Pelon kasvot (1960) – arvostelu

peeping-tom-1960
Pelon kasvot (1960)

Pelon kasvot (Peeping Tom, Iso-Britannia 1960; esitetty Suomessa myös nimellä Kurkistelija) on eräänlainen rinnakkaisteos Alfred Hitchcockin Psykolle: Molemmat elokuvat ilmestyivät samana vuonna, ja molemmissa päähenkilönä on psyykkisesti epävakaa nuorukainen, joka suhtautuu neuroottisesti omiin vanhempiinsa. Elokuvien päähenkilöiden taakkana on vanhemmilta peritty, suurelle perheelle suunniteltu talo, jota sosiaalisesti eristäytyneet ja lapsettomat nuoret päähenkilöt eivät onnistu käyttämään tarkoituksenmukaisesti. Molemmat elokuvat herättivät ilmestyessään pahennusta graafisen väkivallan vuoksi.

Siinä missä Psyko tunnustettiin pienestä moraalipaniikista huolimatta melko pian mestariteokseksi, Pelon kasvot sai erittäin negatiivisen vastaanoton, mikä ajoi ohjaaja Michael Powellin ammatilliseen maanpakoon kotimaastaan Isosta-Britanniasta. Tärkein syy tähän oli luultavasti se, että Powellin elokuva tehtiin vanhoillisessa Isossa-Britanniassa, eikä kotiyleisö ollut valmis Pelon kasvojen kaltaiselle elokuvalle. Lisäksi Hitchcock osasi markkinoida elokuvaansa oikein; yleisö tiesi jo ennalta, mitä on menossa katsomaan, jolloin näytöksiin ei eksynyt liian herkkänahkaisia katsojia.

peeping-tom-mark
Mark elementissään.

Pelon kasvojen päähenkilö Mark Lewis (Karlheinz Böhm) huopatossumainen nuori mies, joka työskentelee päivisin elokuvastudion kamerateknikkona ja iltaisin suttuisten pin-up-otosten valokuvaajana. Mark kuluttaa myös vapaa-aikansa kameroiden parissa: hän surmaa viattomia naisia ja kuvaa filmille näiden viimeiset hetket. Mark on erityisen kiinnostunut tallentamaan filmille naisten kauhistuneet ilmeet kuolinhetkellä.

Murhien kuvaustapa on kauhuelokuvan lajityypin kannalta vallankumouksellinen. Murhakohtaukset on kuvattu Markin näkökulmasta: katsoja näkee sen, minkä Mark näkee ja mikä tallentuu filmille, joka rullaa Markin kamerassa.

peeping-tom-mark-helen
Alakerran naapurintyttö Helen on Markille kiltti.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettemme näe kohtauksen aikana Markin kasvoja lainkaan emmekä näin ollen tiedä, millaiset tunteet ja mielialat vallitsevat hänen sisällään tilanteen aikana. Voisi kuvitella, että kohtauksen kuvaaminen tietyn henkilön havainnollisesta näkökulmasta auttaisi samastumaan kyseisen henkilöhahmon sisäiseen elämään. Asia on kuitenkin päinvastoin: kun kyse on elokuvasta, samastumisen käytännössä välttämätön ehto on se, että näemme henkilöhahmon kasvot. Näin voimme päätellä paljon hahmon ajatuksista, tunteista ja mielialasta.

Kuvaustapaa, jossa kamera-ajo mukailee surmakohtauksissa murhaajan näkökulmaa, on sittemmin hyödynnetty erityisesti slasher-elokuvissa. Tämän kuvaustyylin teho on kiistaton: näemme saman kuin murhaaja, muttemme saa tietää mitään murhaajasta itsestään. Se, jos mikä, on pelottavaa.

peeping-tom-vivian
Kameran jalusta käy Markille murha-aseesta.

Kiinnostavinta Pelon kasvoissa on se, kuinka se kytkee toisiinsa väkivallan, katseen ja vallan. Mark on itse joutunut lapsena jatkuvan tarkkailun kohteeksi, mikä yhdessä muiden lapsuudenkokemusten kanssa johtanut hänen myöhempään ahdistukseensa. Myöhemmin Mark päättää itse asettua tarkkailijan asemaan: hänestä tulee tirkistelijä, joka saa suurta nautintoa kohteidensa tutkiskelusta. Kyse ei ole pelkästä passiivisesta tarkkailusta, vaan sen selvittämisestä, kuinka kohde reagoi tiettyyn ärsykkeeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa uhrien uhkaamista väkivallalla ja heidän reaktioidensa tallentamista filmille.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi Pelon kasvojen vastaanotto oli aikalaiskatsojien keskuudessa niin tavattoman nuiva. Sen väkivalta on hyvinkin viitteellistä, eikä siinä nähdä myöskään juuri lainkaan paljasta pintaa. Kriitikot kuitenkin murskasivat elokuvan murusiksi. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäisä kertaa vasta vuonna 1981 (!!!); tuohon mennessä Suomen valkokankailla oli nähty jo huomattavasti rajumpaakin elokuvaa. Sittemmin elokuvan arvo on kuitenkin onneksi tunnustettu, ja se on nostettu ansaitsemalleen paikalle Psykon kaltaisten klassikoiden joukossa.

*****

Mainokset

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (1818)

Painajaisluostari Thomas Love Peacock
Painajaisluostari (1818)

Thomas Love Peacockin Painajaisluostari-suomennos (1818, suom. 2016) jatkaa goottilaisen romaanin klassikoiden suomennosten sarjaa. Onko goottilaisten romaanien käännöksille tosiaan juuri nyt erityistä kysyntää, vai miksi kustantajat ovat juuri 2010-luvulla villiintyneet tekemään suomennoksia, sitä on tiedä – pääasia, että luettavaa riittää. Horace Walpolen Otranton linna, Ann Radcliffen Udolpho, E. T. A. Hoffmannin Serkkuni kulmaikkuna… ja nyt Painajaisluostari. Jes! Mitäs seuraavaksi? Voisiko joku suomentaa Charles Brockden Brownin Wielandin? Se tunnetaan Suomessa aivan luvattoman huonosti.

Painajaisluostarissa goottilainen romaani taivutetaan satiiriksi. Jane Austen teki saman jo parikymmentä vuotta ennen Peacockia: romanttisen liikkeen ja goottilaisen romaanin traditioilla leikittelevä Northanger Abbey valmistui jo 1700-luvun lopulla, mutta se julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, vuonna 1817 – siis vain vuosi ennen Painajaisluostarin ilmestymistä. En  tiedä, pyrkikö Peacock tietoisesti viittaamaan omassa romaanissaan Northanger Abbeyhyn tai oliko hän edes lukenut sitä; silti näen väkisinkin näissä teoksissa paljon samaa.

Peacockin romaanista lienee vaikea saada yhtään mitään irti, mikäli goottilaisen romaanin ihanteet ja romantiikan ajan kirjalliset hahmot eivät ole lainkaan tuttuja. Onhan selvää, että satiiria voidaan ymmärtää ainoastaan silloin, kun lukija tuntee satiirin kohteen. Painajaisluostari ei tyydy laskemaan leikkiä pelkästään romanttisen liikkeen kustannuksella, vaan  piikittelee häikäilemättä tiettyjä romanttisen kirjallisuuden merkkihahmoja; romaaniin on kirjoitettu selkeät vastineet muun muassa Percy Bysshe Shelleylle ja hänen kahdelle vaimolleen (joista myöhäisempi oli muuan Mary Shelley), Samuel Taylor Coleridgelle sekä lordi Byronille. Jos lukija ei tunnista romaanista näitä hahmoja, jää hän paljosta paitsi. – On erinomaista, että romaanin suomennokseen on liitetty Peacockin lyhyt elämäkerta ja selvennys siitä, kuka romaanin hahmoista vastaa kutakin tosielämän henkilöä.

Painajaisluostari on romaani, jossa ei tapahdu juuri mitään. Teoksen henkilöt – joita on sullottu näinkin lyhyeen romaaniin melkoinen määrä – kerääntyvät Painajaisluostariksi nimettyyn sukukartanoon ja viettävät leppoisia päiviä runsaiden aterioiden ja kultivoituneiden keskustelujen merkeissä. Kokoontumista isännöi Painajaisluostarin omistaja, vuokratuloilla elävä leskimies Glowry, joka yrittää järjestää ainoaa poikaansa Scytrophia avioliiton satamaan. Scytroph ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan, vaan viettää aikansa mieluummin hautoen yleviä yhteiskunnallisia ideaaleja. Romaanin tarina-aines kiteytyy pitkälti Scytrophin kasvun ja lemmenhuolten ympärille. Pääpaino ei kuitenkaan ole tapahtumissa, vaan dialogeissa ja henkilöhahmojen välisissä jännitteissä.

Painajaisluostari oli erittäin kiinnostava lukukokemus hitaan ja hankalan huumorinsa vuoksi. Tarkoitan hankalalla sitä, ettei satiiri aukea kenelle tahansa. Lukijalta edellytetään melkoisesti taustatietoa, jotta Painajaisluostarin huumorista saa mitään irti. Sen lisäksi häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä; Painajaisluostarin tyyli on erittäin kaukana siitä sketsityyppisestä, iskevästä ja räjähtävästä huumorista, jota tänä päivänä niin kovasti harrastetaan. Huumori on punottu taitavasti ja pienin elkein keskustelujen lomaan. Moni varmasti pitää tällaista tyyliä tänä päivänä tylsänä ja vetelänä. Itse kuitenkin nautin Painajaisluostarin huumorista suuresti.

Painajaisluostari on hieman epärytminen ja outo kokonaisuus. Teoksessa on mittaansa nähden valtavasti henkilöhahmoja, eikä kaikkien läsnäololle romaanissa löydy järkevää perustetta. Lisäksi eräs merkittävä, tosielämän Mary Shelleyta vastaava hahmo ilmestyy kuvioon vasta aivan lopussa. Tämä ratkaisu tekee romaanista käytännössä ”takapainoisen”: tapahtumat alkavat kiihtyä vasta siinä vaiheessa, kun romaanista on lukematta enää parikymmentä sivua. – Toisaalta hyvin monet goottilaiset romaanit tuntuvat mielestäni jokseenkin epätahtisilta; ehkä ongelma ei siis oikeasti ole romaaneissa, vaan siinä, etten 2010-luvun näkövinkkeliin tottuneena yksinkertaisesti osaa lukea niitä ”oikein”.

Miten vain, on mahtavaa että tämäkin klassikko on vihdoin mahdollista lukea suomeksi.

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (Nightmare Abbey, 1818, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 23. Käännöskirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomenkielisen käännöksen kustantajalta (Nordbooks).

Painajaisluostari @ Adlibris

You’re Next (2013) – Kauhua vai detektiiviä?

youre-next-2011
You’re Next (2011)

You’re Next (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2011) on kuluvan vuosikymmenen kehutuimpia kauhuelokuvia. Pätkää ylistettiin tuttavapiirissäni yksiäänisesti, ja siksi odotukseni elokuvan suhteen olivat korkealla. Elokuvan markkinoinnissa vilahtelevat eläinnaamarit toivat mieleen The Wicker Man -kauhuklassikon (= erittäin hyvä asia), ja siksi oletin elokuvan keskittyvän The Wicker Manin tavoin kulttihäröilyyn ja rituaalimurhiin. – Olin väärässä.

Aubrey (Barbara Crampton) ja Paul Davidson (Rob Moran) ovat kutsuneet perheensä kokoon juhlistaakseen 35-vuotista avioliittoaan. Pariskunnan neljä lasta ovat tuoneet mukanaan siippansa, joten valkoisella liinalla katetun illallispöydän ympärille istuutuu yhteensä kymmenen henkeä. Perheen sisäiset jännitteet käyvät ilmeisiksi heti alussa: ylimielinen Drake (Joe Swanberg) naljailee sisaruksilleen ja näiden puolisoille jatkuvasti. Kyse ei ole leikkimielisestä, sisarusten välisestä pilanteosta, vaan tietoisesta halusta alistaa ja häväistä omia perheenjäseniä. Draken pääkohde on hänen veljensä Crispian (A. J. Bowen), joka on tehnyt kehnon uravalinnan ja näin ollen epäonnistunut täyttämään vanhempiensa odotukset. Aimee-sisko (Amy Seimetz) yrittää parhaansa ylläpitää yhteishenkeä ja vaalia sopua. Felix-veli (Nicholas Tucci) nyhjöttää nurkassa ja on hiljaa.

youre-next-2011
Davidsonien kakkoskämpässä on seinät leveällä ja katto korkealla.

Perhe ehtii hädin tuskin lausua illallisrukousta, kun yksi vieraista saa jalkajousesta otsaansa. Ikkunan takana vilahtaa ampuja, joka on kätkenyt kasvonsa eläinnaamion taakse. Mukava perhetapaaminen muuttuu hurmeiseksi selviytymistaisteluksi, ja paniikki valtaa seurueen. Vetovastuun tilanteesta ottaa yllättäen Crispianin tyttöystävä Erin (Sharni Vinson), joka askartelee päässään välittömästi toteutuskelpoisen toimintasuunnitelman.

You’re Nextin alkuasetelma tuo mieleen Michael Haneken loistavat Funny Games -elokuvat: hyvin toimeentuleva perhe viettää mukavaa vapaa-aikaa hulppealla kakkosasunnolla, kunnes jostakin käsittämättömästä syystä tuntematon hyökkääjä alkaa teurastaa sen jäseniä. Molemmat elokuvat piikittelevät antaumuksella ylempää keskiluokkaa. Ökyrikkaat vanhemmat voivat kenties rakentaa perheelleen komeat puitteet, mutta kovan paikan tullen eivät kykene suojelemaan itseään tai lapsiaan.

Funny Gamesissa katsojaa ohjataan samastumaan perheen kärsimykseen ja keskiluokkaiseen näkökulmaan. Sen sijaan You’re Next patistaa meitä samastumaan rikkaiden vanhempien sijaan reippaaseen ja toimintavalmiiseen Eriniin. Yltäkylläisyydessä rypevät vanhemmat nähdään pumpulissa kasvaneina, avuttomina hienohelmoina, joita kohtaan ei kannata tuntea sympatiaa.

youre-next-kettu
Naamarimiehet tekee Davidsonien elämästä helvettiä.

Erin on kiehtova hahmo. Kun muut huutavat ja parkuvat, Erin sitoo haavoja, rakentaa hyökkääjille ansoja ja etsii ratkaisuja tilanteeseen. Elokuvan loppupuolella Erinin hämmentävälle toimintavalmiudelle annetaan konkreettinen selitys, mikä on kuitenkin sivuseikka. Erinistä tekevät ainutlaatuisen hahmon hänen sisäsyntyiset ominaisuutensa: ehdoton päättäväisyys ja sitkeä tahdonvoima. Siinä missä Davidsonien ydinperhe luovuttaa ja alistuu kohtaloonsa, Erin on päättänyt selviytyä ja myös toimii järkähtämättömästi tämän päätöksen mukaan.

You’re Next mukailee rakenteensa ja painotustensa puolesta whodunit-detektiiviä. Elokuvassa etsitään ensin vastausta kysymykseen: keitä eläinnaamareiden takaa löytyy? Kun tähän saadaan vastaus, kysymys vaihtuu toiseksi: miksi he haluavat vahingoittaa Davidsoneja? Oikeastaan You’re Next vain teeskentelee olevansa kauhuelokuva. Tosiasiassa se on detektiivi, joka on vain kuorrutettu tavanomaista rehdimmällä väkivallalla.

youre-next-erin
Päättäväisyys ja tahdonvoima ovat Erinin hyveitä.

Haneken Funny Gamesin idea on se, että hyökkääjien käytöstä ei perustella tai selitetä. You’re Nextissä selitys annetaan, mutta se jää laihaksi. Hyökkäyksen taustalla olevia psykologisia tekijöitä olisi suonut käsiteltävän enemmän. Niitä kyllä sivutaan elokuvassa, mutta tapahtumien äärimmäisyyden ja graaviuden huomioonottaen aivan liian lyhyesti. – Aihetta on hankala käsitellä spoilaamatta elokuvan sisältöä, joten eipä tästä enempää.

You’re Nextin äänisuunnittelu ja musiikki yllättävät etenkin elokuvan loppupuolella positiivisesti. Musiikissa on mukavia kasaripopsävyjä, joita olisi omasta puolestani voinut korostaa enemmänkin. Myös elokuvan kuvaukseen liittyy muutamia hauskoja oivalluksia; erityisesti kohtaus, jossa Erin ja Felixin nuorikko Zee askartelevat nauloista ja lankuista ansaa, on kuvattu poikkeuksellisen hauskalla tavalla.

youre-next-crispian-drake
Drake (oik.) on leffan pahis – ainakin siihen asti, kun naamarikaverit hyökkäävät perheen kimppuun. Piikittelyn pääasiallinen kohde on onnettoman uravalinnan tehnyt Crispian (vas.).

You’re Next tuotti kaiken hehkutuksen jälkeen lievän pettymyksen. Odotin sekä sen ilmaisulta että tarinalta enemmän. Eläinnaamarimiehet onnistuvat luomaan muutaman aika ilkeän kohtauksen elokuvan alkupuolella, mutta kun totuus alkaa hiljalleen paljastua, jännite lässähtää. Kokonaisuus on ihan kiva. Ei huono, mutta tuskin tätä tulee katsottua uudestaan.

On kuitenkin selvää, että You’re Next on huomattavasti laadukkaampi ja kekseliäämpi tapaus kuin elokuvan ohjanneen Adam Windgardin tämänvuotinen kauhupökäle Blair Witch.

(Psst. Te, jotka olette jo nähneet You’re Nextin – kai tajusitte, että Tariqin hahmoa esittää itse Ti West?)

*****

You’re Next VOD @ Discshop
You’re Next HD VOD @ Discshop