Everest (2015) – Kai tästä joku tykkää

EVEREST 2016
Everest (2015)

Luin puolisen vuotta sitten Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin -kirjan ja kiinnostuin teoksen kuvaamista tapahtumista sen verran, että halusin nähdä myös tapahtumia kuvaavan elokuvan. Everest (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2015) pyörähti 3D-versiona Suomen elokuvateattereissa viime syksynä. Traileri ei näyttänyt niin vakuuttavalta, että olisin maksanut kokemuksesta leffalipun hintaa, joten jäin tapani mukaan odottamaan kotikatselutallennetta.

Ehkä Everest olisi sittenkin kannattanut tsekata teatterissa tai vähintäänkin etsiä siitä 3D-tallenne. Valitettavasti sain tällä erää näppeihini vain tavallisen DVD-version, joten siihen oli tyytyminen. – Ennen kuin joku näsäviisas ehtii väliin, myönnän: kaupastahan noita 3D-BD-tallenteita saa. Mutta kun ne ovat niin hiton kalliita. Halvin bongaamani 3D-BD-julkaisu tästä elokuvasta on noin 20 euron hintainen. En aio koskaan maksaa tuollaista hintaa mistään sellaisesta elokuvasta, jota en ole nähnyt jo kertaalleen tai jonka tasosta en jollakin muulla perusteella voi olla täysin varma. Ei siksi, ettei minulla olisi varaa, vaan siksi, että (juuri) mikään elokuvaelämys ei ole tuon euromäärän arvoinen. Levittäjien hintapolitiikassa on aivan varmasti jokin logiikka, enkä epäile hetkeäkään, etteikö näitä asioita olisi mietitty isojen pöytien ääressä tarkasti. Silti minusta näyttää pahasti siltä, että levittäjäfirmat ovat hinnoittelullaan maalaamassa itseään nurkkaan. (Jep, mä olen kirjoittanut tästä ennenkin.)

Mutta takaisin Everestiin. Elokuva kertoo tositarinan kahden länsimaalaisvetoisen retkikunnan matkasta maailman korkeimmalle huipulle ja vaikeuksista, joita he matkallaan kohtasivat. Elokuvan näyttelijäkaarti on komea: Josh Brolin, Keira Knightley, Emily Watson, Jake Gyllenhaal… Erityisesti Gyllenhaalin nimeä ja naamaa on käytetty elokuvan markkinoinnissa jokseenkin harhaanjohtavasti, hänen esittämänsä Scott Fischer kun jää elokuvassa vähämerkityksiseksi sivuhahmoksi.

EVEREST rob scott
Rob Hall ja Scott Fischer akklimatisoituvat kumpikin tyylillään.

Toisinkin voisi olla. Jon Krakauer painotti omassa kirjassaan Fischerin ja Rob Hallin luotsaamien opasfirmojen välistä kilpailuasetelmaa. Elokuvassa kyllä viitataan yritysten väliseen kilpailuun, mutta sen ihmeempää dramatiikkaa aiheesta ei revitä. Tämä on sääli, asetelman pohjalle kun olisi voinut rakentaa melkoisen jännitteistä draamaa.

On omituista, kuinka näinkin traagisista tapahtumista on onnistuttu tekemään näin löysä ja yhdentekevä elokuva. Ehkä suurin puute on se, ettei katsojaa missään vaiheessa opeteta kiintymään tai samastumaan henkilöhahmoihin. Ongelman ydin on henkilöiden määrässä. Myös Krakauerin kirjassa ihmisten suuri määrä muodostui kompastuskiveksi: kun porukkaa on kuin pipoa, alkavat he jossain vaiheessa mennä sekaisin keskenään Krakauer sai paketin pysymään kasassa suhteellisen hyvin, koska a) Krakauer on ammattikirjoittaja, jolla on lyömätön rytmin, rakenteen ja draaman taju, b) Krakauerilla oli tilaa ja aikaa esitellä hahmoja perinpohjaisemmin – toisin kuin Everestin käsikirjoittajilla. Ehkäpä elokuvasta olisi kannattanut tehdä henkilöhahmojen ja heidän välistensä jännitteiden syventämiseksi kolmetuntinen. En ole varma, olisiko sekään auttanut.

EVEREST sunrise
Elokuvaan on saatu sentään muutama komea maisemaotos.

Joitain komeaa tässä silti kai on päätellen siitä, että elokuva on saanut suhteellisen hyviä arvosteluja. Ilmeisesti Everestistä pitäisi tykätä sen visuaalisuuden vuoksi. 3D:nä tämä onkin varmaan näyttänyt komealta, mutta kotiolosuhteissa 2D:nä katseltuna jää kokonaisuus hyvin vaisuksi. Omaan näkökulmaani saattaa tietenkin vaikuttaa se, että olin lukenut Krakauerin kuvauksen tapahtumista ja kai alitajuisesti oletin elokuvan noudattelevan samaa kaavaa kuin Krakauerin kirja. No, samalla kaavalla kyllä mennään, mutta painotukset ovat toisenlaiset.

Jokin vaikutus saattaa toki olla myös sillä, että Krakauer on varmasti parempi kirjoittaja kuin Beck Weathers, jonka omaelämäkerralliseen teokseen Left For Dead: My Journey Home from Everest elokuva perustuu.

*****

Everest DVD @ Discshop
Everest BD @ Discshop
Everest BD + 3D BD @ Discshop
Everest BD + 3D BD Steelbook @ Discshop

Mainokset

Vangitut (2013) – Mielen takova voima

VANGITUT julkka
Vangitut (2013)

Menneenä keväänä katselin Denis Villeneuven Enemyn (2013), joka oli niin hyvä, etten voinut olla kiinnostumatta miehen muustakin tuotannosta. Tähän hätään sain käsiini ainoastaan elokuvat Vangitut (Yhdysvallat 2013) ja Incendies (Kanada/Ranska 2010), muita ei taida Suomen tallennemarkkinoilla olla tarjolla. Ensimmäisenä katseluun pääsi Vangitut, jota onkin jännä verrata Enemyyn. Näitä kahta elokuvaa yhdistää Villeneuven lisäksi päänäyttelijä Jake Gyllenhaal. Lisäksi molempia elokuvia on soviteltu lähinnä trillerin lajityyppiin. Silti kyse on hyvin erilaisista elokuvista. Enemyssä pieni on kaunista: hahmoja ja lokaatioita on todella vähän. Vangittujen tapahtumakulku taas on tyystin toisenlainen – pitkä, pirstaleinen ja uuvuttava.

Vangituilla on mittaa lähes kaksi ja puoli tuntia. En etenkään ilta-aikaan jaksa enää katsella näin pitkiä elokuvia yhteen putkeen, joten päätin katsoa elokuvasta ensimmäisen puoliskon illalla ja jatkaa toisen puoliskon parissa seuraavana päivänä. Toisin kävi: vaikka meinasin nukahtaa, oli Vangitut pakko katsoa yhdellä rykäisyllä. Ensimmäisen tunnin aikana tapahtumista ehditään kieputtaa niin hurja möykky, ettei katselua yksinkertaisesti voinut jättää seuraavaan päivään.

VANGITUT-alex-loki
Loki (oik.) tietää, kuinka tottelemattomia nuoria miehiä kuulustellaan. Kuulusteltavana Alex (vas.).

Keller (Hugh Jackman) ja Grace Dover (Maria Bello) lähtevät lapsineen viettämään kiitospäivää naapuriensa Franklin (Terrence Howard) ja Nancy Birchin (Viola Davis) luokse. Kesken mukavan illanvieton Doverien ja Birchien kahdeksanvuotiaat tyttäret katoavat jäljettömiin. Virkavalta saapuu paikalle, ja käynnistyy massiivinen etsintä, jota johtaa poliisietsivä Loki (Gyllenhaal). Ainoa johtolanka on Birchien talon lähistöllä nähty asuntoauto, jonka omistajaksi osoittautuu henkisesti jälkeenjäänyt Alex Jones (Paul Dano). Alex pidätetään, mutta todisteiden puutteessa syytettä ei voida nostaa.

Keller edustaa ihmistyyppiä, joka on epäluuloisen perusluonteensa vuoksi tottunut hoitamaan asiat itse. Hän kokoaa kellariinsa muona- ja tarvikevarastoa maailmanloppua odotellen ja opettaa poikaansa metsästämään silmälläpitäen sitä hetkeä, kun tölkkimuona loppuu. Ei siis ole vaikea arvata, mitä Keller tekee, kun Loki nostaa kätensä pystyyn Alexin suhteen. Katsoja ei tässä vaiheessa voi muodostaa mitään kovinkaan selkeää mielipidettä Alexin syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Keller puolestaan ei voi sietää ajatusta siitä, että hänen tyttäreensä kohdistetut rikokset jäävät rankaisematta. Siksi uskoo hän fanaattisesti Alexin syyllisyyteen – ja myös toimii sen mukaan. Oman tyttärensä menetystä sureva Franklin seuraa Kellerin touhuja vastentahtoisesti vierestä.

VANGITUT-keller
Suoran toiminnan miehiä: Kellerille ei sanota ”ei”.

Keller tulee silmittömässä raivossaan luoneeksi melkoisen paradoksin. Kellerin vihan laukaisee mielikuva siitä, että hänen omalle tyttärelleen tehdään pahaa. Niinpä hän pyrkii löytämään tyttärensä tekemällä samaa, mitä hän kuvittelee tyttärensä sieppaajan tekevän: pahoinpitelemällä ja laiminlyömällä avutonta ihmistä, joka on henkisesti pelkkä lapsi. Hirviötä metsästäessään Keller muuttuu itse hirviöksi. Kellerin raivoa ja tuskaa on helppo ymmärtää. Silti hänen toimensa ovat äärimmäisiä ja mahdottomia hyväksyä. Itse huomasin jopa toivovani, ettei Keller koskaan saa tytärtään takaisin: ihminen, joka on valmis tällaisiin tekoihin, ei ansaitse lapsen ihailua ja rakkautta.

Samaan aikaan toisaalla Loki kartoittaa muita tutkintalinjoja. Alkuun eri epäillyillä ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, mutta hiljalleen yllättäviä yhteyksiä löytyykin.

Elokuvaa on markkinoitu paljolti kuvilla, joissa Kellerin ja Lokin kasvot on asetettu ikään kuin vastakkain, mikä kuvaa hyvin näiden hahmojen persoonallisuuksia ja asemia elokuvan tapahtumakulussa. Kun Keller riehuu spastisesti tunnekuohunsa vallassa, lähestyy Loki tapausta systemaattisesti ja rationaalisesti. Keller on kunnon family man, kun taas Lokilla ei näytä olevan lainkaan perhettä tai ystäviä. Keller on henkeen ja vereen kristitty: hän turvautuu toimissaan usein rukouksen voimaan, ja auton peruutuspeilissä killuu puinen risti. Päälle päätteeksi hän on ammatiltaan puuseppä… Lokin uskonnollinen vakaumus ei tule aivan suoraan ilmi, mutta tiettyjä viitteitä siihen kyllä löytyy. Hänen nimensä viittaa skandinaavisessa mytologiassa (ja myös Marvelin Thor-sarjakuvissa ja -elokuvissa) esiintyvään Loki-jumaluuteen.

Loki-jumaluutta on hieman hankala kuvailla sellaiselle, jolle tämä ei ole ennalta lainkaan tuttu. Hän muistuttaa monessa suhteessa C. G. Jungin kuvailemaa Narrin arkkityyppiä, ja onpa hänessä selkeitä yhtäläisyyksiä myös kristillisen mytologian Luciferiin. Lokille – ja niin ikään myös Narrille – ominaisia piirteitä ovat terävä äly, nokkeluus, kapinahenki ja tarve rikkoa totunnaisia kaavoja. Myös Vangittujen Loki kulkee omia polkujaan. Hän ei perusta tiimityöskentelystä, vaan tahtoo tehdä asiat omalla tavallaan ja mielellään soolona.

VANGITUT-kadet
Lokilla on kädet täynnä tavaraa.

Kiinnostava elementti Lokin henkilöhahmossa ovat tietyt symbolit, joita hän kantaa. Hänen sormessaan vilahtelee sormus, johon on kuvattuna vapaamuurarijärjestön suorakulma ja harppi. Hänen sormiinsa on tatuoitu planeettojen symboleita ja kaulaansa kahdeksansakarainen tähti. En nyt käy tarkemmin ruotimaan, mitä tämä symboliröykkiö oikein tarkoittaa. Sen verran se kuitenkin Lokista kertoo, että hän on itse valinnut oman maailmankatsomuksellisen asemansa eikä pelkää asettua poikkiteloin valtavirtaan nähden. Kellerin kristillisyys puolestaan tuntuu olevan perittyä ja ulkoapäin annettua: siihen kuuluvat tietyt ulkoiset rituaalit, eikä juuri muuta.

Kiinnostava vastakohtaisuus löytyy myös siitä, mikä motivoi Kelleriä ja Lokia toimintaan. Keller etsii kadonnutta tyttöä apinan raivolla, koska kyse on hänen tyttärestään. Loki puolestaan toimii siksi, että se on hänen tehtävänsä. Loki edustaa järjestäytynyttä ja byrokraattista yhteiskuntaa, joka pitää – ainakin periaatteessa – jokaista lasta yhtä tärkeänä. Keller taas tuntuu jumittuneen jonkinlaiseen heimoajatteluun, jossa lapsi nähdään tärkeänä, koska tämä edustaa hänen omaa vertaan. Keller tekee kaikesta henkilökohtaista ja toimii äärimmäisen subjektiivisen öyhön vallassa – Loki puolestaan pitää omat tunteensa sopivan etäisyyden päässä tapahtumista eikä päästä niitä valloilleen – ei ainakaan kovin usein.

VANGITUT-silma
Elokuvassa nähdään monenlaisia vankeja – tässä niistä yksi.

Vangitut on upea elokuva ensimmäiset kaksi tuntia. Ote kuitenkin lipsuu loppua kohden, kun langanpäät alkavat hapuillen löytää toisiaan. Tietenkin on hyvä, että kaikki elokuvan elementit saavat selityksensä ja kovin hajanaisesta kokonaisuudesta saadaan kuin saadaankin tiukka ja selkeä paketti – mutta se juoniratkaisu, jonka avulla tämä tehdään, ei mielestäni yksinkertaisesti ole vähääkään uskottava.

Lisäksi on myönnettävä, että elokuvan juonessa on kautta linjan hienoisia epäloogisuuksia. Jäin esimerkiksi epäilemään, annetaanko Pennsylvaniassa (johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat) todellakin poliisille näin laajat oikeudet. Loki kävelee usein muina miehinä ihmisten, jotka eivät ole edes virallisesti epäiltyjä, koteihin ja käy tonkimaan laatikoita. Etsintälupia ei kysellä eikä esitellä. Loki käväisee luvattomalla vierailulla myös Doverien tontilla, jonne hänellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään asiaa. – Myös siihen, millaiseksi Alexin henkinen tila ja luonne kuvataan, suhtaudun itse aika skeptisesti. Mutta liikaan realisminkaipuuseen ei katsojan kannata hirttäytyä – ainakaan, jos haluaa nauttia elokuvasta.

VANGITUT-talot
Poliisietsivät pääsee näkemään yhtä sun toista ihmisten kodeissa – senkus avaa oven ja marssii sisään.

Elokuvan ”vangittuja” eivät ole pelkästään siepatut työt, vaan… no, melkein kaikki elokuvan henkilöhahmot. Lasten sieppaukseen liittyvät tapahtumat ovat luonteeltaan niin häiritseviä, että ne jättävät pysyvän jäljen lähes jokaiseen, joka joutuu näiden tapahtumien kanssa tekemisiin. Kyse ei ole mistään pienistä arvista tai kolhuista, vaan toimintaa rajoittavista ja koko elämän sävyn ja suunnan määrittävistä (henkisistä) vammoista. Elokuvan tapahtumien mittakaava ja lamaannuttava voima ei jätä ketään asianomaisista entiselleen: elämä ehkä jatkuu, mutta muistot takovat kahleita jalkoihin ja kaltereita ikkunoihin.

Vangittujen julisteessakin näkyvä labyrintin kartta nousee elokuvan tapahtumasarjassa esille vasta puolenvälin jälkeen. Tavallaan on harmi, ettei sitä hyödynnetä visuaalisena elementtinä enempää – ja toisaalta olen tekijöiden ratkaisuun tyytyväinen. Se, millainen labyrintti on tosiasiassa luonteeltaan, jätetään elokuvassa katsojan tulkinnan varaan – ja katsojan mielikuvitus luultavasti kehittelee paljon hirviömäisempiä skenaarioita kuin käsikirjoittajat olisivat koskaan voineet keksiä.

Vangitut voisi olla parempi elokuva kuin se on. Tällaisenaankin se on 2010-luvun trillereiden parhaimmistoa.

*****

Vangitut DVD @ Discshop
Vangitut BD @ Discshop

Nightcrawler (2014) – Tiedotusoppia massayleisölle

NIGHTCRALWER julkka
Nightcrawler (2014)

Nightcrawler (Yhdysvallat 2014) oli viime syksynä joka paikassa. Kaikki kävivät katsomassa ja hehkuttivat. Itse en käynyt, enkä hehkuttanut, vaan odottelin kiltisti DVD:tä. Ja tässä se nyt on.

Lou Bloom (Jake Gyllenhaal) on nuori, terhakka ja työtön työnhakija. Yrityksistä huolimatta sopivaa duunia ei vain löydy. Eräänä yönä Lou osuu sattumalta uunituoreelle onnettomuuspaikalle ja huomaa, että tällaisilla apajilla yksityisyrittäjyys kukoistaa: paikalla pyörii kameramiehiä, jotka myyvät kuvaamansa videomateriaalin uutisasemille. Liikeidea alkaa kiinnostaa Louta. Hän päättää koettaa siipiään ”yökiipijöiden” (engl. nightcrawler) ammattikunnassa, jotka pyrkivät kuvaamaan mahdollisimman graafista ja röyhkeää liikkuvaa kuvaa onnettomuus- ja rikospaikoilta uutisten käyttöön. Tarvitaan vain auto, poliisiradio ja videokamera.

Alkuun Lou töpeksii. Hän huomaa, että kameramiehen täytyy pyrkiä löytämään juuri sopiva välimatka veriseen näyttämöön. Liian lähellä heiluva kuvaaja hätistetään pois, mutta liian kauaskaan ei auta jäädä, jos mielii saada rahanarvoista kuvamateriaalia. Tärkein oppi liittyy kuitenkin nopeuteen: jotta tapahtumapaikalle pääsisi ajoissa, tarvitaan ripaus Fast & Furious -henkeä. Muutoin riskinä on, että ambulanssimiehet ehtivät kiikuttaa henkitoreissaan röhkivät uhrit pois paikalta. Tyhjä rikospaikka ei kiinnosta ketään.

NIGHTCRALWER-psyko
Ostaisitko tältä mieheltä videomateriaalia uutislähetykseen?

Lou tutustuu paikallisen uutiskanavan uutispäällikkö Nina Rominaan (Rene Russo), joka kertoo, millaisista rikoksista kanava on kiinnostunut. Mikä tahansa rötös tai onnettomuus ei kelpaa. Etnisten vähemmistöjen asuttamissa kortteleissa ammutaan ja puukotetaan tämän tästä, mutta näistä rikoksista eivät massat välitä. Kanavat haluavat materiaalia varakkaisiin lähiöihin sijoittuvista henkirikoksista ja onnettomuuksista. Mitä raaempi rikos ja mitä graafisempaa materiaali on, sitä parempi.

NIGHTCRALWER-nina
Puumahko Nina kertoo Loulle, kuinka homma toimii.

Ihmisten tuvallisuudentunne ei useinkaan korreloi millään tavalla sen kanssa, kuinka turvallinen heidän ympäristönsä todellisuudessa on, so. kuinka paljon heidän ympärillään tapahtuu henki- ja omaisuusrikoksia. Pikemminkin turvallisuudentunne korreloi sen kanssa, kuinka paljon rikoksista uutisoidaan – ja tällä ei välttämättä ole juuri mitään korrelaatiota rikosten absoluuttiseen määrään. Esimerkiksi Suomi on turvallisempi maa kuin koskaan aiemmin, ja silti suomalaisten huoli omasta ja läheisten turvallisuudesta on vuosi vuodelta suurempi. – Tämä paradoksi tulee selväksi myös Nightcrawlerissa. Uutiskanavien suurin ongelma on materiaalin puute: lähiöt ovat yhä turvallisempia, eikä kiinnostavia rikoksia juuri tapahdu. Katsojat kuitenkin janoavat graafista kuvamateriaalia, ja kun he sitä saavat, he alkavat pelätä.

Televisiouutisten kerronta on kerrontaa, tarinallistamista siinä missä vaikkapa romaanikerronta tai elokuvakerronta. Uutisissa nähtävä videopätkä on aina suodattunut jonkinlaisen näkökulman läpi. Todellisuus on pelkkiä tapahtumia, ja jotta tapahtumista voidaan välittää tietoa, on ne kerronnallistettava. (Perussettiä tiedotusopin kursseilta, luulen.) Se, mikä rajautuu kuvan ulkopuolelle tai jätetään uutislähetyksessä kertomatta, on osa todellisuutta siinä missä ne elementit, jotka lähetykseen lopulta päätyvät. Todellisuus valuu siis katsojille todella vahvojen filtterien läpi.

Elokuvan parhaisiin hetkiin kuuluu kohtaus, jossa Nina latelee ohjeita uutisankkureille, jotka selostavat suorassa lähetyksessä kommenttiraitaa poikkeuksellisen graafisen rikospaikkataltioinnin päälle. Kohtaus on oikea oppitunti siitä, kuinka katsojien pelko ja turvattomuudentunne saadaan nostettua huippuunsa. Nina kehottaa ankkureita korostamaan sitä, että iskun tekijä on yhä vapaalla jalalla ja luomaan selostuksellaan katsojien mieliin myös sellaisia uhkakuvia, joita tapahtuneeseen rikokseen ei tosiasiassa liity. Nightcrawler on fiktiivinen elokuva eikä dokumentti, mutta tapa, jolla uutislähetyksessä syvennetään taltioinnin verenpunaa, on totisinta totta etenkin tämän päivän Yhdysvalloissa. Suomessa aivan yhtä touhua ei näe iltauutisissa, vaan graafisin materiaali säästetään Alibiin.

NIGHTCRAWLER-tarkkaamo
Ankkureita ohjeistetaan tarkkaamosta käsin.

Lou alkaa hiljalleen rikkoa yökiipijöiden ammattikunnan eettisiä rajoja. Hän ei tyydy enää pohtimaan kuvakulmia ja sopivaa leikkausta, vaan alkaa toimia lavastajana – ja lopulta myös käsikirjoittajana. Tuloksena on aina vain dramaattisempaa videomateriaalia ja yhä lihavampi tilipussi. Loulle rikosten uhrit eivät ole enää ihmisiä, vaan mahdollisuus ansaita riihikuivaa. Suuronnettomuus tai vakava henkirikos hyvällä alueella merkitsee uhreille valtavaa henkilökohtaista tragediaa – ja Loulle suurta onnenpotkua.

Uutismedioiden ja turvallisuudentunteen lisäksi elokuvassa on toinenkin keskeinen teema: amerikkalainen unelma. Loun tapa puhua on selvää parodiaa hypermarkkinatalouden bisnesretoriikasta. Tähän samaan puhetapaan kannustetaan myös Suomen työnhakijoita: Myy itsesi! Älä valita ongelmista, vaan ratkaise ne! Paras tapa turvata työpaikka on tehdä itsestään välttämätön! Sama tsemppihöpö läpäisee monet liikelaitokset ruohonjuuritasolta huipulle asti. Nightcrawlerissa tämä puhetapa kärjistetään niin irvokkaaksi ja muoviseksi, että markkinataloususkovaisinkin katsoja varmasti tajuaa, kenen kustannuksella pilaillaan.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä varmemmaksi katsoja tulee siitä, että Loun kanootista puuttuu inkkari tai parikin. En ole aivan varma, millaista psykologista profiilia Loun hahmolle on oiken ajateltu. Hänen kommunikaationsa ei ole järin vuorovaikutuksellista, vaan hän papattaa menemään välittämättä sitä, kuinka viestinnän vastapuoli häneen suhtautuu. Herkkyys kehonkielelle ja tunnetason viesteille puuttuu Loulta kokonaan. Kaikesta päätellen hänellä ei ole kiintymykseen perustuvia kontakteja – ei ystäviä, ei perhettä, ei tyttöystävää. Ainoana seuranaan hänellä on huonekasvi, joka onkin helppo ystävä siinä mielessä, ettei se sano vastaan tai aseta Loun ajatuksia kyseenalaisiksi. (Ovatkohan kasvi ja Lou sukua? Loun sukunimi, Bloom, viittaisi tähän suuntaan.) Elokuvan ensikohtausten aikana ounastelin, josko Lou olisi jossakin kohtaa autismin kirjoa. Tarinan edetessä hän alkaa kuitenkin muistuttaa yhä enemmän psykopaattia. Oli miten oli, Gyllenhaal tekee erinomaista työtä Loun roolissa.

kav
Loun parhaat ystävät: televisio ja kasvi, jonka lajiksi veikkaan laventelia tai salviaa.

En ihmettele, miksi Nightcrawler on niittänyt niin paljon kehuja. Näin toimintavetoisissa elokuvissa näkee aika harvoin oikeasti kiinnostavaa temaattista sisältöä.

Eri asia sitten on, kuinka suurelta osalta katsojista tämä temaattinen taso menee yli hilseen niin että hujahtaa.

*****

Nightcrawler DVD @ Discshop
Nightcrawler BD @ DiscshopNightcrawler VOD @ Discshop
Nighrcrawler HD VOD @ Discshop