eläneestä Krabatista ja hänen kokemuksistaan salatieteisiin keskittyvän koulun  eli Mustan myllyn oppilaana. Se on estetiikaltaan ja aiheeltaan synkkä, ja kirjaa lukiessani pohdin taas kerran, onko tämä liian rankkaa kamaa nuorille lukijoille. Ei kai sitten. Ehkäpä tämä teos on Noidan käsikirjan tavoin joillekin lukijoille portti kauhukirjallisuuden ja muun synkemmän taiteen saralle.

Varhaisteini-ikäinen orpopoika Krabat alkaa nähdä toistuvasti unta, jossa salaperäinen ääni kehottaa häntä matkaamaan Schwarzkollmin mustaan myllyyn. Aluksi Krabat ei välitä oudosta unesta, mutta kun se toistuu, hän päättää matkustaa myllylle. Kun hän saapuu perille, hänet ottaa vastaan kalpea, yksisilmäinen mestari, joka tarjoaa Krabatille oppipojan paikkaa. Krabat suostuu ja liittyy myllyn muiden oppipoikien joukkoon.

Pian Krabatille käy ilmi, että oppipojan tehtäviin ja opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin arkisia myllyn töitä. Kaikki 12 oppipoikaa saavat myllyn perustehtävien lisäksi oppia salatieteissä. Myllyn ympärillä leijuu salaperäinen ja pelottava aura. Se muuttuu entistäkin mustemmaksi, kun myllylle saapuu ”herra Serkku”, joka tuo jauhatettavaksi säkkikaupalla – ei suinkaan jyviä, vaan ihmisten luita ja hampaita.

Mustan myllyn elämä on eristäytynyttä ja yksinäistä. Läheisten kylien asukkaat karttavat myllyä, eikä yksikään talonpoika tai isäntä käy sillä jauhattamassa jyviään. Mistä ihmeestä sitten tulevat jyvät, joita oppipojat jauhavat joka päivä hiki päässä, ja minne valmiit jauhot menevät – sitä ei teoksessa kerrota.

Jokaisessa käänteessä mestari vaatii oppipojiltaan uskollisuutta ja ehdotonta alistumista. Toisaalta myös mestari joutuu alistumaan ”Serkulle”, joka taitaa olla itse paholainen. – Mustan myllyn mestarissa musta magia ei siis näyttäydy sellaisena vapaana omien tavoitteiden toteuttamisena, jollaisena se usein hieman, eh, toisenlaisissa kirjoissa kuvataan.

Myllyn vuosi noudattelee säännönmukaista kiertoa. ”Serkku” ilmaantuu säännöllisin väliajoin myllylle jauhattamaan luita. Joka pääsiäinen oppipojat viettävät yönsä paikalla, jolla joku on kuollut väkivaltaisesti. Myös jouluun ja uuteenvuoteen liittyvät tietyt tarkkaan säännellyt rituaalit. Jokaisen vuoden lopussa oppipoikien määrä vähenee yhdellä – ja jokaisen vuoden alussa saapuu uusi kokelas täydentämään oppipoikien lukumäärän kahteentoista.

Kiehtovinta Mustan myllyn mestarissa on maailma, jonka kerronta maalailee lukijan mieleen. Myllyn maailmassa vallitsevat vahvat kontrastit: musta ja valkoinen, varjo ja valo, paha ja hyvä. Ilmassa leijaileva jauho saa oppipoikien ja mestarin ihon hehkumaan valkoisena. Kontrastien kirkkaammat alueet saavat kuitenkin vain vähän tilaa myllyn upottavien varjojen keskellä.

Mustan myllyn mestarin keskeisin teema on valta. Oppipojille tarjotaan magian oppituntien myötä mahdollisuutta saavuttaa valtaa ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin nähden. Magian avulla he selviytyvät raskaista myllyn töistä vähemmällä ponnistelulla – Mind over Matter. Toisaalta magiassa edistyminen vaatii jatkuvaa alistumista. Kukaan oppipojista ei ole tosiasiassa oman itsensä herra, vaan joutuu vannomaan jatkuvasti uskollisuuttaan mestarille.

Äkkiseltään mieleeni ei tule toista lapsille tai nuorille suunnattua teosta, jossa käytettäisiin näin vahvasti magian ja satanismin suuntaan ojentavaa kuvastoa. Juuri tämä herätti oman kiinnostukseni lapsena, ja varmaankin samasta syystä olen tullut lukeneeksi kirjan kannesta kanteen vuosien varrella ainakin kolme kertaa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (Krabat, 1971)
Lukuhaasterasti: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.