Merkitty (1984) – Paras Suomi-kauhu ikinä?

Painajainen (1988) & Merkitty (1984)
Painajainen (1988) & Merkitty (1984)

Jep, otsikko on suureellinen. Se ei silti ole liioitteleva, sillä voi pojat, nyt ollaan totisesti jännän äärellä!

Yksi Taikalyhdyn luetuimmista jutuista kautta aikain on Ismo Sajakorven vuonna 1988 esitettyä Painajainen-kauhusarjaa käsittelevä teksti. Kuten tuosta jutusta selviää, pidin ja pidän Painajaisesta tavattoman paljon, eikä Sajakorven Soittorasia-minisarjakaan ole yhtään hullumpi. Silti Painajainen-DVD:n kyljessä tullut televisioelokuva Merkitty (1984) sai odotella katsottavien pinossa omituisen pitkään. Nyt, lähes kahden vuoden jahkailun ja muhittelun jälkeen, sain elokuvan katsottua. Tähän olisi kannattanut tarttua aikaisemmin: Merkitty on ainakin omassa lajityypissään huomattavasti kiinnostavampi teos kuin kumpikaan Sajakorven sinänsä ansiokkaista minisarjoista. – Tiedoksi niille, jotka ovat neuroottisen herkkiä spoilereiden suhteen: vertaan tässä tekstissä Merkityn juonikulkua erääseen toiseen kauhuelokuvaan tavalla, joka paljastaa melko paljon Merkityn tarinasta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Merkityn tarina ei ole kovinkaan kiinnostava, vaan sen omintakeisuus ja vahvuus syntyvät ennen kaikkea kohtausten tunnelmasta ja näyttämöllepanosta. Siksipä en koe, että tämä teksti spoilaisi Merkittyä, enkä itse olisi pahastunut, jos olisin lukenut tämäntyyppisen tekstin ennen elokuvan ensikatselua. Poikkeuksellisen herkkänahkaiset tapaukset saattavat kuitenkin mieltää asian toisin. Luet siis lopputekstin omalla vastuullasi.

MERKITTY-silvo
Satu 22 vee.

Parikymppinen Satu Silvo esittää Irmaa, joka nähdään elokuvan avauskohtauksessa ottamassa osaa spiritistiseen istuntoon. Meedio huomauttaa, että yksi läsnä olevista on ”merkitty”, jolloin Irma säikähtää pahanpäiväisesti ja pyörtyy. Avauskohtauksen jälkeen käy ilmi, että Irma on entinen prostituoitu, joka on löytänyt itselleen miehen ja päättänyt jättää ilolinnun työt lopullisesti. Hänen ex-parittajansa (Esko Nikkari) ei kuitenkaan tahdo luopua ruokahampaastaan, vaan terottaa Irmalle, että nämä hommat lopetetaan vasta silloin, kun naama ja kroppa eivät enää asiakkaille kelpaa. Irman kantti murenee parittajan painostuksen alla, ja hän päätyy apteekin kautta sairaalan ensiapuun ja edelleen ruumishuoneelle.

Ensiapulääkäri Penttilän (Eero Melasniemi) suureksi ihmetykseksi Irma kuitenkin herää ja suuntaa ruumishuoneelta suoraan kotiinsa näennäisen hyvinvoivana. Kuolleista nousseen nuoren naisen tapaus on koko sairaalalle kiusallinen, joten Penttilä usutetaan mairittelemaan Irma jälkitutkimuksiin. Penttilän suureksi harmiksi Irma on kuitenkin poistunut kaupungista.

MERKKITTY-auto
Autokohtaus on kuin kopioitu Carnival of Soulsista.

Elokuvan tarina muistuttaa legendaarista Carnival of Souls -elokuvaa (Yhdysvallat 1962) hämmästyttävän paljon. Merkitty pitää sisällään sirkus- ja musiikkiaiheita lukuun ottamatta kaikki Carnival of Soulsin olennaiset elementit: kuoleman valtakunnan rajalla häilyvä nainen muuttaa kodistaan syrjäisemmälle paikkakunnalle ja yrittää paeta haudantakaisia harhanäkyjä. Yhtäläisyydet Merkityn ja Carnival of Soulsin välillä eivät ole mitään hienovaraisia viitteitä, vaan niin silmiinpistäviä ja suoria, että on vaikea kuvitella niiden olevan pelkkää sattumaa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole syyttää Sajakorpea kopioinnista. Vaikka Merkityn tarinarunko noudattelee Carnival of Soulsia melkein yksi yhteen, on sen kohtauksissa omaperäistä suomalaista kasarihenkeä hehkuvaa patinaa.

Sajakorvella on merkillinen taito valita ohjattavikseen tulevaisuuden suuria nimiä: Painajaisen Anna-Leena Härkönen ja Johanna Raunio, Merkityn Satu Silvo ja sivuroolissa vilahtava Hannele Lauri (jota tosin luulin ohikiitävän hetken ajan Laura Voutilaiseksi). Suuri osa Merkityn vetovoimasta liittyy juuri Silvon karismaan, ja on vaikea kuvitella, millainen elokuvasta olisi tullut, jos päärooliin olisi valittu joku toinen.

MERKITTY-hannele-lauri
Hannele 32 vee. Äänestä tunnistaa!

Merkityssä on samaa rosoisuutta ja huolittelemattomuutta kuin Painajaisessa. Elokuvan mieleenpainuvimmissa kohtauksissa on tahatonta komiikkaa, joka luultavasti saisi katsojan nauramaan, ellei kohtaus olisi samalla ihan oikeasti pelottava. Eero Melasniemen Beatles-tupee tuo mieleen Mauri Pekkarisen tekotukan, ja sairaalan ruumiinkärrääjän (kyllä, se on Matti Pellonpää) eeppinen triplahuuto jää jännästi kaikumaan päähän. Moni asia näyttää Merkityn tuotantoprosessissa jääneen sattuman varaan, mutta onnenkantamoinen on kolauttanut palikat niin hyvin kohdilleen, että lopputulos on todella vaikuttava.

Carnival of Soulsin lisäksi löydän Merkitylle toisenkin vertailukohdan, nimittäin Teuvo Tulion viimeiseksi ohjaukseksi jääneen Sensuelan (1972). Molempien elokuvien päähenkilöt joutuvat kokemaan yhtä sun toista ikävää oman sukupuolensa ja ulkonäkönsä vuoksi. Näiden elokuvien miehille ei tunnu kelpaavan mikään: ensin he tyrkyttävät naisilleen prostituoidun roolia, ja kun nainen siihen suostuu, tulee hänestä halpa ja likainen riepu, joka ei kelpaa kenellekään. Jos nainen säästelee tavaraansa, on hän ”tekosiveä perseenpyörittäjä”, kuten eräs mieshenkilö Irmaa Merkityssä luonnehtii. – Merkitty on Sensuelan tavoin pseudofeministisessä eetoksessaan korni ja karkea, mutta välttää pahimmat karikot, joihin Sensuela rysäytteli. Kokonaisuus on juuri niin tasapainoinen ja vaikuttava kuin naisiin kohdistettuja odotuksia kriittisesti tarkasteleva 1980-luvun suomalaiselokuva voi suinkin olla.

MERKITTY-alhaalta
Ei näin.

Suurin osa Merkityn rosoista kääntyy siis lopulta elokuvan eduksi. Ainoastaan kuvaukseen liittyvät omituisuudet häiritsevät ihan aidosti. Miksi ihmeessä Satu Silvon kauniita kasvoja kuvataan toistuvasti alaviistosta? Kamerakulma saisi jopa Victoria Beckhamin näyttämään porsaalta. Oudot kamerakulmavalinnat ovat näin komeassa paketissa kuitenkin pikkujuttu. Merkittyä parempaa suomalaista kauhuelokuvaa on tuskin olemassa, ja soisin, että se tunnettaisiin genren ystävien parissa laajemminkin.

*****

Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop

Mainokset

Soittorasia (1974) – Puhumisen vaikeudesta

Nyt on pakko puhua tähdityksestä. Laajakuva tituleerasi taannoin itseään elokuvalehdeksi, ”joka ei tähtiä jakele” (uusilta sivuilta en tätä alaotsikkoa löytänyt, lieneekö toimituskunta siitä siis luopunut?). Ymmärrän hyvin, miksi tähtien jakelusta halutaan sanoutua irti. Itse haluan kuitenkin tähdittää elokuvajuttuni. Tähditys on eräänlainen yhteenveto, summaus elokuvakokemuksesta. Tähdet ovat olemassa yhtä lailla muistiinpanoina itseäni varten kuin viestintävälineenä lukijoiden suuntaan. Tähdet ja teksti – oli kyse sitten oikeista kritiikeistä tai tällaisista sekavista hörinöistä, jollaisia Taikalyhty on täynnä – pitäisi nähdä aina kokonaisuutena. Eräiden nimeltä mainitsemattomien toimijoiden tapaa antaa elokuvalle pelkät tähdet ilman minkäänlaista sanallista selontekoa pidän sekä elokuvataiteen arvoa halventavana että lukijoiden aliarvioimisena.

Omat tähditykseni ovat sekoitus objektiivisuuteen pyrkivää arviota ja häpeilemättömän subjektiivista mutua. Pyrin toisin sanoen huomioimaan jollain tavalla sen, kuinka hyvin elokuva täyttää oman lajityyppinsä raamit ja ottaa huomioon kohdeyleisönsä, vaikka en itse tuohon kohdeyleisöön kuuluisi. Jos teos toisaalta sattuu henkilökohtaisesti miellyttämään minua erityisen paljon, olen valmis antamaan noppia vähän enemmän.

SOITTORASIA kansi
Soittorasia (1974)

Soittorasia (Suomi 1974) on hyvä esimerkki kokonaisuudesta, josta nyt vain satun tykkäämään todella paljon, vaikka objektiivisesti arvioituna sen ansiot eivät ehkä ole kummoiset. Sellaisenaan sarja ansaitsisi ehkä kaksi tai kolme tähteä. Se on käsikirjoitettu niin huonosti, että melkein jo uskoin Ismo Sajakorven aivan erityisesti yrittäneen tähdätä johonkin surrealistiseen, dekonstruktiiviseen, metaelokuvalliseen kokonaisuuteen (ja tavallaan onnistuneenkin siinä). Siis melkein. Mutta voi juku, vaikka tämä on oikeasti niin kökköä että melkein oksettaa, minä yksinkertaisesti pidän tästä valtavasti. Parhaissa, kiinnostavimmissa asioissa on mukana jotakin inhottavaa, mautonta tai ärsyttävää. Se selittää ainakin osittain myös Soittorasian vetovoiman.

Olen kuullut joiltakuilta lapsuuttaan 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa eläneiltä, millaisia traumoja Sajakorven jännittävät tv-tuotannot (Soittorasia ja Painajainen) ovat aiheuttaneet. Itse synnyin yli 10 vuotta Soittorasian ensiesityksen jälkeen, joten olen kasvanut aika toisenlaisessa maailmassa kuin 70-luvun lapset. Minun sukupolveni lapsuuden jännää oli Pelottaako?-sarja ja Scream– sekä Tiedän mitä teit viime kesänä -teinikauhut. Sajakorven nukkavieruihin tuotantoihin verrattuna ne ovat muovisia ja leimallisen amerikkalaisia. Hei te 60–70-luvulla syntyneet, jotka pääsitte lapsuudessanne nauttimaan Sajakorven hirvittävistä sarjoista: olen kateellinen teille.

SOITTORASIA-irma-ja-pentti
Tästä kaikki alkaa: Irma, Pentti ja rikkinäinen soittorasia.

Soittorasia kertoo Alangon perheestä, jonka äitipuoli Irma (Marjukka Halttunen) ostaa huutokaupasta soittorasian. Kotona perheen isä Pentti (Esko Roine) kuitenkin huomaa, että rasiasta puuttuu vetokampi, ja lähtee penäämään sitä huutokauppakamarilta. Samaan aikaan rasian myynyt huutokauppameklari surmataan. Pentti nähdään kamarin kulmilla surman tapahtuma-aikaan, joten hänet pidätetään murhasta epäiltynä. Autuaan tietämättömänä Pentin tilanteesta muu perhe – Irma ja lapset Minna ja Jari – matkaa kohti Turun saaristoa perheen kesämökille.

Siinä missä Sajakorven erinomainen Painajainen on jo luokiteltavissa kauhun lajityyppiin, on Soittorasia pikemminkin rikos- tai jännitystarina. Mukana on tietenkin se eräs hiuksia nostattava kohtaus, joka on varmasti hirvittänyt pikkulapsia. Se on hirvittää minuakin, ja minä en sentään ole enää ihan pieni. Kohtauksen teho perustunee siihen, että tilanteeseen on niin helppo samastua: itse vedän mökillä ollessani verhot öisin ikkunoiden eteen, vaikka periaatteessa tiedän, ettei ikkunan takana ole ketään.

Ne, jotka eivät ole sarjaa vielä nähneet, katsovat tämän omalla vastuullaan (spoiler alert):

Tätä kohtausta olisi mukava ruotia vaikka sekunti sekunnilta ja verrata sitä nykyaikaisten kauhuelokuvien kuvaustekniikkaan. Erityisen leimallista kohtauksessa on hitaus. Näky hiipii kuva-alaan varkain, kuin vahingossa. Tähän mielteeseen liittyy myös alkukantainen toive, että kyseessä on pelkkä heijastus. Vasta, kun Irma reagoi näkyyn, katsoja varmistuu siitä, mistä on kyse. Nykyaikaiset kauhuelokuvat puolestaan nojaavat pitkälti nopeaan leikkausrytmiin ja välähdyksiin – siis aivan päinvastaisiin tekniikoihin kuin tässä on käytetty.

Aika on tehnyt tälle sarjalle sekä pahaa että hyvää, ja tavallaan ajan myötä pahakin voi tulla hyväksi: se, mikä sarjassa on huolimatonta, karkeaa ja halpaa, on muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana niin sanotuksi ajan patinaksi, nostalgiaksi. No, sarjahan ei oikeasti muutu miksikään, vaan maailma ja me katsojat. Koska nykyaika on niin monimutkainen, sekava ja muutenkin kamala, Soittorasian kaltaiset, yksinkertaisesta ja mutkattomasta menneestä maailmasta muistuttavat sarjat tuovat lohtua – ja samalla epätoivoa, koska ajan ratas ei voi koskaan kääntyä pyörimään taaksepäin.

SOITTORASIA-the-usual-suspects
Miksette te miehet enää pukeudu näin?

Tähän liittyy myös eräs piirre, johon tuli sarjan mittaan kiinnittäneeksi lähes jatkuvasti huomiota: viestintäteknologian kehittymättömyys vaikeuttaa niin Alankojen perheen sisäistä kommunikaatiota kuin rikostutkintaakin. Tämä ei tietenkään ole näyttäytynyt kehittymättömyytenä tai puutteellisuutena sarjan tekoajankohtana, vaan merkitys tulee mukaan vasta kun sarjaa tarkastellaan vuodesta 2015 käsin. Milloin hukassa on osoite, milloin puhelinnumero. Ja kun numero vihdoin löytyy, ei tavoiteltava henkilö olekaan puhelimen ääressä, tai puhelinlinja on katki.

SOITTORASIA-mokki
1970-luvun mökki-idylliin ei mahdu älypuhelinta tai läppäriä – eikä edes tavallista lankapuhelinta.

Ajankuvasta vielä: on kiinnostava yksityiskohta, että Irma ei ole sarjassa kuvattujen lasten äiti, vaan äitipuoli. Miksi? Mitä lasten äidille on tapahtunut? En löydä sarjasta mitään juonellista selitystä sille, miksei Alangoista ole tehty perinteistä ydinperhettä. Luultavasti valinnalla on haluttu ikään kuin laajentaa katsojien maailmankuvaa. 1970-luvulla uusioperheisiin on käsittääkseni edelleen liitetty negatiivisia mielikuvia, joita tällaisilla kerronnallisilla ratkaisuilla on voitu yrittää hälventää.

Jos Soittorasia osoittaa jonkinlaista ennakkoluulottomuutta uusioperheiden suhteen, ei samanlainen katsontatapa ulotu siihen, kuinka naissukupuolta sarjassa kuvataan. En yleisesti ole järin kiinnostunut tällaisista seikoista (elokuvissa ja sarjoissa on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin eri sukupuolten representaatiot), mutta Soittorasiassa tähän tuli väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota. Koko epäonninen tapahtumaketju saa alkunsa, kun Irma ostaa soittorasian. Näin käy, kun nainen saa käyttöönsä omaa rahaa: perhe saa peräänsä sekä poliisin että rikollisjoukon. Ratkaisu: paluu 1800-luvulle, ei rahaa naisille? Toinen kiinnostava kohta on eräs toiminnallinen jako, jossa Irma kompuroi ja nyrjäyttää nilkkansa. Tällöin perheen pää urhoollisesti riskeeraa oman nahkansa pelastaakseen Irman. Me Tarzan, you Jane. Ugh.

SOITTORASIA-tahtain
Tämä sopisi paremmin jonkin noisebändin levynkanteen kuin 70-luvun kotimaiseen jännäriin.

Suuri nostalgia-arvo on sarjan toisen ja kolmannen jakson alkuun liitetyillä ”tapahtunut tähän mennessä” -kuvauksilla. Edellisen jakson tapahtumat kerrataan perusteellisesti mustavalkoisten still-kuvien ja voice-over-kerronnan (!!!) avulla. En muista törmänneeni vähään aikaan voice-overiin tällaisessa käytössä. On vaikea ymmärtää, miksi tällaiseen ratkaisuun on oikein päädytty. Samat asiat olisi varmasti voinut ilmaista videoklippejä käyttämällä yhtä lyhyessä ajassa. Päälle päätteeksi näissä edellisen jakson juonta referoivissa pätkissä käydään tapahtumat läpi vähän liiankin perinpohjaisesti. Aivan kuin joku yrittäisi Soittorasian puitteissa huutaa: Katsokaa, näin viattomia ja naiiveja me olimme 40 vuotta sitten! Varmaan harmittaa elää ankeella 2010-luvulla!! Ovatko nämä referaatit tuntuneet myös aikalaiskatsojista hieman lapsekkailta, sitä en osaa arvioida.

SOITTORASIA-poliisit
Poliisietsivät kisaavat taskubiljardin Suomen-mestaruudesta.

Myös sarjan poliisien toiminta on hellyttävän haparoivaa, suorastaan harrastelijamaista. Sekä rosvojen että poliisien toiminnan kuvaamiseen liittyy yhtä sun toista käsikirjoitusongelmaa, mutta ei se mitään. Katselen mieluummin tällaisia leppoisankömpelöitä poliisisarjoja kuin nykyajan tiukkatempoisia ja toiminnallisia rikospätkiä.

Soittorasiassa on mukana samaa unenomaisuutta, selittämättömän uhan ja mysteerin tuntua, joka tekee myös Painajaisesta ja esimerkiksi Hiidenvirrasta (Maelstrom, Iso-Britannia 1985) niin tavattoman hyviä sarjoja. Olisiko kellään lukijoista mainita mitään samantyyppistä? Vuosien patinoimia ja kömpelöitä sarjoja tai elokuvia, joissa kaikkia palapelin paloja ei kerta kaikkiaan ole mukana paketissa? Olen pelkkänä korvana.

*****

Soittorasia DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop

Painajainen (1988) – Amnesiaa suomalaisittain

Silloin tällöin vastaan tulee sellaisia audiovisuaalisia kokonaisuuksia, joista olisi kaiken järjen mukaan pitänyt vähintään kuulla. Kaikkea ei voi kukaan tietää eikä tuntea, joten en ota paineita. Silti ihmetyttää, kuinka kuulin kotimaisesta televisiosarjasta nimeltä Painajainen ensi kertaa vasta viime jouluna, kun sain kyseisen sarjan DVD-tallenteen joululahjaksi (kiitos vaan, M.). Sarja oli tehnyt lahjan antajaan suuren vaikutuksen 90-luvun uusintaesityksen yhteydessä.

Painajainen (1988)
Painajainen (1988)

Tallenne on Finnkinon DVD-julkaisu, joka sisältää kokonaisuudessaan mainitun televisiosarjan sekä lyhytelokuvan Merkitty. Viimeksi mainittua en ole katsonut, siitä lisää joskus myöhemmin. Kansia käsissään pyörittelemälläkin huomaa, että näitä kahta kokonaisuutta yhdistävät ohjaaja-käsikirjoittaja Ismo Sajakorpi sekä tuotantoyhtiö MTV. Toisin sanoen molemmat on tehty esitettäväksi kaupallisella TV-kanavalla kotimaiselle yleisölle. Tämä lähtökohta näkyy selvästi ainakin Painajaisessa.

Painajainen osoittautui sen verran muhevaksi ja omaperäiseksi sarjaksi, että katsoin sen läpi kaksi kertaa melko lyhyen ajan sisään. Kyseessä on jännitysgenreen solahtava minisarja, jossa on myös jonkin verran kauhuelementtejä. Tarina alkaa sairaalasta, jossa taidemaalari Kai Merilä (Eero Melasniemi) herää monen kuukauden koomasta. Edellisen kesän tapahtumat ovat läpitunkemattoman sumun peitossa päähän saadun kolauksen vuoksi. Merilä pääsee pian sairaalasta ja suuntaa Varsinais-Suomen Sauvoon, josta on vuotta aiemmin ostanut huvilan. Pian Merilälle valkenee, että edelliskesänä Sauvossa on käynyt Laura Palmerit: kylän kaunein nuori neito Nina Sundell (Anna-Leena Härkönen) on jättänyt tulematta kotiin. Merilä alkaa saada kummallisia näkyjä, jotka tuntuvat liittyvän Ninan katoamiseen.

PAINAJAINEN-merilä
Merilän kasvoilla on käytännössä koko sarjan ajan tämä ilme. Ei hyvin mene.

Sarjan yhtäläisyydet pari vuotta myöhemmin kuvattuun Twin Peaksiin (USA 1990–1991) ovat silmiinpistäviä. Näennäisesti rauhallisessa ja auvoisessa tuppukylässä elellään seesteistä arkea, mutta idylli rikkoutuu, kun hyvän perheen kaunis tyttö katoaa. Sitten kylään saapuu muukalainen (Painajaisen tapauksessa taiteilija Merilä, Twin Peaksissa agentti Dale Cooper), joka ryhtyy tutkimaan tytön katoamista paikallisten poliisiviranomaisten kanssa ja jolla tuntuu olevan jonkinlaisia psyykkisiä erityiskykyjä. Pian saapuu toinenkin muukalainen: KRP-mies Viilo eli agentti Rosenfield. Heidän tutkimuksissaan selviää erinäisiä ei-niin-mairittelevia seikkoja kadonneen tytön elämästä. Taustalla humisee varsinaissuomalaisen/pohjoisamerikkalaisen sysimetsän kesäinen yö. Voisin jatkaa yhtäläisyyksien luettelua, mutta jätän spoilerien välttämiseksi homman tähän.

PAINAJAINEN-tunnari
Palanen Painajaisen tunnaria

Kerrankin suomalainen pikkubudjetin produktio on ollut jonkinlainen edelläkävijä: siinä vaiheessa kun Twin Peaksia esitettiin ensi kertaa, oli Painajainen jo menneen talven lumia. Ja tavallaan Painajainen on jopa onnistuneempi kokonaisuus paremmin kuin Twin Peaks, joskaan kahden tuotannollisesti näin erilaisilla hiekkalaatikoilla pyörivän sarjan asettaminen paremmuusjärjestykseen ei ehkä ole kovin mielekästä. Jatkan silti: ison budjetin Twin Peaks lipsahtaa löysäksi saippuaksi hyvin pian sen jälkeen, kun Laura Palmerin ruumis on jäähtynyt. Painajaisessa tunnelma sen sijaan muuttuu aina vain häiriintyneemmäksi ja painostavammaksi – ja siinä on vieläpä kunnollinen, naseva lopetus, joka Twin Peaksista puuttuu.

Painajainen on ihastuttava yhdistelmä pienen budjetin sekä huolimattomuuden aiheuttamia säröjä ja toisaalta rohkeita, ilmaisullisesti kiinnostavia ratkaisuja. Käsikirjoitus on tehty hutiloiden: henkilöhahmoja on kovin suuri määrä näin lyhyeen sarjaan, ja tietyissä yksityiskohdissa on epäloogisuutta. Etenkin kronologian suhteen koukataan välillä metsän kautta. Dialogi rullaa yhtä sujuvasti kuin auton ajaminen umpihumalaiselta. (Näyttelijät kyllä yrittävät dialogin kanssa parhaansa, mutta minkäs sille voi: quod scripsi, scripsi, on käsikirjoittaja-ohjaaja kai miettinyt.) Tunnelmaa luodaan etenkin ensimmäisissä jaksoissa lapsekkailla ja puhkikuluneilla säikyttelyefekteillä. Tiettyjä musiikkiteemoja toistetaan niin usein, että ne alkavat tuntua koomisilta jo ensi jaksojen aikana.

Sarjassa on huima määrä paitsi henkilöhahmoja, myös kuvauslokaatioita. Sajakorpi tavallaan osoittaa vääräksi luuloksi sen, että kohteessa kuvaaminen (shooting on location, vastakohtana studiossa kuvaamiselle) tarkoittaisi automaattisesti tähtitieteellisiä lisäkustannuksia. Kyllä se halvallakin onnistuu, mutta jälki voi olla aivan hirveää –  ja sitä se Painajaisessa paikoin on. Kuvausryhmällä ei ilmeisesti ole ollut käytössään toimivaa valaistuskalustoa, niin tuhnuisilta etenkin hämärän aikaan sisätiloissa kuvatut kohtaukset näyttävät. Ehkä ihan hyvä näin: Painajaisen hulluus ja piina tulevat oikeastaan tuotannon rosoisuuden ja huolittelemattomuuden vuoksi esiin raaempina.

PAINAJAINEN-valot
Kuka sammutti valot? Tämä stilli esimerkkinä tiettyjen kohtausten armottomasta alivalottuneisuudesta.

Näyttelijäkaarti koostuu lähinnä kokeneista ja kotimaisessa mittakaavassa nimekkäistä tekijöistä: on Eero Melasniemi, Jyrki Kovaleff ja Johanna Raunio (joka lienee nykynuorille tutumpi Salattujen elämien Tanjana). Myös Anna-Leena Härkönen oli sarjan kuvausaikaan jo tunnettu hahmo. Pienissä sivurooleissa vilahtavat Eeva-Kaarina Volanen (joka oli suomalaisten näyttelijöiden ehdotonta kärkikastia), Tarja-Tuulikki Tarsala (joka muistetaan lähinnä Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -sarjan naispääosasta), Kristiina Halkola ja Sinikka Sokka.

PAINAJAINEN-farmaseutti
Kaunis farmaseutti Laura (Johanna Raunio)

Tekijöitä täytyy kiittää erityisesti 16-vuotiaan Nina Sundellin hahmon kuvauksesta. Ninaan kiteytyy upeasti tietty murrosikäisen nuoren naisen luonnetyyppi ja/tai kehitysvaihe – en ole varma, kummasta pitäisi puhua. Hänen on käytöksensä on liioitellun itsevarmaa ja puheensa pisteliästä, vaikka kuoren taa kätkeytyy pelokas ja arka tyttö. Hän ”rakastaa hauskanpitoa”, vaikka itse asiassa kyse on vain raivokkaasta ja kivuliaasta rajojen ja oman identiteetin etsimistä. Miehet ovat Ninalle eräänlaisia koe-eläimiä: hän haluaa tietää, kuinka mies reagoi pompotukseen ja vittuiluun. Nina ei varsinaisesti tarkoita kellekään mitään pahaa, mutta tulee käytöksellään aiheuttaneeksi paljon vahinkoa. Härkönen suoriutuu Ninan roolista mallikkaasti.

PAINAJAINEN-nina
Miss Märkä T-paita, Nina Sundell (Anna-Leena Härkönen)

Painajainen edustaa sellaista sarjatyyppiä, jota katsoisin mielelläni enemmän. Tuotantoarvot eivät ole korkeat eikä budjetti suuri, mutta kun katsoja osaa suhtautua sarjaan oikein, tulee välttämättömyydestä hyve. Koska suuri yleisö ei jaksa juosta tallenteiden perässä, toivon, että sarja putkahtaisi joskus myös televisiosta. MTV ei kuitenkaan ole kunnostautunut pienen budjetin sarjojen nostalgiahakuiseen uusintaesittämiseen, eikä tämän toiveen toteutuminen kenties ole kovin todennäköistä.

*****

PAINAJAINEN-maisema
Kun edetään kesää kohden, en malta olla laittamatta mukaan myös yhtä tällaista kuvaa. Sarjassa on mukana tavattoman idyllisiä ulkokuvia, tässä yksi niistä.

Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop
Soittorasia, Painajainen & Merkitty DVD @ Discshop