Perikato (2004) — Natseja ja ihmisiä

perikato elokuva 2004
Perikato (2004)

Perikato (Der Untergang, Saksa/Itävalta/Italia 2004) kertoo kolmannen valtakunnan kuolonkouristuksista ja Adolf Hitlerin viimeisistä elinpäivistä. Elokuvan suurin ansio on siinä, että se onnistuu välittämään sen murskaavan tunnelman, joka vallitsi natsieliitin keskuudessa kolmannen valtakunnan viimeisten päivien aikana. Lähes jokainen Führerbunkerin asukas tiesi sen: kolmas valtakunta oli kuin juna, jonka raiteet johdattavat suoraan päin peruskallion jyrkkää seinää. Suuntaa ei voitu enää muuttaa eikä vauhtia hidastaa.

Koko Saksan kansa opetettiin kansallissosialistien hallinnon ajan uskomaan tuhatvuotiseen valtakuntaan ja suureen tulevaisuuteen. Kansallissosialistien valtaannousun ja sen valloitussodan, joka myöhemmin opittiin tuntemaan toisena maailmansotana, piti olla pelkkä alku Saksan kansan loistokaudelle – ja kuinkas sitten kävikään?

Perikato 2004
Sotatoimia johdetaan ahtaasta karttahuoneesta käsin.

Minua on riivannut jo pitkään halu ymmärtää, mikä ja miksi Saksassa oikein tapahtui vuosina 1920—1945. Silti vasta nyt uskallan väittää voivani edes jossain määrin ymmärtää, miltä toisen maailmansodan päättyminen ja kolmannen valtakunnan kaatuminen on tuntunut niistä saksalaisista, jotka kannattivat avoimesti kansallissosialistista ideologiaa.

Muistan elävästi, kun Perikato tuli ensi-iltaan vuonna 2004. Vaikka elokuva otettiin pääosin erittäin positiivisesti vastaan, törmäsin sanomalehdissä ja elokuvamedioissa myös kriittisiin huomioihin. Kritiikin ydin oli siinä, että kansallissosialistit kuvataan Perikadossa ”liian inhimillisinä” – liian selvästi tuntevina ihmisinä ja liian vähän sadistisina ja ylpeinä hirviöinä, jollaisina natsit on tyypillisesti totuttu elokuvissa näkemään. Ilmeisesti kritiikin takana on olettamus siitä, että tietyn henkilön tilanteeseen ja tunteisiin samastuminen tarkoittaa automaattisesti hänen ideologiansa ja maailmankatsomuksensa hyväksymistä.

Olen ihmeissäni, kuinka kukaan aikuinen ihminen voi sekoittaa nämä asiat – ymmärtämisen ja hyväksymisen – keskenään. Jos tietyn henkilön tunteiden ymmärtäminen tarkoittaisi myös hänen ideologiansa kritiikitöntä jakamista, emme voisi koskaan tuntea varauksetonta empatiaa ketään kohtaan.

perikato 2004
Göbbelsin lapsikatras laulaa setä Hitlerille.

Tähän pohdintaan Perikadossa kannustaa ennen kaikkea Magda Göbbelsin (Corinna Harfouch) hahmo. Magda edustaa kansallissosialistisen maailmankuvan ideaalinaista: voimakastahtoista ja tehtävilleen täysin omistautunutta äitiä. Hänen on niin uskollinen aatteelleen, että voi hyväksyä ajatusta elämästä ilman kansallissosialismia, vaan päättää mieluummin surmata itsensä ja lapsensa. Magda kirjoitti kaksi päivää ennen kuolemaansa näin:

By now we have been in the Führerbunker for six days already—daddy, your six little siblings and I, for the sake of giving our national socialistic lives the only possible honourable end — — Our glorious idea is ruined and with it everything beautiful and marvelous that I have known in my life. The world that comes after the Führer and national socialism is not any longer worth living in and therefore I took the children with me, for they are too good for the life that would follow, and a merciful God will understand me when I will give them the salvation.

Tämä teksti ei ole Perikadon käsikirjoittajien sepitettä, vaan lainattu sanasta sanaan kirjeestä, jonka tosielämän Magda kirjoitti vanhimmalle lapselleen. Hiljaseksi vetää. Magda ei surmannut lapsiaan ”pahuuttaan”, vaan koska halusi säästää lapsensa sellaiselta elämältä, jota hän ei pitänyt elämisen arvoisena.  – Juuri Magdan kirjeen myötä aloin ymmärtää, kuinka lohduttomana ja vaikeana vannoutuneet kansallissosialistit kokivat ajatuksen siitä, että heidän pitäisi jatkaa elämäänsä kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen.

Perikato on täynnä erinomaisia näyttelijävalintoja ja roolisuorituksia. Bruno Ganz tekee Adolf Hitlerinä luultavasti elämänsä parhaan roolin; hän seilaa roolisuorituksessaan jatkuvasti äärimmäisen raivon ja hellyttävän sympatian välillä. Ganzin Hitler ei ole hirviö, vaan sairas ja onneton ihminen. Magdaa esittävä Corinna Harfouch onnistuu roolissaan julmuuteen ja itsetuhoon asti omistautuneena äitinä erinomaisesti. Joseph Göbbelsiä esittävän Ulrich Matthesin suoritus jää vaisummaksi, vaikka casting on tämänkin hahmon suhteen hyvin onnistunut. Mainittakoon vielä Albert Speeriä esittävä Heino Ferch, joka luo roolihahmostaan juuri sellaisen ”hyvän natsin”, jollaisena Speer tunnetaan.

Perikato Eva Braun Juliane Köhler
Juliane Köhler tekee hienon roolin iloluontoisena Eva Braunina.

Perikadon katselun ja kuluneen syksyn julkisen keskustelun myötä olen alkanut pohtia, mitä oikeastaan tarkoittavat sellaiset tokaisut kuin ”natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää] täytyy vastustaa” tai ”vastustan natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää]”. Minun on vaikea samastua tällaiseen lausumaan, sillä en ymmärrä, mitä järkeä on jonkin ihmisryhmän vastustamisessa. Ei kai vika ole ihmisissä, vaan ideologioissa, maailmankuvissa, ajatuksissa? Ehkä myös keinoissa, joilla näitä ideologioita pyritään ajamaan?

Myös sitä, mitä tarkoitetaan vaikkapa natsismilla, fasismilla tai rasismilla, on syytä pysähtyä pohtimaan. Asia on ollut viime aikoina kovin ajankohtainen: monet ovat luonnehtineet vaalien jälkeen Donald Trumpia fasistiksi (tässä yksi esimerkki). En ole kuitenkaan nähnyt, että kukaan tällaisia kommentteja lausuneista olisi vaivautunut kertomaan, mitä hän fasismilla tarkoittaa. Koska fasismi on jo lähtökohtaisesti hyvin hajanainen ja kontekstisidonnainen ilmiö, jolla ei ole minkäänlaista ideologista perusteosta, olisi tämän asian käsittely sitäkin tärkeämpää. Fasismista näyttää kuitenkin tulleen eräänlainen leimakirves, jonka merkityssisällöstä kukaan ei ole kiinnostunut keskustelemaan – ja joka on näin ollen tyhjentynyt merkityksistä.

Mitä fasismilla tai natsismilla siis tarkoitetaan tänä päivänä, ja miksi niitä täytyy vastustaa? Onko ongelma natsin ja fasistin ideologiassa, puheissa vai teoissa? Mitä natsin tai fasistin täytyy lakata tekemästä, jotta häntä ei tarvitse enää vastustaa? Mitä konkreettisia asioita natsismin ja fasismin vastustaminen pyrkii poistamaan maailmasta (natsismi ja fasismi eivät kelpaa vastauksiksi)?

Tällaiset kysymykset voivat tuntua hulluilta, niin itsestään selvinä näitä asioita pidämme. Mielestäni on kuitenkin välttämätöntä määritellä tarkasti, konkreettisesti ja selväsanaisesti, mitä oikeasti vastustetaan ja miksi, ennen kuin vastarintaan ryhdytään. Jos tätä ei tehdä, ei vastarinta ei ole terveellä pohjalla. Ne asiat, joita pidämme itsestään selvinä ja joita emme kyseenalaista, muodostuvat lopulta oman maailmankuvamme mustiksi aukoiksi.

Olen nähnyt Perikadon vain kerran aikaisemmin, varmaankin vuonna 2005. Noihin aikoihin Perikato-videoparodiat eivät olleet vielä nousseet netti-ilmiöksi. – Jos ilmiö ei ole jollekulle tuttu, tässä yksi esimerkki:

Jännitin ennen elokuvan uusintakatselua, ovatko nettiparodiat onnistuneet vesittämään karttahuonekohtauksen. Onko alkuperäisen kohtauksen tunnelma menetetty parodiavideoiden katselun myötä?

Vastaus on: ei, paitsi ihan vähän. Perikadon tunnelma sakeutuu heti elokuvan alussa niin melankoliseksi, että katsojan mieli on jo aika matalalla karttahuonekohtauksen alussa. Tiettyjen dialogin kulminaatiokohtien myötä mieleen tulee, mitä Hitlerin suuhun on kyseisen kohdan puitteissa erilaisissa videoissa laitettu, mutta koomiseksi kohtaus ei ole silti muuttunut. Elokuva ei ole parodiavideoiden myötä menettänyt lainkaan alkuperäistä vaikutusvoimaansa.

Perikato saattaa olla paras toisesta maailmansodasta koskaan tehty elokuva; tähän mennessä näkemistäni elokuvista sille vetää vertoja vain Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2001).

*****

Mainokset

Enter the Void: Director’s Cut (2009) – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****

Francesca (2015) & mitä Night Visionsissa jäi näkemättä

FRANCESCA poster
Francesca (2015)

Joko Night Visionsin tämän kevään ohjelmisto on ollut kauttaaltaan täyttä priimaa, tai sitten olen onnistunut valikoimaan katsottavaksi katalogin parhaat elokuvat. Näin mietin katsellessani Francesca-elokuvaa (Italia/Argentiina 2015), joka päättää oman Night Visions -katselmukseni tämän kevään osalta. Francesca on tyylipuhdas kunnianosoitus giallo-genrelle, joka kukoisti Italiassa 60- ja 70-luvuilla. Tuotannossa on nähty valtavasti vaivaa, jotta elokuva näyttäisi ja kuulostaisi mahdollisimman autenttiselta 60-luvun giallolta. Francesca on jopa ”giallompi” kuin alkuperäiset giallot: se korostaa lajityypin ominaispiirteitä niin parahultaisesti, että elokuva on ikään kuin ylisaturoitunut. Homma vedetään överiksi – mutta voi hitto, kuinka tyylikkäästi se onkaan tehty!

Poliisietsivät Moretti (Luis Emilio Rodriguez) ja Succo (Gustavo Dalessanro) saavat tutkittavakseen joukon raakoja murhia. Rikospaikkoja yhdistää kaksi seikkaa: ruumiiden silmien päälle on asetettu kolikot, ja lähistöltä löytyy viesti, jossa siteerataan Danten Jumalaista näytelmää. Murhat näyttävät liittyvän paikallisen Dante-asiantuntijan Viscontin (kiusallisen paljon Robert de Niroa muistuttava Raul Gederlini) tyttäreen Francescaan, joka on kadonnut jäljettömiin 15 vuotta aikaisemmin. Francesca on lapsuudessaan osoittanut merkkejä jonkinlaisesta psyykkisestä epätasapainoisuudesta, ja vaikuttaa siltä, että hän on nyt aloittanut jonkinlaisen henkilökohtaisen kostoprosessin ja lahtaa kaupungin asukkaita oikein urakalla.

Francesca_4
Ei gialloa ilman eyestabbingia?

Murhia kuvataan perinteiseen giallo-tyyliin. Kamera ei ole kiinnostunut murhaajan kasvoista, vaan kääntyy jatkuvasti kohti hänen nahkaisia avokkaitaan tai natisevia, punaisia käsineitään. Murhatilanteisiin liittyy lajityypillie ominaiseen tapaan kummallista nauhoitetta toisteleva nukke, jolla uhri ensin säikäytetään perinpohjaisesti. Lopuksi hänet pistetään nippuun teräaseella. Murhakohtauksissa taustalla soi kiivastahtinen, sopivasti progehtava musiikki.

Tähän mennessä lienee käynyt selväksi, että Francescan vahvuus on ennen kaikkea sen tyylissä. Värimäärittely, näyttämöllepano, kuvaus, leikkaus, musiikki, äänisuunnittelu – kaikki tähtäävät samaan tyylilliseen päätepisteeseen. Erityisesti lavastus ja puvustus on toteutettu pieteetillä: 60-luvun Italia on taiottu kameran eteen elävänä ja värikylläisenä. Lopputulos on todella vaikuttava, eikä elokuvaa katsellessa voi kuin harmitella, kuinka aliarvostettu genre giallo on.

Francesca_1
Nahkakäsineet kuuluvat asiaan.

Mikä voitetaan tyylissä, hävitään elokuvan juonessa. Giallo-elokuvien loppuratkaisut ovat usein jokseenkin kankeita ja kömpelöitä. Tämä pätee myös Francescaan, jonka loppuratkaisu on toki yllättävä, mutta sitäkin kökömpi. On kenties epäreilua moittia Francescaa tästä – taiten hiottu tarina kun ei yksinkertaisesti kuulu giallojen vaatimusmäärittelyyn. Tällä kertaa loppuratkaisu on kuitenkin kömpelö jopa giallo-mittapuulla.

Oikein harmitti nähdä, kuinka vähän perjantain Francesca-näytöksessä oli katsojia – ehkä parikymmentä? Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset? Mikä on, kun laadukas neo-giallo ei kelpaa? Elokuvan jälkeen Gloriasta oli vaikea päästä ulos – niin täynnä venuen aula oli Cannibal Holocaustin näytöstä odottelevista ihmisistä. Hetken mietin, pitäisikö katua, että jätin Cannibal Holocaust -lipun hankkimatta – tuskin saan elinaikanani toista tilaisuutta nähdä tätä elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä ohjaaja Ruggero Dedaton läsnä ollessa. Olen lopulta kuitenkin iloinen, että skippasin tämän. Cannibal Holocaust on erinomainen elokuva, mutten oikeastaan koe tarvetta katsoa sitä enää koskaan uudestaan. (Cannibal Holocaustin voi muuten käydä katsomassa vielä tänään Dubrovnikissa klo 22.45. Ruggero on ymmärtääkseni jälleen paikalla.)

Kaikkea ei ehdi eikä jaksa katsoa, etenkin kun käytäntönä on blogata kaikesta mitä katsoo. Night Visionsin ohjelmistossa on muutamia nimekkeitä, jotka jouduin vastentahtoisesti skippaamaan – ja joista ainakin osaan palaan myöhemmin. Kaikkein eniten jäi harmittamaan Ryan Goslingin debyyttiohjaus Lost River, jonka värikylläinen synabeat-traileri toi kivasti mieleen viime vuosien Detroit-elokuvat It Follows ja Only Lovers Left Alive. (Onneksi Lost Riveristä on jo saatavilla kotikatselutallene.) Myös ”romanttinen” kauhukomedia (seksikauhukomedia? kauhuseksikomedia?) Nina Forever täytyy tsekata paremmalla ajalla. Natseja ja riivauskauhua yhdistelevä norjalainen Huset jää korvan taa – toivottavasti VLMedia innostuu tekemään tästäkin DVD:n. Loppuun tunnustus: en ole vieläkään nähnyt The Roomia. Toivottavasti se säilyy Night Visionsin ohjelmistossa myös ensi vuonna.

Night Visions: Back to Basics 2016 päättyy minun osaltani tähän, mutta festivaali itsessään pääsee vasta tänään kunnolla käyntiin. Elokuvat alkavat pyöriä iltapäivällä ja jatkuvat Andorrassa ja Dubrovnikissa sunnuntaiaamupäivään asti. Laitan tähän vielä tähdet Francescalle, sitten vetäydyn viikonlopun viettoon. Muistutuksena: myös Francesca pyöritetään festivaaleilla vielä kerran, klo 16.45 Korjaamon Elokuvasalissa.

Ps. Glorian eteispalvelukäytäntö (josta valitin pari päivää sitten) on viikon aikana muuttunut huomattavasti järkevämpään suuntaan: perjantaina sain ottaa laukun mukanani elokuvasaliin, ja ilmeisesti narikkakin olisi tällä kertaa ollut vakuutettu.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.